Aihearkisto: Huskyt

Keväistä tohinaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.

Minne ne kaikki katoavat?

Luopuminen on raskasta. Se on elämässä vääjäämätöntä mutta jo sen ajatteleminen on tuskallista ja siksi varmaan asian sivuuttaa niin helposti. Kun arki rullaa normaalilla painollaan, luopumista ja menetystä ei ole olemassakaan.

Koiranomistajan yksi vaikeimmista päätöksistä on, kun rakkaasta lemmikistä pitää luopua. Lopullisesti. Ei tunnu löytyvän hetkeä, joka olisi se oikea. Eläimen sairastaessa sitä toivoo yhä vaan paranemista ja vanhuuden vaivojen tiukentaessa otettaan nelijalkainen saa päivä-, viikko- jopa kuukausitolkulla lisää aikaa. Omistaja tietenkin tuntee lemmikkinsä parhaiten mutta joskus tarvitaan myös eläinlääkärin mielipidettä, joka aina nojaa eläimen hyvinvointiin.

Olen läpikäynyt kymmenien koirieni ja kissojeni poislähdöt. Joka kerta se on yhtä tuskallista. Määrä ei siis takaa minkäänlaista rutinoitumista asiaan. Järkikulta on usein lomalla, kun päätös rakkaan eläinystävän viimeisestä matkasta on tehtävä. Minulle on ollut tärkeää, että sairas tai vanhuuden vaivoista kovasti jo kärsivä karvainen perheenjäsen saa olla viimeiset hetkensä lähelläni, perheen parissa. Se saa haistaa tutut tuoksut, tuntea läsnäolon sekä kosketukset ja kuunnella tuttuja ääniä. Hoito on aina tapauskohtaista ja jos eläimen tila sitä vaatii, olen vienyt eläimeni viimeiselle piikille. Kun on omistanut kymmeniä eläimiä, kohtaloihin mahtuu erilaisia lähtöhetkiä. Kissani ovat yhtä lukuunottamatta nukahtaneet ikiuneen sylissäni, luonnollisesti, ilman lopetuspiikkiä. Koirieni kohdalla kirjo on valtava. Joku on löytynyt kuolleena aamulla tarhasta, toinen kotoa omalta paikalta. Osa on kuollut todella vanhoina ilman varsinaista sairastelua, osa on kuollut vielä nuoruuden jyllätessä. Lukuisia on viety eläinlääkäriin piikille, myös leikkauspöydälle on menehtynyt yksi. Sitten ovat ne, jotka ovat päästäneet irti elämästä lähelläni. Niiden poislähtö on ollut levollinen. On tarkasti kellonaikaa myöten tieto, milloin viimeinen hengenveto tuntui ja rakas lemmikki on saanut tuntea lämmön ja turvallisuuden lähtiessään.

Eläin vaistoaa poislähtönsä. Mitä eläin kertoo, kun se viimeisillä voimillaan pyrkii syliin tai vastaa puheeseen heiluttamalla häntää, vaikka mikään muu ruumiinosa ei ole enää tässä maailmassa. Ymmärtääkö sinua koko elämänsä lohduttanut nelijalkainen sinun tuskasi, kun itket sen ollessa huonossa kunnossa? Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia. Rico hyvästeli parhaan ystävänsä Wilman muutama minuutti ennen kuolemaansa. Sen jälkeen se pujotteli itsensä syliini, huokaisi ja nukahti pois. Petu sairasti lyhyen aikaa ja otin sen hoitoon sisätiloihin tarhasta. Kävimme mantereella kaupassa ja kun tulimme kotiin takaisin, Petu ikäänkuin odotti paluutamme. Menimme sen luo, silittelimme sitä hetken. Sitten se pyrki syliini ja kuoli.

Lemmikin poislähtö herättää kysymyksiä. Aivan samaan tapaan kuin ihmisenkin kuolema. Mietin usein edeltäviä viikkoja. Hetki sitten se oli vielä tuossa. Muutama päivä sitten se oli vielä kunnossa, söi ja leikki. Kuukausi sitten se teki sitä ja tätä. Ja mitä sitten tapahtui? Minne katoaa silmien loiste, kropan kieli, äänet ja koko olemus, kun viimeinen hengenveto on vedetty? Tunnet lemmikin lämmön vielä pitkään lähdön jälkeen. Puhut sille mutta enää se ei vastaa. En halua siirtää juuri kuollutta eläintä koskaan välittömästi mihinkään. Annan sen olla siinä, mihin se jäi, usean tunnin jopa vuorokauden ajan. Ikäänkuin oma tajuntani ymmärtäisi paremmin, että se on poistunut, kun näen, ettei se enää liiku eikä reagoi. Mutta minne ne kaikki katoavat?

Merellä katselen usein pilviä. Kuvaan niitä paljon ja tarkastelen kuvia sillä silmällä, että löytäisin viitteitä poislähteneistä. Joskus pilvellä on koiran kuonon muoto, olen nähnyt myös tassupilviä ja lukuisia häntiä sinitaivasta vasten. Siellä ne ovat ja niillä on ihan hauskaa. Ihmisellä on tarve tuntea, että poislähteneellä on hyvä olla. Oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä. Toinen asia pilvien ja hyvänolon tunteen lisäksi, joka pitää rakkaan lemmikin ikuisesti lähelläni, on niiden jälkeläiset. Itselläni on ollut onni mukanani ja olen saanut omistaa koiria, jotka ovat perheyhteisö, suuressa mittakaavassa. Kun eilen koko huskylaumani kantaemo poistui luotamme, edessäni seisoi kahdeksan koiraa, jotka polveutuivat siitä. Katselin niitä kyynelteni läpi ja mietin, kuinka tuossa ja tuossa on viitteitä Tuiskusta. Miten Tuisku jatkaa elämäänsä ikuisesti näissä kahdeksassa. Tuiskulla on maailmalla omia pentuja pitkälle toistakymmentä. Näistä yksi tuli laumaani ja on osaltaan jatkanut Tuiskun linjaa.

Elämään mahtuu paljon luopumista. Ja paljon asioita, joita ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Kun lemmikki kuolee ja se poistuu näkökentästä, jäljelle jää kuitenkin se, mitä sen kanssa on kokenut. Voiko niitä mieltää suoranaisesti muistoiksi, ehkäpä? Ajalla on tapana kuultaa muistot mutta koira tai kissa pitää paikkansa omanlaisenaan kuoleman jälkeenkin. En olisi minä ilman noita kymmeniä ja kymmeniä lemmikkejäni. Niitä, jotka ovat ja niitä, jotka eivät enää näy mutta ovat silti.

Syyslenkillä

Kymmenen koiran lenkittämisessä tarvitaan logistiikkaa, suunnittelua ja joustoa. Silloin, kun vielä aktiivisesti pystyin treenaamaan huskyjä, lenkittäminen oli itseasiassa helppoa, joskin aikaa vievää. Koko lauma vaan mönkijän tai reen eteen ja heittämään 10-15 kilsan lenkki. Elämä ei mene aina kuitenkaan niinkuin itse suunnittelee. Realiteetit on otettava vastaan sellaisina, millaisina ne annetaan. Tärkeintä tällaisen lauman kanssa on kuitenkin se, että on säännöllisyyttä ja vaihtelevuutta.

Päivittäin metsälenkkejä vapaana juoksee 2-4 koiraa. Joten lauma on lenkitetty kolmessa päivässä. Sen jälkeen kierros alkaa alusta. Koiraparit vaihtuvat joka kerta. Lenkkikamu on aina joku muu kuin edellisellä kerralla. Tuo mahdollisuus tehdä vaihteluita on voimavara ja onni. Muita aktiviteetteja tulee säännöllisesti niin, että niissäkin koirat ja tavat vaihtelevat päivittäin. Viikottain joku koirista pääsee mantereelle ja siellä erikseen citylenkille. Nuoret koirat ovat tässä pääroolissa. Minulle kaikkein tärkeintä on se, että koirat voivat hyvin, niin fyysisesti kuin päänupiltaankin. Juuri se vaihtelevuus on se juttu, jolla rikon puuduttavia rutiineita koirilla.

Tässä eräänä kauniina syysaamuna lähdimme tavanomaiselle lenkille, sillä kertaa mukana olivat Salama ja Usva. Sisarukset asuvat vierekkäisissä tarhoissa, joten suoranaista jatkuvaa peuhaus mahdollisuutta ei ole. Iloa tuotti koirien silmiinpistävä onnellisuus päästessään leikkimään yhdessä. Kolme ja puolivuotiaista nuorukaisista tuli uudelleen pentuja niiden painellessa pitkin metsämaita, painiessa tantereen kumistessa ja heiluttaessa häntäänsä toisilleen.

Salama (takana) ja Usva syyslenkin alkutunnelmissa

Mietin tuossa lenkillä ollessani ihmisen oikeutta tehdä päätöksiä. Ja ihmisen oikeutta ja velvollisuuttakin olla kekseliäs. Ei ole olemassa yhtä kaavaa hoitaa asioita. En usko, että kukaan tietoisesti haluaa toimia vahingollisesti rakastamiaan olentoja kohtaan. Tai itseään kohtaan. On vain tehtävä valintoja, jotka eivät aina mukaile valtaväestön noudattamia trendejä. Omassa elämässäni tällaisia valintoja on mm. asuminen, työpaikka ja vaikkapa koiramaailmani. Myös unirytmini ja -tarpeeni ovat hyvin poikkeavat, tosin niissä ei ole kyse valinnoista vaan ominaisuudesta. Kun terveyskyselyssä kysytään vuorokaudessa nukuttu määrä ja toisaalla samassa kyselyssä on kohta, mihin laitetaan määrä, kuinka paljon nukkuu loma-aikaan, saan joka kerta noottia terveydenhoitajilta ja lääkäreiltä. He ilmoittavat, että nukun liian vähän. Tätä ihmettelen ja kritisoin voimakkaasti. Onko nukkumisen mittarina jokin lukema, joka on keskiarvo? Tämäkö pätee yleisesti kaikkiin ihmisiin? Ei. Ihminen itse tietää, milloin on virkeä. Kun käy nukkumaan ja herää ilman kellonsoittoa virkeänä ja vieläpä jaksaa touhuta pää toimintakunnossa, eikö se ole mittari oikeasta määrästä unta? Itselleni siis riittää neljä tuntia unta vuorokaudessa. Herään ylös ja muut jatkavat unta. Olen virkeä enkä kaipaa 20 tuntiin unta.

Toinen, uneen liittyvä asia on vuorokausirytmi. Koska teen jatkuvaa yötyötä, on vuorokausirytmini pakosti erilainen kuin päivätöissä, koulussa tai vuorotöitä tekevillä. Nukun usein tuon neljätuntiseni kahdessa osassa. Koska työmatkoihini kuluu tunti suuntaansa, en pääse edes nukkumaan aina suoraan töistä tullessani. Olen tehnyt valinnan asua saaressa ja valinnan tehdä yötyötä. Kuljen siis jatkuvasti veneellä töihin ja takaisin. Aika. Se on se, mikä on vuorokaudessa työssäkäyvällle rajallinen ja sen raameissa olen rakentanut arkeni itselleni ja perheelleni sopivaksi palikaksi. Jos kävisin päivätöissä, eläisin rytmini vastaisesti. Jos asuisin mantereella, eläisin tapojeni vastaisesti. Jos minulla ei olisi laumaa koiria, elämäni sisältö olisi hyvin tyhjä.

Ihmettelen suuresti myös sitä tapaa, jolla ihmiset, etenkin nuoret koulussakäyvät, lokeroidaan tiettyyn raamiin. Ymmärrän sen, että koulupäivä alkaa tiettynä kellonaikana ja loppuu tiettynä kellonaikana. Suurin osa nuorista elää samassa rytmissä näiden määriteltyjen, tehtyjen aikojen sisällä. Vaikka moni heistäkin on oikeasti rytmeiltään poikkeavia, he kuitenkin mukautuvat tähän määriteltyyn rytmiin. Mutta entäpä he, joilla oman kehon ja mielen vuorokausirytmi on sisäsyntyisesti aivan jotain muuta? Heidän purkittaminen valtaväestön rytmiin tekee häijyä jälkeä. Kun yksinkertaisesti ajatteluelimet eivät toimi 8-14 välillä eikä keho kykene nousemaan 6:30 opintojentielle. Näitä nuoria kutsutaan halveksuvasti eri nimillä. Ne ovat vedättelijöitä, yökukkujia, kouluvieroksujia, pinnareita, jopa epäsosiaalisia yksilöitä, jotka tarvitsevat kurinpalautuksen. Jaa. Itse hyvin läheltä tällaisia nuoria katsovana äitinä rohkenen olla eri mieltä. He ovat vain omanlaisiaan ja hakevat voimakkaasti omaa sisäistä rytmiään elämässään. Aikanaan hekin suuntaavat työelämään, perustavat perheen ja asettuvat jonnekin asumaan. Kun he oppivat kuuntelemaan omaa sisäistä rytmiään, he tekevät valintoja ja järjestävät elämäänsä siihen suuntaan, joka suo heille miellyttävän kehyksen elää. Niin, he tekevät nuo päätökset, kun heidän suodaan olla omia itsejään jo murrosiässä. Yhteiskunta ja sen byrokratia tuhlaa mielettömät määrät rahaa ja aikaa tällaisten nuorten rytmien muuttamiselle. Pidetään palavereja palaverien perään ja pohditaan jopa vuositolkulla, miksei homma toimi. Nuoret itse tuskastuvat ja tulee sijaistoimintoja, jotka eivät välttämättä ole toivottavia. Ehkäpä olisi mahdollisuus lempeämpään lähestymistapaan, jossa nuori on keskipisteenä ja hänen sisäistä rytmiä mukaillen tehdään opiskelusuunnitelma, joka kulkee käsi kädessä nuoren rytmissä. Annetaan nuorelle mahdollisuus olla sitä, mitä he oikeasti ovat. Turha yrittää ympätä neliönmuotoista palikkaa kolmionmuotoisesta kolosesta sisään. Meneehän se, kun tarpeeksi hakkaa, mutta sen jälkeen ei ole enää muotoa, joka on tunnistettavissa. Tai koko palikkaa.

Pysähdymme hetkeksi kotia lähellä olevalla majalla. Kuljemme polkua pitkin rantaan, jossa asetumme pitkän laiturin päähän. Koirat ovat jo rauhoittuneet ja katselevat kanssamme merelle. Jossain kauempaa ui vielä syysmuuttoa suunnitteleva silkkiuikku ja lokkinuorukaiset kaartelevat kivikon yllä. Joutsenia ei näy, lienevätkö aamu-unilla vielä. Usva painaa päänsä syliini ja Salama istahtaa viereeni. Rapsuttelen niitä hajamielisesti. Kaksi hyvin erilaista sisarusta. Oikeus ja onni olla omanlaisiaan, omassa laumassaan, omilla lenkeillään. Nousemme ja kävelemme loput sadat metrit kotiin. On aamuteen aika.

Suukko veikalta siskolle <3