Aihearkisto: Pohdintoja

Tarinoiden portti

Blogin kirjoittaminen on kuin sinfonian sävellys. Muusikon elämäntilanne, mieliala ja kokemus kuuluvat valmiissa teoksessa. Kuuluisilla säveltäjillä puhutaan siitä ja siitä kaudesta. Myös kirjoittajan historia ja pään sisäinen vuodenaika pursuaa lukijalle rivien välistä. Eikä aina tarvitse etsiä sitä sieltä väleistäkään.

Massiiviseen mutta kaaosmaiseen ajattelusoppiini mahtuu mielialoja. Käsittelen niitä hyvinkin kirjoittamalla. Kaikki ajatukset eivät sovi julkaistavaksi mutta kun julkaisen jotain, en liiemmin seulo sanojani. Olen sitä mitä olen. Ylikierroksilla käyvän, ääniä onkivan herkkyyteni takia, olen joka paikassa korvana, vaikken sitä itse haluaisikaan. Koska seuraan pakostikin ympäristöäni kuuntelemalla, ajatuksiini eksyy useasti sanoja, joita jään mälläämään. Yhdistelen mielessäni asioita ja ihmisiä. En ole utelias ja kotikasvatuksen turvin en koskaan lähde kyselemään ihmisiltä edes nimeä, saati mitään syvempää. Kuuntelemalla bongaan tietoisuuteeni asioita ja yhdistelen niitä mielessäni. Usein teen mielessäni myös siltoja ja leikittelen ajatuksilla, joissa ei välttämättä ole mitään todenmukaista. Tämä on kuitenkin vain pääni sisällä tapahtuvaa roolitusta, joka ei missään tapauksessa satuta ketään.

Tuo roolitus muuttuu kirjoittaessani seikkailuksi. Muutan paikan, ajan, ihmiset, jopa tapahtuman. Teen itselleni selviytymistarinoita, joiden turvin jaksan arkea. Näitä tarinoita julkaisen hyvin harvoin, sillä epäilen, ettei niistä saada otetta. Olen kuitenkin miettinyt, mistä ylipäätään romaanien, novellien ja muiden tarinoiden sisältö kumpuaa. Ehkä juuri tuon tyyppisistä seikkailuista. Pääni sisällä on niitä satoja. Koska kokemus on paras fakta kirjoittamiselle, olen lähes aina mukana itsenäni noissa seikkailuissa. Siksikin karsastan niiden julkaisemista, sillä tarina saatetaan ymmärtää väärin. On joskus tullut tilanteita, joissa on loukkaannuttu, kun olen kirjoittanut jostain minä muodossa. Tarina on kuitenkin ollut fiktiota, sekoitetuista faktoista kasattu himmeli. Jokaisella on mielikuvitus. Sen turvin voi saada helpotusta arkeen. Tutuin mielikuvituksen muoto lienee fantasiat, joissa heittäydytään ties kenen matkaan ja tehdään suorituksia, joista muutoin vain haaveillaan. Paitsi seksuaalista mielihyvää, fantasiat pursuavat mielestäni vielä enemmän kaipuuta läheisyyteen ja hyväksyntään.

Välttelen arjessani viimeiseen asti loukkaamasta ketään. Se välttely menee välillä niin pitkälle, että teen itselleni ahtaan olon, jotta pystyn estämään aiheuttamasta toiselle ihmiselle pahaa oloa. Kun olen ajanut itseni useamman kerran peräkkäin hyvin ahtaalle, päästän tarinani liikkeelle, jotta saan ilmaa keuhkoihini. Pidättyväisyyteni uteluun saattaa minut monesti kuitenkin tilanteisiin, jossa pääni sisäinen tarina siirtyy vaistojen puolelle. Alan tietoisesti kuunnella toista ihmistä. Ihmistä, jolla ei ole ulkoisesti asiaa mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Tämä vaistoni ei ole koskaan erehtynyt. Siis kun en kysy ääneen, mikä hätänä, kuuntelemalla syntyneet tarinat vahvistavat vaistoani ottamaan hiljaisuuden puistossa olevaa kanssaihmistä kädestä kiinni. Enkä ole yksin ylivilkkaan vaistoni kanssa. Minulla on hyvin läheinen ystävä, jolla on tämä sama ominaisuus.

Kun liikenneonnettomuuden seurauksena maassa makaa uhreja, joita pelastustyötekijät tulevat auttamaan, ohjeistus on se, että ne hiljaa makaavat ovat niitä, jotka ensin apua tarvitsevat. Kun kohtaan ihmisen, joka ei huuda hätäänsä julki, avaan hänelle portin. Oma kaaoksessa oleva tunneympäristö ei välttämättä ole helpoin huoneisto kulkea mutta aina sieltä löytyy joku soppi, johon väsynyt kulkija voi istahtaa. Olen hyvä kuuntelija ja heittäydyn avuntarvitsijan ajatusvirtaan sata lasissa, ADHD:lle tyypillisesti. Siksi olen pohtinut pohtimistani, voisiko oma tunneympäristöni olla hotelli, motelli tai edes pikku mökki, jonne ympäristöönsä eksyneet ja tuskaa kokeneet voisivat tulla istumaan ja olemaan kuultuja.

Mielikuvitus ei tunne rajoja. Rajoja rakentavat ihmiset itse ja kolottavat itsensä jumiin pahvilaatikkoon. Tai vielä pahempaa, rakentavat rajoikseen muurin, jonka sisään ei pääse kukaan mutta josta ei itsekään pääse pois. Herkkyyttä on kuunnella niitä hiljaisia ja rohkeutta vaatii avata portti. Mutta se ei vielä riitä. Jokaisella on sisällään se oma taival, seikkailu tai tarina, uuvuttava suokävely, yksinäinen pimeä korpi tai pahoinpidelty mieli. Kun avaat portin, istu kulkijan vierelle. Ojenna kätesi, ojenna mielikuvituksesi. Tee teistä tarina, faktojen himmeli, fiktiona. Ja kulkijan matka jatkuu.

Saaristolaisen ajatuksia lehden sivuilla

Paikallislehden toimittaja halusi tehdä minusta jutun lehteen. Ei siis vartavasten minusta vaan aiheesta saaristossa asuminen ja siinä sivussa vielä työssäkäyntikin sieltä käsin. Koska asun saaressa ja käyn sieltä käsin mantereella töissä, olin siten hyvä haastateltava. Minusta aihe oli tärkeä ja siksikin suostuin haastatteluun. Paljon puhutaan saaristoasumisen elvyttämisestä ja juuri tällaiset tilanteet täytyy käyttää hyödyksi, että saadaan asiaa eteenpäin.

Olen tähän mennessä saanut luetuksi paperiseen lehteen kirjoitetun version. Juttu on laitettu myös digitaalisesti luettavaksi nettiin mutta tätä en ole päässyt vielä lukemaan. Halusin painottaa haastattelussa sitä, että saaristolaisille tärkeät yhteysalusvuorot saataisiin muokattua niin, että oikeasti saaresta käsin kykenee päivittäin mantereella töissä käymään. Nythän näin ei ole vaan mekin joudumme olemaan pois kotoa 1-2 päivää viikossa, kun vuoroja ei ole vähintään kahta joka viikonpäivälle. Toinen tärkeä asia paperisessa versiossa oli tuotu esiin. Kun asutaan tai mökkeillään saaristossa, on ehdottoman tärkeää elää siellä saariston herkän luonnon ja sen infran ehdoilla. Vaikka saaaristoasumista elvytetään, ei ole tarkoitus siirtää kaupunkia saareen. Saaressa eletään siis saariston ehdoin. Autot ja meteli eivät kuulu siihen ympäristöön.

On hieman ristiriitaista puhua saaristoasumisen elvyttämisestä, jos ei mahdollisteta ensin sitä, että työikäiset ja lapset pystyvät saaresta käsin kulkemaan palvelujen, koulujen ja työpaikkojen luo mantereelle. Kukaan ei edes ala miettimään kokonaanmuuttamista saareen nykyisillä yhteysalusvuoroilla. Paljon olen kuullut purnausta kaupunkilaisilta siitä, että aluksilla kulkemiset ovat maksuttomia. Ihmiset kiukuttelevat eriarvoisuudesta. Yhteysalus on tien korvike. Se, mikä kaupunkilaiselle on itsestäänselvyys, sitä saarelaisella ei ole. Tie töihin, kouluun, kauppaan. Yhteysalus on, etenkin kelirikko- ja jääkautena, ainut tie, jonka avulla pääsemme palveluiden luo, ja töihin. Ei liene siis eriarvoista, kun mantereella tiestöä ylläpidetään verovaroin. Saaren ja mantereen välistä tiestöä samoin ylläpidetään verovaroin, yhteysaluksen muodossa. Sitä paitsi jokainen, asuinpaikkaan katsomatta, on tervetullut Otavan ja Teklan kyytiin. Suosittelen sitä monestakin syystä mutta eritoten kauniiden merimaisemien ja sen käsityksen saadakseen, millaista matkaa siellä asuvat taittavat päivittäin. Ja Otavan miehistö on aivan napakymppi.

Koska olen kaaosmaisten ajatusten keskellä jatkuvasti, voi olla, etten pysty yhdellä kertaa kertomaan kaikkea, mitä haluaisin. Haastatteluhetkellä huomasin tämän moneen otteeseen. Lehtikirjoituksessakin mainittu ADHD on ollut hyvin painava syy siihen, että muutin pysyvästi saareen. En kykene elämään kaupungin hälyssä, kiireessä ja ihmismassojen keskellä. Ääniyliherkkänä, jatkuvasti levottomasti liikehtivänä ja joskus itselleni vaarallisen sähläämistavan omaavana olen liikkuva tapaturmapommi. Saaressa on turvallista olla. ADHD:ni ei ole vielä saanut pistettä i:in päälle, joten tutkimukset jatkuvat. Etenkin siltäosin, miten minua pystyttäisiin auttamaan, jotta saisin edes luettua lehden. Arkeni on kovin poikkeavaa tavallisesta ja siksi saariston suojissa tunnen olevani omassa maailmassani.

Yhden selkeän virheen haluan tuoda esiin, jota ei tietenkään saa enää painetusta versiosta pois. Lehtijutussa oli maininta iäkkäästä äidistäni. Äiti on hyvässä kunnossa mutta monen asian yhteisvaikutuksesta hän ei ole enää saaressa käynyt. Kun luin artikkelista kohdan, jossa omat maani ja äidin maani oli laskettu yhteen ja virheellisesti koko määrä oli liitetty minuun rakennuksineen, tuli paha mieli. Minulla on oma tontti ja vaikka äitini tontti on siinä aivan kiinni, en tietenkään omista sitä, eikä se tulevaisuudessakaan jää yksin minulle. En ehkä osaanut selkeästi painottaa toimittajalle tätä asiaa? Mie saan käyttää äitini rantaa, jossa Marukin on laiturissa. Omaa rantaa minulla ei ole. Äidilleni on ollut kautta-aikain tärkeää nämä asiat. Onneksi kuitenkaan tämä kömmähdys ei muuta ajatuksiamme toistemme suhteen. Äiti on kultainen.

Toinen, lähinnä humoristinen kömmähdys jutussa oli soutumatkaan liittyvä aika. Jutussa kerrottiin ajasta, jonka käytimme soutaessamme saaren ja mantereen väliä, kun Maru oli viisi ja puoli viikkoa telakalla. Toimittaja oli muistanut aivan oikein ensimmäisen ajan, jonka käytimme soutaessamme pikkuveneen Sapokkaan. Tällöinhän siis soudimme kotilaiturista Kuutsalon itäpuolelta, pohjoiskärjen ohi, pikkusaarien vieritse laivaväylän yli Kotkaan. Aikaa siinä todella meni 2 tuntia 10 minuuttia. Mutta sitten sen kolme viikkoa, joka soudimme Sapokasta Mulliin ja illalla toiseen suuntaan, aikaa meni vain tunti suuntaansa. Emme siis soutaneet joka päivä saaren ympäri omaan laituiriin vaan Mulliin, josta kävelimme kotiin metsän läpi. Tämänkin kömmähdyksen voisin ottaa omalle kontolleni, sillä puheeni on niin nopeaa ja ajatukseni vaihtaa aihetta sellaisessa tahdissa, ettei minua tulkitse täysin oikein kuin toinen ADHD. Tämän olemme mieheni kanssa todenneet useaan otteeseen. Kun nuorin poikani juttelee kanssani, ulkopuolinen kuuntelija putoaa kärryiltä ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Mie ja poikani sen sijaan puhua pälpätämme tunnin jos toisenkin, ymmärtäen ja pysyen kelkassa. Pojallanikin on ADHD.

Yhtä kaikki, haastattelu, kuvattavana oleminen ja lehtijuttu olivat hieno kokemus, joka ei tule jäämään viimeiseksi. Meillä iti toimittajan kanssa toinen aihe, joka ehkä näkee päivänvalon. Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena ja oppia ottaneena, olen valmiimpi seuraavaan. Kuinka tärkeää on kuunnella saariston ääntä. Ja kuinka tärkeää on muistaa, että painettukaan sana ei aina ole virheetöntä. Tätä asiaa painotan aina itselleni, kun kirjoitan blogeja. Mieheni lukee jutut ja korjaan ajatuskaaokseni virheet mahdollisimman pian. Toivon tietysti sitä, että lehtikirjoitus, etenkin se digipainos, toisi ihmisiä vierailemaan sivuillamme. Koetamme parhaamme mukaan tuottaa kuvia saaristosta, mereltä ja kaikesta, mikä liittyy kahden saaressa asuvan elämään. Täällä blogin puolella on sitten saariaiheiden lisäksi tekstiä, joka kumpuaa elämäni vaikeista asioista. Asioista, jotka osittain ovat saaneet minut pysyvästi saaristolaiseksi. Kun yksi on poliisi, toinen siivooja, kolmas arkkitehti, neljäs merikapteeni, mie olen lehdenjakaja ajatuksieni kanssa, jotka haluan jakaa lukijoideni, tukijoideni ja niiden ihmisten kanssa, jotka tarttuvat ajatukseen. Tarttuvat käteeni.

Kiinni langassa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hypääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Matka unimaahan

Miten minua väsyttääkään. Päivä on ollut pitkä ja täynnä kaikenlaista toimintaa. Illalla kävimme saunassa ja nyt hiljaisuus on laskeutunut tupaan. Katselen, kun Wilma makaa tyytyväisenä petissään. Nappi tuhisee koivet kippurassa kissamaista untaan omalla viltillään. Koiratarhoilta ei kuulu pihaustakaan. Myös mieheni on jo mennyt nukkumaan. Kelloa en katso, ei sitä kellon mukaan tilata matkaa unimaahan vaan väsymyksen.

Lopulta kampean itseni petiin. Vaihdan yöpaidan päälle. Aina en pue sitäkään. Usein nukun ilman rihmankiertämää. Pujahdan (ei välttämättä kovin kuvaava sana kömyämiselleni jäykän selkäni kanssa) mieheni yli toiselle puolelle parisänkyä, omaan koloseen. Asettelen itseni oikeaan asentoon. Niin, selkäni vaatii hieman töitä peiton alla. Toinen jalka suoraksi ja toinen kippuraan. Pientä heilutusta alaselkään. Tämä kaikki kannattaa tehdä, ennenkuin karvaiset ystäväni keksivät, että jään petiin pidemmäksi aikaa. Ensin tulee Wilma. Se hypähtää sänkyyn ja alkaa etsiä hyvää paikkaa jalkojeni vierestä. Pyörimistä, hyörimistä ja sitten PUM. Kirjaimellisesti. Se päättää sekunnin murto-osassa oikean asennon ja tipahtaa siihen liki suorilta jaloin. Kun Wilma on paikoillaan, vedän omat jalkani vielä uudestaan hyvään asentoon.

Sitten tulee Nappi. Höyhenen kevyesti ja täysin hiljaa. Se hiipii mieheni ylitse ja asettuu koukussa olevan jalkani viereen, suojaisaan paikkaan, missä kehoni tukee sitä joka laidalta. Ei kuulu pum eikä edes hips. Kissa ryhtyy oikomaan turkkiaan kiivaasti. Kun eläimet ovat asettuneet, otan sänkymme päädystä olevasta vanhasta lastensängystä unilelun. Aivan. Luitte aivan oikein. En pysty nukkumaan ilman sitä. Ihminen on täysi-ikäinen 18 vuotiaana. Aikuinen hän on sitten, kun hän pystyy tekemään juttuja ja vieläpä kertomaankin niistä, jotka ovat omanlaisiaan mutta eivät välttämättä kaikille yli 18 vuotiaille tyypillisiä.

Asetan unilelun peiton alle piiloon, sillä Nappi tykkää metsästää sitä. Eikä siitä tulisi mitään, jos puoli yötä metsästäisin Nappia, kun se kuljettelee unileluani pitkin tupaa. Kaikki tuntuu olevan valmista mutta vielä menee aikaa, ennenkuin pääsen Nukkumatin siniseen autoon, joka surraa ja vie minut unimaahan. Laitan silmät kiinni ja heiluttelen selkää. Tällä kertaa pieni mitätön särky on vain päällä ja uskon, etten tarvitse alkuillasta kipulääkettä.

Matka uneen ja unessa on turvallinen. Tai siihen ainakin pyrimme kaikki. Jos huolet painavat, kivut riekkuvat tai ympäristö on kovin meluinen, nukahtamisesta eikä nukkumisestakaan tule mitään. Saaressa on hiljaista, nukahtamiselle oiva ympäristö. Täällä on myös turvallista, oma kulta on vieressä ja pojille on toivotettu hyvät yöt tai minun tapauksessani hyvää illan jatkoa. Välillä huskyt keksivät jotain ohjelmaa tarhoilla ja joudun nousemaan uudestaan ylös kertomaan heille, että tulee se sininen auto sinnekin, olkaa nyt hiljaa. Nappi onneksemme keksii harvoin illasta ohjelmaa. Taitaa olla oppinut lehdenjakajien tavoille ja rytmiin. Mitä lienee se tekeekään aina citykämpillä, kun me ollaan töissä. No, täällä saaressa se lähes aina nukkuu ensimmäiset tunnit tyytyväisenä perhepunkassa.

Rauhoittumista nukahtamiseen ja uneen haen pitkillä mielikuvilla. Kuljen usein vaikeakulkuisessa maastossa, jossa on lunta, pimeää ja kylmää. Teen joka ilta tämän ajatuskierroksen. Usein kierros jää kesken ja Nukkumatti ottaa minut kyytiin aikaisemmalta pysäkiltä. Joskus ja usein juuri, kun kova kipu on päällä, teen kierroksen loppuun asti. Kulkuni maastossa on siis vaikeaa. Keskityn jokaiseen askeleeseen, ajattelen jokaista käyttämääni isoa lihasta erikseen. Tunnen, miten kylmyys vaihtuu ensin viileyteen ja sitten alkaa lämmetä. Ensin jalkani uppoavat polviin asti hankeen, tuntuma maahan paranee askel askeleelta ja lopulta aikani tarvottuani allani oleva hanki ei enää hidasta menoani. Pimeyttä en saa pois mutta silmäni tottuvat siihen. Jos pääsen reitin loppuun, löydän aina autiotuvan, jonne menen suojaan. Laitan tulet takkaan ja pureskelen näkkileipää, jota sinne on jäänyt edelliseltä kulkijalta, joka on tehnyt varmaan samaa kierrosta.

Autiotuvan lämpö on se autuus, joka päättää kierrokseni. Lämmössä on turvallista, tuli tuo valoa ja näkkärinpala alkaa unettaa. Kovaa työtä tehneet lihakset rentoutuvat, märät vaatteet kuivuvat tuolilla. Ei tarvita enää tekstaria Nukkumatille, pysäkille kaartaa sininen surrur auto ja pääsen matkaan. Liekö tämä nyky-yhteiskunnan kiire kuitenkin tarttunut minuun, kun viettämäni aika unimaassa jää lähes aina hyvin lyhyeksi. En herää kellonsoittoon. Herään, koska ei enää nukuta. Usein viivyn turvallisessa unessa kaksi kolme tuntia. Mutta koska herättyäni olen pirteä kuin peipponen ja jaksan touhuta seuraavat 20 tuntia sata lasissa, en ole huolissani lyhyistä unistani.

Minulla on paljon poikkeuksellisia tapoja mutta en usko olevani niiden kanssa yksin. Jokainen voi kehittää itselleen retkiä, jotka ylläpitävät rutiineja. Ne eivät välttämättä ole näin seikkaperäisiä kuin minulla. Mutta omanlaisia. Maailma ympärillämme myllertää kuin meren myrskytuulet, riepottaen mieltä sinne tänne. Suojaisa satama odottaa meitä, kunhan luovimme purtemme sinne silloin, kun meno on liian kovaa merellä. Turva, sitä ainakin mie tarvitsen näillä muutoksen ulapoilla.

Talvi, loma, talviloma

Herään vähän ennen yhdeksää. Illalla. Takana on lomaa edeltänyt työyö ja parin tunnin unet sen jälkeen aamulla citykodissa. Herättyämme niiltä unilta, kampesimme itsemme kauppaan, pakkasimme laukut ja laitoimme ne pyöriemme selkään, Nappi tarakalle ja poljimme Kuusiseen, yhteysaluslaiturille. Siitä matka jatkui Otavan kyydissä kotisaareen Mullin laituriin. Mullista vielä 2,5 kilsan matka pyörillä kotiin. Kotiin päästyämme normit kuviot laukkujen purkamisilla kaappeihin ja koirien hoito. Lopulta istahdimme syömään ja katsoimme toisiamme. Loma. Mitäs tehdään?

Kahden aikuisen taloudessa, jossa molemmat tekevät jatkuvaa yötyötä ja koti on kaukana sivistyksestä, on helppo rytmittää arki omanlaiseksi. Hetken lueskelimme lehtiä ja sitten kömmimme vällyjen väliin. Kun nukuttaa, nukutaan, etenkin lomalla. Emme suinkaan pujahtaneet yöunille, vaan nukkumaan joksikin ajaksi. Meillä itseasiassa ei edes ole sellaista käsitettä kuin yöunet, koska olemme yöt aina töissä. Rytmi ei vaihdu edes pitkillä lomilla. Noustaan vapaaöinäkin klo 01. Ei kellonsoittoon vaan sisäisen kellon rytmissä. Mieheni nukkuu tuntimääräisesti enemmän kuin mie vuorokaudessa. Kun ei tarvitse lähteä töihin, hän nukkuu usein aamu viidestä pitkälle yli puoleenpäivään. Itse olen siinä vaiheessa jo tehnyt lenkin tai pari koirien kanssa.

Olen aina kuunnellut sisäistä rytmiäni. Kuunnellut sitä myös pojillani. Kun he ovat luonani ja on loma, he saavat toimia oman rytminsä sisällä. Nuorimmalla tuntuu olevan samantapainen rytmi kuin meilläkin. Vaikeuksia pojalla on tietenkin aina sitten, kun oma rytmi pitää muuttaa yhteiskuntaa pyörittäväksi rytmiksi, tehojen osuessa aamu-aamupäivä-päivä -painotteisesti. Tätä rytmiikkaa kohtaan tunnen inhoa, sillä kaikki ihmiset eivät suinkaan ole veistetty toimimaan sen mukaan. Ehkäpä yksi syy, miksi olen itse yötyöläinen, selittyy sisäisellä rytmilläni. Se tukee yöaikaan hereillä oloa. Samoin varhaiset aamut ovat toiminnan aikaa minulle. Nukkumatin vuoro klo 8-9 on se, mihin hyppään päästäkseni unimaahan.

Myös luonto kulkee omassa rytmissä ja ihmisen on turha koettaa puuttua siihen. Pitkässä juoksussa ihmisen toimet ovat kuitenkin vaikuttaneet luontoon ja tulos siitä ei ole mairitteleva. Eletään sydäntalvea. Kun katson ikkunasta ulos, mitä näen? Vettä sataa tihuttaa. Kanervikkojen seasta pilkistää vihreitä mustikan varpuja, syksyn ruskeita lehtiä ja maa paistaa paljaana niin pitkälle kuin silmä kantaa. Meri liplattelee avoimena, syksylle tyypilliset myrskyt pauhaavat myös keskitalvella, pikkulinnut laulavat puiden oksilla ja silmut puissa alkavat valmistautua puhkeamaan hiirenkorville. Vuodenaikaan nähden liian korkea lämpötila on saanut luonnon sekaisin.

Kaipaan lunta ja pakkasia. Vaikka asun saaressa ja rakastan ajaa veneelläni merellä, kaipaan silti talvea. Myös luonto kaipaa talven lepokautta, jaksaakseen taas keväällä kasvattaa uudet alut ja toimia koko kasvukauden. Jänikset, oravat ja muut pikkueläimet ovat vaihtaneet talviturkin päälle, joka tällaisena talvena on niille enemmänkin haittana kuin suojana. Muurahaiskeot ovat ilman suojaavaa lunta. Samoin pikkujyrsijät eivät pääse lumikerroksen suojiin lämpimään. Aika kohtalokasta olisi monelle lajille, jos nyt alkaisivat kovat pakkaset, kun missään etelärannikolla ei ole lunta. Toisin on Pohjois-Suomessa, jossa on komeat, talviset olosuhteet. Kamuni Aavasaksalla ja Rovaniemellä laittavat someen mahtavia lenkkikuvia koiriensa kanssa. Olen niin iloinen heidän puolestaan. Edes jossain Suomessa on oikea talvi.

Mitä sitten oikeastaan kaipaan talvessa? Lunta, joka peittää metsät, kuorruttaa puut ja antaa mahdollisuuden hiihtää. Pakkasia, jotka nipistävät nenää. Koirani heräävät eloon pakkasessa. Huskyjen turkki on paksu ja ne nauttivat viileästä. Pakkanen on myös hyvä syy mennä lähemmäs toista ja mikäs sen mahtavampaa kuin pakkaslenkin jälkeen lämmittää teetä ja istahtaa lämmin peitto ympärillä nauttimaan olosta. Ja sitten. Kevät ei ole kevät, ellei voi seurata lumipeitteen hupenemista, pakkasen vaihtumista plussakeleiksi ja tuntea, kuinka seuraava vuodenaika vaihtuu.

Vaikka talvi on nyt vetinen, vietämme talvilomaa, johon on yhdistetty vielä osa edellisvuoden kesälomaakin. Olemme naureskelleet yhdessä ja pohtineet, että aloitammeko lomaviikot nyt ensin sillä kesälomalla, kun kelit ovat sen mukaiset. Toivoa siis sopii, että varsinaisen talvilomamme alkaessa alkaisi sataa myös lunta ja paukkua pakkaset. Loma on siitä mukavaa, että voi nimenomaa kuunnella omaa rytmiä. Koska karsastan mantereelle menoa, on nyt mahdollisuus olla kaukana sieltä useamman viikon. Jotain tehdään tietenkin lomallakin. Koiralauman kanssa on aina puuhaa ja selkäni kanssa teen tarvittavia lihaskuntotreenejä, jotta pysyn kasassa. Lisäksi tuvan lämmitys vaatii tekemistä. Mutta muutoin syödään, kun on nälkä, nukutaan, kun väsyttää ja sitten vaan nautitaan luonnosta ja toisistamme. Lomalla on työrytmiikalle sama tarkoitus kuin talvella vuodenkierrollekin. Niiden jälkeen on taas jotain muuta tiedossa, jota on paljon mukavampi ottaa vastaan, kun on saanut kokea levon.

Pysähdys

Kävin tapaamassa fyssariani. Tarkoituksena oli miettiä, mitä voin tehdä selkäni hyväksi. Tunnen fysioterapeuttini liki 30 vuoden takaa ajalta, jolloin aloitimme ensimmäisen lapsemme kanssa vauvauinnit. Hänen kanssaan on siis luontevaa jutella. Ja puhe on puolin ja toisin suoraa. Tämä on se tapa, mistä mie pidän jutellessani ammattilaisten kanssa omasta terveydestäni ja sairauksieni hoidoista. Ennen tätä tapaamista oli tehty joukko tutkimuksia ja olin myös tavannut jälleen kipulääkärin. Kipupolilla laitettiin kokeiluun uusia kipulääkkeitä. Kun sitten istahdin fyssarini viereen, kävimme läpi niin labrat, mri kuvat kuin kipulääkkeetkin, unohtamatta selkäni nykytilaa ja suruani.

Fyssarini selitti ja näytti magneettikuvien tulosta. Yliliikkuva selkä on altis välilevypullistumille. Uusimman kuvan perusteella niitä on nyt kaksi alaselässäni ja ne ovat laajoja. Ne pitäisi poistaa leikkaamalla. Alempi on ollut siellä jo kaksi vuotta ja toinenkin, oireiden perusteella, yli puoli vuotta. Akuutit pullistumat tulevat, ovat voimakkaasti oireellisia ja useimmiten paranevat eli vetäytyvät takaisin levolla, tulehduskipulääkkeillä ja oikeanlaisella jumpalla muutamissa viikoissa. Minun tapauksessa ongelmallinen yliliikkuvuus provosoi pullistumia ja niistä on lopulta tullut kroonisia. Itsekseen nuo kaksi eivät siis enää palaudu. Molemmat aiheuttavat minulle oireita. Ajoittain mutta voimakkaasti. Akuutti pullistuma painaa hermoa/hermoja jatkuvasti. Minun selässäni olevat eivät tee sitä jatkuvasti. Ne provosoituvat tietyistä liikkeistä ja yliliikkuva selkä tekee sitä omineen. Se mihin uudempi pullistuma vaikuttaa on työni. Pullistuma on välissä, joka hermottaa etu- ja sisäreisilihaksia. Lihaksissa ei ole voimaa ja niinpä 35 hissittömän rappukäytävän urakoiminen töissä on hyvinkin ongelmallista. Nimenomaa siis rappuja ylöspäin mentäessä. Loput 35 hissillistä rappukäytävää eivät ole niinkään pahoja.

Labrojen suhteen kaikki on hyvin. En itse edes miettinyt, että veriarvoissani voisi olla jotain pielessä. Yhdessä päätimme, että teemme kehonkoostumusmittauksen, kävelytestin ja joukon lihastestejä, jotta voidaan kartoittaa, kuinka paljon selkä ja pullistumat vaikuttavat minuun ja arkeeni. Sekä töissä että vapailla. Se, että tutkiva fysioterapeutti tuntee tutkittavan, on etu. Luonteelleni on tyypillistä periksiantamattomuus ja se, että kestän kipua. Mieheni on usein sanonut, että kukaan toinen ei olisi noissa kivuissa töissä eikä etenkään vielä jatkaisi vapaa-ajallaan liikettä. Fyssarini sanoikin osuvasti, että minun tuntuu-vähän-kipua on toisille en-enää-liiku.

Kävelytestistä tuli erinomainen tulos. Testi tehtiin sairaalan käytävällä kävelemällä kuusi minuuttia niin reippaasti kuin pystyi. Sanonpa suoraan, että esim urheilukentällä tulos olisi ollut paljon parempi. Käytävällä kävellessä piti suuntaa vaihtaa 36 metrin välein. Piti väistellä muita potilaita, sairaalahenkilökuntaa ym kapeassa tilassa. Fyssarini piti kirjaa tuntemuksista ja seurasi askellustani, lonkan asentoa, kokonaisasentoa ym. Käveltyäni 1,5 minuuttia kipu selässä alkoi. Vauhti ei hidastunut mutta ammattilaisen silmään pisti asennon vaihtuminen. Vajaassa puolessa välissä reisilihaksista lähti voimat. Meno jatkui sitkeyteni ansioista mutta selkeät merkit saatiin ylös, ettei olotila todellakaan ole normaali edes tasamaalla kävellessä.

Kehonkoostumusmittauksen tulos oli mainio. Ei liikaa rasvaa, lihaksia sen sijaan reippaasti. Sisäelinrasvan määrä olematon. Hassua oli, että vasen käteni on vahvempi/lihasmassaltaan isompi kuin oikea. Olen siis oikeakätinen. Jaloissa lihasmassan osuudet olivat tasaiset. Lihaskuntotesteissä suurinta osaa näytteli selkäni. Tehtiin staattinen pito 5 kg:n painolla käsille. Testi keskeytyi hyvinkin pian selän kipuun. Sitten molemmille käsille erikseen 5 kg:n painoilla nostot olkavarren tasolta ylös. Vasen käteni lakkasi toimimasta vanhan olkapäävamman takia ensin, sitten oikea lopetti toiminnan selän kipujen yltyessä. Kyykyt oli paras osuus mutta siinäkin kipu ja lihasten voimien katoaminen tekivät testiin onnettoman lopun. Yhdellä jalalla seisominen keskeytyi myös samasta syystä.Vakavin ja minua pysäyttävin testi oli vatsalihasten rutistus. Selkämakuuasennosta apurin pitäessä nilkoista kiinni, jalat koukussa, istumaan nousu. En noussut ensimmäistäkään kertaa, en edes kymmentä senttiä irti lattiasta. Vatsalihasten puute ei ollut tässä syynä. Selkäni ei kestänyt nousta ylös.

Palasimme huoneeseen ja purkasimme tilannetta. Huolestuttavaa millaisilla tuloksilla teen fyysistä työtä. Ei siis siksi huolestuttavaa, etten olisi varsinaisesti työkuntoinen. Lihaksia on vaikka muille jakaa ja fyysinen kuntoni on huippu. Mutta. Selän tilanne aiheuttaa minulle koko työyön voimakasta kipua, jonka kuitenkin kivunsietoni kompensoi yhdessä vahvan periksiantamattomuuteni takia. Kakku ei kuitenkaan ole koristeltu vielä loppuun. Pitkäaikaisen fyysisen kivun lisäksi sisälläni asuu menetyksestä johtuva voimakas suru, ahdistus ja henkinen tuska. Ollaan yhtälössä, josta ei saada tulosta ilman toimenpiteitä. Fyssarini tietää, mistä narusta vetää. Hän sanoo nuo sanat, jotka laittoivat minut ajattelmaan. Ajattelemaan eteenpäin, ajattelemaan itseäni ja sitä kautta perhettäni. Ole rohkea, pysähdy, ennenkuin törmäät seinään ja sinut pysäytetään hallitsemattomasti.

Kivun kierre on vaikea. Töissä ollessani hoidan työni hyvin. Minuun kuitenkin koskee enemmän tai vähemmän koko vuoroni ajan. Kun lopetan työt ja menen ensin citykotiin ja sieltä sitten saarikotiin, liike jatkuu ja kipu pysyy vakaana. Kun lopulta pysähdyn syödäkseni ja käydäkseni nukkumaan, kiputaso nousee sietämättömäksi. Otan kipulääkkeen, jotta kykenen nukkumaan. Ilman sitä en nuku. Kipulääke pitää minut unessa luonnottoman pitkään ja kun herään, en pääse sängystä ylös. Mieheni pukee minulle vaatteita ja lähden liikkeelle hitaasti. Vapailla tilanne on myös vaikea. Liikun koirieni kanssa monipuolisesti ja mantereella ollessani käyn uimassa. Pystyn ottamaan illasta kipulääkken, kun ei ole töihin menoa. Mutta sama ongelma toistuu taas. Aamulla en pääse sängystä ylös ja viuhahtelen ulos Wilman kanssa. Talvella se on hieman viluinen koiranpissityskeikka… En siis kykene nukkumaan ilman kipulääkettä, syön mitä sattuu, itken paljon, olen tuskainen.

Tälle on saatava nyt loppu, ennenkuin pumppuni sanoo sopimuksen irti tai selkäni kömähtää liikkumattomaksi. Tarvitaan lepoa, vaikka töitäni rakastankin. Tarvitaan aikaa, jotta toisenlainen lääke alkaa purra ja kykenen aloittamaan fyysiset harjoitteet vahvistaakseni selän ja vatsan pienen pieniä tukilihaksia selkäni avuksi. Tarvitaan pysähdys, suruterapiaa ja etenkin sitä omaehtoista liikkumista, kivun sallimissa rajoissa. Ensin tokaisin, että juu, mullahan alkaa sunnuntaina loma, kolme viikkoa. Sehän tulee nyt sopivasti kohdalle. Fyssarini katsoi minua pitkään, pyöritteli päätään ja sanoi, että hei, nyt ei ole kyse kolmesta viikosta. Minulla ei ole burnouttia, en tarvitse masennuslääkkeitä, minun työkyvyssäni ei ole ongelmia. Minulla on kivun kierre, jonka katkaisuun, hoitoon ja elämän uudelleen rakentamiseen menee kuukausia. Kuukausia? Pysähdys? Omaehtoinen, kivun sanelema liikkuminen? Surun tapaaminen kasvokkain? Lepo?

Tämä ei ole helppoa. Rakastan työtäni, liikkumista öisin. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä. Autan muilla piireillä mieluusti, sillä olen nopea jakaja ja minulla jää aikaa auttaa omien piirieni jälkeen. Pahaa mieltä aiheuttaa ajatus, että jätän työkamuni ja yöesimieheni pulaan olemalla sairaslomalla. Töihin meno ja siellä oleminen ovat turvallinen rutiini. Tunnen olevani tarpeellinen. Helposti, niin helposti aletaan osoittamaan sormella, että jää kokonaan sitten pois, kun kerta et kykene töihin. Jos osaisin, kertoisin esimiehelleni, mistä on kyse. Mikä on se syvä syy siihen, että mun on pakko ajatella nyt itseäni. Minulla ei ole sanoja, koska olen kiltti ja koetan myötäillä aina työn tarpeita. Kuitenkin. Mun on saatava itseni henkisesti tasapainoon surun kanssa ja saatava kipu sairasloman aikana turrutettua lääkkein niin, että kykenen voimistamaan lihaksistoani pitääkseni kivun jatkossa vaimeampana. Ja kun lihakset tukevat selkää, yliliikkuvuuden aiheuttamat pullistumien ja nikamasiirtymien riskit vähenevät. Kaikki selkäni ongelmat eivät tietenkään poistu treenatuilla tukilihaksilla. Oiennut lordoosi on ja pysyy. Myös alkanut nivelrikko pysyy, joskaan toivottavasti ei pahene.

Kaiken tämän pitkähkön blogikirjoituksen jälkeen totean, että lopulta, lopulta kaikkein tärkeintä on, että ihminen jaksaa henkisesti hyvin. Kun päänuppi on balanssissa, kestää, jaksaa ja ymmärtää hoitaa fysiikkansa, työnsä, ihmissuhteensa, elämänsä. Minun päänuppi elää vielä vahvasti menneisyydessä. Tarvitsen nyt aikaa, lepoa ja voimia työstää suruani. Kahdeksan vuotta se on ollut sisälläni. Tuska, kaipuu, suru, usvainen elämä. Tunnen tarvetta auttaa. Autan, kun saan järjestettyä sydämeni.

Askel, askeleet, elämä

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä heijastuu ajatuksiani surusta, lapsista, urheilusta, kivusta, luonnosta jne. Jokaisessa blogissa on pieni siivu myös positiivisuutta, aiheesta riippumatta. Luin uudelleen ja uudelleen, kunnes aloin miettiä, millaista kuvaa annan ulospäin tilanteestani.

Elän etä-äitinä saaressa. Käyn öisin töissä ja kuljen työmatkat suurimman osan vuotta omalla veneellä. Talviaikaan sitten kuljen yhteysaluksella, aikatauluihin sidottuna. Vierelläni on mieheni, joka tekee samaa työtä kuin minäkin. Olemme tiiviisti yhdessä, ja paljolti juuri miehestäni on kiinni, että ylipäätään olen. On päiviä, jolloin hänellä on asioita mantereella. Silloin kuljen kotiin yksin.

Pidän hyvin yksinkertaisesta, askeettisesta elämästäni. En halua nähdä ihmisiä, se ahdistaa minua. Tämä ei johdu niistä ihmisistä vaan itsestäni. Tyttäreni kuoleman jälkeen kaikki ns tavallinen elämä on ollut minulle liikaa. Kun näen äidin pienen tyttärensä kanssa, surun paino on liikaa voimilleni. Kun näen nuorisojoukon, mopoilla päristeleviä tai kaupankulmalla maleksivia ihmisiä, ahdistun. Konserteissa, jalkapallomatseissa, kaupassa, jopa uimalan täydessä altaassa, menen paniikkiin. Haluan ulos, kauas pois, hiljaisuuteen.

Ennen Mariannen kuolemaa elin muiden silmissä tavallista perhe-elämää. Minulla oli mies, lapset, koirat, työ ja harrastukset. Elämä kulki ylös ja alas, niinkuin kaikilla. Huominen oli olemassa. Suunnittelin, kävin töissä ja juoksemassa, touhusin poikien kanssa, juttelin/tapailin tytärtäni ja vanhinta poikaani, jotka olivat jo omissa kodeissaan. Kuitenkaan, siinäkään vaiheessa elämääni, ei kaikki ollut niinkuin ulospäin näytti. Elin jatkuvassa pelossa. Pelossa menettää. Tyttäreni oli yrittänyt jo kolmesti itsemurhaa. Joka päivä, jokainen tunti ja sekunti, olin varuillani. Pidempi hiljaisuus tyttäreni suunnalta sai minut huolestuneeksi. Ei siten huolestuneeksi, että olisin miettinyt, että missähän hän on tai mitähän hän nyt tekee. Vaan huolestuneeksi siitä, onko hän enää elossa. Mietin siis vuosikausia joka päivä, onko lapseni elossa.

Tämä jätti minuun jäljet. Kun sitten tuli eteen se viimeinen puhelu, viesti siitä, ettei häntä enää ollut, kaikki tuo vuosien pelko iski päin kasvojani, ja kovaa. Kaikki se arki, joka oli maalattu siihen mennessä tavalliseksi paperille, paloi tuskan tulessa hiileksi. Ihmiset, autot, talot, äänet, nauru, ilo, kaupassakäynnit, harrastukset, elämän pienet murheet. Kaikki katosivat. Niiden tilalle tuli mustaa. Ei ollut huomenta, ei ollut hyvää yötä. Ei ollut kiirettä, ei ollut huomista. Ei ollut aikaa, ei ollut nälkä, ei jano, ei ollut ihmissuhteita. Oli vain mustaa. Hoidin pojat, hoidin työni, hoidin koirat. Kaikki muu jäi. Ihmissuhteet, mieheni, minä itse.

Aikaa kului. Suru jäi minuun asumaan. Myös sen kumppanit tuska ja ahdistus jäivät. Huomasin, etten ole enää onnellinen ihmisten seassa. Heistä heijaistui silmiini vain tavallinen arki, tavalliset huolet, ja huolettomuus. Ihmiset ympärilläni elivät kuin kaikki jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin. En kyennyt enää elämään niin, en menettämisen jälkeen. Erosin silloisesta miehestäni ja muutin saareen kokonaan koirieni kanssa. Rinnalleni astui uusi ihminen. Hänen hiljainen, luonnonläheinen ja vaatimaton luonteensa piti minut hengissä. Samoin minut piti hengissä minun poikani. Ja koirani.

Vieressäni on vuosia ennen surua kulkenut toinen voimakaasti minuun vaikuttava asia. Kipu. Senkään kanssa eläminen ei ole sellaista, mitä olen antanut ulospäin ymmärtää. Kipu hallitsee. Kipu ei ole kevennetty vitsi eikä se missään vaiheessa ole positiivinen lause blogin lopussa. Minulla on tiivis hoitosuhde sairaalan kipupoliklinikalle. Inhoan lääkkeitä. Ne tekevät olon tokkuraiseksi. En voi ottaa kovia kipulääkkeitä ollessani töissä, joten silloin elän kivun kanssa. Työnantajalle en tätä ole hirveästi mainostanut. Minuun sattuu kokoajan mutta teen silti työni mukisematta, tunnollisesti, tarkasti ja nopeasti. Minua ei voida viskata pellolle kipuni takia, sillä en ole tähän päivään asti ollut ensimmäistäkään yötä sairaslomalla kipuni takia. Vaikka aihetta olisi kyllä ollut.

Kun herään vapaayöni jälkeen kipulääketokkurassa sängystä, tarvitsen aikaa, että pääsen jaloilleni. Kun makaan yli kolme tuntia paikoillani (kipulääkkeet pitävät minut unessa luonnottomasti jopa 6-8 tuntia), selkä jäykistyy ja kipu on rumasti sanottuna helvettiä. En saa puettua päälleni yksin. Köpötän Wilman kanssa ulos ja teen varovaisesti hentoja venytysliikkeitä, kivun sallimissa rajoissa. Pääni on sekaisin monta tuntia heräämisen jälkeenkin. Silti koetan tehdä asioita, joita tekisin ilman tokkuraista oloakin. Kaikki onnistuu, mutta erittäin hitaasti. Siksikin, haluan olla poissa ihmisten silmistä. En todellakaan ole liikkuvan, elinvoimaisen ja iloisen näköinen tyyppi kovien opioidien nauttimisen jälkeen. Enkä kykenisi minkäänlaiseen kommunikointiin. Olisin hyvin flegmaattinen, poissaoleva, jopa tyly toisten silmissä. En elä toisten mielipiteiden mukaan mutten myöskään halua olla loukkaava, joten parempi olla kaukana, kaukana ihmisistä.

Miten päätän tämänkertaisen blogini? Johonkin mieltä nostattavaan positiiviseen lauseeseen vai siihen toteamukseen, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka määrittelevät minut: suru ja kipu. Elän elämääni eteenpäin, joka sinänsä on jo ihme. Mutta miten sitä elän, sitä voi jokainen mielessänsä pohtia. Kuljen omissa ajatuksissani, joka hetki mietin tytärtäni. Minuun koskee. Välillä taustakipu humisee hyvin vaimeasti enkä rekisteröi sitä mitenkään, välillä vääntelehdin kovasta kivusta, enkä kykene tekemään mitään. En istu, en makaa, en liiku, en seiso, en pue päälleni, en nuku. Mie vaan olen yhtä kuin kipu. Mie olen saanut tällaiset kortit elämääni. En tiedä enää, mitä on kivuttomuus ja mitä on elämä, kun kaikki lapset ovat. Tiedän vaan, että on askel, jonka otan. Siihen askeleeseen kuuluvat suru, kipu ja minun perhe. Ja se askel voi olla eteen-, sivulle tai taaksepäin.

Pieniä, suuria, yhtäläisiä

Joskus olisi mukavaa liikuttaa päässään pieniä asioita. Olla huolissaan jostain hyvin merkityksellisestä mutta samalla maailmaa kaatamatta olevasta asiasta. Kuten siitä, että aamuteetä kaipaillessa, teehylly kumisisi tyhjyyttään eikä näin ollen saisi kaipaamaansa teetä. Voisi ehkä hetken kiukutella itselleen, ettei muistanut sitä kaupassa käydessään ostaa tai tuntea hetkisen alakuloa siitä, että teekupponen jäi juomatta.

Näitä pieniä asioita en haluaisi tuntea siksi, että keräilisin epäonnistumisia tai haluaisin hehkuttaa niistä somessa. Enkä haluaisi edes purnata niistä läheisilleni. Haluaisin tuntea niitä siksi, että pienten asioiden ollessa niitä suurimpia huolenaiheita, en ehkä omistaisi suuria huolenaiheita ollenkaan. Voisin siirtyä kokonaan huolehtimaan pienistä jutuista. Jos ei olisi ollenkaan suuria huolia? Niitä, jotka laittavat miettimään elämää. Niitä, jotka antavat näkökulmaa suurelle tuntemattomalle, joka ympäröi meidät kaikki mutta mitä kukaan ei koskaan näe. Niitä, jotka muuttavat elämän suunnan, tarkoituksen ja sisällön.

Viime yönä töissä oli leppoisaa. Ei ollut kiirettä, lehdet lentelivät kuin itsestään luukkuihin ja laatikoihin. Välillä kuulin itseni jopa kysyvän lehtiä rappukäytävään laskiessani nipulliselta työkalujani, että kuinkas moni haluaa mukaan tähän ja tähän rappuun. Aika vaiti olivat. Ehkäpä niiden suuri elämäntehtävä alkoi vasta, kun olivat pudonneet asiakkaan eteisen lattialle tai laatikonpohjalle odottamaan, että ne nostettaisiin aamupalapöytään, niitä hypisteltäisiin ja luettaisiin. Yöllä töissä olin ajatuksissani. Sitten se tuli jostain, tuo elämää suurempi huolenaihe. Hyvin tuttu minulle viime vuosien varrella. En sitä luokseni silläkään kertaa kutsunut, se vain ilmestyi, kun tuskin havaittavissa oleva selän ylimääräinen liike löysi itsensä erästä rapunovea työntäessäni auki. Sen verran kulman takaa se taas tuli, ettei ollut aivan kaikki tukilihakset valmiina selässä jarruttamaan liikettä.

Tunsin hienoisen vihlaisun. Tuttua ja tiesin, että selkäni teki ylimääräisen liikkeen. Leppoisuus jatkui töissä, kivun kera. No, mitäpä siinä sitten olisin voinut muuta tehdä? Jatkoin työni loppuun. Se, mikä teki asiasta erilaisen alkuyöhön verrattuna, oli kipu. Sain työt tehtyä, ajoimme citykotiin, pakkasimme tavarat ja kävelimme Kuusiseen. Kipu yltyi. Tällä kertaa olimme Otavan kannella, koska Wilma oli mukana eikä sen kanssa voinut mennä matkustamoon sisään. Seisoin siis koira vierelläni reilu 20 minuuttia. Keli oli kohtalaisen kova ja Otava huojui tuulessa. Keinuminen oli kuitenkin hallittua, rauhallista ylös alas liikettä. Mukailin liikettä vartalollani ja tunsin kivun kokoajan yltyvän. Minulle seisominen kivun ollessa päällä on tuskaista. Kun sitten pääsimme Kuutsalon puolelle, edessä oli vielä 2,4 kilsan kävely pimeän metsän läpi.

Keskityin siihen, että jokainen askel lyhensi matkaa. Pimeässä ei näkyvyyttä luonnollisesti ollut muutamaa metriä enempää. Wilma asteli reippaasti edelläni ja mieheni käveli vieressäni. Olin kuitenkin kivun tuntemisen kanssa yksin, omassa kehossani. Keskityin. Pidin huolta, ettei yhtään enempää hallitsematonta liikettä tullut selkääni. Lihakset alkoivat loppumatkasta myös väsymään ja nekin kipeytyivät. Kotiin päästyäni otin välittömästi kovat kipulääkkeet ja tiesin, että puolen tunnin päästä alkaa helpottaa.

Kun kipu on päällä, noita suuria asioita alkaa ilmestymään paikalle muitakin. Tilanne on kuin markkinoilla. Yksi helppoheikki saa väen tulemaan liki, ja yhä vaan kasvavassa määrin. Päässäni asuva kaaos kasvaa ja lopulta paikalla on tungos. Mikään ei liiku enää eteen eikä taakse. Ajatukset ovat pakkautuneet kiinni toisiinsa. Vauhdikas mutta helpottava ajatusten arvaamaton sinkoilu on tukehtunut väenpaljouteen. Kipulääkkeen myötä ajatteluelimiini tulee lopulta tilaa, kaikkien kaatuillessa väsyneinä sijoilleen. Ei sinkoilua, ei ahtautta, ei tungosta. Silti koen, että lääkkeiden syönti ei ole järkevää eikä sitä, mitä arjeltani haluan. Liike on paras lääke mutta aina sitä ei voi tehdä. On tyydyttävä ei niin mukaviin vaihtoehtoihin.

Suuria huolenaiheita omistaessaan joutuu tekemään kompromisseja. Itsensä kanssa, töiden suhteen, harrastustensa suhteen, kaikessa. Siksi välillä on vaikeaa tajuta, että olemassa on toisenlaisiakin huolia. Niitä pieniä, merkityksellisiä mutta maailmaa kaatamattomia. Siis kenenkään maailmaa. En ole koskaan sortunut siihen, että vertailisin huolia. Ei sellainen ole mitattavissa oleva suurre. Se, mikä yhdelle on vihellys, voi olla toiselle yskänkohtaus. Ihmiset tuntevat erilaiset asiat erilailla, kokemuksensa mukaan. Pienelle lapselle haava sormessa on iso juttu. Aikuiselle amputoitu jalka on samaa kokoluokkaa. Molemmat, lapsi ja aikuinen, kokevat oman huolensa täytenä, hänen käsityskykyään silpovana ongelmana. Ei ole huolimittaria. On vain tunne, jota jokainen meistä käsittelee omassa kokemusmaastossaan.

Kun on joutunut kohtaamaan isoja huolia, pienien osuus ja merkitys häviää. Kun on joutunut kamppailemaan ei toivottujen ja ennalta-arvaamattomien muutosten riehuessa arjessa, käsittelee kaikkia kohtaamiaan asioita hyvin eritapaan kuin ennen tätä tapahtunutta. Muutokset ovat vääjäämättömiä elämässä. Sanotaan, että muutos on ainut pysyvä olotila. Itselleni muutokset ovat kirosana. En näe niissä mitään kasvattavaa. Ehkä se johtuu muutosten mukanaan tuomista mausteista, joista kitkerimmät ovat tuska, yksinäisyys, menetys ja kipu. Surua en lue kitkeräksi. Suru on levollinen ja se kulkee vierellä, yhtä uskollisesti kuin suojelusenkelimme. Suru muokkaa ihmisyyttä, ihmismieltä ja käsitystämme kanssaihmisistä. Suru on avain rakkauteen, jota ei enää aistein ole havaittavissa.

Lapseni

Vavahduin hereille Tapaninpäivän vasta käydessä ensimmäistä tuntiaan. Makasin sängyllä. Vesisade oli tauonnut ja tuuli oli poissa. Päässäni risteili haja-ajatuksia, kunnes jostain, aasinsiltana, ajatukseni lensivät lapsieni luo. Otin vieressäni olevasta pehmolelusta tiukan otteen.

Ajatukset oikeastaan lensivät kaikkien lasten luo. Ja äitien. Miksei isienkin. Mietin elämääni taaksepäin. Aikaan, jolloin menetin lapseni. Niin usein ajatukseni siellä viipyvät, päivittäin. Mietin millainen tiiliseinä minun ja lapseni väliin laitettiin. Sinä sateisena heinäkuun aamuyönä, yli seitsemän vuotta sitten. Heräsin silloin kovaan ukonilmaan pikkutunneilla. Menimme mieheni kanssa nostamaan puutarhatuolien päällä olevat pehmusteet sateelta suojaan. Ja kuuntelimme hetken ukkosta verannalla. Silloin en tiennyt, että hengitän viimeisiä tunteja samaa ilmaa tyttäreni kanssa. Vain pari kolme tuntia tuosta hetkestä, tyttäreni lensi pois.

Edellisenä iltana hän oli olemassa. Kaikki asiat tapahtuivat tavalliseen tapaan. Oli kesäloma. Oltiin saaressa. Mie, mieheni ja pikkupojat. Isommat, aikuiset lapseni olivat mantereella, Meripäivillä. Kaikki oli tavallista. Ja kuitenkaan mikään ei ollut tavallista. Monet edeltävät vuodet elin pelossa. Tyttäreni oli jo kolmesti yrittänyt itsemurhaa. Sellaisen läpikäyneenä ei voi enää elää tavallista elämää. Kuitenkin, jossain syvällä sydämessä toivoin, että hän jaksaisi elää. Että tulisi päivä, jolloin hän tuntisi onnen ja ilon. Ja toisaalta, pelko piti otteessaan, jatkuvasti.

Kun minulle soitettiin sunnuntaiaamuna, että tyttäreni on kuollut, tiiliseinä putosi eteeni välittömästi. Se erotti minut lapsestani, lopullisesti. Ainiaaksi. Ei annettu aikaa jäähyväisille, ei annettu aikaa sanoa mitään. Ei koskettaa, ei edes itkeä. Painajaismainen pelko oli muuttunut todeksi. Muistan niin monet kerrat, kun puhuin asiasta ennen tyttöni kuolemaa, kuinka minulle vähäteltiin pelkoani. Ei sellaista tietenkään tapahdu. Silti, sisälläni, syvällä sydämessäni tunsin pelon. Tunsin realiteetit. Koetin saada apua lapselleni, en sitä kuitenkaan saanut. Ajoissa.

Vuosia hänen poismenon jälkeen olen hakannut tiiliseinää. Tuloksetta. Tai no, olen saanut arvet nyrkkeihini. Lopulta otin tiiliseinän avukseni ja piilouduin sen taakse kaikelta, ja kaikilta. Mitä enemmän aikaa kului tuosta tuskaisesta päivästä, sitä tiukemmin katosin kaikkialta. Lopulta hävisin koko systeemistä, kauas saaristoon. Töissä käyn ja minulla on pieni kourallinen ystäviä, joihin pidän yhteyttä. Muuten olen yksin. Ulospäin en anna pienintäkään merkkiä siitä, että olen henkisesti käpertynyt erakoksi. Sometan, juttelen työpaikalla kamujen kanssa, olen olemassa. Ja kuitenkaan en ole. Olen todella mainio näyttelijä. Ulospäin kaikki ok näyttäessäni saan ympärilleni suojamuurin, kukaan ei pääse katsomaan rikkonaista sisintäni. Se tuska, jota kannan sisälläni, ei katoa. Ei ole olemassa mitään aikaa, joka parantaa haavat.

Mietin vanhempia, jotka menettävät lapsensa. Toisille käy niinkuin minulle. Lapsi revitään pois, ilman mahdollisuutta sanoa näkemiin. Sitten on vanhempia, jotka saavat mahdollisuuden hyvästeihin. Ei se helppoa ole sittenkään. Pala jää kurkkuun, loppuelämäksi heillekin. Äitinä tiedän, mitä on, kun on lapsi. Ja mitä on, kun häntä ei enää ole. Tunnen sen raastavan tunteen, kun etsii ja etsii mutta ei löydä. Kun haluaisi kaiken olevan pahaa unta mutta onkin kokoajan hereillä. Kun ruoka ei maistu, kun ei saa itseään ylös sohvalta. Kun kaikki ilo, mitä tuntee, on vain sivuseikka. Tiedän mitä on, kun huomista ei ole. Tiedän myös mitä on, kun menneisyys revitään kappaleiksi. On asioita, jotka tuovat lohtua, menneisyydessä. Lopulta kuitenkin menneisyyden ihmiset jatkavat elämäänsä. Ja jään yksin. Olisi edes joku, joka ojentaisi kätensä menneisyydestä ja kuuntelisi. Mutta kaikilla muilla elämä jatkuu. Mie elän yhä siellä jossain, ties missä vuodessa.

Pojat kasvavat ja heistä näen, että elämä jatkuu. Pelko on jäänyt minuun ikuisesti. Kukaan ei pysty minua vakuuttamaan, ettei tällaista tapahdu enää koskaan. Siksi pelkään 24/7. Olen koettanut olla puhumatta peloistani pojille, jotta he voivat nauttia elämästään. Olen pelkoni kanssa täysin yksin. Ja juuri näinä yön pitkinä tunteina, ja nimenomaa vapaaöinäni, makaan sängyssä itkien käpertyneenä solmuun tyynyn ja pehmolelun kanssa. Vapisen, pelkään ja tunnen niin voimakasta tuskaa, että sillä siirtäisi juuri niitä vuoria. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka hellät käsivarret kietoutuvat ympärilläni. Mieheni on herännyt viemään minut hetkeksi kauemmas peloistani.

Lapsi kuin lapsi saa minut tuntemaan voimakkaasti. Uimalassa olen saanut mahdollisuuden jutella pienten tyttöjen ja poikien kanssa. Heille tärkeistä asioista. Nuo hetket ovat minulle suuria hetkiä. Tunnen kuinka täytän tehtävääni tässä maailmassa. Olemalla korvana lapsille, joilla on asiaa. Pieniä arkisia juttuja. Ei tarvitse olla huolta tai murhetta, kunhan on asiaa, jonka haluaa kertoa. Toinen paikka, jossa näitä lapsia näen ja juttelen heidän kanssaan, on lääkärin vastaanoton odotustilat. Niin lääkäriasemilla kuin sairaalassakin, jossa valitettavasti joudun itse paljon olemaan terveyteni takia. Oikeastaan ei lopulta niin valitettavastikaan, sillä ilman näitä käytejäni siellä, jäisi lasten kanssa juttelemiset vähemmälle.

Äideille ja isille, jotka vapaaehtoisesti päästävät irti lapsestaan. Älkää päästäkö. Lapsi on persoona, joka tarvitsee ympärilleen vanhemmat, jotka rakastavat häntä. Myöhemmin hänen ei tarvitse pohtia, miksi hänet hylättiin tai miksei hän kelvannut vanhemmilleen. Nämä kaksi lausetta seuraavat lasta koko hänen elämänsä ajan. Hänelle saatetaan kertoa faktoja, miksi näin kävi. Kukaan ei kuitenkaan liimaa takaisin sitä juurta, joka hänestä on irrotettu, kun vanhemmat ovat poissa hänen elämästään. Kirjoitan nämä lauseet kokemuksesta. Itse olen elänyt yli 50 vuotta vain toisella juurella. Kuinka paljon kyyneleitä olenkaan vuodattanut, kun en ole kelvannut toiselle vanhemmistani. Kuinka monta vaikeaa tilannetta on käytännössä tullut mm. terveyteni kanssa, kun en ole pysynyt selittämään geneettistä taustaani. Kuinka paljon on jäänyt ymmärtämättä itsestäni, kun en ole saanut elää siinä ympäristössä, josta olen rakennettu.

Äidin sylissä on lapsi. Vieressä seisoo isä. Mitään tiiliseiniä ei ole. Ei ole sairauksia, ei onnettomuuksia, ei väkivaltaa. Piirrän vahvan ympyrän isän, äidin ja lapsen ympärille. He ovat turvassa. Kukaan ei muuta tuota asetelmaa. Nukahdan.

Joulupäivän tarinoita

Katselen keittiön ikkunasta ulos. Hämärä on väistymässä. Tummat pilvet taivaalla eivät kuitenkaan päästä auringonvaloa läpi, joten tummanpuhuva sävy pysyy luonnossa päivälläkin. Taivaalta tuhnuttaa hieman vettä, tosin niin vähän, ettei se edes kastele ulkonakävijää. Kupissa höyryää cappuccino, pino joulupipareita on sen vieressä odottamassa. Kaksi kynttilää palaa vieressäni, luoden tunnelmaa aamuun.

Ajatukset matkaa lapsuuden jouluihin. Lapsuuteni vietin äidin, isän, siskoni ja veljeni kanssa mantereella kerrostalossa. Ensimmäisenä adventtina mentiin kirkkoon laulamaan Hoosiannaa. Illalla sytytettiin yksi kynttilä. Alkoi laskenta jouluun. Joulukalenterit olivat tietysti myös seinillä. Ei ollut suklaakalentereita. Oli kalentereita, joista ilmestyi kauniita kuvia, jotka liittyivät joko jouluun tai talveen. Enkeleitä, kynttilöitä, lumiukkoja, hiutaleita, kelkkamäessä laskevia lapsia, joulupukki, Jeesus-lapsi. Erään vuoden kalenterissa oli kimmeltävää ainetta pahvin pinnassa. Se on jäänyt mieleeni kauniina kalenterina. Toinen etappi jouluun oli Itsenäisyyspäivä. Silloin saimme veljeni kanssa pähkinä-rusinasekoituspussit. Muistan miten villiinnyimme juoksemaan pitkin taloa, piilottelimme huonekalujen takana ja alla ja ’vakoilimme’ vanhempien joulupuuhia.

Joka adventtisunnuntai kynttilöitä tuli lisää ja lopulta niitä paloi neljä kauniisti pöydällä. Äidillä oli tapana laittaa joululiinat, -verhot ja -koristeet kotiimme. Muistan vieläkin Nippe ja Nappe tontut harmoonin päällä, kauniit eriväriset koristelinnut kuusen oksilla. Oli mummi, isoisä, äiti, isä ja me lapset lintuina. Kultaisia, hopeisia, punaisia, sinisiä hyvin kauniita lintuja. Lisäksi ne kaikki sivupöydille laitettavat liinat. Muistan ne. Äiti laittoi joka joulu ne samoille paikoille. Itse jatkoin tätä perinnettä omassa kotonani. Tietyt joulutavarat ja liinat kulkeutuivat joka joulu samoihin paikkoihin.

Äidin vanhemmat olivat jouluaaton meillä. En enää tarkkaan muista, missä vaiheessa he lähtivät kotiinsa. Isoisäni kuoli minun ollessa kuusivuotias. Hänestä on vähemmän muistoja. Kun olimme aivan pieniä, joulupukki kävi kylässä. Sitä ennen oli syöty jouluruokaa, joka oli todella monipuolista. Kinkkua, myöhemmin myös savukalkkunaa, laatikoita, kalaa monessa eri muodossa, isän leipomaa joululimppua, hillosipulia, rosollia, pikkelssejä, kurpitsaa. Glögiä, kahvia, rusinoita, pipareita, torttuja, pikkuleipiä jne. Lahjat jaettiin niin, että yksi jakoi ja muut istuivat paikoillaan. Yhtään lahjaa ei saanut avata ennenkuin kaikki lahjat oli jaettu. Jokainen istui omassa paikassaan. Istuin usein sohvalla. Siihen sai mukavasti lahjat kasaan.

Muistan erään joulun, kun sain lahjaksi punaisen hiiritussin. Tussi oli hiirenmuotoinen. Kun päästä veti, piirtävä tussi tuli esiin. Innoissani avasin tussin sohvalla. Hiiri putosi kädestäni ja suht uusi vaaleanruskea sohva sai punaisia viivoja koristeeksi. Kyllä minua nolotti. Äiti ei kuitenkaan hirveästi suuttunut, tuskaili vaan, miten punaisen tussin sai sohvasta pois. Tuo sohva on edelleen äidillä odohuoneessa. Ei näy punaisia viivoja. Sohva on siis ainakin 40 vuotta vanha. Siihen istuessa, istuu kuin uuteen. Äiti pitää edelleen kaikesta hyvää huolta.

Lahjojen jaon jälkeen ja hetken niillä leikittyämme, oli aika lähteä hautuumaalle. Meillä ei ollut omaa autoa, kun olin lapsi. Isä lainasi töistä aina pakettiauton. Muistan tuon sinisen Mersun erittäin hyvin. Vuosia myöhemmin isä osti samaisen auton itselleen. Mersu oli kaksipaikkainen. Takana oli tavaratila, joka oli erottettu ohjaamosta umpiseinällä, jossa oli pieni ikkuna. Me lapset menimme aina tavaratilaan. Muistan edelleen matkat siellä. Valoa ei tullut sisään kuin takaikkunasta. Seurasin matkantekoa valopylväistä ja käännöksistä. Niistä tiesin, kuinka lähellä Parikan hautausmaa oli. Meitä aina kehoitettiin olemaan paikoillaan ja olla kurkkimatta ikkunoista. Tavaratilassa oli pakkasilla todella kylmä. Tällä samalla autolla vein joka joulu aattona paketin kummeilleni. He asuivat n.20 kilometrin päässä meistä, maaseudulla. Muistan tuon onnellisuuden, kun pääsin isän viereen ohjaamoon. Matkasta kummitädin ja -sedän luo muistan elävästi mutkainen tie -merkin. Siitä tiesin, että kohta ollaan perillä. Lapsena minulla ei ollut hajuakaan, missäpäin Kotkaa ajelimme. Sitten kun ensimmäistä kertaa vein aikuisena paketin omalla autollani, hymyilytti tuon liikennemerkin näkeminen. Siitä tiesin olevani oikealla tiellä.

Jouluaattoyönä oli lupa valvoa niin pitkään kuin halusi. Pipareita, torttuja ja muutakin syötävää sai syödä pitkin yötä. Myös lahjaksi saatuja suklaita ja marmeladeja sai ahtaa massuunsa mielinmäärin. Aika usein jossain vaiheessa yötä tarvittiin Samarinpore helpottamaan masukipua. Olimme veljeni kanssa mestareita valvomaan. Myös siskoni valvoi pitkään mutta hänellä oli kirja tai jotain muuta kiinnostavaa tekemistä. Me taas leikimme ja vouhkasimme koko yön. Näin jälkeenpäin mietin, että lieneekö valvomisen helppous ollut minulle jo silloin luontevaa, koska olen kovin vähäuninen?

Yksi merkittävä asia on siirtynyt pysyvästi lapsuuden jouluista aikuisuuteen, aina näihin päiviin asti ja tuo traditio jatkuu yhä. Rakastin jo aivan pienenä kalentereita. Alle kouluikäisenä en tietenkään niistä sen enempää tajunnut, merkitsin sinne jotain tärkeää ylös, 3-5 -vuotiaan tarmolla. Mutta mitä enemmän tuli ikää ja ymmärrystä ajan ja paikan merkityksestä, sitä intensiivisemmin kalenterit täyttyivät tärkeistä muistiinpanoista. Ja tämä asia, mikä on siirtynyt vuosikymmenien mukana, on aatto- ja jouluyön traditio suunnitella tulevaa uutta vuotta kalenterin avulla. Pikkukoululaisena kalenterit täyttyivät kouluun ja perheen menoihin liittyvistä asioista. Teini-iässä muuttuivat merkinnät harrastuspohjaisiksi. Äidiksi tultuani kalentereihin alkoi kerääntyä omien lasten menoja, omien tärkeiden juttujen lisäksi. Vuonna 1984 otin käyttöön itsekehittämäni urheilupäiväkirjakalenterin, josta olen todella ylpeä. Tämä nyt 35 vuotta vanha, minulle tärkeä vihkopinkka, on jokapäiväinen työkalu itsestäni huoltapitäessäni. Sieltä löytyy todella kaikki, mikä minuun, harrastuksiini, liikkumiseeni, terveyteeni ym liittyy. Todellinen tietojyrä! Ensin täyttelin A5 kokoisia vihkoja, sitten siirryin 60-lehtisiin A4 vihkoihin ja lopulta näihin nykyisiin 80-lehtisiin paksuihin vihkoihin. Joskus kun tuskailen, etten saa mitään aikaiseksi, avaan urheilupäiväkirjani, ja kas, jotain kehittävää liikkuu myös minun ajatuksissani. Kaikki kalenterit ovat tallessa. Sekä itse kehittämäni urheilupäiväkirjat että lapsuusajan kalenterit 50 vuoden takaa.

Lapsuuden jouluista on jäänyt hyviä muistoja. Muistoja, joista osan otin omien lapsieni kanssa perinteeksi jouluisin. Nyt kun omat lapset ovat isoja ja vietän joulut kaksin mieheni kanssa, tietyt asiat ovat vieläkin seuranneet minua, yli 50 vuoden ajan. Näistä merkittävimmät ovat kalaa joulupöydässä monipuolisesti ja kynttilät, joita poltan aattona ja joulupäivinä. Myös ne tietyt joulukoristeet löytävät joulu joululta samoille paikoilleen.

Joulu päättyi lapsuudessani vasta loppiaisena. Herkkänä lapsena minulle oli aina kova paikka, kun kuusi vietiin pois. Muistan yhä, kuinka juttelin joulukuusille ennen koristeiden poisottoa. Olipa sitten niitäkin vuosia, jolloin kuusi oli alkanut tekemään lämmössä uusia kerkkiä. Muistan yhdenkin sellaisen vuoden, jolloin pyynnöstäni kuusi seisoi kasvavine kerkkineen olohuoneen nurkassa vielä maaliskuussakin. Koristeet oli otettu pois mutta äiti jatkoi kuusen kastelua, kunnes naulasten variseminen oli niin voimakasta, että kuusi oli lopulta vietävä pois. Nykyään ei tule tuota tuskaa lainkaan, sillä joulukuusena on pihapiirissämme kasvava elävä kuusi. Joka vuosi valoja saa vain hilata hieman ylemmäs, kun kuusi on edellistä joulua isompi.

Joulun jälkeen tulee vuodenvaihde juhlineen. Uudesta vuodesta en sen enempää tähän kirjoittele mutta yhden uudenvuoden muistan erilaisena, kun isä halusi viettää sen täällä saaressa yksin. Muistan, kuinka ajattelin, että kun minusta tulee iso, haluan viettää myös sekä joulun että uudenvuoden saaressa. Tämä päätös on nyt sitten lunastettu, 40 vuotta myöhemmin. Vuosia, vuosia sitten löysin täältä saaresta laatikosta isän kirjoittaman tekstin tunnelmista uutena vuotena saaressa. Se oli kaunista tekstiä. Itse toivon, että edes joku pojistani jatkaisi asumista saarelaisena. Sen näkee sitten myöhemmin, onko heillä kenelläkään halua olla täällä vakituisesti. Itselläni on kyllä aavistus, kuka se pojistani voisi olla.