Aihearkisto: Pohdintoja

Äitiyden onni on antaa lapsilleen vapaus olla kedonkukkia

Työyön jälkeen ajelin kotiin. Keli oli pitkästä aikaa plägä. Lähdin liikkeelle pimeässä. Mantereen puolella väyläpoijujen valot olivat oivia tienviittoja. Ruotsinsalmen ohitettuani katselin siniseen hämärään, joka oli pikkuhiljaa väistymässä. Kaukana taivaanrannassa oli heikko puna, jota ympäröi tiiviisti pilvimassat. Auringonnousua oli turha koettaa kuvata.

Valoa on vain hitunen, ulappa on peilityyni. Aurinko ei ole vielä ehtinyt taivaanrantaan. Hiljaista. Vain omat ajatukset seuranani.

Hiljaisuudessa ajellessani mietin itselleni asettamia rajoja. Sellaisia, jotka ovat matkanneet mukanani vuosikymmeniä. Oikeastaan nuo rajat eivät edes tunnu rajoilta, ne ovat osa minua. Kuitenkin ne rajoittavat elämääni, koska pidän niistä kiinni. Osa niistä on syntynyt jo lapsuudessa. Vanhempani ohjasivat meitä tiettyyn suuntaan ja osa rajoista jäi roikkumaan minuun. Jollakin ajatustasolla niitä voisi kutsua kasvatuksen tulokseksi mutta luulen, että minun kohdallani osa niistä on kuitenkin kasvanut minuun kiinni, koska olen ruokkinut lapsena kuulemiani letkautuksia. Lopulta ne ovat tulleet niin lihaviksi, että ovat muuttuneet elämänohjeiksi.

Elämänohjeet ovat kummallinen joukko. Ne kerääntyvät vuosien varrella tajuntaan ja niistä sitten voimakkaimmat valikoituvat kantaviksi pinnoiksi. Se, mikä lapsena tuntui tutulta ja turvalliselta, matkaa kupeessamme hamaan vanhuuteen asti. Kuitenkin lapsen silmin maailmaa katsoessa kaikki näyttää erilaiselta. On turvallista tuudittautua vanhempien ja muiden aikuisten antamiin totuuksiin. Murrosiässä näitä totuuksia sitten alkaa kyseenalaistaa ja muokkaamaan. Ehkä niistä osa seuraa muokkattuinakin elämänmittaisen matkan vierellämme.

Tarkastelen tätä asiaa akuutisti äitinä, sillä nuorin poikani on murrosiän pyörityksessä. Poika on kyllä jo pikkuhiljaa saapumassa tyveneen. Itse olen äitinä muokannut saamiani elämänohjeita lapsilleni sopiviksi. Liputan vahvasti lapsen persoonan huomioonottavaan kasvatukseen. Se, mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Yksilöllisyys neljän lapseni kanssa on ollut punainen lanka äitiydessäni. Kuinka paljon kysymyksiä, epäilyksiä ja muokattuja muunnelmia olenkaan saanut hypistellä lasteni seurassa. Joskus olen saanut kipakkaa palautetta arvoistani. Olen hyvinkin ollut fossiili, ylisuojeleva, se-oli-sinun-lapsuutesi -leimattu ja ties mitä. Lapseni ovat kaikki sanoneet, mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten olen taas etsinyt uutta väylää komentosillaltani, jossa lapseni tietysti ovat mukana.

Ehkä pitäisi olla vahvempi auktoriteettina? Näin minua on ohjeistettu. En yksinkertaisesti sulata ajatusta, että olisin käskyttäjä tai että näyttäisin ehdottomuuteen nojaavaa esimerkkiä, miten elämä pitää elää. Annan lapsilleni vapauden kokeilla varpailla, onko vesi kylmää. Toiset heistä tyytyivät katselemaan kevät merta, toiset hyppäsivät laiturilta veteen, kysymättä pintalämpötilaa. Sama ajatus pätee nopeuteen omaksua jokin asia. Olen niin usein todennut, että yhteiskunta lokeroi meitä. Ihmisille asetetaan rajat, jotka perustuvat aikaan. Sen ja sen ikäisenä sinun pitää olla saavuttanut sitä ja sitä. Naurettavaa. Tätä totuutta sitten taotaan jo pikkukoululaisten vanhempien päähän. Lapsesi on vähintään poikkeava, jos hän ei ole saavuttanut jotain tiettyyn kalenteriajankohtaan mennessä.

Sama lokerointi jatkuu aikuisten maailmassa, vieläkin julmempana. Pitää olla työllistynyt, omata terveet elämäntavat, olla perheellinen, hetero, opiskellut, lapsia vähintään 1,8 ja tietysti vähäpäästöinen auto. Hyvä on muistaa myös kuulua johonkin harrastusporukkaan, somettaa vähintään kolmen tunnin välein tekemisiään, epäillä kaikkea, mikä ei ole samasta muotista ja pisteenä i:in päälle, pitää muistaa olla sosiaalinen, seurallinen ja siveä. Niinpä niin. Meitä on joka junaan. Jokainen voi mielestäni elää haluamallaan tavalla, kunhan ei satuta itseään eikä toisia. Kun antaa lastensa edetä omassa tahdissaan, heistäkin kasvaa junassa matkustavia moniottelijoita.

Onneksi elämä on paras opettaja. Eteeni on tullut vuosikymmenten aikana monenlaisia ihmisiä. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Olen ottanut opikseni. Ja lopulta olen rohjennut astua rajojen yli. Toiset asiat olen tehnyt hyvinkin nopeatempoisesti. Ja toisia asioita olen valmistellut vuosia. Olen löytänyt tavan elää, jossa olen tasapainossa. Sen tasapainon löytymisen toivon löytyvän jokaiselle ihmiselle. Omille lapsilleni, ystävilleni, läheisilleni ja kaikille tossunkuluttajille, kautta universumin.

Tikarisateessa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.

Matkaako sinun vieressä säheltäjä?

Kuinka usein törmääkään tilanteeseen, jossa on väärinymmärretty ihminen. Jossain tapauksissa syynä on jokin elimistöllinen poikkeus valtaväestöstä, jota sen kantajakaan ei itse tiedosta. Ei siis välttämättä sairaus vaan elimistön ominaisuus käsitellä asioita. Itselläni se on ADHD. Tuo sanahirviö on ollut vuosia kevyt heitto, jos ja kun sähelsin jotain. Tokaisin usein itselleni, että mulla on varmaan ADHD, kun sählään.

Kaikkea ei voi laittaa ADHD:n piikkiin mutta näin jälkikäteen, diagnoosin saatuani, olen ymmärtänyt vuosien takaista käytöstäni. Miksi vain jumitin ja toisaalta, miksi menin pää kolmantena jalkana kuurona ja kovaa. Miksi ihmissuhteiden ylläpito oli vaikeaa, miltei mahdotonta, miksen pystynyt oppimaan kuten muut ikäiseni ja miksi mieli oli jatkuvasti levoton, kuullen ympärillä pyörivät kymmenet keskustelut, käsitellen yhtä aikaa kymmeniä asioita, ja spurttaillen eteenpäin vain niissä asioissa, jotka saivat ajatukseni lentoon.

ADHD ihminen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka pitää kiinni. Ihmisen, jolle tuo vilkas, touhuava sähläpää on tärkeintä. Nuorempana vihasin itseäni juuri siksi, että koin olevani tyhmä, koska en pystynyt oppimaan perinteisin menetelmin mitään. Ainut minkä osasin erittäin hyvin, oli liikkua. Kävellä, juosta, pyöräillä, uida, hiihtää. Mitä enemmän olin liikkeessä, sitä paremmin pystyin keskittymään. Toinen voimavarani oli luovuus. Kirjoitin, piirsin, lauloin, tanssin. Tämä pätee nykytilaanikin täysin. Samoin työ, jossa liikun, on minua varten. Onnekseni olen löytänyt sellaisen.

Kun saa tiedon (diagnoosin) ominaisuudestaan, joka vaikuttaa näinkin kokonaisvaltaisesti arkeen, kuten ADHD, voi alkaa työstämään tapoja, joiden avulla arki ja koko elämä helpottuu. Niin itsellä kuin läheisilläkin. Minulle kaikkein vaikeinta on keskittyminen, paikallaanolo ja oleminen äänien seassa. Kun koetan lukea jotain, ajatukseni lähtevät harhailemaan jo kolmannen lauseen jälkeen. Ajatukset pomppivat kaikessa, mitä mieleen ylipäätään voi tulla. Paikallaan oleminen on tukalaa. Jos joudun istumaan vaikkapa lääkärin odotustilassa, en kykene olemaan paikoillani. Kävelen, vaihdan asentoa, kirjoitan, tutkin puhelintani, puhun tuntemattomien kanssa, tuskastun ja alan tehdä lähtöä ennen kuin pääsen sisään.

Tukalinta on olla äänimaailmassa. ADHD ihminen kykenee poimimaan äänijoukosta kymmeniä keskusteluja. Voi kokeilla, millaista se on, laittamalla 5 eri radion keskustelukanavaa päälle ja koettaa siinä kuunnella kaikkia yhtä aikaa. Äänimaailma myös ahdistaa, jos joutuu olemaan paikoillaan. Äänet ikään kuin vyöryvät yli, eikä niitä saa poissuljettua kuuloltaan. Siksi asun erakkona saaressa. Täällä ei kukaan keskustele, ei ainakaan päällekkäin kenenkään kanssa. Täällä ei ole autojen ääniä, musiikkia, kenkien kopinaa asfaltilla. Täällä ei pauku, narise eikä vihellä mikään.

Kun ei pysty keskittymään, hidastuu. Ei saa mistään tekemisestä kiinni. Mitään ei kykene aloittamaan, sillä keskittymisen puute johtaa mahdottomuuteen tehdä aloite. Oli kyse sitten tiskaamisesta, opiskelusta, lastenhoidosta tai mistä vaan. Joko kaikkea on liikaa tai sitten ADHD-ihminen on löysä, mitään aikaansaamaton, kauas tuijottava olento. Eikä hän voi sille mitään. Jos puoliso siinä vaiheessa alkaa nalkutuksen, huutamisen, vähättelyn ja syyllistämisen, ollaan tilanteessa, jossa ADHD ihminen väistää voimakasta äänimaailmaa ja tuntee itsensä vielä huonommaksi, syyttä ja turhaan.

Käytän nykyään apunani lyhyitä tekemisiä ja kalenteria. Tukenani on aina ollut vahva haluni kirjoittaa ja analysoida tekemisiäni, joten tuota luontaista taipumusta käytän hyödykseni, jotta arki ADHD:n kanssa olisi siedettävämpää. Kirjaan siis itselleni kevyen suunnitelman, raskaan sijaan, jonka mukaan etenen viikoittain. Oli kyse sitten omasta liikunnasta, koirien treeneistä tai vaikkapa ihmisten kanssa kohtaamisista. Kun kalenteri on käytössä, on helpompi aloittaa. Juuri tässä kohtaa koen, että olen väärinymmärretty. Miksi tuo nainen kokoajan tuijottaa puhelintaan kuin teini? Eikö hänellä ole mitään muuta elämää? Niin. Puhelimestani löydän tekemiset ja puhelimeni on levottomuuteni lääkäri, pienillä asioilla, joita voin sen avulla tehdä, kun en pysty olemaan paikoillani.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin perhe, joka tiedostaa ja ymmärtää taipumukseni. Ja sen, etten voi muuta, vaikka haluaisinkin. Mieheni on rauhallinen ja ohjaa minua, kun hän näkee, että alan sinkoilla. Samoin hän antaa minun olla flegmaattinen, sen tilan tullessa päälle. Hän itseasiassa on minun oppikirjani. Hän kertoo minulle asioita kuvin, elein ja kulkemalla kanssani luonnossa. Hän antaa minun oivaltaa ja kysellä asioita, jotka olisi pitänyt systeemin mukaan oppia 15-vuotiaana. En kyennyt silloin mutta nyt, mieheni avulla, kykenen. Hän vahvistaa niitä puoliani, jotka ovat hallinnassani mutta joita en saa ulos keskittymiskykyni puutteen takia. Ja kun onnistun, vahvistuu mieleeni jälki, että olen osannut tämän ennenkin. Myös poikani antavat minun olla minä. Liikkuvainen, puhelias, laulavainen äiti, joka on vähän sählä. Tämä oma perhe ja sen tuki on kaiken a ja o ADHD-ihmiselläkin.

Piikkipusikon läpi

Mikä on kehityksen jarru? Tarkastelen sitä nyt lähemmin yksilötasolla. Voin heittää ainoastaan itseni esimerkiksi, muiden puolesta on huono sanoa mitään. Kaikilla ihmisillä ei suinkaan samat asiat estä kehittymistä. Tunnen kovin usein, etten kehity haluamissani asioissa. Poljen paikoillaan. Usein, liiankin usein vaihdan vaihdetta liian nopeasti, todeten törmääväni mahdottomuuteen. On varmaan useita pikkutekijöitä, jotka rakentavat tämän mahdottomuuden linnan minun ja kehittymiseni väliin. Eihän mikään kokonaisuus ole tehty vain parista osasta. Kuitenkin on kaksi suurempaa ilmiötä, jotka vaikuttavat omaan polskutteluuni kehittymättömyyden pintavesissä.

Henkisellä puolella ongelmani ovat nautintojen sallimattomuus. Ne ovat siis visusti kiellettyjä ja ainut tapa edetä on juosta piikkipuskan läpi. Mitä enemmän piiskaan itseäni eteenpäin, sitä varmemmin valitsen mahdollisimman leveän ja piikikkäistä piikikkäimmän pusikon, jonka läpi ängen. Mitä enemmän haastetta, sen tyytyväisempi olen. Mutta lopulta vuodan niin paljon verta kymmenistä pienistä haavoista, että joudun pysähtymään ja sitomaan itseäni. Tai jopa sidotuttamaan. Kun koen helpotusta saadessani haavani umpeen, tunnen yhtäaikaisesti vihaa. Kohtaan hetken, jolloin sallin itselleni nautinnon, joka taas sotii periaatteitani vastaan ja kierros alkaa alusta. Jos jatkuvasti kiertää ympyrää, palaten aina jossain vaiheessa alkuun, ei kehity.

Elämän labyrintti ei onneksi ole pelkkä ympyrä, vaikka silloin tällöin tuntuu, ettei tavoitetta saavuta millään. Kun sitkeästi jatkaa eteenpäin, kehittyy ja löytää uuden väylän.

Toinen, vielä suurempi möykky kehittymiseni edessä on keskittymiskyvyn puute tai sen lyhyys. Tämä on hyvin tuttu seuralainen. Kehityksen eksponentiaalisella radalla se on kuitenkin tasakattoinen este viivan liki kohtisuoralle kohoamiselle. Jos vielä piikipuskien koko ja niiden läpi menemisen vauhti on hallittavissani, keskittymiskyvyn ailahtelevuus ei ole. Vaikka kuinka istuisin nenä kiinni kirjassa, tuntikausia, mitään ei kulje sivuilta sisääni. Missään kohti eivät kirjojen lauseet muutu aivoissani kehittymisen siemeniksi. Tämä on asia, joka todella kaihertaa minua. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisempi olen. Tajuan, mitä kaikkea tietoa ilman olen elämäni aikana jäänyt. Kehittymistä ei ole siis tapahtunut opiskelemallakaan.

Kehittymisen kalliokiipeily ja keskittymiskyvyn sileä seinämä. Minun suuri haasteeni elämässä.

Noiden kahden lisäksi on joukko pienempiä seuralaisia, jotka haluavat vain heitellä rantapalloa kuralätäkössä. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin. Saatan tehdä hyvinkin nopeasti päätöksiä asioissa mutta lopulta nuo pikapäätökset ovat kuin pituushyppääjän floppi. Kovan vauhdinoton jälkeen tussahdetaan lankulta hikisesti hiekalle, putsataan urheiluhousut ja lähdetään suihkuun. Ponnistusvaihe jää siis tekemättä, tilaisuuksiin en tartu tosissani, vaikka niitä editseni on vilissyt elämäni aikana. Myös suuruudenhulluus vaivaa minua toisinaan. Tämä jarruttaa kehittymistä, sillä piirrän suurta maalausta paperille mutten muuta sitä teoiksi. Kehittymistä ei jälleen tapahdu. Juutun myös liikaa yhteen projektin kohtaan. Jos siis on jokin, mistä pidän, pidän siitä liikaa. Tästähän voisi päätellä, että kehityn tuossa pitämässäni hommassa. Lopulta kuitenkin tuolle kehittymiselle käy kalpaten. Olen kuin ekaluokkalainen, jolla on uusi, komea pyyhekumi. Sillä on mukava pyyhkiä. Pyyhin, pyyhin ja pyyhin, kunnes kumista on jäljellä vain purut paperilla. Missä on se kuva, jonka piirsin? Missä on kehittymiseni hedelmä? Noh, ehkäpä kehityin mainioksi paperin valkaisijaksi.

Jotta haavani parantuisivat, olen oppinut ojentamaan käteni. Olen ottanut vastaan ja antanut taas eteenpäin.

Elämä opettaa toisinkin. Ei aina tarvita kirjoja. Eikä kultajuoksua kisoissa. Ei aina tarvitse olla se joukon välkyin, hauskin tai kaunein, komein ja filmaattisin. Joskus riittää, kun kykenee kirjoittamaan, puhumaan tai vaikka askartelemaan elämää. Itselleen. Lapsilleen. Rakkaimmalleen. Kun kykenee pohtimaan, millainen haluan olla, missä haluan elää, miten pystyn ojentamaan käteni auttaakseni, kehitystä on tapahtunut ja tapahtuu. Systeemi tekee meille liian usein raameja. Raameja, jotka rajoittavat meidät samaan muottiin. Jos yksi on kuningas, toinen voi olla ratsu. Jos yksi kehittyy huimaksi nuorallatanssijaksi, toisesta tulee turvaverkko hänen suojakseen. Kun en pysty pääsemään eteenpäin kuin sen piikkipuskan läpi, nuollen haavojani jälkikäteen, pystyn kuitenkin puskemaan tuon raadollisen matkan nopeasti, auttaen muita haavoitettuja puskan toisella puolella.

Digitalisoituminen

Onko olemassa enää lukutuokiota kahvikupposen ääressä? Minne on hävinnyt lehden rapina sivuja kääntäessä, minne kahvikupista kahvi enää läikkyy? Kun perinteiset sanomalehdet kuolevat, kuolee kahvinlukuhetken lisäksi myös perinteiset toimittajan ja lehdenjakajan ammatit sekä joukko liitännäisammatteja siinä niiden mukana. Muuttuuko perinteiset lähes instituution asemaan muuttuneet sanomalehdet kuten Helsingin Sanomat vain yhdeksi maksuttomaksi verkkosivustoksi miljoonien verkkosivustojen joukkoon? Valtaako maailman valeuutisten media, jolloin katsotaan vain itseä miellyttäviä ja omia mielipiteitä pönkittäviä videoita mahdollisimman provosoivasti esitettynä?

Paperilehtien tilauskanta on romahtanut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja tilalle on tullut digilehti. Paperiset sanomalehdet ajetaan alas, tarjoamalla nettilehtiä kolmasosan hinnalla paperiseen versioon nähden. Paperilehtien lukemisen loppu on nyt käsillä. Ja myös kaiken tekstin lukemisen mikäli on uskominen uusimpiin trendeihin. Ihmiset eivät enää käännä sivuja, he skrollaavat niitä. Digitaalista mediaa luetaan eri lailla kuin paperista, sitä vain silmäillään ja poukkoillaan asiasta toiseen. Tuntuu kuin keskittymishäiriöt, kuten ADHD, lisääntyisivät samassa tahdissa digimaailman vallatessa tilaa. Uudet sukupolvet eivät enää edes tekstaile pikaviestinohjelmien kautta vaan lähettävät pelkkiä video- tai ääniviestejä ja muodostavat käsityksensä maailmasta niiden kautta. Heikentääkö tämä luku- ja kirjoitustaitoa? Luetaanko enää kirjallisuuden klassikoita, viisastutaanko niiden opetuksista? Katsellaanko enää vain viimeisten räppien videot eläen virtuaalitodellisuudessa, kun ketään ei enää kiinnosta lukea tai kuunnella edellisten sukupolvien tuotoksia?

Kaikella on yleensä aina vastavoimansa ainakin nostalgiailmiönä. Vinyyliäänilevytkään eivät kuolleet sukupuuttoon vaan niitä haluttiin sittenkin kuunnella, katsellen suuria pahville painettuja kansikuvia. Ehkä paperin rapina ei sittenkään ole loppumassa. Mahdollisesti ihmiskunnan tuottamaa viisautta halutaan tulevaisuudesskin lukea kännykältä, ehkä jopa paperilta. Paperi on oikeastaan nerokas ja käytännöllinen käyttöliittymä. Ei tarvita sähköä. Puusta tuotetut tuotteet ovat itseasiassa kokemassa uutta renessanssia muovin korvikkeena. Eli ne suuret sellutehtaat, jotka on nykyisin nähty kaiken taantumuksen ja saastutuksen perikuvana, ovatkin muuttumassa uuden vihreän ja muovista vapaan ajan airueiksi.

Jälkikirjoitus

Menin uimalan saunaan hikisen Meripäiväjuoksun ja sitä seuranneen uintituokion jälkeen. Saunassa oli 8-vuotias tyttö, joka istahti viereeni ylälauteille. Kysyin kohteliaasti häneltä, voinko heittää löylyä ja hän vastasi reippaasti, että totta kai.

Juttelimme niitä näitä kesän kuumuudesta, ulkona olemisesta, hänen koulustaan ja kavereistaan, Meripäivistä sekä merellä olemisesta. Tyttö oli sanavalmis ja iloinen. Tuo pieni hetki, alle 10 minuuttia, piirtyi ajatuksiini. Lopulta sanoin tytölle, että nyt lähden kotiin saareen. Hän toivotti mukavaa merimatkaa ja samalla hänen äitinsä saapui saunaan.

Näin jälkikäteen jäin miettimään, mitä tuo tyttö sai keskustelusta. Ehkä hän on olemassaan juttelevainen ja on käynyt ennenkin samalaisia keskusteluja umpivieraan ihmisen kanssa. Ei pelkästään uimalan saunassa vaan muuallakin. Itse koin, että on tärkeää antaa lapsille kuvaa aikuisista, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita lasten omista jutuista. Aikuisista, jotka ovat turvallisia. Aikuisista, joilla ei ole mitään taka-ajatuksia, velvoitteiden vaatimuksia tai uteluita.

Minulle oli myös elvyttävää jutella pikkutytön kanssa. Onhan minulla itsellänikin sellainen joskus ollut. Tuona ohikiitävänä hetkenä palasin tiedostamatta 20 vuotta ajassa taaksepäin ja istuin hetken tyttäreni kanssa saunassa, jutellen hänelle tärkeistä asioista. Mietin sitä, kävikö hän keskusteluita umpivieraiden kanssa koskaan. Tyttäreni oli kyllä sanavalmis mutta luulen, ettei hän olisi aivan noin suoraan alkanut tuntemattoman kanssa juttusille.

Elämässä on näitä pieniä kohtaamisia. Usein ne lipuvat ohi huomaamatta mutta ainakin itse olin tuossa tilanteessa vastaanottavainen painamaan tämän ajatuksiini pidemmäksi aikaa. En tiedä tytön nimeä enkä välttämättä tunnistaisi häntä jos hän tulisi vastaan jossain. Se on kuitenkin toisarvoinen asia. Tärkeää on se hetki, joka antoi meille jotain. Tytön puolesta en pysty sanomaan, saiko hän mitään siitä tuokiosta mutta itse nostan hattua hänen vanhemmilleen ja etenkin hänelle itselleen, siitä ystävällisestä sielusta, joka hänessä oli ja jonka hän osittain on saanut elämänlahjana vanhemmiltaan.

Iloitsen hetkestä, joka kruunasi muutenkin hienon päivän. Hänen kaltaisten tyttöjen ja poikien sydämissä asuu enkeli. Ilosanoman ja lohdun enkeli. Kyllä on mukavaa käydä saunassa.

Tasoja

Joskus muinoin tuli pelattua tasohyppelypelejä. Siinä hahmo eteni helpommilta tasoilta aina vaan vaikeampiin tasoihin, keräten matkalla kaiken näköisiä juttuja mukaansa. Ihmisen mieli on tuollaista tasohyppelyä. Matkaamme täällä ajatuksin eri tasoilla emmekä välttämättä koskaan kohtaa, vaikka fyysisesti olisimmekin näkö- ja toimintaetäisyydellä.

Kohtaamme eri tasoilla, kulkeaksemme hetken tai pidempäänkin samaa väylää. Toisen huomioonottaminen on molemmille osapuolille välttämätöntä. Toinen väistää, kun toisen on kuljettava suoraan.

Ajatusten tasot eivät kerro ihmisen älykkyydestä vaan kyvystä, ja miksei halustakin, edetä kohti monimutkaisempia malleja. Jokainen kantaa sisällään geenejä, jotka vaikuttavat tapaan toimia ja ajatella. Mutta vielä suuremmassa roolissa ovat kokemukset ja sitä kautta muotoutuneet ajatusmallit. Jos ei elämässä ole vastaantullut hevosen potkua reiteen, ei pysty ajatuksin sisäistämään tunnetiloja, joita tuo tapahtuma aiheuttaa. Mitä potkun saanut miettii seuraavan kerran kohdatessaan hevosen? Pieni lapsi kävelisi vaikka hevosen mahan alta ajattelematta sen enempää siinä piileviä vaaroja. Ihminen, jota polle ei ole potkaissut ajattelee erilailla kuin ihminen, jolla on reidessään ruhje kohtaamisesta.

Ajatustasolla pyörii myös pelot ja uuden vastaanottaminen. Elämään lipuu uusia ihmissuhteita. Toisilla niitä tulee luontaisesti enemmän ja toisilla harvakseltaan. Se, kuinka lähelle ja miten nopeasti ihminen uuden tuttavuuden päästää, riippuu tietysti paitsi tilanteesta myös ajatustasosta eli kokemuksesta kohtaamisissa. Ihminen syyllistyy hyvin usein pienitasoisuuteen. Leimataan toinen hyvin kevyin perustein. Ehkäpä jopa puhutaan sitä sontaa selän takana, tuntematta toista laisinkaan. Olen pohtinut tällaisia ihmisiä viimeaikoina.

Minun lapset, sinun lapset, meidän lapset. Älä astu koskaan vanhemmuuden räpylöille

Pelko menettämisestä. Pelko omalle reviirille tulevasta tunkeilijasta. Pelko siitä, että menneisyys työntyy nykyisyyden, jopa tulevaisuuden eteen. Ihminen punnitsee tilannettaan omalla tasollaan. Hänellä on työkalut asioiden käsittelemiseen. Kuitenkaan kaikki eivät kykene, tai halua, hypätä seuraavalle tasolle. Lyödään kohtaaminen läskiksi, aloitetaan sättiminen, itsensä puolustaminen ja lopetetaan kasvaminen ihmisenä. Kohtasin tällaisen ihmisen ja minulle tuli hyvin surullinen olo. Eteen voi tulla ihmisiä, joiden häviäminen horisonttiin ei vaikuta matkantekoomme. Heidänkin ohilipumisen voi silti tehdä inhimillisesti ja ihmisyyttä kunnioittaen. Mutta ne ihmiset, jotka jäävät samalle ulapalle purjehtimaan, heidän kanssaan on tärkeää kyetä viittilöimään suuntia, vaikkei samassa aluksessa oltaisikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt ajatusmallia paremmasta ihmisestä. Meidät on kaikki Luoja luonut ajatteleviksi hahmoiksi. Ottamaan huomioon toiset, auttamaan toisiamme, jokainen kykynsä mukaan. Ylimielisyys ja olen-oikeassa -ajattelutaso on kalteva. Siinä seistessä saa hyvät vauhdit – alaspäin. Minkälaisella tasolla on ihminen, joka olettaa olevansa parempi kuin toinen? Ehkäpä sillä tasolla on sellainen pomppupaikka. Sille tasolle mentäessä alkaa pomppia ylös alas. Jos siihen jää pomppimaan, liike voimistuu ja voimistuu ja on lopulta hallitsematonta sinkoilua. Ihminen, joka haluaa päästä ylemmäs ja ylemmäs, mutta joka unohtaa ihmisyyden, on hyvin pian yksin. Siltä tasolta poispääseminen on vaikeaa. Ehkä ei kannattaisi siihen koskaan mennäkään, onhan niitä muitakin tasoja valittavana.

Lopulta, pohdittuani tätä kohtaamaani ihmistä, surullisena päätin, etten voi häntä lähestyä. Hän kulkee aivan eri tasolla ajatuksin kuin mie. Hän kuitenkin jää, ainakin hetkeksi, samalle ulapalle, joten kauniisti luovin purteni hänen ohitseen ja kohdatessa nostan kotkalaisittain käteni tervehdykseen. Tunsin kasvaneeni ihmisenä, kun kykenin edes hetkeksi ponnahtamaan hänen tasolleen. Hän ei vastaavaan kyennyt, tai sitten ei halunnut vaihtaa tasoa. Lopulta päätin, että olen tehnyt osani, väylä on vapaa kulkea. Jos hänen aluksestaan loppuu vesi, hän on aina tervetullut tankkinsa täyttämään, tasolleni.

Joka vuosi on juhannus

Haja-ajatusten työstäminen blogikirjoitukseksi tuntuu vaikealta. Kun päässä pyörii kaikennäköistä mutta väsymys estää tuottamasta tekstiä, lopputulos on vääjäämättä kaaos tai vähintään tajunnanvirtaa. Ne kumpikaan ei anna lukijalleen mitään. Itselleni kaaostekstin tuotto ja lukeminenkin on helppoa. Elänhän pääkoppani kanssa jatkuvasssa kaaoksessa. Kerrankin kun tuskailin erään paperilappusen löytymistä, armas mieheni tokaisi: Ei olisi kannattanut siivota tuota paperikasaa. Muiden silmissä suunnaton sekasotku on sinulle järjestys. Tämä blogi on pitkälti ajatussilppua. Toivottavasti saatte juonesta kiinni.

Hyvää Juhannusta!

Tänään on juhannus. Ihmiset sankoin joukoin siirtyvät kaupungista saariin viettämään juhannusta. Toiset telttailemaan, toiset mökeille, ja kuka minnekin. Kunhan pääsee pois rutiinista, syömään ja juomaan hyvässä seurassa. Kotisaaremme on suurikokoinen. Uskon, että täälläkin on juhannuksen viettäjiä omilla mökeillään, vierailijoita metsissä telttaillen tai merenrannalla loikoillen. Ketään ei kuitenkaan näy missään. Mitään lisä-ääniä ei kuulu eikä tuntemattomia ihmisiä kävele kylätiellä vastaan. Ihmismassa katoaa saaren sisään.

Kävin juhannusaatonaattona viemässä naapurillemme juhannusluettavaa. Lähin naapurimme on eläkeläispariskunta, joka asustaa täällä lähes vuoden ympäri. He ovat mukavia ihmisiä ja touhuavat jatkuvasti jotain. Se miellyttää ikiliikkujan mieltä. Minusta on hienoa katsella, kun heidän pihallaan käyskentelevät sulassa sovussa hanhet ja sorsat poikasineen kissan katsellessa laiskana verannalta lintujen touhuja. Viedessäni lehtiä, tapasin rouvan siivouspuuhissa. Juttelimme muutaman sanan ja lähdin sitten kapuamaan mäkeä takaisin omalle tontille. En ole itse kovin seurallista tyyppiä. Minusta on mukava kyllä vaihtaa sananen silloin tällöin mutta muuten viihdyn erakkona omalla tontilla. Ja se, että lähimmät naapurit kunnioittavat tätä erakkomaisuutta, pitämättä minua outona lintuna, lämmittää mieltä. Tiedän, että apua on saatavissa milloin tahansa mutta silti oma hiljaisuus on taattua. Voisi siis summata, että meillä on loistonaapurit.

Poikani eivät tulleet tänä juhannuksena saareen. Nuorin halusi hengata kamujensa kanssa ja puuhailla moponsa kimpussa. Keskimmäinen taas löi minut ällikällä ilmoittaessaan viikko takaperin lähtevänsä Norjaan tyttöystävänsä kanssa. Vanhin poikani on pysytellyt jo vuosia omissa oloissaan. Olin tietenkin hyvin iloinen nuorien halusta ja mahdollisuudesta reissata mutta samaan aikaan pohdin sitä, miten aika juoksee.

Pojat kotirannassa leikkimässä kymmenen vuotta sitten.

Juhannus tulee joka vuosi. Se on kuitenkin joka kerta erilainen, sillä perhe, joka sitä viettää, muuttuu. Tämän pohtiminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen nostaa kaltaiselleni herkälle sielulle kyyneleet silmiin. Juhannusaattoaamuna makoilin petissä ja kaipasin poikiani. Heidän ääniään, puuhailujaan, lähelläoloaan. Mielessäni kertailin vuosia takaperin olevia tunnelmia pienistä shortsihousuisista pojannappuloista, jotka onkivapoineen viilettivät aattoaamuna rantaan. Siellä vietettiin useampi tunti kalastaen, uiden ja viettäen yhdessä aikaa. Tuota aikaa ei saa takaisin mutta ehkä jotain saa sen tilalle? Vaikka tänä juhannuksena ei pojat täällä olekaan, olen kuitenkin saanut pitkin kesää nauttia heidän läsnäolostaan. Perhe on muuttunut suuremmaksi, kun poikani tyttöystäväkin on käynyt jo visiitillä täällä.

Niin se aika, joka juoksee. Mieheni on viime viikkoina useaan otteeseen sanonut tuntevansa itsensä vanhaksi. Tuo leiskautus ei ole ollut tyypillistä huulenheittoa. Meillä on ollut töissä kovaa kiirettä. Meidän ikäisten elimistö alkaa jo huomauttelemaan kovan fyysisen rasituksen vaikutuksista. Ja nimenomaa palautuminen hidastuu, kun ikää tulee lisää. Sitä jaksaa painaa hyvän kunnon turvin kuten nuoremmatkin mutta palautuminen vaatii enemmän aikaa, unta ja hyvää ravintoa. Itse en vielä tunne rajoittavia muutoksia palautumisessa tai fyysisessä jaksamisessa. Joskus lääkärit ja hoitajat muistuttavat minuakin, etten enää ole nuori. Toimin kuitenkin aina sen mukaisesti, mitä elimistö ilmoittelee, en sen mukaan, missä kohtaa kalenteria kuljetaan.

Kun tarpeeksi lujaa siipiänsä räpyttelee, pysyy lennossa. Joskus askeleet tuntuvat kuitenkin menevät sinua edellä…

Vanheneminen ei lopulta tule onneksi rytinällä. Tätä edesauttaa valtava eteenpäin menemisen haluni ja jääräpäisyyteni, joka ei anna ajatustakaan ikääntymiselle. Minullakin on tietysti omat rajoitteeni, jotka eivät suoranaisesti liity ikään mutta ne pahus soikoon hidastavat etenkin vapaa-aamujani. Ylösnoustessani saatan suoda hetkellisen ajatuksen sille, että okei, olen hieman köpö. Sukkien laittaminen jalkaan on mahdotonta ja muutenkin pukeminen hidasta. Mutta kyllä se siitä, kun aikansa tekstiilien kanssa taistelee. Näin kesäisin on helpompaa, kun päällelaitettavaa on niukasti. Lopputulos on kuitenkin joka kerta puetun oloinen, kesät talvet. Ikä ei ole kuin luku. Liki 90 vuotiaan äitini menoa peilaten: Lonkkaleikkauksesta toivuttuaan meillä lapsilla on jälleen ollut äidin perässä pysymisen kanssa ongelmia.

Min vän är min brygga

Ystäväni Ruotsista on jälleen käymässä Suomessa. Olen niin iloinen, kun näemme nykyään niin usein. Tämä on siis hänen kolmas reissunsa kotikaupunkiini neljän kuukauden sisällä. Hän on aurinko ja hänen tekemisensä inspiroivat minua. Tällä kertaa hän osallistui nuorimman koiransa kanssa saksanpaimenkoirien päänäyttelyyn Hyvinkäällä. Minun piti lähteä sinne mukaan mutta selkäni päätti kipuilla niin kovaa, että olin tuomittu jäämään kotikatsomoon. Ystäväni koira menestyi hienosti näyttelyssä. Se voitti oman luokkansa.

Karmakollen’s Hero – ystäväni komea saksanpaimenkoirauros 🙂

Innostun todella helposti. Se on sekä siunaus että taakka. Innostuneena olen usein hyvin intensiivisesti kiinni innostuksen kohteessa, unohtaen normaalin arjen. Olen kuullut, että jotkut ADHD ihmiset tekevät impulssiivisuudessaan järjettömiä ostoksia. Minulla tätä ongelmaa ei ole. Ehkä se johtuu siitä, etten ole missään määrin shoppailija. Mutta tämä intoilu kohdallani on verrattavissa järjettömiin osteluihin. Ja kun vielä saan lisäpontta ystävistäni, jotka sytyttävät minut, olen ajoittain hallitsemattomassa tilassa.

Innostukseni ovat kuin auringonsäteitä pilvien lomassa. Ne sinkoilevat sinne tänne luoden valoa.

Innostuksen aikana olen sokea, kuuro ja tietämätön ympärilläni kulkevasta normaalista elämästä. Ajatus jyskyttää vain kohti päämäärää, joka saattaa olla oikeastaan hyvinkin kaukainen, jopa mahdoton saavuttaa. Tila on verrattavissa lapsen odotukseen jouluna. Ruoka ei maistu, nukkumisesta ei tule mitään, kaikki ajatteluelimen synapsit ovat kohdistuneet tavoittelemaan maalia. Koko elimistön voimavarapankki on suunnattu käytettäväksi vain tuota yhtä kohdetta varten. Tuo energia on niin suuri, että jos sen saisi vangituksi ja ohjatuksi johonkin järkevään, voisin olla vaikka mitä isona.

Ystävyys ja kumppanuus ovat kuitenkin vielä suurempia voimia. Sillä kun innostus saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa, edessä on lyhyen tasaisen vaiheen jälkeen yhtä voimakas alamäki kohti normaalia kaaosta ajatteluelimissä. Tavoite puuroutuu, normaalit asiat palaavat käyttötyökaluiksi ja tavoitetta pystyy tarkastelemaan etäämmältä. Tässä vaiheessa ystävien tuki ja kumppanin hellä mutta päättäväinen ohjaus ovat kultaakin kalliimpia. Minulla on se onni, että läheiseni ymmärtävät luonteeni nousut ja laskut. He ovat valmiina luovimaan minut taas satamaan. Hinaajat ovat tärkeitä aluksia meriliikenteessä. Luotettava, käsvivällinen ja hellä mies on satamani superhinaaja. Ja ystäväni laitureita, joihin kiinnityn.

Rakkauteni – mieheni – turvallinen ja luotettava hinaaja, joka saattelee minut matkaan ja takaisin, kulkien lähelläni.

Haluaisin joskus kyetä tekemään tavoitteita, joiden luo matkaaminen olisi maltillista. Nuorempana oli voimia riekkua niitä kohti. Ei haitannut, vaikka olin täysin irti maasta. Kun ei ollut perhettä, oli mahdollisuus olla mahdoton. Vanhempani ja sisarukseni olivat tottuneet intoiluuni. Nuorempana saavutinkin paljon asettamistani tavoitteista. Olen pohtinut niitä ja todennut, että silloin ei ollut muita velvoitteita, kun hillua pöllönä kohti älyvapaita ja suuriakin maaleja. Ja oli terveyttä repiä itsensä fyysisesti äärirajoille. Vanheneminen tuo haasteita ADHD moottorille. Toisaalta, kaaoksesta huolimatta, olen oppinut kuitenkin jotain. Enää en putoa niin korkealta, kuin nuorempana, jos en saavuta jotain.

Ystäväni palaa Ruotsiin parin päivän päästä. Meillä on kuitenkin yhteinen historia vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien, paljon yhteisiä juttuja nykypäivässä ja niin… nyt myös yhteinen tavoite. Tämä tavoite on saavuttevissa maltillisesti, sillä ystäväni auttaa minua etenemään sitä kohti kaahailematta. Odotan sitä kuitenkin melko malttamattomasti. Omassa kaaoksessani. Målet är att uppnå mål. Allt annat är värdelöst.

Selän takaa

Aina ei mene niinkuin suunnittelee. Aika usein jopa. Joskus tuntuu, ettei kannattaisi edes suunnitella. Pieleen menee kuitenkin. Koska satun olemaan suunnittelun intomielinen harrastaja, olen kehitellyt suunnitelmille varasuunnitelman ja niille vielä varavarasuunnitelman. Suunnitelmasta toteutukseen onkin sitten aivan eri juttu. Sellaiseen en ole itseäni jalostanut.

Meren hoiva.

Osa pohdituista jutuista onnistuu minullakin. Mitä kauemmin jokin asia pysyy suunnittelulistallani, sitä todennäköisemmin se myös toteutuu. Jos siis sitkeästi teen ja törmään seinään, teen ja törmään uudestaan seinään, lukemattomia kertoja, huomaan jossain vaiheessa tehneeni kyseisen asian. Tuossa vaiheessa usein olen jo niin rutinoitunut tavoitteluun, etten enää osaa innostua tuulettamaan saavuttamaani asiaa. Siitä on tullut osa arkea.

Kirjoittelin jo aiemminkin, että tämä kevät on ollut erilainen. Paikoillaan pysyvä ja tekemätön. Toki eteen on tullut hetkiä, jolloin kauan toivottuja asioita on tapahtunut, niinkuin Bocellin konsertti. Mutta matalammalla tasolla tunnen edelleen pyöriväni paikoillani. Töissä jaksaa painaa. Ei siksi että on pakko, vaan siksi, että nautin töistäni. On olemassa sellainen käsite kuin sairasloma. Minulla on synnynnäinen allergia sitä kohtaan. Talvella oli pakkotilanne, jolloin vietin kolmatta kuukautta sairaslomalla. Jäljet on yhä nähtävissä. Ahdistun pelkästä ajatuksesta särkeä rytmini olemalla saikulla.

Tälle keväälle oli siis erilaisia suunnitelmia. Nyt kun kalenterissa on käännetty sivua jo kesään, pohdin liikkeellelähtemättömien suunnitelmien syitä. En ole politikko enkä huippu-urheilija, joten en osaa selittää. En siis latele eteeni syitä ja keksi oivia aasinsiltoja, miksen jotain tehnyt. Itse asiassa itseni hyvin tuntevana tiedän, että tämä tapaus jää hävyttömän usein puolitiehen, jos edes pääsee alkuakaan pidemmälle toteutuksissa.

Suurin vaikuttaja tekemättömiin asioihin on kipu. Tässä kohtaa kuulen tuon lauseen, joka minulle niin usein sanotaan. Kun koskee, on levättävä. Minun tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että kannattaisi vaihtaa työ patjatehtaalle koemakaajaksi, olisin pian miljonääri. Kipu on ollut läsnä arjessani vuosikymmeniä, en edes tiedä, mitä on olla kivuton. Välillä se on hyvin vaimeaa. Kipu hiippailee kehossani, enkä edes huomaa sitä. Se tarkkailee minua tai ehkä se pitää jopa lomaa, muutaman päivän. Välillä se suunnittelee huolella, milloin aloittaa villin sambansa. Se kiihdyttää vauhtiaan ja koettaa saada minut polvilleni. Tuossa tilanteessa minulla on aikaa reagoida sen temppuihin. Sitten on päiviä, jolloin se rysähtää katon läpi suoraan naamalleni. Kukkuu, tulin taas! Porskutan eteenpäin, kuinkas muuten, ja irvistän.

Kivun olemassaolo tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minua on leikattu, lääkitty, käytän TENS laitetta, kipulaastareita, liikun, lepään, murisen, kuljen eteenpäin. Fyysisesti. Henkisesti olen välillä hyvin, hyvin alhaalla. En ole päivääkään (tai siis yötäkään) ollut poissa selkäkipuni takia töistä. Kaikesta muusta sitten joudun luopumaan. Kipu vie nimittäin mehut. Tätä kirjoittaessani se tiivis elämänkumppanini hilluu selässäni. Irvistän ja jatkan tarinani kirjoittamista. Koska minulla on niitä vara- ja varavarasuunnitelmia, olen käyttänyt niitä voitokkaasti myös kivun vaimentamiseen. Yksi niistä on meri. Tänäänkin, töiden jälkeen, istahdin Marun ruoriin ja ohjasin sen kohtalaisen tiiviisti velloviin lounaistuulen aaltoihin. Myötäisellä veneen keula haukkasi aaltoihin ja keinui sivulle. Meri pyörittää, keinuttaa ja liikuttaa pehmeästi suurta ystävääni ja Marun liikkeet hoivaavat pieksettyä selkääni. Vielä enemmän kuin fyysinen keinunta, meri ja Maru vahvistavat henkistä puoltani. Merellä voin itkeä, merellä voin nauraa. Merellä ei kukaan pyydä minua nousemaan liian ylös, eikä alas. Voin olla minä. Saan irvistää, ilman selitysvelvollisuutta.