Aihearkisto: Pohdintoja

Tavoittele

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Oot sie tällä planeetalla?

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.

Yhtä juhlaa

Vappu on takanapäin. Työnjuhlaa tuli vietettyä tietenkin töissä. Vaikkei keli ollut kylmimmästä päästä, vapunjuhlijoita ei pahemmin yössä näkynyt. Yhteen porukkaan kuitenkin tein lähempää tuttavuutta muutaman kymmenen sekunnin ajan, kun ahtauduin kuuden parikymppisen juhlijan kanssa samaan hissiin. He ilmaisivat kaljanhuuruisen kunnioituksensa työtä tekevälle ja kysyivät kohteliaasti, tulenko oluelle. Vastasin yhtä kohteliaasti, että jos nyt kuitenkin toimitan nämä aviisit tilaajille. Tähän sain tyhjentävän vastauksen, ettei kukaan vappuaamuna huomaisi, jos polttaisin koko lehtikasan roskiksessa ja paistaisin siinä lämmössä vielä makkaratkin. Iloinen porukka jäi välikerroksessa pois toivottaen jaksamista. Niin, kuka sanoo, että nuoriso muka ei osaa käyttäytyä.

Kimalaisen keväistä juhlaa pajussa 🙂

Jatkaessani töitä vielä toista tuntia, jäin miettimään juhlimisen syvempää olemusta. Aina on syytä juhlaan, pienempäänkin. Juhla on irtiotto arjesta. Juhlitaan sitten isommalla porukalla tai intiimisti kahden. Loppujen lopuksi, miksi ihmiset juhlivat? Ja mikä tekee juhlasta juhlan? Sekö, että lipitetään voimajuomia siihen tahtiin, että kontataan kotiin? Juhlamieli kaikkoaa siten viimeistään seuraavana aamuna. Juhlista jää muistoksi kipeä pää, tärisevät kädet, huonovointisuus. Eikö iloisuutta saa irti sisimmästään ilman apukeinoja? Juhlainen olotila syntyy hetkistä, ihmisistä ja tunnelmasta. Nostamalla juhlan aiheen oman örvellyksen yläpuolelle, voi nauttia vuosiakin myöhemmin samasta fiiliksestä. Tulipa saavutettua jotain ja kirjattua tapahtuma muistojen kultaiseen kirjaan.

Yhdessäolo on myös juhlaa 🙂

Toistakymmentä vuotta sitten katselin läheiseni juhlimisen jälkeistä olotilaa suurena kysymysmerkkinä. Mies oli äreä, hiljainen ja sen näköinen, kuin olisi mennyt mankelin läpi. Hänellä ei ollut kerrottavaa itse juhlista ensimmäistä tuntia pidemmälle, koska muisti oli lakannut toimimasta. Hän ei tarkalleen edes tiennyt, missä oli ollut ja keitä muita oli ollut paikalla. Myöhemmin katselimme kuvia juhlista. Vierelläni istui ihminen, joka katsoi kuvia yhtä ensikertalaisena kuin itsekin olin. Ai, tuollaistako siellä oli. Valitettavasti tämä sama kaava toistui liki joka kerta hänen juhliessaan jotakin. Mietin jo tuolloin, onko hänellä todella noin vaikeaa, kun iloiset hetketkin pitää hukuttaa pullojen ja tölkkien sisältöjen tyhjentämiseen. Vierestä oli kuitenkin mahdotonta opastaa. Tunsin voimakasta avuttomuutta ja sanattomuutta. Joskus jopa syyllistin itseni ajatellen, etten ole osannut suoria hänelle kevyempää polkua elää, ilman prosentteja. Vuodet ovat vierineet noista ajoista mutta mikään ei ole muuttunut hänen tavoissaan juhlia. Syyllisyys on muuttanut pois, mutta ahdistus toisen puolesta on edelleen kämpillä.

Omat viisikymppiseni vietin juuri siten, kun olin ajatellutkin. Halusin juhlia puolenvuosisadan etappia rakkaani kanssa, ilman minkäänlaista vouhotusta. Alustin tulevaa hetkeä niin, että olin täysin hiljaa tulevasta. Vain lähimmät ihmiseni muistivat pyörät vuoteni ja onnekseni hekin onnittelivat minua soittamalla ja tekstiviestein, joten vinkkiäkään mihinkään someen ei tullut. Otin ajoissa töistä viikon vapaata ja katosimme kaikessa hiljaisuudessa kotisaareen. Ostimme lempisyötäviämme, lämmitimme saunan, kävimme pitkällä lenkillä ja iltahämärissä laitoimme kynttilöitä palamaan. Istuimme lähekkäin ja nautimme. Katselimme kuvia vuosikymmenten takaa ja pohdimme, miten olen saavuttanut viisi vuosikymmentä. Miten olen ne elänyt, miten elän nyt ja mitä toiveita on seuraavaksi viideksi kymmenvuosijaksoksi. Ja mikä parasta, voin palata noihin hetkiin vuosien jälkeenkin. Muisti pelaa, mikään ei ole turruttanut tuon juhlan muistoja.

Etapit elämään tulevat muutoinkin kuin juhlien järjestämisien kautta. Jokainen päivä itsessään on juhla. Eräs hyvin vanha mies kertoi, että hänellä on juhla joka ikinen aamu, kun hän silmänsä avaa. Hän kertoi iltaisin rukoilevansa, että saisi nähdä huomisaamun. Ja kun hän sitten herää, hänen rukoukseensa on vastattu. Tämä jos mikä on syy juhlaan. Jokainen askel, jokainen hetki on juhlan arvoinen. Rohkeutta ja viisautta on ottaa hetket vastaan omana itsenään. Huolet eivät huuhtoudu kurkusta alas, eikä juhla juhlistu myöskään tuolla liemellä. Mitä enemmän vuosia muistojeni kalenteriin saan, sitä varmempi olen omasta valinnastani: Kompuroin vain tietoisena siitä, mikä laittoi jalkani solmuun.

Sairaspetiltä työkiireisiin

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.

Pisaroina meressä

Oletko koskaan laskenut pisaroita merestä? Mie en. Mitä kaikkea pisaroiden liikkeisiin sisältyy, sitä ei tiedä kukaan. Ne ryhmittyvät valtaviksi aalloiksi tai rakentavat tuhansia kilometrejä ulappaa yhdessä. Ne kimmeltävät kylpiessään auringonsäteissä. Mistä ne syntyvät ja minne ne matkaavat? Yhtä arvoitusta kaikki.

Lapset ovat pisaroita meressä. Jokaisella on paikkansa. Ollessaan pieniä, he ovat aamukasteen pisara kasvoillamme. Hyvin lähellä meitä. He liukuvat pitkin meitä ja nauravat. Pidämme heistä huolta, sillä yksi pisara yksinään on turvaton. Hoiva omaa lasta kohtaan on sisäsyntyistä. Sitä valvoo yöt ja päivät, jos on tarve, jotta pienokainen voisi hyvin ja saisi kaiken tarvitsemansa. Ja kuinka paljon antaakaan lapsen hymy vanhemmilleen? Väsymyksen tunne on unohtunut sekunneissa, kun tunnet lapsen onnellisuuden ihollasi.

Pisaroina lähellämme

Lapsen kasvaessa joukkoon liittyy lisää pisaroita. Sisaruksia, serkuksia, tarha- ja koulukavereita. Ystäviä. Aamukaste vaihtuu sateeseen, jolloin ilmassa vilistää sankoin joukoin pisaroita. Niiden matka on loppumaton. Liike ei pääty osuessaan maahan, vaan roolit vaihtuvat matkaamiseen puroissa, joissa ja lammikoissa. Lapsi oppii mukautumaan muutoksiin ja vastaamaan haasteisiin. Välillä pisara muuttaa olomuotoaan kiinteäksi ollaakseen talven värinä, välillä kaasumaiseksi näkyäkseen taivaan pilvihuttuna, ja lopulta muuttuen taas pisaraksi. Ja liike jatkuu. Lapset omaksuvat tapoja kodin ulkopuolelta, oppivat asioita ja taitoja kokoajan lisää. Joskus myös kantapään kautta. Pisarat raikastavat ilmaa ja antavat elämälle tarkoituksen. Ilman vettä ei olisi mitään. Ilman lapsia elämä ei jatkuisi.

Nuoruuden etsikkoaikaa ja riemunkiljahduksia

Aikuisuuden kynnyksellä pisarat pikkuhiljaa massautuvat, rakentaakseen puroista jokia, lammikoista järviä, kylänlahdista ulapoita. Tuhansia ja taas tuhansia pisaroita yhdessä ja näemme meren. Jokaisella on paikkansa, jokaisella on tehtävänsä. Jotkin pisarat ovat erilaisia. Ne eivät liity muihin, eivätkä rakenna sangolla nostettavia vesimassoja. Ne törmäilevät jo alusta alkaen ja etsivät omaa uomaa kulkea. Nämä pisarat ovat yhtä rakkaita vanhemmilleen kuin meren aaltoja muovaavat sisaruksensa.

Joka merellä purjehtii, hän tietää. Päästäkseen eteenpäin, on meren oltava alla, ympärillä ja tiiviisti purtehen kosketuksissa. On oltava meri, jota kyntää. On oltava lapsia, jotka jatkavat tehtäväämme.

Kun kuljen metsässä, kaukana meren rannalta, kämmenelleni putoaa pisara. Vaikka ei sada, tuo pisara istahtaa liki minua, hetkeksi. Omanlaisensa, omaa tietä kulkeva lapseni on tälläkertaa se, joka lohduttaa minua. Mietin miten hän pärjää ja löytääkö hän paikkansa maailmassa. Se jos mikä on vanhemmille tärkeää. Että lapsi on onnellinen ja pärjää arjessa. Kun pisara lopulta jatkaa matkaansa, seisahdun. On vielä yhdenlaisia pisaroita, yhdenlaisia lapsia, jotka ovat lähellämme. Kyynel vierii poskeani pitkin. Kyynel, lapseni taivaassa, poisotettu mutta silti aina lähelläni.

Miksi nalle istuu vanhassa myssyssä?

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Tuo ihmisen mieli. Miten se vaihtelee. Yksi sanoo jotain ja toinen on täysin erimieltä. Syntyy ristiriita, jonka tuoksinassa usein tulee tunne, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta puusta veistetty myös ajatustasolla. Kokemus kertoo kuitenkin omaa tarinaansa. Ihmisen pitää voida olla sellainen kuin haluaa, tietenkään ketään toista ei saa tietoisesti vahingoittaa.

Joku ei pidä materiasta. Hänellä on vain välttämättömiä tavaroita ja huonekaluja, jotta pärjää. Ehkä sänky, pöytä, hella ja muutama vaatekerta. Hän haluaa elää siten ja se on aivan ok. Hän ei loukkaa valinnallaan ketään ja on itse onnellinen. Joku toinen on aivan päinvastainen. Hän kerää kotiinsa kaikkea mahdollista, tykkää sisustaa, vaihtaa vaatteitaan useasti ja pitää siitä, että on tavaroita. Hänkään ei loukkaa ketään, tosin tarkimmat voivat väittää, että hän kuluttaa luonnonvaroja kohtuuttomasti. Mutta joka tapauksessa yksilötasolla hänkin on onnellinen. Sitten tulee se ristiriita. Ei-materialisti saattaa loukata sanallisesti materialistia. Tai toisinpäin. Eli toisen elämänvalintojen kunnioitus puuttuu. Tietääkö toinen, miksi toinen on valintansa tehnyt? Tietääkö toinen, miksi joku rikkimennyt piirustus, nalle tai vanha vaatekappale on toiselle koko elämä. Joskus toisilleen lähimmätkään ihmiset eivät mieti, miksi toinen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kun erosin lapsieni isästä, ero oli pitkä ja vaikea. Vaikka järkitasolla pesäero oli tehty ja kumpikin eli omillaan, tunnetasolla mitään eroa ei ollut syntynyt. Tuollaisessa tilanteessa noita toisen loukkaamisia tuntui löytyvän joka taskusta ja laatikosta. Isku tuli siihen kohtaan, jonka tiedettiin olevan toiselle se vaikea. Mitä näillä täsmäiskuilla sitten luultiin saavutettavan? Jos kerta toimeen ei enää tultu niin, että ei ollut järkeä enää jatkaa samassa taloudessa asumista, miksi pyrittiin siihen, että toisella on mahdollisimman vaikea olla eron jälkeen?

Ehkäpä ihminen purkaa epäonnistumistaan toiseen. Siihen, joka on läheisin ja jonka tuntee. Ja jolta odottaa edes jonkinlaista vastausta. Lopulta kuitenkin lähteminen on omista jaloista kiinni. Ja päätös pitkän liiton purkamisesta lähtee omasta päästä. Miksi siis aiheuttamaan toiselle pahaa mieltä, jos kuitenkin takana on liki kaksi vuosikymmentä yhteistä elämää? Siksi, koska tunteet ja järki eivät kulje samassa tahdissa. On helpompi lähteä järkisyistä kuin tunnesyistä. Ja kun järki tekee päätöksen ja muuttaa uuteen paikkaan, tunne jää asumaan entiseen taloon.

Eroaminen ei koskaan ole helppoa. Mitä kauemmin aikaa toisen olet tuntenut, sitä vaikeampaa se on. Irrottautua siitä arjesta, jota olet tottunut elämään, vaikka se ei aina olisikaan ollut helppoa tai järkevää. Irrottautua niistä lähimmäisistä, jotka ovat luoneet sinulle verkoston. Eron jälkeen tietyt asiat pysyvät ja tietyt asiat muuttuvat, ja sitten tulee niitä aivan uusia juttuja elämään. Ero ei kuitenkaan koskaan ole lopullinen. Vaikka saman katon alla ei enää olla, tunneside säilyy. Onko se sitten välinpitämättömyys, ikävä, viha, välittäminen, ystävyys tai vaikkapa vain lasten asioiden hoitoon liittyvää yhteydenpitoa, tunneside on ja pysyy.

Eroamista on myös toisenlaista kuin parisuhteessa tapahtuva ero. On olemassa sitä lopullista eroa, johon kukaan ei kysy sinulta lupaa eikä siihen liity mitenkään järjellä tehtävät päätökset. Tunneside sen sijaan on siinäkin voimakas. Kun läheinen kuolee, tai lemmikki, tai vaikkapa kotitalo puretaan, ero menneeseen katkeaa konkreettisesti. Et voi enää nähdä, kuulla, koskettaa. Et voi edes kiukutella niin, että toinen vastaanottaa tunteesi, reagoiden niihin. Konkreettisesti jotain lakkaa olemasta, eikä ole enää kanavaa ohjata siihen liittyviä tunteita mihinkään. Tie, jota lähdet sen jälkeen kulkemaan, on tuntematon. Kaikki vastaantuleva on uutta. Tunteet, ympäristö, arjen sujuminen.

Kuoleman viedessä oman lapsen, myös vanhemman oma sisin muuttuu täysin. Ei ole pelkästään uutta tietä, on myös uusi tiellä kulkija. Selviämistä eteenpäin ei voi mitata. Ei ole totuutta, että olen selvinnyt lapseni kuolemasta, sillä sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lapsen kuolemaa, ei enää ole. On vain päivä, joka muutti kaiken. Itse olen luonut ympärilleni suojamuurin. Minkä kyvyn teatterimaailma on minussa menettänytkään, sillä niin pitkään olen pystynyt vetämään ulospäin roolia, että olen jaloillani. Sisimmässäni edelleen asun ihmisen sisällä, jota en edes tunne. Kun ihminen on täysin lyöty alas, voi pienikin lause sivaltaa niin, että paikattavaa ei enää ole. Kaikki sirut ovat pitkin maailmaa.

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Vaikeiden vuosien jälkeen kuljen eteenpäin, tosin se tunneside menneisyydestä on kiinnitettynä tiukasti vuosien, vuosien taa. Yksi suurimmista haasteista on uskoa huomiseen. Minusta kuitenkin pidetään huolta. Tämä on niin tärkeää. Ketään ei saa jättää yksin. Sillä hetkellä, kun en enää jaksanut ojentaa kättäni pyytääkseni apua, tunsin vahvat kädet ympärilläni. Minut nostettiin pystyyn kuopassani. Kädessäni rikkimennyt piirustus, nalle ja vanha vaatekappale. Kukaan ei väkisin repinyt minua ylös surustani vaan pystyynnostaja laskeutui kuoppaan, tukien minua joka hengenvedossani. Tällä tiellä olen yhä, rakas mieheni vierelläni.

Anna käsi niin mennään

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Menneessä – tulevassa – tässä?

Jotta kaappiin mahtuisi jotain uutta, on luovuttava jostain vanhasta. Yksinkertainen ja kulunut fraasi mutta niin totta joka suhteessa elämässä. Toisinaan ei halua luopua vanhasta. Eikä siinä mitään. Jokainen päättää itse, mitä päälleen pistää ja miten elämänsä läpi kulkee.

Toisinaan uusi tunkeutuu elämään pakolla. Vaihtoehtoja ei ole. Vanha väistyy yksinkertaisesti, koska sen olemassa olo lakkaa. Mukautuminen tähän luopumiseen ja uuden vastaanottamiseen ei ole yksinkertaista eikä se tapahdu hetkessä. Ikäänkuin avaisi kaapin ja kaikki vanha on otettu sieltä pois. Kaappi on tyhjä. Tyrmistyneenä miettii, mitä nyt päällensä pistää. Aikansa pohdittuaan, alkaa miettiä, mikä uusi on se, joka pitää ensimmäisenä hankkia ja ottaa käyttöön.

Olen kuunnellut lukemattomia määriä erilaisia keskusteluohjelmia siitä, kuinka ihminen alkaa elää uudestaan sitten, kun omaksuu uudet systeemit, vanhojen tilalle. Tällaiseen täydellisesti uuden elämän rakentamiseen päädytään tilanteissa, joissa ihminen on kokenut kovia: sairaus, onnettomuus, läheisen kuolema, hyväksikäyttö jne. Tapahtumat, joista ei ole paluuta entiseen, tapahtumat, jotka tapahtuvat lupaa kysymättä. Näissä tapauksissa luopuminen tapahtuu ilman suunniteluaikaa.

Olen itsekin joutunut tällaisen luopumisen eteen ja edelleen teen työtä sen kanssa, että uskaltaisin ottaa askeleen eteenpäin. Mihinkään ei ole kirjoitettu aikataulua, koska ja milloin uusi elämä pitäisi ottaa käyttöön. Kaikki tapahtumat hiipivät salaa elämääni enkä tunne olevani mitenkään valmis niitä omaksumaan. Mitä syvempi kriisi on, sitä kauemmin sitä taistelee uutta vastaan. Ohjelmien kuunteluiden lisäksi olen käynyt keskusteluja luotettavien ihmisten kanssa tilanteestani. Kuuntelija ja vastakeskustelija ei voi kuitenkaan elää elämääni. Olen saanut hyviä neuvoja ja vinkkejä sekä kuullut niitä elämän tosiasioita, joiden valossa pitäisi vain mennä eteenpäin.

Kykenen käymään töissä. Kykenen huolehtimaan pojistani ja koiristani. Kykenen elämään parisuhteessa. Mutta en kykene elämään uudelleen muokkaantuneen elämän kanssa. Elämiseni on kuin pintahengitystä. Teen kaikki velvollisuudet kuin unessa. Kun olen yksin, kaikki vanha palaa luokseni. Katselen kuvia, jotka vievät minut menneisyyteen ja tunnen, kuinka helpottavaa siellä on elää. Edelleenkään en ymmärrä lausetta: pitää mennä eteenpäin. Tunnen, kuinka ympäröivä maailma kulkee eteenpäin. Näen poikieni kasvavan. Rekisteröin elämän etenemisen vanhojen koirien poislähdöllä ja pentujen syntymillä. Jopa oma elimistönikin reagoi ajan kulumiseen. Mutta mieleni on yhä menneisyydessä. En tunne olevani luonnonvaroja tuhlaileva ihminen, joka aina hommaa uutta, kun kyllästyy vanhaan, sillä pitäydyn vanhassa ajatustasollakin.

Yksi kriisi ei kuitenkaan riittänyt kohdallani, vaan jostain lykättiin niitä lisää niin paljon, että ne kuuluisat kaiken kestävät hartiat lysähtivät kasaan. Olen ulospäin päättänyt näytellä kaiken olevan normaalisti. Näin suojelen itseäni kysymyksiltä ja säälittelijöiltä. Sisälläni myrsky jatkuu. Olen pohtinut kuitenkin keinoja, joilla ottaisin uuden haltuuni. Miettinyt miten se tulee tapahtumaan. Niitä keinoja olen kirjoitellut itselleni ylös ja analysoinut sitä, missä mättää, etten kykene uudistumaan. Tai pikemminkin elämään ilman menneisyyttäni. Kohdallani tulevaisuus näyttää tyhjältä.

Kun tällaisia asioita työstää ja pyörittelee pienessä päässään vuosikausia, alkaa lopulta psyyke viheltämään aikalisää. Ja tunnen, kuinka juuri tarvitsisin sitä. Istumista alas. Tuntea, kuinka elämän vilinä ja kiire menevät menojaan. Tutustua rauhassa itseeni ja kaikkeen uuteen. Tähän siis tarvitsisin yhteiskunnan apua taloudellisesti, sillä kukaan ei elä pohdiskelemalla. Aikalisä tömähtää joka kerta mahdottomuuden seinään. Siihen, etten ole riittävän lysähtänyt päästäkseni 1-2 vuodeksi huilaamaan. Tunnen olevani pieni pelinappula suuren yhteiskunnan pelilaudalla. Jos putoan pöydältä, sitä ei edes huomata. Otetaan paketista uusi nappula ja peli jatkuu.

Luopuminen on vaikeaa. Ajatusten alasajo ja repivä todellisuus, että koko muu elämä jatkaa kulkuaan mutta pieni yksilö kamppailee ymmärtääkseen, missä hänen kuuluu olla. Kaikki se, missä eli ennen, on poissa. Uuden omaksuminen on vaikeaa, kun ei ole voimia ottaa mitään vastaan. Yhteiskunta tukee moninaisia asioita mutta kun ihminen kohtaa kriisin, vastaan ei enää tulla. Tai jos tullaan, asetetaan jo valmiiksi lyödylle ehdot, jotka hänen tulee täyttää, päästäkseen avun piiriin. Kenen hyöty on jatkuvat poissaolot töistä, ihmissuhdeongelmat, perheiden ahdingot ja kriisin kokeneen itsemurha? Jotenkin minusta tuntuu, että pian, istumisen sijaan, tipahdan alas. En enää vapaaehtoisesti vaan pakosta, kun voimia ei enää ole. Pitäisi ymmärtää, ettei menneisyyttä voi palauttaa. Mutta kun ei ole tulevaisuuttakaan. Kaappi on tyhjennetty. Se odottaa täyttämistä. En vain tiedä, mitä sinne laittaisin.

Mikä minusta tulee isona?

Tiedän jo tähän ikään mennessä sen, missä haluan asua ja ketä perheeseeni kuuluu. Luulin myös tietäväni, mitä teen työkseni. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, tai mikään ajatusmalli ei kuitenkaan ole ikuista. Elimistö on alkanut protestoimaan jatkuvaa kovaa fyysistä rasitusta vastaan. Se tuntuu väärältä, sillä rakastan fyysisillä äärirajoilla käymistä ja rakastan haasteita, joihin sisältyy nopeus, tarkkuus ja lopputulos, joka on virheetön.

Itseasiassa mitään suoranaisesti ei ole hajonnut kropassani peruuttamattomasti, ainakaan vielä. On vain selkeitä merkkejä, että tyyliä on syytä muuttaa. Elimistö on alkanut kehittelemään tulehdustiloja sinne ja tänne, jotka vaativat parantuakseen lepoa. Siis non-fyysistä toimintaa. Etenkään hien nostaminen pintaan ja sykkeen kohoaminen eivät ole nyt kropan toivelistalla. Vakavia sairauksia en ole saanut riesakseni mutta olen saanut faktaa yliliikuvien nivelieni aiheuttamista ongelmista. Nyt ei ole antaa itselleni enää vaihtoehtoja. On opeteltava elämään yliliikkuvuuden ehdoilla tai sitten niitä peruuttamattomia muutoksia alkaa ropista.

Pidän nykyisestä työstäni paljon. Työni on fyysistä yksintekemistä, tarkkuutta vaativaa ja aika-ajoin juuri äärirajoilla ponnisteltavaa hommaa. Työni ajankohta, yö, myös tukee muuta elämääni parhaalla mahdollisella tavalla. Palkastahan voisi aina napista mutta todettakoon, että sillä tulee toimeen, kun on tarkka ja vähään tyytyväinen. Saaressa asuminen sulkee pois lähes kaikki muut työt, paitsi yöllä tehtävät hommat. Samoin jo aiemmin alaselässäni todettu paha yliliikkuvuus taas sulkee pois sekä istuma- että seisomatyön. Loppujen lopuksi vaihtoehtoja on niukasti sille, mikä minusta tulee isona.

Tällä hetkellä sekä olkapäässäni että rintarangassa riehuu tulehduksia. Eikä mitään aivan pieniä sellaisia. Juttelin kirurgini kanssa vastaanotolla viimeksi käydessäni, miten voisin muuttaa työtapojani, jotta yliliikkuvuus ei aiheuttaisi niin helposti ongelmia. Tähän muutokseen tarvitaan myös työterveyslääkärin ja -hoitajan kanssa juttelua. Minulla on ystävä, joka on kuntoutuspuolen lääkäri ja juttelin myös hänen kanssaan eri vaihtoehdoista. Sitten istuin alas ja mietin itseni kanssa tätä asiaa. Vaihtoehtoja tarjotaan eri tahoilta runsaasti. Pienimmät muutokset ovat tyyliin työssä käytettäviä apuvälineitä, vauhdin pudottamista töissä, töiden keventämistä vähentämällä työvuoroja viikkotasolla ja työmäärän vähentämistä. Isommat muutokset olisivat määräaikainen sairaseläke, kuntoutus, uuden työn opiskelu tai vaikkapa yrittäjäksi alkaminen.

Noita annettuja ja vielä tässä vaiheessa itselleni tuntemattomia vaihtoehtoja puntaroidessani, sisälläni alkoi kiehua. En ole heikko enkä ole myöskään ylittänyt fyysisiä kykyjäni. Jaksan painaa kovaa enkä ole uupunut henkisesti enkä fyysisesti työyön jälkeen ikinä. Tiedän, että kaikki auttavat ja tässä mukana olevat tahot haluavat minulle parhaan ratkaisun mutta työpaikka on minun oma valintani. Haluan ehdottomasti jatkaa nykyisessä työpaikassani. Jos en kykenisi töihin siksi, että työni olisi sairastuttanut minut, antaisin mielihyvin toisten ihmisten kertoa minulle vaihtoehdoista työmarkkinoilla. Kohdallani on kuitenkin kyse siitä, etten itse ole kuunnellut itseäni. Työni vaatii aika-ajoin nopeutta ja aina tarkkuutta. Tähän yhdistelmään sovin erittäin hyvin. ADHD aiheuttaa minulle kuitenkin usein koheltamista, joka johtaa pieniin ja hieman suurempiinkin tapaturmiin. Olen erittäin tapaturma-altis henkilö. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kykenevä edelleen tekemään töitäni täysimääräisesti. Toinen asia, jossa en ole kuunnellut itseäni on tuo yliliikkuvuus ja sen huomioonottaminen töissä. Tunnen siis, että tarvitsen kaikkein eniten asiantuntevia neuvoja siihen, miten opin elämään yliliikkuvan kroppani kanssa.

Jotta sitten saisin opeteltua sisäisen letkeyteni saloja ja pääsisin niiden kanssa sinuiksi, tarvitsisin ehdottomasti aikaa. Ja tämä on se seikka, jota lähden työterveyshuollon ammattilaisten kanssa pohtimaan. Minun on vaikeaa omaksua asioita sormia napsauttamalla. Uuden opettelu vaatii aikaa. Nyt kun olen sairaslomalla, olisi sopiva rako alkaa tutustumaan löysyyden saloihin. Nostan hattua lääkäreille, jotka ottavat ihmisen kokonaisuutena. Lääkäriystäväni on nimenomaa sellainen, joka oikeasti kuunteli ajatuksiani. Ehkäpä siihen vaikutti myös se, että olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä mutta yhtä kaikki: kokonaisvaltaisia lääkäreitä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan sitä, että otetaan huomioon potilas kaikkinensa. Fyysinen ja psyykkinen tila ja niihin vaikuttavat asiat: perhesuhteet, asuminen, työ, harrastukset, muut sairaudet ja ominaispiirteet sekä ehdottomasti se historia, mitä kukin on omalla kohdallaan joutunut läpikäymään. Saadakseen tällaisen kokonaisuuden hallintaansa, lääkärillä ja potilaalla täytyy olla pitkä hoitosuhde. Itselläni on ollut onni myötä: Tällaisia lääkäreitä on osunut kohdalleni.

Työ ei ole kaikki kaikessa mutta se tunne, että voi tehdä sitä työtä, jonka osaa ja jossa viihtyy, on tärkeä juttu. Aivan samoin kuin muillakin elämänaloilla, ihmisellä on oikeus valita, mitä tekee työkseen. Aina ei työpaikka ole mieleinen ja eipä sitä työtä edes ole kaikilla halukkailla. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja oppia tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Ne sisäistämällä pääsee eteenpäin. Pitkälle aikuisuuteen asti väheksyin itseäni eikä tullut mieleenkään sanoa ääneen, että olin jossain hyvä. Nyt kun ikä ja kokemukset ovat tuoneet itsevarmuutta, pystyn sanomaan ei itselleni sopimattomille vaihtoehdoille. Pidän kiinni siitä, mikä on minulle mieleistä ja mahdollista.