Aihearkisto: Meri

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Selän takaa

Aina ei mene niinkuin suunnittelee. Aika usein jopa. Joskus tuntuu, ettei kannattaisi edes suunnitella. Pieleen menee kuitenkin. Koska satun olemaan suunnittelun intomielinen harrastaja, olen kehitellyt suunnitelmille varasuunnitelman ja niille vielä varavarasuunnitelman. Suunnitelmasta toteutukseen onkin sitten aivan eri juttu. Sellaiseen en ole itseäni jalostanut.

Meren hoiva.

Osa pohdituista jutuista onnistuu minullakin. Mitä kauemmin jokin asia pysyy suunnittelulistallani, sitä todennäköisemmin se myös toteutuu. Jos siis sitkeästi teen ja törmään seinään, teen ja törmään uudestaan seinään, lukemattomia kertoja, huomaan jossain vaiheessa tehneeni kyseisen asian. Tuossa vaiheessa usein olen jo niin rutinoitunut tavoitteluun, etten enää osaa innostua tuulettamaan saavuttamaani asiaa. Siitä on tullut osa arkea.

Kirjoittelin jo aiemminkin, että tämä kevät on ollut erilainen. Paikoillaan pysyvä ja tekemätön. Toki eteen on tullut hetkiä, jolloin kauan toivottuja asioita on tapahtunut, niinkuin Bocellin konsertti. Mutta matalammalla tasolla tunnen edelleen pyöriväni paikoillani. Töissä jaksaa painaa. Ei siksi että on pakko, vaan siksi, että nautin töistäni. On olemassa sellainen käsite kuin sairasloma. Minulla on synnynnäinen allergia sitä kohtaan. Talvella oli pakkotilanne, jolloin vietin kolmatta kuukautta sairaslomalla. Jäljet on yhä nähtävissä. Ahdistun pelkästä ajatuksesta särkeä rytmini olemalla saikulla.

Tälle keväälle oli siis erilaisia suunnitelmia. Nyt kun kalenterissa on käännetty sivua jo kesään, pohdin liikkeellelähtemättömien suunnitelmien syitä. En ole politikko enkä huippu-urheilija, joten en osaa selittää. En siis latele eteeni syitä ja keksi oivia aasinsiltoja, miksen jotain tehnyt. Itse asiassa itseni hyvin tuntevana tiedän, että tämä tapaus jää hävyttömän usein puolitiehen, jos edes pääsee alkuakaan pidemmälle toteutuksissa.

Suurin vaikuttaja tekemättömiin asioihin on kipu. Tässä kohtaa kuulen tuon lauseen, joka minulle niin usein sanotaan. Kun koskee, on levättävä. Minun tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että kannattaisi vaihtaa työ patjatehtaalle koemakaajaksi, olisin pian miljonääri. Kipu on ollut läsnä arjessani vuosikymmeniä, en edes tiedä, mitä on olla kivuton. Välillä se on hyvin vaimeaa. Kipu hiippailee kehossani, enkä edes huomaa sitä. Se tarkkailee minua tai ehkä se pitää jopa lomaa, muutaman päivän. Välillä se suunnittelee huolella, milloin aloittaa villin sambansa. Se kiihdyttää vauhtiaan ja koettaa saada minut polvilleni. Tuossa tilanteessa minulla on aikaa reagoida sen temppuihin. Sitten on päiviä, jolloin se rysähtää katon läpi suoraan naamalleni. Kukkuu, tulin taas! Porskutan eteenpäin, kuinkas muuten, ja irvistän.

Kivun olemassaolo tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minua on leikattu, lääkitty, käytän TENS laitetta, kipulaastareita, liikun, lepään, murisen, kuljen eteenpäin. Fyysisesti. Henkisesti olen välillä hyvin, hyvin alhaalla. En ole päivääkään (tai siis yötäkään) ollut poissa selkäkipuni takia töistä. Kaikesta muusta sitten joudun luopumaan. Kipu vie nimittäin mehut. Tätä kirjoittaessani se tiivis elämänkumppanini hilluu selässäni. Irvistän ja jatkan tarinani kirjoittamista. Koska minulla on niitä vara- ja varavarasuunnitelmia, olen käyttänyt niitä voitokkaasti myös kivun vaimentamiseen. Yksi niistä on meri. Tänäänkin, töiden jälkeen, istahdin Marun ruoriin ja ohjasin sen kohtalaisen tiiviisti velloviin lounaistuulen aaltoihin. Myötäisellä veneen keula haukkasi aaltoihin ja keinui sivulle. Meri pyörittää, keinuttaa ja liikuttaa pehmeästi suurta ystävääni ja Marun liikkeet hoivaavat pieksettyä selkääni. Vielä enemmän kuin fyysinen keinunta, meri ja Maru vahvistavat henkistä puoltani. Merellä voin itkeä, merellä voin nauraa. Merellä ei kukaan pyydä minua nousemaan liian ylös, eikä alas. Voin olla minä. Saan irvistää, ilman selitysvelvollisuutta.