Aihearkisto: Luonto

Matkaako sinun vieressä säheltäjä?

Kuinka usein törmääkään tilanteeseen, jossa on väärinymmärretty ihminen. Jossain tapauksissa syynä on jokin elimistöllinen poikkeus valtaväestöstä, jota sen kantajakaan ei itse tiedosta. Ei siis välttämättä sairaus vaan elimistön ominaisuus käsitellä asioita. Itselläni se on ADHD. Tuo sanahirviö on ollut vuosia kevyt heitto, jos ja kun sähelsin jotain. Tokaisin usein itselleni, että mulla on varmaan ADHD, kun sählään.

Kaikkea ei voi laittaa ADHD:n piikkiin mutta näin jälkikäteen, diagnoosin saatuani, olen ymmärtänyt vuosien takaista käytöstäni. Miksi vain jumitin ja toisaalta, miksi menin pää kolmantena jalkana kuurona ja kovaa. Miksi ihmissuhteiden ylläpito oli vaikeaa, miltei mahdotonta, miksen pystynyt oppimaan kuten muut ikäiseni ja miksi mieli oli jatkuvasti levoton, kuullen ympärillä pyörivät kymmenet keskustelut, käsitellen yhtä aikaa kymmeniä asioita, ja spurttaillen eteenpäin vain niissä asioissa, jotka saivat ajatukseni lentoon.

ADHD ihminen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka pitää kiinni. Ihmisen, jolle tuo vilkas, touhuava sähläpää on tärkeintä. Nuorempana vihasin itseäni juuri siksi, että koin olevani tyhmä, koska en pystynyt oppimaan perinteisin menetelmin mitään. Ainut minkä osasin erittäin hyvin, oli liikkua. Kävellä, juosta, pyöräillä, uida, hiihtää. Mitä enemmän olin liikkeessä, sitä paremmin pystyin keskittymään. Toinen voimavarani oli luovuus. Kirjoitin, piirsin, lauloin, tanssin. Tämä pätee nykytilaanikin täysin. Samoin työ, jossa liikun, on minua varten. Onnekseni olen löytänyt sellaisen.

Kun saa tiedon (diagnoosin) ominaisuudestaan, joka vaikuttaa näinkin kokonaisvaltaisesti arkeen, kuten ADHD, voi alkaa työstämään tapoja, joiden avulla arki ja koko elämä helpottuu. Niin itsellä kuin läheisilläkin. Minulle kaikkein vaikeinta on keskittyminen, paikallaanolo ja oleminen äänien seassa. Kun koetan lukea jotain, ajatukseni lähtevät harhailemaan jo kolmannen lauseen jälkeen. Ajatukset pomppivat kaikessa, mitä mieleen ylipäätään voi tulla. Paikallaan oleminen on tukalaa. Jos joudun istumaan vaikkapa lääkärin odotustilassa, en kykene olemaan paikoillani. Kävelen, vaihdan asentoa, kirjoitan, tutkin puhelintani, puhun tuntemattomien kanssa, tuskastun ja alan tehdä lähtöä ennen kuin pääsen sisään.

Tukalinta on olla äänimaailmassa. ADHD ihminen kykenee poimimaan äänijoukosta kymmeniä keskusteluja. Voi kokeilla, millaista se on, laittamalla 5 eri radion keskustelukanavaa päälle ja koettaa siinä kuunnella kaikkia yhtä aikaa. Äänimaailma myös ahdistaa, jos joutuu olemaan paikoillaan. Äänet ikään kuin vyöryvät yli, eikä niitä saa poissuljettua kuuloltaan. Siksi asun erakkona saaressa. Täällä ei kukaan keskustele, ei ainakaan päällekkäin kenenkään kanssa. Täällä ei ole autojen ääniä, musiikkia, kenkien kopinaa asfaltilla. Täällä ei pauku, narise eikä vihellä mikään.

Kun ei pysty keskittymään, hidastuu. Ei saa mistään tekemisestä kiinni. Mitään ei kykene aloittamaan, sillä keskittymisen puute johtaa mahdottomuuteen tehdä aloite. Oli kyse sitten tiskaamisesta, opiskelusta, lastenhoidosta tai mistä vaan. Joko kaikkea on liikaa tai sitten ADHD-ihminen on löysä, mitään aikaansaamaton, kauas tuijottava olento. Eikä hän voi sille mitään. Jos puoliso siinä vaiheessa alkaa nalkutuksen, huutamisen, vähättelyn ja syyllistämisen, ollaan tilanteessa, jossa ADHD ihminen väistää voimakasta äänimaailmaa ja tuntee itsensä vielä huonommaksi, syyttä ja turhaan.

Käytän nykyään apunani lyhyitä tekemisiä ja kalenteria. Tukenani on aina ollut vahva haluni kirjoittaa ja analysoida tekemisiäni, joten tuota luontaista taipumusta käytän hyödykseni, jotta arki ADHD:n kanssa olisi siedettävämpää. Kirjaan siis itselleni kevyen suunnitelman, raskaan sijaan, jonka mukaan etenen viikoittain. Oli kyse sitten omasta liikunnasta, koirien treeneistä tai vaikkapa ihmisten kanssa kohtaamisista. Kun kalenteri on käytössä, on helpompi aloittaa. Juuri tässä kohtaa koen, että olen väärinymmärretty. Miksi tuo nainen kokoajan tuijottaa puhelintaan kuin teini? Eikö hänellä ole mitään muuta elämää? Niin. Puhelimestani löydän tekemiset ja puhelimeni on levottomuuteni lääkäri, pienillä asioilla, joita voin sen avulla tehdä, kun en pysty olemaan paikoillani.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin perhe, joka tiedostaa ja ymmärtää taipumukseni. Ja sen, etten voi muuta, vaikka haluaisinkin. Mieheni on rauhallinen ja ohjaa minua, kun hän näkee, että alan sinkoilla. Samoin hän antaa minun olla flegmaattinen, sen tilan tullessa päälle. Hän itseasiassa on minun oppikirjani. Hän kertoo minulle asioita kuvin, elein ja kulkemalla kanssani luonnossa. Hän antaa minun oivaltaa ja kysellä asioita, jotka olisi pitänyt systeemin mukaan oppia 15-vuotiaana. En kyennyt silloin mutta nyt, mieheni avulla, kykenen. Hän vahvistaa niitä puoliani, jotka ovat hallinnassani mutta joita en saa ulos keskittymiskykyni puutteen takia. Ja kun onnistun, vahvistuu mieleeni jälki, että olen osannut tämän ennenkin. Myös poikani antavat minun olla minä. Liikkuvainen, puhelias, laulavainen äiti, joka on vähän sählä. Tämä oma perhe ja sen tuki on kaiken a ja o ADHD-ihmiselläkin.

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Muovinen vai muoviton?

Muovia pursuu joka paikassa vastaan. Ostoskassit ovat muovia. Hedelmäpussit ovat muovia. Tuotteet pakataan pääasiallisesti muoviin. Maailman meret hukkuvat muoviin ja ompa sitä löydetty pullotetun lähdevedenkin seasta. Tämä kaikki on niin jokapäiväistä ja arkista, ettei sitä edes ajattele. Luemme artikkeleja muovisaasteesta, näemme dokumentteja muovimerestä, mutta lopulta ihmismieli turtuu ja kaikki jatkuu muovisena seuraavanakin päivänä.

Nokkosista punottu tukiköysi marjapensaillemme. Ei muovia, 100% maatuva luonnontuote 🙂

Meidät herätti kaupunkiasuntomme taloyhtiön uusi jäteastia. Veimme roskapussia roskakatokseen ja jäimme kummastelemaan uutta astiaa. Muovijäte. Muutaman viikon sisällä postiluukusta putosi lappunen, jossa selostettiin uuden astian perimmäinen tarkoitus ja mukana seurasi myös kattava info muovinkierrätyksestä. Koska asumme saaristossa, meille luonto on elinehto. Aloimme todella miettiä, miten vähentää muovijätettä.

Muovinkierrätys sinänsä on helppoa. Kaikki muoviset pakkaukset voi kierrättää, lukuunottamatta PVC muovia, jonka tunnistaa kolmion sisällä olevasta numerosta kolme. Paperisia etikettejä ei tarvitse irrottaa mutta pakkaukset on hyvä huuhdella puhtaiksi ennen kierrätykseen laittamista. Raivasimme sekä kaupunkiasunnossamme että saarikodissa oman tilan muovijätteille. Heti ensimmäinen huomio oli, kuinka vähän muuta jätettä edes syntyy. Etenkin saaressa, missä kaikki poltettava materiaali päätyy saunanuuniin ja orgaaninen jäte kompostoidaan. Roskakassin tyhjennyskerta harveni kerrasta myös kaupungissa. Kaupungissakin meillä oli jo ennalta käytössä kompostoitavalle jätteelle oma paikka, nyt myös siis muoville.

Aloimme myös seurata enemmän kaupassa pakkauksia. Mitä vähemmän muovia, sitä parempi. Kauppakassit vaihtuivat kangaskasseiksi. Hedelmille on oma hedelmäpussi, joka on kestokamaa. Jopa kaatopaikkaroskille voi tehdä muovittoman pussin, sanomalehdistä. Aivan samanlailla kuin taitellaan pieni kompostointiin tarkoitettu keräysastia, voi lehdistä taitella suuren pussin, johon roskat voi laittaa. Sanomalehden tilaaminen on siis edelleen kannattavaa 😉 Yksi huomio oli myös taloudellinen näkökulma. Eipä enää mene sitä 20 senttiä per kauppareissu muovikassin ostoon. Tuntuu häviävän pieneltä summalta mutta kun sen kertoo kauppareissujen määrällä vuodessa, aletaan hypistellä jo paperirahaa…

Sanomalehdistä kääräisty kukkavihko eli muoviton roskapussi kaatopaikalle meneville sekajätteille. Kun tötterö on lähes täynnä, suu pistetään suppuun ja kiikutetaan jäteastiaan.

Kaikkea muovia ei tietenkään pysty deletoimaan arjesta millään. Ekologisella päätöksellä kierrättää muovit ja korvata muovituotteet kompostoituvilla vaihtoehdoilla, on huomattavia vaikutuksia niin luonnolle, taloudelle kuin mielellekin. Tästä innostuneena päätimme tehdä vielä hieman enemmänkin muovittoman luonnon eteen. Siitä lisää toisessa blogikirjoituksessa.

Vapauden tuulet

Meren väreily sieppaa pienen siivun auringonsäteestä peilaten sen veneen keulakaareen. Meren pienet aaltolapset saavat kylpeä sinisessä. Ne sekoittavat liikehtiessään värit turkoosiin, vihreään ja kirkkaisiin välkehtiviin pisteisiin. Silmiä täytyy hieman siristellä. Aurinko jatkaa leikkiään, pysäyttäen kevään kauneimman hetken valokuvaksi. Näen laiturissa jotain hyvin tuttua.

Maru valmiina kauteen 2019.

Maru on valmiina lähtemään ja viemään meidät kotiin. Neljän ja puolen kuukauden odotus on päättynyt. Ja tuon ajan viimeiset viikot olivat todellista odottamista. Talven luminen maisema, meren jäinen peitto, pakkaset ja metsäteillä väsyneenä kulkemiset haihtuvat mielestä kuin synnytyskivut saatuani vastasyntyneen käsivarsilleni. Vene ei suinkaan ole vastasyntynyt mutta sen voimanpesä on. Sisällä uusi sydän, uusi moottori. Pohdimme tätä ostosta pitkään, jo viime syksystä lähtien. Mikäpä ei tässä maailmassa maksaisi, oravarukat ovat sen joutuneet ammoisina aikona tuta liiankin kipeästi. Kaikella on hintansa. Kuitenkin tämä investointi Maruun on tuntunut alusta asti oikealta.

Asentaja ohjeistaa meille uuden koneen käyttöä. Käymme testiajossa. Ja sitten. Istahdan ruorin taakse uudestaan, käynnistän veneen ja Maru irtoaa laiturista. Kuulostelen uutta ääntä konehuoneesta. Tasainen dieselin nakutus, niin rauhoittava. Siirrän vaihteen vapaalle. Maru lipuu vielä hetken taaksepäin. Ja sitten. Vaihde eteen ja matka voi alkaa. Keli on huhtikuuksi lämmin. Aurinko paistaa, mittarissa + 16 astetta ja meri on lähes tyyni. Pinnalla väreilevät aaltolapset huiskuttavat meille. Ne ottavat Marun keulasta vauhtia, ponkaisevat monivärisinä pisararyöppyinä hetkeksi ilmaan ja kikattaen ne pärskähtävät merenpintaan jatkaen huvimatkaansa.

Aistin meren tuoksun. Tunnen tuulen hivelevän lempeästi kasvojani. Tunnen värinän. Sen, mikä vie meitä eteenpäin. Sen, mikä on vapauden syke. Katselen merta, moikkaan vastaantuleville merelläkävijöille. Taakse jäävät pölyiset kadut, työn tuoksu, ihmiset, kaupunki. Mieheni katselee yhtä hiljaisena merelle. Meidän vapaus, meidän tunne. Mahdollisuus kulkea omalla aikataululla kotiin ja kulkea töihin. Olla erossa kaikesta, mikä tuottaa painetta. Mahdollisuus antaa suuren meren keinuttaa, kuljettaa, pitää otteessaan. Meren, jota kunnioitan. Meren, joka on minulle väylä, vapaus olla minä. Ilman sitä en ole mitään.

Meri antaa laskupäivänä parastaan. Keli tasoittuu entisestään, ollen loppumatkasta plägä. Tunnin merimatkan jälkeen saavumme kotilaiturille. Vaikka allamme on muiden silmissä vain lasikuidutettu vene, meille se on Maru. Sen jokainen kaari, sen värit, sen tuoksu. Sen keinahdukset, sen hypyt kovilla keleillä. Sen moottorin ääni. Sen suoma itsenäisyys meille, jotka olemme valinneet kodin autoteiden ulottumattomiin. On vaikea kertoa, mitä oma vene merkitsee saarelaiselle. Sen tunteen kokee vasta, kun asuu täällä. Kun tiedostaa, että oma vapaus on yhtäkuin oma vene. Ja moottoritienä on meren aallot.

Meri – saaristolaisen valtatie.

Paljon olen kuullut puhetta, että saaressa asuvat ja viihtyvät ihmiset ovat tietynlaisia erakkoja, syrjäytyneitäkin. Osittain nyökytän tuon lauseen perään mutta sen kielteinen sävy pitäisi maalata uudestaan kanssaihmisten mutusteltaviksi. Saaressa asuminen on luonnon mukaan elämistä. Kuljetaan kelien mukaan. Kotipolulla ei käy talvisin aura-autot. Kauppaan ei mennä, kun tekee mieli kahvipullaa. Vettä ei tule hanasta, vessaa ei tyhjennetä nappia painamalla. Naapuriapu on itsestäänselvyys, yhteisöllisyys jotain käsinkosketeltavaa. Silti, ketään ei koskaan näy missään. Oma rauha, jonka hintana on luonnonolojen kunnioitus ja niiden mukaan eläminen. Ei hifiä, ei glitteriä vaan lämmin sauna, linnunlaulu ja jääkenttien kauneus. Ja oma vene laiturissa. Vapaus elää omana itsenä.

Keväistä tohinaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.

Pisaroina meressä

Oletko koskaan laskenut pisaroita merestä? Mie en. Mitä kaikkea pisaroiden liikkeisiin sisältyy, sitä ei tiedä kukaan. Ne ryhmittyvät valtaviksi aalloiksi tai rakentavat tuhansia kilometrejä ulappaa yhdessä. Ne kimmeltävät kylpiessään auringonsäteissä. Mistä ne syntyvät ja minne ne matkaavat? Yhtä arvoitusta kaikki.

Lapset ovat pisaroita meressä. Jokaisella on paikkansa. Ollessaan pieniä, he ovat aamukasteen pisara kasvoillamme. Hyvin lähellä meitä. He liukuvat pitkin meitä ja nauravat. Pidämme heistä huolta, sillä yksi pisara yksinään on turvaton. Hoiva omaa lasta kohtaan on sisäsyntyistä. Sitä valvoo yöt ja päivät, jos on tarve, jotta pienokainen voisi hyvin ja saisi kaiken tarvitsemansa. Ja kuinka paljon antaakaan lapsen hymy vanhemmilleen? Väsymyksen tunne on unohtunut sekunneissa, kun tunnet lapsen onnellisuuden ihollasi.

Pisaroina lähellämme

Lapsen kasvaessa joukkoon liittyy lisää pisaroita. Sisaruksia, serkuksia, tarha- ja koulukavereita. Ystäviä. Aamukaste vaihtuu sateeseen, jolloin ilmassa vilistää sankoin joukoin pisaroita. Niiden matka on loppumaton. Liike ei pääty osuessaan maahan, vaan roolit vaihtuvat matkaamiseen puroissa, joissa ja lammikoissa. Lapsi oppii mukautumaan muutoksiin ja vastaamaan haasteisiin. Välillä pisara muuttaa olomuotoaan kiinteäksi ollaakseen talven värinä, välillä kaasumaiseksi näkyäkseen taivaan pilvihuttuna, ja lopulta muuttuen taas pisaraksi. Ja liike jatkuu. Lapset omaksuvat tapoja kodin ulkopuolelta, oppivat asioita ja taitoja kokoajan lisää. Joskus myös kantapään kautta. Pisarat raikastavat ilmaa ja antavat elämälle tarkoituksen. Ilman vettä ei olisi mitään. Ilman lapsia elämä ei jatkuisi.

Nuoruuden etsikkoaikaa ja riemunkiljahduksia

Aikuisuuden kynnyksellä pisarat pikkuhiljaa massautuvat, rakentaakseen puroista jokia, lammikoista järviä, kylänlahdista ulapoita. Tuhansia ja taas tuhansia pisaroita yhdessä ja näemme meren. Jokaisella on paikkansa, jokaisella on tehtävänsä. Jotkin pisarat ovat erilaisia. Ne eivät liity muihin, eivätkä rakenna sangolla nostettavia vesimassoja. Ne törmäilevät jo alusta alkaen ja etsivät omaa uomaa kulkea. Nämä pisarat ovat yhtä rakkaita vanhemmilleen kuin meren aaltoja muovaavat sisaruksensa.

Joka merellä purjehtii, hän tietää. Päästäkseen eteenpäin, on meren oltava alla, ympärillä ja tiiviisti purtehen kosketuksissa. On oltava meri, jota kyntää. On oltava lapsia, jotka jatkavat tehtäväämme.

Kun kuljen metsässä, kaukana meren rannalta, kämmenelleni putoaa pisara. Vaikka ei sada, tuo pisara istahtaa liki minua, hetkeksi. Omanlaisensa, omaa tietä kulkeva lapseni on tälläkertaa se, joka lohduttaa minua. Mietin miten hän pärjää ja löytääkö hän paikkansa maailmassa. Se jos mikä on vanhemmille tärkeää. Että lapsi on onnellinen ja pärjää arjessa. Kun pisara lopulta jatkaa matkaansa, seisahdun. On vielä yhdenlaisia pisaroita, yhdenlaisia lapsia, jotka ovat lähellämme. Kyynel vierii poskeani pitkin. Kyynel, lapseni taivaassa, poisotettu mutta silti aina lähelläni.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Talvi

Seison meren jäällä ja katselen, kuinka taivaankansi vaihtaa väriä. Auringonnousuun on vielä aikaa, pakkanen huitelee liki 20 asteessa, tuuli on vaiti. Lumi narskuu talvikenkieni alla. Siinä kahdenkymmenen sentin lumikerroksen alla on myös yhtä paksulti jäätä ja sen jälkeen jossain, silmien tavoittamattomissa, lepäilee meri. Vaitonaisena se odottaa kevättä. Vaaleanpunertava taivas muuttuu hiljalleen heleän punaiseksi ja lilan vivahteet juovittavat maisemaan satumaisen kajon aamuhämärän väistyessä yhä kauemmas ja kauemmas. Linnut ovat vielä vaiti, ja kaunis yöllinen kuutamo haalistuu pikkuhiljaa.

Kylmää mutta niin kaunista 🙂

Yöllä kävelin valaistussa metsässä. Täysikuu toi valon, ja mieli oli tyyni. Loppulenkistä varpaita kipristeli ja pistin juoksuksi. Ei sillä, että minulla olisi ollut kiire mihinkään. Lämmön palatessa varpaisiin, hidastin takaisin kävelyksi ja katselin ikihonkia, joiden paksut oksat täyttyivät lumivaipasta. Tuota samaa talven peittoa oli silmänkantamattomiin metsä täynnä. Mustikanvarvut, kanervat ja kaikki tutut pikkukivet olivat kadonneet. Metsän täytti yön hiljaisuus ja hengitykseni höyry oli ainut siellä liikkuva otus. Se kiemurteli puiden runkoja ylös, kuin leikkien lumessa. Kosketin kevyesti nuoren kuusen lumentäyttämää oksaa. Ja sain päälleni lumet. Hartiani peittyivät hetkessä miljoonien kauniiden lumikiteiden alle. Olin hetken yksi oksa muiden joukossa, lumen peittämänä ja paikollaan.

Maisema merellepäin. Joulukuusikin loistaa kilpaa kuunvalon kanssa. Taustan valkoinen matto on meren katto, jää.

Päivällä kävin hiihtämässä. Saaren metsäteillä ei tunneta latukoneita, eikä itseasiassa latuja sinne ilmesty muutenkaan. Minun lisäkseni suksilla metsässä kulkee mieheni ja toisella puolella saarta asuva rouva. Koko talvessa en välttämättä törmää yhteenkään tehtyyn latuun, omia jälkiä lukuunottamatta. Yhdet ladut, lumisade ja taas tie on puhdas. Hiihdän usein mahdollisimman myöhään iltapäivällä niin, että hämärä pääsee laskemaan. Laitan otsalampun päälle ja samalla kuuntelen sivakoinnin ääniä ja luonnon hiljaisuutta. Tunnen maaston niin hyvin, että välillä sammutan valon kokonaan ja vain liun pitkin moottorikelkan uraa. Pohja on kova ja helppo mennä. Jäälle en ole vielä tänä talvena mennyt. Isovesi nostaa jään päälle niin paljon vettä, että lähinnä vesisuksilla olisi sinne asiaa.

Puhtaan valkeaa ja hiljaista, saariston hiihtäjän latunen…

Kotiin päästyäni sytytin iltaiset lyhdyt pihaan, joiden lomitse kuun valo toi mystisen tunnelman. Saunan lämpenemistä odotellessani syötin koirat. Rakastan talvea, rakastan lunta ja hiihtämistä. Tiedän, että en sanonut tuossa lauseessa kaikkea, mitä rakastan. Kaikkein eniten rakastan merta, vapaana ja kauniina. Kun saan ajaa Marulla ja lipua hiljaa laituriin, antaen kaikkien aistien sisäistää meren. Tuntea meren tuoksun, maistaa suolaisen maun, kuulla laineiden äänet, nähdä meren kauniit kaaret ja tuntea, kun vesi pärskähtää kasvoilleni. Sitä odotellessani, voin rauhassa rakastaa talvea, vielä muutaman kuukauden.

Satumaisema omalla pihalla. Kuun valo luo erittäin rauhoittavan tunnelman lumen ja pakkasen maisemaan <3

Lupauksiako?

Joulu tuli ja meni, samoin vuoden vaihtuminen. Mitään suurempaa ähkyä ei tullut, vaikka syötyä tuli hyvin. Joulu saaressa on hiljainen ja yhtä hiljainen on vuoden vaihtuminen. Pinnistimme oikein kuuloamme ja koetimme uudenvuodenaattona kuulla rakettien pauketta. Emme onnistuneet. Myöskään näköelimillämme emme havainneet yhtään rakettia. Kysyin pojiltani, jotka viettivät vuodenvaihteen mantereella, paukkuiko siellä raketit ja vastaus oli ‘kyllä, muutamia’. Vaikka kotikaupunkimme säästi menoissa ja oli ilotulittamatta, yksityiset jaksoivat siis paukutella. Tosin kovan etelämyrskyn takia viranomaiset kehoittivat olla ampumatta raketteja taivaalle. Ehkäpä varoitus otettiin kuuleviin korviin?

Valoa tuova lyhty ja hiljainen metsä. Siinä on saariston vuodenvaihde 2018-2019.

Aapeli myrsky myllersi sitten vuoden toisena päivänä hirmumyrskylukemissa, etenkin läntisen Suomen merialueilla. Täällä Suomenlahdenpohjukassa puhalsi kovimmillaan puuskat 22 m/s. Kaukana siis 40 m/s puuskista, jotka kaatoivat mm. Ahvenanmaalla metsää kuin heinää ja siirtelivät henkilöautoja pitkin pellon reunoja. Tuon myrskyn tuhoja raivataan edelleen. Luonto ylitti jälleen ihmisen käsityskyvyn voimillaan. Uutisvirtaa kuunnellessani mietin, kuinka pieni ihminen onkaan meren ja tuulen voimien äärellä.

Noita asioita miettiessäni, pohdin myös uudenvuodenlupauksia. En ole kovin hyvä niitä tekemään ja vielä huonompi niitä pitämään. Kuitenkin tuli mieleeni eräs asia, jota voisi kokeilla koko tämän vuoden. Kokeilla siten, etten ota paineita siitä, jos lupaus ei joka päivä toteudukaan. Luin pienen kolumnin lehdestä, joka käsitteli ilon ja hyvänmielen antamista ja saamista. Siinä kirjoittaja oli kahvilaan tullessaan yllättynyt iloisesti, kun edellinen asiakas oli maksanut hänen kahvinsa valmiiksi. Tuo pyyteetön teko sai kirjoittajan tuntemaan aitoa iloa. Pyyteetön siksi, ettei kahvinsa ilmaiseksi saanut jäänyt velkaa kiitollisuudestaan. Eihän hän voinut osoittaa sitä antajalleen, sillä antaja jäi anonyymiksi. Mietin sitten kohdallani, miten osaisin ja voisin jakaa tuollaista iloa omalla kohdallani. Päätin, tai lupasin, ihan miten jokainen sanat mieltää, jakaa iloa vuoden jokaisena päivänä jotenkin. Koska tiedän omat heikkouteni asioiden täytäntöönpanossa, järkeilin, että riittää, kun saan iloa aikaiseksi edes viikottain.

Ilonjakamislupaus alkoi sitten heti toisena päivänä tammikuuta. En ollut nähnyt siskoani moneen vuoteen. Kirjoiteltu kyllä on tekstareita ja soiteltukin mutta välimatkan takia emme ole päässeet näkemään toisiamme pitkään, pitkään aikaan. Siskoni tulikin sitten käymään poikansa kanssa äidin luona ja sovittiin, että tullaan käymään samaan aikaan. Aito ilo oli molemmin puolista, kun sitten istuimme saman pöydän ääressä ja höpöttelimme pari tuntia. Jatkoin iloasiaa lauantaina 5. päivä, kun poikani tuli käymään tänne saareen luokseni. Tein hänelle hänen lempiruokaansa ja tunsin, miten poika nautti. Tämäkin ilo oli voimakkaasti molemminpuolista. Tänään aamulla, pakkasen vielä paukkuessa, jaoin iloa pikkulinnuille ja ripusteltiin uusia muhkeita talipalloja puidenoksille. Ja kas kummaa, ilo ei suinkaan ollut yksipuolista. Kun antaa, niin saa. Itsekin.

Olen pitänyt vuodesta 1984 asti urheilupäiväkirjaa. Kirja on muokkaantunut vuosikymmenten aikana kokoajan, palvellen yhä paremmin ja paremmin tarpeitani. Yhden asian olen kuitenkin säilyttänyt nämä 35 vuotta ja se on vuoden vaihtuessa tekemäni yhteenveto liikkumisesta. Joka vuoden alussa teen tavoitteet. Ne koskevat nykyään kuutta eri lajia. Seuraan tavoitteiden saavuttamista viikoittain tekemässäni välitavoite laskelmissa. Näin mikään tavoite ei pääse karkaamaan sen takia, etten tiedä, missä kilometrimäärissä kuljen missäkin kohtaa vuotta. Ja vuoden lopulla sitten teen yhteenvedon ja katson, mikä laji pääsi tavoitteeseen, mikä mahdollisesti ylitti sen ja mikä jäi vajaaksi. Näiden tulosten perusteella teen taas uuden tavoitteen vuoden vaihtuessa. Ehkä tämä 35 vuotta jatkunut traditio on jonkinasteinen kestolupaus itselleni. Liikkuminen on minulle helppoa mutta haastavaa teen siitä itselleni asettamien tavoitteiden kautta. Lupaus sekin.

Toivotan kaikille lukijoilleni Hyvää alkanutta vuotta 2019. Tärkeintä ei ole lupausten tekeminen vaan 365 päivän mittainen matka iloineen ja suruineen. Olemme jälleen vuoden lopulla monta, monta kokemusta rikkaampia. Ehkäpä jollekulle on myös tavoitteiden saavuttamisen hetki silloin.