Aihearkisto: Juokseminen

Syksy heittää haasteen

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.

Jalkapalloa ja lajikirjoa

Jalkapallo on mielenkiintoinen laji. Siinä 11 pelaajaa koettaa joukkueena saada pallon vastustajan maalivahdin ohi maaliin. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että valmentajan on saatava koko joukkue kuntoon, ei vain yksittäinen yksilö. Eikä pelkästään kuntoon vaan myös taitavaksi ja pelisilmää omaavaksi porukaksi, joka ottelu ottelulta toimii kokonaisuutena.

Joukkuelaji, maalla, merellä tai ilmassa, tiimityötä, jossa monesta yksilöstä koostuu yksi kokonaisuus.

Käymme usein KTP:n jalkapallomatseissa. Tänä vuonna lisäsimme mukaan myös naisten jalkapallon. Katsomossa on usein toistatuhatta katsojaa, onpa välillä ollut jopa 3500. Niin intohimoinen en ole, että pukisin päälleni kotijoukkueen kaulaliinan tai paidan mutta silti seuraan joukkueen menestystä tarkkaan. Mieheni tuntee paremmin joukkueen pelaajat. Hän tietää, mitä jonkun loukkaantuminen tai muu poissaolo vaikuttaa kokonaisuuteen. Itselleni on otteluissa tärkeää seurata joukkueen taitoa pelata yhteen, syöttöjä ja tilannetajua, sitä pelisilmää. Eniten kuitenkin seuraan yksilöiden urheilullista suoritusta. Kykyä juosta kovaa, reagoida nopeasti, käsitellä palloa ja syöttää tarkasti. Kun sitten yhdistän tähän intohimoni eli kuvaamisen, kakku on valmis.

KTP:n naisjuokkue työntouhussa Arto Tolsa areenalla.

Minulla on myös pieni sivuraide seuratessani pelejä. Katselen myös, miten pallotytöt ja -pojat toimivat kentän sivussa. He ovat tulevaisuuden pelaajia. KTP:n junnutyö kiinnostaa. Otteluiden erätauolla on välillä junnuja pallottelemassa. Sieltä ne teemupukit nousevat ja niittävät mainetta maailmalla. Meillä on suunnitelmissa joku päivä mennä seuraamaan junnujen harkkoja jos sellaiset osuvat ajallisesti sopivasti kaupunki-iltaan. Nuoret lupaukset näkyvät juoksuradoilla ja pistävät silmään, samoin myös jalkapallossa pienet taitajat huomataan. Kaikista ei kuitenkaan tule tähtiä. Junnujalkapallossa pitäisi keskittyä lasten pelaamisen iloon. Liiallinen yksilöityminen yhteen lajiin lapsena ja nuorena on vahingollista. Jo hermostollisesti vaihtelevuus ja monien lajien taitaminen on pelkästään plussaa. Itsekin, tällaisena taviskuntourheilijana, olen pitänyt koko 40-vuotisen ‘urani’ ajan vähintään viittä lajia mukana viikkotreeneissä, vaikka juoksijana itseäni pidäkin.

Itse en ole koskaan pitänyt jalkapallon pelaamisesta. Se vähä, mitä koulussa futaa pelattiin, meni kyllä ok mutta myöhemmin en ole jalkapallokentällä palloa potkinut. Neljästä lapsestani kaksi on pelannut, vanhin poikani kaikkein pisinpään. Olen koettanut saada tartutettua lapsiini liikkumisen ilon. Tässä tunnen onnistuneeni 25-50 prosenttisesti. Toivon kuitenkin, että jossain vaiheessa liikkumattomienkin lasteni into liikkumiseen herää. Onhan heidän geeneihin piirretty liikkumisen halu.

Luonnossa on liikettä, minussa on liikettä, niin kauan kuin siivet kantaa.

Perheeni, ystäväni ja tuttavani tuntevat minut intohimoisena liikkujana. Joskus tämä ‘maine’ painaa. Itse olen kuitenkin itseni pahin ruoskija. Ystäväni eivät koskaan oleta mitään ja tiedostavat fyysiset ongelmani. Välillä tuntuu, että vaikka monipuolisuus on kuulunut valintoihini aina liikkumisen suhteen, olen liiallisesti kuitenkin takonut yhtä lajia. Tai olen piirtänyt itseni vain yhteen piirustukseen: juoksemaan mäkiä ylös ja alas. Jalkapalloilijoilla on monipuoliset fysiikkatreenit. Olen tutkaillut treenien sisältöjä, sekä paikallisilla pelaajilla, että maailman tähdillä. Kaikki fyysinen suorittaminen kiinnostaa minua. Olen nykyään tilanteessa, jossa fyysiset suoritteet on hyvä kääntää samalla kivun hoidoksi. Niinpä olen pohtinut ottavani kävelyn, juoksun, pyöräilyn, hiihdon, soudun, uimisen ja hulaamisen rinnalle vuosia sitten unohtamani salitreenin. Minulla on onnekseni hyvä ystävä, joka taitaa tämän lajin. Neuvoja on siis luvassa. Liike on lääke. En mie muuten tässä enää heiluisi.

Meripäiväjuoksu 2019

Tämä on jatkobloggaus Meripäiväjuoksusta vuonna 2019. En tiedä, onko tuollaista käsitettä olemassakaan mutta tässä se tarkoittaa sitä, että kirjoitan blogin kolmessa osassa ja lopullisesti teksti on luettavissa yhtenä bloggauksena.

Ennen juoksua, letkeää kirjoittamista suunnitelmasta.

Herään ennen kellon soittoa ja kömyän viemään Wilman ulos. Kömyän on juuri kuvaava sana liikkumiselleni, sillä selkäni pitää minut juuri sellaisena koko yön nukkumisen jälkeen. Onnekseni asumme kaukana katseilta, sillä en saa mitään päällenikään ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana, joten vien koiran ulos nakuna. Wilmalla on näet tänä aamuna kiirus nuuskimaan aamunuuskuja. Ulkona ollessa haistelen keliä. On lämmintä, mittari on kivunnut jo 20 asteeseen, vaikka kello ei ole vielä kahdeksaakaan. Onneksi mereltä käy hienoinen tuuli, joka viilentää ihoa. On tulossa tukalan kuuma päivä ja edessä on meripäiväjuoksu. Wilma jää pihalle ja itse suorin itseni sisään antamaan Napille aamupalaa.

Tossut vievät tänäkin vuonna juoksemaan kisoihin, vaikka niin ei ollut alunperin tarkoitus.

Muistan kyllä kymmenet valmentautumiset kisoihin. Kisan lähtöajan kohdasta riippuen syömiset pitää ajastaa siten, ettei maha ole liian täynnä eikä täysin tyhjä. Elimistö kaipaa sopivasti energiaa mutta täydellä vatsalla juokseminen on epämiellyttävää, jopa vaarallista. Istahdan aamupalalle, Napin kiehnätessä vieressäni. Pari ruisleipää päällyskamoineen, cappuccinoa vain kupillinen (siis puoli litraa) ja C-vitamiinia poreena. Jälkkäriksi banaani. Banaaneita menee vielä pari kolme ennen starttia. Juomisen suhteen joudun olemaan pidättyväinen, vaikka tällaisilla keleillä pikku siemauksia pitäisi hörppiä tasaisesti, jotta kehossa on nestettä sopivasti. Viivalle ei pidä ikinä lähteä rakko täynnä. Itselläni on juuri rakon kanssa ongelmia, siksi joudun passailemaan juomisten kanssa. Juoksun aikana pystyn kyllä täydentämään nesteitä, joten vuosikymmenten kokemuksella tiedän, kuinka paljon kykenen juomaan ennen starttia ilman, että ekan kilsan jälkeen pitää kaartaa pusikkoon.

On siis tulossa kuuma keli ja juostava matkamme on Meripäivävitonen. Tässä kohden on hyvä selventää suunnitelma. En siis ole juoksemassa koko matkaa. Mieheni lähtee mukaan ja teemme vitosen lenkin treenilenkkinä. Juoksemme alle puolet matkasta. Tämä siksi, että keli on tukala eikä selkäni ei ole kestänyt aikoihin viidenkään kilometrin yhtämittaista juoksua. Kevään mittaan emme myöskään ole jaksaneet treenata tosissamme tätä tapahtumaa silmällä pitäen. Valmentautuminen on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, omassa tahdissa. Kisa on kuitenkin kisa ja sytyn joka kerta juoksun aikana ylittämään itseni. Koska on loma, voin myös ylittää kipukynnykseni, sillä töihin ei tarvitse kyetä seuraavana yönä. Mutta tämän päätöksen teen juoksun aikana.

Seuraava etappi on herättää mies ja lähteä merelle. Tunnin aikana, raikkaassa meri-ilmassa Marua katolta ajaessani, saan ladattua aimoannoksen virtaa elimistööni. Juokseminen koukuttaa, ja etenkin viivalta lähteminen numerolappu rinnassa koukuttaa. Vaikken ole mitenkään massaihminen, minusta on mukava tavata kerran vuodessa juoksukamujani. Tänäkin vuonna monet heistä starttaavat Meripäiväjuoksuun. Suurin osa 15 kilsalle ja ainakin yksi puolikkaalle. Koska itse olen jo jäähdyttelijä, minulle antaa paljon, kun saan seurata kamujeni kehittymistä ja tuloksia. Tulen aina hyvälle mielelle, kun he ovat itse tyytyväisiä juoksuunsa.

Alan valmistautua lähtöön merelle. Lisää tunnelmia juoksun jälkeen.

Juoksu, hikinen selostus viiden kilometrin matkasta.

Saavuimme kentälle ajoissa, kuten aina. Haimme ilmoittautumiskatoksesta numerolaput, chipit ja paidat. Koska keli oli todella kuuma, hakeuduimme katsomon varjoon, josta seurailimme ihmisten valmistautumista juoksuun. 15 minuuttia ennen lähtökäskyä, kilpailijat pyydettiin ohjattuun alkulämmittelyyn. Olimme mukana tuossa lämmittelyssä, tosin teimme omassa tahdissa venytyksiä.

Lähtö tapahtui kello 13. Laitoin oman mittarini käyntiin ylitettyämme merkityn mittauskohdan. Lähtökäskyn tullessa ajanotto lähtee käyntiin. Kuitenkin chip-järjestelmän myötä, jokainen juoksija saa oikean nettoajan, ylitettyään lähdössä sijaitsevan mittauskynnyksen. Chip-laite on sijoitettu numerolapun taakse. Näin ollen maaliin tullessa, sinua edellä juokseva saattaa ollakin sinua oikeasti hitaampi. Tuloksia tutkaillessa pitää aina katsoa nettoaikatuloksia, jos haluaa saada oikeat sijoitukset.

Pääsimme matkaan 421 muun juoksijan kanssa. Mukana oli myös tunnettuja huippujuoksijoita kuten Minttu Hukka ja Alisa Vainio. Juoksuradan kiertämisen jälkeen aloitimme varsinaisen asfaltti- ja hiekkatiejuoksun. Alku oli helppoa alamäkeä. Tarkoitushan oli kävellä suurin osa matkasta kelin tukaluuden ja selkäni epävakauden takia. Koska mitään kunnon treenejä emme olleet kumpikaan tehneet aikoihin, juoksimme oikeastaan koko kisan aivan kylmiltään, ilman ennakkoharjoittelua.

Mitä kummaa sitten lopulta tapahtuikaan? Alussa meidän ohi meni muutama juoksija. Ensimmäiset sadat metrit kaikki juoksijat juoksivat samaa reittiä. Uimalan kohdalla 15 kilometrin ja puolimaratonin juoksijat lähtivät omaa baanaa ja me vitosen juoksijat jatkoimme matkaa kaunista Sapokkaa kohti. Pidimme vauhdin hyvin rauhallisena alussa. Tervasillan ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen juottopisteen, ja samalla yllättäen reitin ainoaan, jonka jälkeen alkoi Meriniemen pieni nousu, jossa kohtaa meikäläisen kantti petti. Askel ei todellakaan lyhentynyt, kävelystä puhumattakaan. Ohjeistin kultaani nousemaan mäen intensiivisesti ylös, ja samalla tunsin jalkojeni voiman. Vanha veturi iski askel askeleelta kovemmin mäkeen. Minkä mie luonteelleni voin? Selkiä alkoi tulla vastaan ja ne vain oli otettava kiinni.

Edessä oli pitkähkö alamäkiosuus ja niin niitä selkiä ohitettiin. Jaakkolan rannan kohdalla meno oli kevyttä, mutta todella lämmintä. Osa juoksijoista oli vaihtanut kävelyksi. Mie en enää edes muistanut, että piti kävellä välillä. Mieheni aika ajoin katsoi minua kysyvästi mutta vinkkasin, että antaa mennä vaan, selkä on oireeton. Mansikkalahden jälkeen tuli lyhyt varjoinen polku, jossa totesimme ykskantaan, että onpa viileää. Sen jälkeen siirryimme paahtavaan Katariinanpuistoon, jossa meren läheisyydestä huolimatta oli kuin pätsissä olisi juossut.

Alusta muuttui hiekasta kivetykseksi ja siinä vaiheessa alkoivat kivut selässä. Tokaisin kullalle, että nyt sattuu, painetaan hieman jarrua. Mutta samaan hengenvetoon tokaisin, että EI kävellä. Pätsin jälkeen odotimme toista juomapaikkaa, joka aina on ollut ennen kovaa Puistolan ylämäkeä. Mutta sitäpä ei siellä ollut. Ilmeisesti oli tarkoitus, että vasta puolikkaan juoksijat saavat sieltä virvoitusta. Tämä oli ainut iso miinus järjestäjille, koska keli oli todella tappavan kuuma.

Ja sitten se ylämäki. Mäki on todella pitkä, noin 400 metriä ja sen profiili on vaikea, sillä pitkän nousun jälkeen tulee hetkellisesti helpotusta tasaisella osuudella, jonka jälkeen ylämäki jatkuu Puistolan kentän katsomon kohdille asti. Koska olen vuosikymmenten saatossa ollut ylämäkispesialisti, mäkeen nousu oli minulle vain mukavaa. Myös mieheni urakoi mäen ylös helposti. Olimme siis viittä vaille maalissa.

Pieni alamäki, jonka jälkeen näytin kurvissa peukkua järkkärille, joka ohjeisti meitä viimeiseen nousuun ennen stadikkaa. Jos tuohon mennessä oli jakanut voimansa väärin, hyytyi taatusti viimeiseen mäkeen. Meillä kuitenkin voimat olivat tallella ja alkoipa jopa hymyilyttämään kentälle sisään tullessa. Pieni varovaisuus oli vielä paikallaan ennen hiilimurskalle pääsyä, sillä loivassa alamäessä kentän puolella on petollista hiekkaa, joka luistaa tossun alta, jos ei ole varovainen.

Urakka loppusuoralla, hymyt ja voimat tallella 🙂 Kuva: Aija Widemark Photography

Katsoimme toisiamme 200 metriä ennen maalia ja sovimme juoksevamme käsikädessä maalilinjan yli. Pysäytin ajanoton ajanottokynnyksen yli juostessamme. Iloinen vastaanottava toimitsija ojensi meille mitalit ja saimme vihdoin juomista maalissa. Jatkoimme liikettä suoraan stadikalta ja loppulämmittelynä kävelimme kaupunkikämppäämme todella tyytyväisinä suoritukseemme. Kun lähtötilanne oli kävelyä 3 kilsaa ja juoksua 2 kilsaa, ylitimme itsemme moninkertaisesti pystymällä tuossa kelissä painamaan koko matkan juosten, minun selkäni tilan huomioon ottaen. Sijoitus ei tietenkään ollut pääasia mutta kerrottakoon se nyt tähän vielä. Katariinan kierroksen viidelle kilometrille starttasi 126 juoksijaa, joista naisia 84. Maaliin pääsi 79 naista, joista mie olin 41. Miesten puolella lähtijöitä siis 42, joista mieheni 32. Yhteistilastossa olimme sijoilla 72./73. 121 juoksijasta.

Meripäiväjuoksumitalit 2019.

Numerolaput, paidat ja mitalit muistoksi hikisestä urakasta.

Juoksun jälkeen, ajatuksia tulevasta

Meripäiväjuoksu 2019 oli minulle monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen kisastartti. Olin jo heittänyt pyyhkeen kehään kilpailujen suhteen. Osallistumisemme tämän vuoden juoksuun oli kuitenkin suunnitelma, jota emme halunneet jättää väliin. Mitään harjoittelua ei siis vakavasti ottaen ollut takana. Mieheni ehti tehdä kaksi pikkutreeniä, itse olin juoksennellut talven aikana säännöllisesti mutta kevään mittaan työyöt söivät ajan ja voimat juoksutreeneiltä minullakin.

Lopulta, kun analysoimme suoritustamme, voimme olla vain tyytyväisiä. Keli oli hirveä. Kuumuus uuvuttaa ja kun vielä juominen oli kisan edetessä kortilla, piti himmailla, etteivät nesteet loppuneet kesken. Toinen vielä isompi kysymysmerkki ja vaikeuttava tekijä maaliin pääsemiseen oli minun selkäni tilanne. Olimme mieheni kanssa päättäneet, että juoksemme yhdessä ja tulemme maaliinkin yhdessä, vaikka sitten kontaten. Jouduin koko matkan kuuntelemaan selkääni, joka huomauttikin olemassa olostaan 3,5 kilometrin kohdalla, mieheni joutuessa jakamaan vauhtiansa minun etenemisen tahdissa.

Selän ongelmatiikka jatkuu tulevaisuudessakin. Olen oppinut näiden kipuvuosien aikana, milloin pitää huiltata ja milloin liikkuminen on sallittua, jopa suotavaa. En kuitenkaan uskonut enää kykeneväni antamaan panosta askeltamiseen kisoissa näin intensiivisesti. Olen jo pitkään henkisesti ollut siirtynyt valmentamisen puolelle. Kuitenkin halusin lähteä kisaamaan, koska emme asettaneet minkäänlaisia tavoitteita juoksullisesti tähän kisaan. Pieni pelko oli kuitenkin siitä, että kun vauhtiin pääsen, jarruja ei löydy. Ja näinhän siinä sitten lopulta kävikin. Jalkojeni voimat ovat riittävät, kunto on erittäin hyvä, pumppu jaksaa takoa ja keuhkoissa on puhkua puhaltaa ja kun sisäinen taistelutahto herää, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kävellä.

Ajallisesti suoritus oli heikko. Yli puolentunnin viipyminen vitosen lenkillä on mummovauhtia meille. Mieheni olisi tänäkin päivänä pystynyt heittämällä juoksemaan alle puolen tunnin, sillä ennätykset viimevuosilta huitelevat reilusti alle 25 minuutin. Mutta hän halusi ehdottomasti pysyä vierelläni koko juoksun ja tälle nostan hattua, suukon kera. Itse olen paukuttanut vitosen liki 20 minuuttiin, tosin tuosta on aikaa. Mutta luulen, että kivuttomalla selällä olisin juossut tänäänkin kovaa.

Kisoissa piipahtamisen seuraus on yksinkertaisesti lisää kisoja. Kun saa alleen onnistumisen ja nimenomaa henkisesti, siitä seuraa kyltymätön halu kisata lisää. Tämä on niin tyypillistä juoksijoille, jotka saava kiksejä kisoista. Itse kuulun vahvasti tuohon joukkoon. Ainut asia, mikä on muuttunut kohdallani kisoissa, on kohde, jonka kanssa kisaan. Ennen se oli toinen kilpailija, nykyään se olen mie itse. Sijoitus on toisarvoinen seikka, tosin hyvä sijoitus lämmittää mieltä. Se ei kuitenkaan enää ole kisaamisen pääidea. Pääidea on ylittää itsensä ja etenkin ylittää kivun sietämätön ylivalta. Ylittää rajat, ylittää minulle lauotut totuudet siitä, mitä enää pystyn tekemään. Minulle ei koskaan pidä sanoa, ettet enää pysty. Se, mihin kisaan seuraavaksi mennään, jää vielä hämärän peittoon. Jos emme mene järjestettyyn kisaan, teemme toisillemme kyllä haasteita, jotka ovat verrattavissa kisoihin.

Muuttunut tarkoitus

Rakastan itseni haastamista. Vuosikymmenten varrelta muistan jokakeväisen fiiliksen, kun lumet alkavat sulamaan ja juoksupoluilla alkaa näkyä pälvipaikkoja siellä täällä. Tuo näkymä on vastustamaton lähtölaukaus juoksukuumeen nousulle. Kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen pinkaissut juoksemaan keväisin, kirmaten. Talvi on talviurheilun aikaa mutta mikään ei vedä vertoja juoksemiselle.

Kevät tuo juoksupolut esiin ja voimakas into laittaa juoksijaan vipinää.

Yhtä lailla joka kevät olen tehnyt itselleni juoksuohjelman. Suunnitelman, mistä näkyy kuinka paljon ja missä milloinkin juoksen, suunnitellut kisat ja ajatustrippejä kulloisestakin juoksukunnosta. Tätä päiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 1984, säännöllisesti. Ensin A5 ruutuvihkoon puolihuolimattomasti minimaalisin merkinnöin. Sitten järjestelmällisemmin ja järjestelmällisemmin. Ja lopulta nykyinen A4 vihkon muoto kaikkine merkintöineen, joka on ollut käytössä yli 20 vuotta samantyyppisenä. Toki kokoajan parantelen urheilupäiväkirjaani. Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, sillä se on kokonaan itseni kehittelemä ja muokkaama. Mikä määrä tietoa siellä onkaan vuosikymmenten varrelta.

Nykymuotoisia juoksupäiväkirjojani vuodesta 1997 eteenpäin.

Minulla on myös heikkouksia urheilumoodissani. Suurin puuttuva rengas on lihaskuntopuolen säännöllinen ylläpito. Saan tyypillisesti innostuksen lihaskuntotreenaamiseen silloin tällöin mutta jostain kumman syystä se tuppaa aina jäämään epäsäännölliseksi räpeltämiseksi. Etenkin vatsa- ja yläselän/käsien lihakset ovat hävyttömän vähällä rääkillä. Alaselän vakavista ongelmista johtuen, teen kyllä nykyään suhteellisen riittävästi kiusatreeniä niille lihaksille. Samoin jalkalihaksistani huolehdin tarkkaan. Johtunee osittain siitä, että tarvitsen myös töissä jalkoja, jotka toimivat 110 prosenttisesti. Mitä on juoksija ilman jalkoja? Mutta pitäisi muistaa, että toimiakseen jalkojenkin kannalta parhaalla mahdollisella intensiteetillä, pitää huolehtia ympäröivistä tukilihaksista ja muistakin lihasryhmistä.

Itse juoksemisen syvä tarkoitus on vääjäämättä muuttunut selän sairastumisen ja sitä kohdanneiden muutosten myötä. Selässäni on muutama suuri ongelmakohta, ja sitä on myös kertaalleen leikattu. Leikkaus auttoi akuuttiin vaivaan eli selkäytimen ahtaumaan. Tämän lisäksi alaselässäni on nivelrikkoa, kivuliasta yliliikkuvuutta ja normaali lordoosi on oiennut pahasti. Lisäksi koko rangassa on siellä täällä alkavia ahtaumia, nivelvälien kaventumista ja reumaattista tulehdusta. Pärjään selkäni kanssa pitkälti luonteeni voimin. Kipu on aika-ajoin ällistyttävän invalidisoivaa. On päiviä, jolloin sängystä ei nousta ylös. Vapaa-aamuina en pysty itse pukeutumaan. Kovan fyysisen rääkin jälkeen kuljen tuskaisena. Tärkeintä on osata kuunnella selän kiputilannetta. Kun kipu on päällä, on hiljennettävä tahtia mutta kokonaan ei saa pysähtyä eli maata tai istua. Välillä tuntuu, että koko systeemi saa puolestani pärjätä ilman minua. Noina mustina kivun aikoina tunnen olevani maailman ainoa ihminen, jolle on annettu kipu matkakumppaniksi. Onnekseni minulla on mieheni, poikani ja lähimmät ystäväni, jotka tuntevat olotilani. Tässä edelleen olen ja kirjoitan.

Niin, tuo syvä tarkoitus. Ennen selkäni sairastumista, juoksemisen tarkoitus oli pistää itseni koville, tehdä ennätyksiä, olla huippukunnossa. Kisoja on tullut juostua. Niissä on onnistuttu ja epäonnistuttu, jos mittarina pitää asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Mutta ennen kaikkia juokseminen on kasvattanut minua ja tätä ajatellen kisojenkin anti on aina ollut lopulta positiivinen. Koska olen hyvin levoton, johtuen osittain ADHD:stani ja osittain perimässä saadusta liikkumishulluudesta, juokseminen on voimistanut näiden ominaisuuksien tarkoitusta. Pääsen purkamaan vahvaa tarvetta olla liikkeessä mutta toisaalta juokseminen antaa kärsivällisyyttä. Leikkaussaleissa on tullut maattua liki 30 kertaa, joista suurin osa on urheiluvammojen aikaan saamia korjaustoimenpiteitä. Kärsivällisesti olen joka operaation jälkeen koonnut itseni kasaan ja aloittanut alusta treenaamisen.

Mie juoksen – mie hengitän – mie elän.

Selkäni siis rajoittaa nykyään juoksemistani voimakkaasti. Silti juoksen. Monet kerrat lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on sanonut minulle, että lopeta juokseminen. Lopeta juokseminen? Se olisi minulle sama kuin vapaaehtoisesti sitoisin itseni tuoliin, ilman syytä, ja olisin paikoillani. Ikäänkuin se olisi elämän tarkoitus. Puuduttaa itsensä katsomalla seiniä ja olemalla äkäinen, katkera ihminen. Luulen, että juoksemalla, sen minkä tämän hetkisen selkäni kanssa pystyn, annan läheisilleni parasta itseäni. Kun kuulen hiekan rahinan tossun alla, kun tunnen ilmavirran kasvoillani, kun sydämeni voimistelee rinnassani, tiedän että teen oikein. Elän.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.

Projekteja

Historiani on täynnä projekteja, suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Suurin osa suunnitelluista liittyy juoksemiseen. Ja suunnittelemattomista leikkauksiin. Sitten on ollut lukuisia projekteja koirien kanssa, opiskeluprojekteja ja kaiken näköisiä muita pikku askareita. Pidän projekteista. Sytyn asioihin, kun edessä on riittävän suuri haaste. Kuitenkin suurin haaste lopulta olen minä itse, sillä ADHD:ni pistää kampoihin tiiviisti projektien loppuunviemisen. Etenkin intensiiviseen uuden opiskeluun liittyvät projektit ovat kaikkein eniten jääneet kesken ja toteutumatta. Ei ole palikoita kärsivällisyyteen eikä palikoita keskittymiseen. Urheilun suhteen projektit ovat lähes kaikki viety loppuun ja saavutettu tavoite.

Juoksuun liittyvät projektit ovat pitkiä haasteita. Aikataulullisesti puhutaan kuukausista. Maraton on raaka laji, oikeasti. Vaikka edetään juosten vauhdilla eteenpäin, maratonille treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys taas on minulle kirosana. Tai oikeastaan se on tuntematon suurre. Mutta 40 juoksuvuoteen mahtuu monta maratonille valmistautumista ja näin ollen niistä on tullut minulle rutiinia. Rutiini puolestaan on ADHD ihmisen ystävä ja tukiväline. Ja en tiedä mitään niin haastavaa kuin itsensä voittaminen. Mitä mielenkiintoisempaa tekeminen on, sitä intensiivisemmin siihen pureudun. Tämä siis onnistuu minultakin. Se, mikä taas ei onnistu, on lukeminen ja keskittyminen pitkiin lauseisiin. Niiden ymmärtäminen se vasta ongelmallista onkin.

Olen elänyt kymmeniä vuosia ymmärtämättä, miksi olen levoton, miksi nukun vähän ja miksen saa mitään vietyä loppuun. Siis sellaista, joka vaatii keskittymistä eikä ole kyllin mielenkiintoista. Opiskellessani kirjoittamista opettajani ehdotti minulle, että tutkituttaisin itseni ADHD:n varalta. Kirjoittamista harrastavan ihmisen kun pitäisi kyetä lukemaan kirjoja. Ja tuolla kurssilla minun oli ääneen myönnettävä itselleni, etten kykene siihen. Lapsena ja nuorena koulussa ollessa opin kuuntelemalla. Kokeisiin lukeminen kirjoista ei koskaan sujunut ja muistan hyvin tekniikkani, millä pärjäsin koulussa. Tein paljon muistiinpanoja vihkoon tunneilla. Kokeisiin lukiessa oikeastaan en lukenut vaan kirjoitin uudelleen kaikki tuntimuistiinpanoni vihkoista. Toinen vielä tehokkaampi keino oli lupa piirtää oppitunneilla. Kun sain tehdä käsilläni jotain, pystyin omaksumaan huikeat määrät tietoa. Kun nuorimmalla pojallani todettiin ADHD:n oireita, pyysin koulusta luvan hänelle, että hän voisi kuunnella musiikkia itsenäisen työskentelyn aikana. Tämä lupa heltisi ja pojan tulokset paranivat.

ADHD on elämänmittainen projekti. Tämä projekti itseasiassa on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista siitä, miten selvitä arjesta. Miten muistaa asioita, miten tulee toimeen ihmisten kanssa kimmastumatta, miten keskittymiseen voi etsiä erilaisia keinoja ja tietysti se, miten hyväksyä itsensä erilaisena mutta persoonallisena ihmisenä muiden joukossa.

Koska päässäni on jatkuvasti seitsemän kanavaa auki yhtä aikaa, koen, etten tarvitse erikseen minkäänlaista omaa aikaa. Sitä kun on käynnissä 24/7. Jos vielä repisin itselleni aikaa jostain ja nimenomaa siten, mitä oma aika todellisuudessa on, pimahtaisin. En koe omaa aikaa ajaksi, jolloin tehdään jotain yksikseen vaan oma aika on nimenomaa aikaa ajatella itseään. Senhän voi tehdä vaikka ruuhkabussissa tai kokatessa perheelle ruokaa. Mutta oma päänsisäinen ajatusmyrsky antaa minulle mahdollisuuden luoda jatkuvasti jotain uutta. Myrskyn lennättämät pisarat ovat lauseita ja niitä satelee tuhansia ja taas tuhansia koko hereilläoloaikani ajatteluelimistäni suun kautta muiden kuultavaksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kuulijani ovat epätietoisia siitä, mitä selitän ja mistä aiheesta. Jopa läheiseni putoavat muutamassa minuutissa kärryiltä, kun aloitan keskustelun. Ainut joka pysyy matkassa kokoajan on ADHD poikani.

Tuhannet ajatusaallot keksivät jatkuvasti uusia projekteja. En todellakaan tartu niistä jokaiseen. Mutta sellaiset aallot, jotka kerta toisensa jälkeen rantautuvat lähelleni, kerään talteen. Pyörittelen ajatuksia päiviä, jopa viikkoja. Yhteen sellaiseen tartuin tiukemmin kiinni muutamia viikkoja sitten. Pohdin sitä, mitä me syömme ja etenkin miksi. Onko meissä miestä ja naista kuunnella itseämme vai pistämmekö suuhumme sitä, mitä joku muu taho suosittelee? Vai kenties annammeko mielitekojen sumentaa kehon omat tarpeet? Miten tärkeää olisi kuunnella omia tarpeita. Etenkin syömisen ja liikkumisen suhteen. Itse sorrun ylimääräiseen syömiseen talvella. Olen kuitenkin kokenut sen positiiviseksi tavaksi. Jos painoni olisi läpi vuoden sitä, mitä se on keväällä, kesällä ja syksyllä, palelisin talvella, koska olen laihassa kunnossa kolme neljäsosaa vuodesta. Koen, että kuuntelen primitiivisiä tarpeitani ja kasvatan kehoni rasvakerrosta alitajuntaisesti loppusyksystä. Vaikka vaatteiden ahtaminen päälle on välillä tuskallista sydäntalvella, tärkeämpää on kuitenkin lämpimänä pysyminen. Tästä projektista jatkan lisää, kunhan keräilen faktaa ensin pahoista tavoistani.