Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2018

Lepo on lentävä liike

En osaa olla jouten. Sairaslomat eivät ole minua varten. Jos olisi oikein, oikein kovasti kuumetta, sitä vain makaisi ja tuntisi sairastavansa. Eipä sitä silloin jaksaisi edes ajatella töitä. Mutta kun on vain olkapäässä tulehdus, joka kyllä jäytää ja on häijy mutta ei se estänyt minua tähänkään asti tekemästä töitä, niin on olemista. Sairaslomalla. Sain vajaa pari kuukautta sitten ulko-oven olkapäätäni päin niin kovaa, että rusahti. Jatkoin tietenkin töitä mutta sain siipeeni kuitenkin. Kipu tuli muutaman päivän viiveellä ja on siitä eteenpäin kokoajan pahentunut.

Lopulta olkapää magneettikuvattiin. Se putki, se ei todellakaan ole minun juttu. Vapaaehtoisesti en mene sinne, en ainakaan pää edellä, enkä niin, etten näe ulkomaailmaa putkesta. Ja sitten kun on pakko mennä, haluan ehdottomasti hevosen annoksen rauhoittavia ja mieheni pitämään kädestäni kiinni. Koko kuvauksen ajan hän siis roikkuu kädessäni, tuossa kamalassa metelissä. Aikoinaan oli myös avomagneettilaite. Se oli sellainen hevosenkengän muotoinen ja hyvin käyttäjäystävällinen. Minulta on kuvattu toinen polvi sellaisella magneettilaitteella. Ei ollut mitään hätää. Putkessakin makasin ensimmäiset kuvaukset ilman mitään ongelmia. Sitten kerran piti kuvata pää. Kuvausta varten laitettiin kasvojen eteen sellainen jääkiekkomolarin kasvosuojaimen näköinen häkki. Avasin silmät putkessa ja näin muutaman sentin päässä häkin. Siitä se alkoi. Halusin välittömästi pois ja sen jälkeen pelko on ollut hallitsematonta, kun jouduin putkeen. Välillä ahdistus tulee hississä töissä tai jopa kassajonossa. Ahtaanpaikankammo. Näin sen tulkitsen. Siinä tulee voimakas tunne, ettei pääse pois ja että seinät tulevat päälle. Aivankuin litistyisi sinne. Vaikkei mitään sellaista tapahdukaan, silti järki ei saa mieltä rauhoittumaan. Joka kerta olen kuitenkin selvinnyt putkesta litistymättä.

Sitten tuli päivä, jolloin kipitin kuvien kera sovittuun tapaamiseen luottokirurgini kanssa. Ei leikattavaa tällä kertaa. Se oli minulle suuri helpotus. Tälli oli niin kova, että AC nivel otti ja tulehtui. Tohtori sanoi, että olkapään pitää antaa levätä töistä. Kolme viikkoa. Huokaus. En näe tuonne nivelen sisään. Olisiko siellä mahdollisesti kaikki ok jo kahden viikon päästä. On vain luotettava lääkärin arvioon ja koetettava olla rasittamatta raajaa. Normaalisti saa olla ja kantaakin saa tavaroita. Kättä vaan ei saa viedä siihen outoon asentoon, jossa se joka yö on, kun kannan lehtiä käsivarren päällä. Olen pohtinut pitkään tuota käsien asentoa töissä. Tai juuri tuon vasemman käden, joka on paikoillaan lähes kokoajan mutta nivel kummallisessa asennossa auki. Olkapään lisäksi minulla on jo useita vuosia kipuillut vasen lapa. Lääkärin mukaan samaa ongelmatiikkaa. Siellä puolella vaan lihasperäistä kipua.

Ensin minua kiukutti. Kiukutti niin paljon, että päätin kiukutella. Aikuinen ihminenkin voi heittäytyä lattialle ja sättiä olotilaansa. Kunhan lähellä on se turvallinen ihminen, joka pitää huolta, ettei kiukkuaminen mene överiksi. No, aikani siellä mupistuani siirryin itkuosioon. Jälleen turvallinen mies vierellä, nyt lohtua antaen. Mietin niinkin syviä asioita kuin sitä, miksi ihminen, joka ehdottomasti haluaa olla töissä, joutuu aika-ajoin sairaslomalle. Minullahan näitä leikkauksia on ollut, ihan vaikka muille jakaa. Kun joutuu jäämään lepäämään, tuntuu niin väärältä. Ei tämän pitänyt mennä näin. Tähän aikaan vuodesta on muutenkin niin paljon muutoksia ilmassa. Säätiloja tulee seurattua pitkin päivää. Milloin tulee pakkaset, milloin lahti jäätyy, mitkä ovat tuulet, pitääkö Marua käyttää muutaman tunnin välein laiturissa, jottei putket jäädy. Ja milloin on aika nostaa se talvitelakalle. Ja sitten pitää vielä olla ja olla vaan.

Sitä kaipaa asiaa, joka on mukavaa liikunnallista rutiinia, hommaa, jonka osaan hyvin ja tuopa se vielä tilipäivänä jotain tullessaankin. Saan usein kuulla näissä vastaavissa tilanteissa, että huilaa nyt, kun on mahdollisuus siihen. Mitä vielä! En oikein tunne olevani mitenkään hyödyllinen kenellekään, jos joudun olemaan pois töistä. Sitten se jostain tuli. En tiedä mistä. Järkikulta. Lepo. Ilman lepoa en tule kuntoon. Ja jos pitkitän paranemista, en välttämättä tule täysin kuntoon ollenkaan. Ilman omanlaista purkautumista ei tuo järkikään olisi leikannut. Eli nyt on vain annettava olkapäälle aikaa parantua ja keksittävä itseään piristäviä hommia. Niinpä lähdin lenkille. Ensimmäiselle sairaslomalenkille pääsi mukaan Wilma.

Minne ne kaikki katoavat?

Luopuminen on raskasta. Se on elämässä vääjäämätöntä mutta jo sen ajatteleminen on tuskallista ja siksi varmaan asian sivuuttaa niin helposti. Kun arki rullaa normaalilla painollaan, luopumista ja menetystä ei ole olemassakaan.

Koiranomistajan yksi vaikeimmista päätöksistä on, kun rakkaasta lemmikistä pitää luopua. Lopullisesti. Ei tunnu löytyvän hetkeä, joka olisi se oikea. Eläimen sairastaessa sitä toivoo yhä vaan paranemista ja vanhuuden vaivojen tiukentaessa otettaan nelijalkainen saa päivä-, viikko- jopa kuukausitolkulla lisää aikaa. Omistaja tietenkin tuntee lemmikkinsä parhaiten mutta joskus tarvitaan myös eläinlääkärin mielipidettä, joka aina nojaa eläimen hyvinvointiin.

Olen läpikäynyt kymmenien koirieni ja kissojeni poislähdöt. Joka kerta se on yhtä tuskallista. Määrä ei siis takaa minkäänlaista rutinoitumista asiaan. Järkikulta on usein lomalla, kun päätös rakkaan eläinystävän viimeisestä matkasta on tehtävä. Minulle on ollut tärkeää, että sairas tai vanhuuden vaivoista kovasti jo kärsivä karvainen perheenjäsen saa olla viimeiset hetkensä lähelläni, perheen parissa. Se saa haistaa tutut tuoksut, tuntea läsnäolon sekä kosketukset ja kuunnella tuttuja ääniä. Hoito on aina tapauskohtaista ja jos eläimen tila sitä vaatii, olen vienyt eläimeni viimeiselle piikille. Kun on omistanut kymmeniä eläimiä, kohtaloihin mahtuu erilaisia lähtöhetkiä. Kissani ovat yhtä lukuunottamatta nukahtaneet ikiuneen sylissäni, luonnollisesti, ilman lopetuspiikkiä. Koirieni kohdalla kirjo on valtava. Joku on löytynyt kuolleena aamulla tarhasta, toinen kotoa omalta paikalta. Osa on kuollut todella vanhoina ilman varsinaista sairastelua, osa on kuollut vielä nuoruuden jyllätessä. Lukuisia on viety eläinlääkäriin piikille, myös leikkauspöydälle on menehtynyt yksi. Sitten ovat ne, jotka ovat päästäneet irti elämästä lähelläni. Niiden poislähtö on ollut levollinen. On tarkasti kellonaikaa myöten tieto, milloin viimeinen hengenveto tuntui ja rakas lemmikki on saanut tuntea lämmön ja turvallisuuden lähtiessään.

Eläin vaistoaa poislähtönsä. Mitä eläin kertoo, kun se viimeisillä voimillaan pyrkii syliin tai vastaa puheeseen heiluttamalla häntää, vaikka mikään muu ruumiinosa ei ole enää tässä maailmassa. Ymmärtääkö sinua koko elämänsä lohduttanut nelijalkainen sinun tuskasi, kun itket sen ollessa huonossa kunnossa? Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia. Rico hyvästeli parhaan ystävänsä Wilman muutama minuutti ennen kuolemaansa. Sen jälkeen se pujotteli itsensä syliini, huokaisi ja nukahti pois. Petu sairasti lyhyen aikaa ja otin sen hoitoon sisätiloihin tarhasta. Kävimme mantereella kaupassa ja kun tulimme kotiin takaisin, Petu ikäänkuin odotti paluutamme. Menimme sen luo, silittelimme sitä hetken. Sitten se pyrki syliini ja kuoli.

Lemmikin poislähtö herättää kysymyksiä. Aivan samaan tapaan kuin ihmisenkin kuolema. Mietin usein edeltäviä viikkoja. Hetki sitten se oli vielä tuossa. Muutama päivä sitten se oli vielä kunnossa, söi ja leikki. Kuukausi sitten se teki sitä ja tätä. Ja mitä sitten tapahtui? Minne katoaa silmien loiste, kropan kieli, äänet ja koko olemus, kun viimeinen hengenveto on vedetty? Tunnet lemmikin lämmön vielä pitkään lähdön jälkeen. Puhut sille mutta enää se ei vastaa. En halua siirtää juuri kuollutta eläintä koskaan välittömästi mihinkään. Annan sen olla siinä, mihin se jäi, usean tunnin jopa vuorokauden ajan. Ikäänkuin oma tajuntani ymmärtäisi paremmin, että se on poistunut, kun näen, ettei se enää liiku eikä reagoi. Mutta minne ne kaikki katoavat?

Merellä katselen usein pilviä. Kuvaan niitä paljon ja tarkastelen kuvia sillä silmällä, että löytäisin viitteitä poislähteneistä. Joskus pilvellä on koiran kuonon muoto, olen nähnyt myös tassupilviä ja lukuisia häntiä sinitaivasta vasten. Siellä ne ovat ja niillä on ihan hauskaa. Ihmisellä on tarve tuntea, että poislähteneellä on hyvä olla. Oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä. Toinen asia pilvien ja hyvänolon tunteen lisäksi, joka pitää rakkaan lemmikin ikuisesti lähelläni, on niiden jälkeläiset. Itselläni on ollut onni mukanani ja olen saanut omistaa koiria, jotka ovat perheyhteisö, suuressa mittakaavassa. Kun eilen koko huskylaumani kantaemo poistui luotamme, edessäni seisoi kahdeksan koiraa, jotka polveutuivat siitä. Katselin niitä kyynelteni läpi ja mietin, kuinka tuossa ja tuossa on viitteitä Tuiskusta. Miten Tuisku jatkaa elämäänsä ikuisesti näissä kahdeksassa. Tuiskulla on maailmalla omia pentuja pitkälle toistakymmentä. Näistä yksi tuli laumaani ja on osaltaan jatkanut Tuiskun linjaa.

Elämään mahtuu paljon luopumista. Ja paljon asioita, joita ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Kun lemmikki kuolee ja se poistuu näkökentästä, jäljelle jää kuitenkin se, mitä sen kanssa on kokenut. Voiko niitä mieltää suoranaisesti muistoiksi, ehkäpä? Ajalla on tapana kuultaa muistot mutta koira tai kissa pitää paikkansa omanlaisenaan kuoleman jälkeenkin. En olisi minä ilman noita kymmeniä ja kymmeniä lemmikkejäni. Niitä, jotka ovat ja niitä, jotka eivät enää näy mutta ovat silti.

Järjellä ja tunteella

Välillä tunnen olevani ilman sanoja, vaikka minulle on luontaista puhua ja kirjoittaa. Tämän tilanteen koen ainakin silloin, kun edessäni on nuori, jolle pitäisi sanoa jotain järkevää. Koetan sukeltaa aikaan, jolloin olin itse nuori. En ollut NIIN kapinallinen kuin nuoret keskimäärin mutta jääräpää olin, vailla kokemuksen antamaa vakautta. Olin hyvin kiltti ja viidyin kotona, koska näin vanhempani toivoivat. Silti halu tehdä niinkuin tunsin, oli voimakas. Olin kovin energinen jo lapsena. Nuoruudessa tuo energisyys vain lisääntyi ja purin sitä erilaisin keinoin. Fyysinen energia purkaantui juoksu- ja hiihtolenkeillä. Henkinen energisyys siirtyi kuviksi paperille, novelleiksi, taulukoiksi ja matemaattisiksi ongelmanratkaisuiksi. Lauloin myös tunteitani ulos mm. seurakunnan nuorissa. Pianon- ja urkujen soitto oli yksi tärkeimmistä kanavista saada itselleni tekemistä. Vaikka olin kuuliainen lapsi, jääräpäisyyteni ja ajattelemattomuuteni sai aikaan prosesseja, joka olisivat voineet jäädä kokematta vielä siinä iässä. Jos korkokengillä lähtee juoksemaan satasen kisoihin, tietää jo ennakkoon, miten käy. Ja silti juoksee.

On asioita, joita ei mieluusti muistele. Mutta sitten jostain ponnahtaa eteen tilanne, joka tuo nuo muistot mieleen. Kun näkee, että toinen ihminen on ajautumassa samankaltaiseen tilanteeseen, haluaa estää tapahtuman etenemisen. Siinä kohtaa usein loppuu sanat. On vain hätä ja vaikuttaminen toiseen loppuu lyhyeen. Etenkin jos se toinen on keskenkasvuinen nuori, joka luulee hallitsevansa tilanteen kuin tilanteen, eikä ymmärrä, että asioilla on kauaskantoiset vaikutukset. Itselläni on kaksi teini-ikäistä poikaa ja mietin miten monta askelta ihmisen on otettava harhaan, ennen kuin hän uskoo, että polulla pysyminen vie eteenpäin. Kuinka monta kertaa se on koettu, että sukupolvi toisensa jälkeen ei ymmärrä puhetta vaan kokeilunhalu johtaa asioihin, joita ilman olisi ollut parempi olla. Jos kokemuksensa voisi näyttää lapsillensa kuin filmin, voisi olla, että asioita jäisi tekemättä. Tiede harppoo huimia askelia monilla sektoreilla eteenpäin, mutta tunne- ja järkimaailmaa ei silti vielä pystytä dokumentoimaan niin, että jälkikasvu voisi ottaa niistä opikseen ja siivet jäisivät ehjiksi lentää eteenpäin. Eikö ihminen olekaan kehityskelpoinen olento vaan jurruttaa samassa mutalammikossa vuosisata vuosisadan jälkeen? Vai meneekö tähänkin kehitysvaiheeseen kymmeniä tuhansia vuosia ja meidän aikamme on juuri siinä vaiheessa, jossa kehityskelpoisimmat yksilöt alkavat vasta muokkaantumaan?

Kun järjellä selittäminen ei onnistu tai sitä ei oteta vastaan, on aika siirtyä tunteisiin. Niihin, jotka kantavat tätä koko universumia. On aika kulkea vierellä, tukea, rakastaa ja kertoa, että mitä sitten tapahtuukaan, olen tässä. Silläkin uhalla, että kaikki se tapahtuu, jota ilman tuo niin rakas ihminen olisi voinut olla. Olla valmiina ottamaan vastaan tunneryöpytys, etten tajua mitään ja että hän tekee mitä itse haluaa. Ja myös se, että hänen asiat eivät kuulu kenellekään. Kuinka tuttua. Mutta nuorelle uutta, uteliaisuutta herättävää ja haastavaa. Ilman niitä tunteita ja kokeiluja, hän ei löydä takaisin sille polulle, joka vie eteenpäin. Ei ole tarkoituskaan, että olisi valmiina sanat, jotka vaikuttaisivat suoraan. Aikuisella on antaa vain esimerkki, itsensä. Mietin tämän ongelmallisuutta. Kun oma kokemus varoittaa ja kerron siitä eteenpäin, sanat ovat kuin ilmaa. Oma esimerkkikään ei tee mitään vaikutusta, vaan mennään ja tehdään älyttömyyksiä ja sitten. Ehkäpä jopa vuosia myöhemmin tullaan liki ja kerrotaan, että olisi pitänyt kuunnella. Tämä on nähty niin usein ja ongelmalliseksi sen muokkaa tapahtumat, jotka ovat peruuttamattomia. Millä tunteella saa toisen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että suunnitelma ei ole kannattava?

Antiloopin vastasyntynyt vasa harjoittelee pitkille koivilleen nousua emonsa vieressä. Ensin nousee toinen pää, sitten toinen. Askel, horjahdus ja nurin. Ja kaikki alkaa alusta. Emo seisoo vieressä, tukee välillä vasaansa ja tarkkailee ympäristöä mutta jälkikasvun on itse noustava ja hokattava, miten nuo kropan jatkeena olevat tikut saa toimimaan. Lopulta elämän kannalta välttämätön rytmi löytyy ja vasa kirmaa emonsa vierellä kuin vanha tekijä. Tuo kaikki tapahtuu antiloopilla vaistojen varassa. Ihmislapsi on varustettu ajatteluelimillä, puhekyvyllä ja mahdollisuudella vaihtaa suunnitelmaa. Ihmisellä on vain se huono puoli, että hän yleisesti ajattelee kahta kummallista asiaa. Toinen on se, ettei hänelle itselleen koskaan tapahdu mitään pahaa ja toinen on se, että hän kyllä hallitsee kaiken, mitä eteen tulee. Mysteeriksi itselleni on jäänyt se, miksi ihminen tajuaa tämän vasta silloin, kun joku tömähtää kovaa päin.

Raitoja

En ole siivousfriikki. Lähinnä päinvastoin. Välttämättömät siivoukset teen mutta jatkuva puunaaminen tai suursiivoukset väsyttävät jo ajatustasolla. Olen sellainen sinnepäin ihminen. Kunhan sekaan mahtuu. Kun paikat ovat jatkuvasti pienessä kaaoksessa, tiedän, missä mikin tavara on. Jos joku innostuu siivoamaan sivupöydän, en löydä sieltä enää mitään.

Mattojen pesu eläinperheessä kuuluu niihin välttämättömiin siivouksiin. Tosin mattoja ei pestä viikoittain eikä edes kuukausittain, joten tuo välttämättömyys sopii minulle hyvin. Kesällä kasaan pestävät matot kottikärryihin ja vien ne rantaan. Uivan laiturin päällä on paras paikka pestä. Vettä on vieressä, joten huuhtelu on helppoa. Mereen vaan. Mäntysaippuaa ja juuriharja. Ja lämmin auringonpaiste. Lattioillani onkin siis vain mattoja, jotka ovat vesipestäviä, pienehköjä ja kevyitä. Räsymatot ovat parasta, mitä tiedän. Pesun jälkeen värit hohtavat ja ne kuivuvat nopeasti tuulessa tangon päälle levitettyinä. Talvisin mattojen pesu on vielä helpompaa. Siis silloin kun on tarpeeksi lunta. Matot ulos hankeen ja mattopiiskalla perään. Tamppaamisen jälkeen katselen pölyn ja lian määrää valkoisella hangella. Mistä sitä tuleekaan kaikki nuo määrät?

Matot kuivumassa 22.5.2018.

Elämä on kuin räsymatto. Tummaa ja vaaleaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Muistini lokeroista tulee mieleen kaksikin tumman ja vaalean kohtaamista, joissa ilman toista ei olisi toista. Molemmat näistä liittyvät lapsiini ja sairaalaan. Nykyaikana sairaala toimii elämän alun ja lopun paikkana. Usein mutta ei aina. Sairaala on myös toipumisen paikka. Lapset syntyvät sairaalan synnytysosastolla ja kipeitä ihmisiä hoidetaan sairaalan muilla osastoilla. Monen ihmisen elämä päättyy sairaalassa, sairauden sammuttaessa elämänliekin.

Itseäni pelkkä käyntikin sairaalassa ahdistaa. Olen joutunut viettämään sairaalassa päiviä, jopa viikkoja. Sairaala ei ole vankila, johon sinut kahlitaan mutta silti ympäröivät tyhjät seinät, vieraat ihmiset, äänet, tuoksut ja epätietoisuus tekevät paikasta erittäin ahdistavan ja haluan aina äkkiä sieltä pois. Kahdeksan vuotta sitten istuin sairaalan ensiavussa. En ollut itse potilaana. Vieressäni sängyllä makasi tyttäreni, joka taisteli elämästään. Tilanne oli hyvin absurdi. Ympärillämme häärivä hoitohenkilökunta koetti parhaansa mukaan pelastaa tyttäreni elämän ja saada hänet kuntoon. Itse istuin ja pidin lapseni kädestä kiinni, peläten ja toivoen. Tyttäreni oli halunnut päättää elämänsä. Taistelu elämästä siis tapahtui tyttäreni ulkopuolella, hänen itse halutessaan antaa jo periksi. Mietin siinä pelkojeni keskellä, miten ikinä kestäisin sen, että häntä ei enää olisi. Kuinka mustaa kaikki olisi. Miten pikkuveljet jaksaisivat, miten elämä voisi enää ikinä jatkua ilman häntä. Kun akuutti vaara saatiin sivuutettua ja tyttäreni palasi tajuihinsa, oli kaikki hetken valkeaa. Tunsin, kuinka merivesi huuhteli lian pois, kuinka värit kirkastuivat ja valkoinen hohti silmään niin, että katsominen hetken jopa sattui, auringon osuessa kirkkaaseen raitaan. Voipunut lapseni katsoi minuun ja sanoi ’äiti’. Tuo hetki ei olisi ollut niin valkoinen ilman mustaa hetkeä hieman aiemmin.

Toinen muisto on tuoreempi. Poikani oli huonossa kunnossa ja jouduimme lähtemään sairaalaan saamaan apua. Kun istuin ensiavussa, pitäen poikani kädestä kiinni, huoli ja epätietoisuus tulevasta nostivat juuri silloin tuon edellisen muiston pintaan. Vaikka tilanne lääketieteellisesti ei ollut yhtä vakava, äitinä lapseni tuska väritti seinät, katon ja lattian mustaksi. Lääkärit ja hoitajat olivat kiireisiä ja odottelimme melko pitkään ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan avun saamiseksi. Aika tuntui saavan siivet ja siinä niiden muutaman tunnin aikana kävin läpi erisävyisiä tunteita, laidasta laitaan. Ihminen ei voi ikinä tietää, mitä kulman takaa tulee vastaan. Vaikka olettaisit mitä, suunnittelisit ja olisit varautunut kaikkeen, elämä voi heittää aivan jotain muuta eteesi. Kesken myrskyn voi tulla tyyni tai seesteinen kesäpäivä voi hetkessä täyttyä raekuuron ropinalla ja taivaan repeämisellä ukkosmyrskyyn. Valkoiseksi värit alkoivat palata, kun lapseni nousi istumaan ja juteltiin. Se, mikä painoi hänen sydäntään, alkoi mönkimään sieltä ulos ja poikani hymy tuskan keskellä oli tuulen tuoma uusi lumi, joka peitti alleen kaiken sen pölyn, jota hangelle oli varissut.

Räsymatot ovat elämänmakuisia. Malmstenin kappaleessa Riepumatto on osuvat sanat. Aivan laulun lopussa on hieno oivallus: Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo valkeatkaan ois. En koskaan osaa valittaa, kun sataa vettä, autosta puhkeaa rengas, on kova pakkanen, tai kun merellä tuuli pauhaa myrskylukemissa. Otan vastaan sen, mitä annetaan. Tai otetaan pois. Kaikkea en ymmärrä mutta joskus mietin, että ehkä on vain parempi, ettei ihminen kykene kaikkea sisäistämäänkään. Se on kuin suojakilpi. Ymmärtämättömyys. Asiat, jotka kohahduttavat minua ovat niitä, jotka tehdään täydessä ymmärryksessä ja jotka satuttavat tekijäänsä itseään tai muita ihmisiä. Niihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Ja värit matossa tukevat toisiaan.

Kesäajasta

Kellojen siirtely Suomessa on nyt jatkunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1981. Kellojen siirtelyn lopettamisesta ihmiset ovat varsin yksimielisiä.

Äskettäin pidettiin mielipidekysely, pitäisikö siirtyä pysyvästi kesäaikaan vai talvi- eli normaaliaikaan. Normaaliaikaa kannattavat voittivat kyselyn,  tosin  niukasti. Tällaisissa kyselyissä voi olla kylläkin vääristymää, eli niihin osallistuvat innokkaimmin ehkä nuoret aikuiset taajama-alueilta,  joiden koko elämän ajan on siirrelty kelloja ja joille asialla ei ole suurta merkitystä.

Maaseudun väestön mielipide ei ehkä tällaisissa kyselyissä tule tarpeeksi voimakkaasti esiin. Suomessa ei olisi varmaan koskaan edes siirrytty kesäaikaan, jos maataloustuottajien mielipidettä olisi kuultu.

Aikoinaan kesäaikaa perusteltiin mm. energiansäästöllä. Eli ihmiset aikaisemmin kesällä töihin, niin tulee kesäaamujen valoisuus paremmin hyödynnettyä. Iltaisin jäisi sen mukaan sitten myös enemmän valoisaa vapaa-aikaa. Kuitenkin Suomessa kesäkuukaudet ovat muutenkin niin valoisia, että ei ole energiansäästön kannalta merkitystä meneekö joku töihin kello 8, 6 vai 5. Samoin ihmisten nukkuma-aika ei muutu eli nukkumaan mennään sitten myös valoisaan aikaan. Kaikkea elämässä ei pitäisi mitata vain taloudellisin perustein.

Jossain vaiheessa vielä keksittiin, että pidennetään kesäajan voimassaoloa syyskuun lopulta lokakuun loppuun. Juuri tuossa vaiheessa syksyllä syyspäiväntasauksen jälkeen ajatus jostain energiansäästöstä kääntyy aivan päinvastaiseksi, kun monet ihmiset pakotetaan lähtemään töihin pimeällä, kun tuntia myöhemmin olisi valoisaa.

Nykyisin kun entistä suurempi osa ihmisistä tekee töitä epätyypillisiin aikoihin eli aina vain vähemmän perinteistä kuudesta kahteen tai kahdeksasta neljään töitä niin kellojen siirtelyssä ei ole mitään järkeä. Ennemmin voisi muuttaa työaikoja tunnilla kesäksi niillä aloilla, joilla sille on jotain merkitystä, eikä muuttaa koko yhteiskunnan rytmiä.

Normaali- eli talviaikaa Suomessa voi puoltaa myös se, että jos Ruotsi ja muutenkin maat Suomen länsipuolella päättävät jäädä pysyvästi kesäaikaan, niin silloin esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa olisi sama aika. Tätäkin on liike-elämä pitänyt joskus tärkeänä. Vaikka kaikkea ei pitäisi mitata vain taloudellisin perustein, niin olisi erikoista, jos liike-elämän edustajat nyt kannattaisivatkin eri aikaa Suomeen kuin Ruotsiin tai Saksaan.

Omasta mielestäni luonnollisin aikavyöhyke Suomessa olisi ympäri vuoden nykyinen normaali- eli talviaika (UTC+02:00), jolloin aurinko on korkeimmillaan kello 12 tai niin lähellä sitä kuin se on mahdollista tässä aikavyöhykkeessä.

Projekteja

Historiani on täynnä projekteja, suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Suurin osa suunnitelluista liittyy juoksemiseen. Ja suunnittelemattomista leikkauksiin. Sitten on ollut lukuisia projekteja koirien kanssa, opiskeluprojekteja ja kaiken näköisiä muita pikku askareita. Pidän projekteista. Sytyn asioihin, kun edessä on riittävän suuri haaste. Kuitenkin suurin haaste lopulta olen minä itse, sillä ADHD:ni pistää kampoihin tiiviisti projektien loppuunviemisen. Etenkin intensiiviseen uuden opiskeluun liittyvät projektit ovat kaikkein eniten jääneet kesken ja toteutumatta. Ei ole palikoita kärsivällisyyteen eikä palikoita keskittymiseen. Urheilun suhteen projektit ovat lähes kaikki viety loppuun ja saavutettu tavoite.

Juoksuun liittyvät projektit ovat pitkiä haasteita. Aikataulullisesti puhutaan kuukausista. Maraton on raaka laji, oikeasti. Vaikka edetään juosten vauhdilla eteenpäin, maratonille treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys taas on minulle kirosana. Tai oikeastaan se on tuntematon suurre. Mutta 40 juoksuvuoteen mahtuu monta maratonille valmistautumista ja näin ollen niistä on tullut minulle rutiinia. Rutiini puolestaan on ADHD ihmisen ystävä ja tukiväline. Ja en tiedä mitään niin haastavaa kuin itsensä voittaminen. Mitä mielenkiintoisempaa tekeminen on, sitä intensiivisemmin siihen pureudun. Tämä siis onnistuu minultakin. Se, mikä taas ei onnistu, on lukeminen ja keskittyminen pitkiin lauseisiin. Niiden ymmärtäminen se vasta ongelmallista onkin.

Olen elänyt kymmeniä vuosia ymmärtämättä, miksi olen levoton, miksi nukun vähän ja miksen saa mitään vietyä loppuun. Siis sellaista, joka vaatii keskittymistä eikä ole kyllin mielenkiintoista. Opiskellessani kirjoittamista opettajani ehdotti minulle, että tutkituttaisin itseni ADHD:n varalta. Kirjoittamista harrastavan ihmisen kun pitäisi kyetä lukemaan kirjoja. Ja tuolla kurssilla minun oli ääneen myönnettävä itselleni, etten kykene siihen. Lapsena ja nuorena koulussa ollessa opin kuuntelemalla. Kokeisiin lukeminen kirjoista ei koskaan sujunut ja muistan hyvin tekniikkani, millä pärjäsin koulussa. Tein paljon muistiinpanoja vihkoon tunneilla. Kokeisiin lukiessa oikeastaan en lukenut vaan kirjoitin uudelleen kaikki tuntimuistiinpanoni vihkoista. Toinen vielä tehokkaampi keino oli lupa piirtää oppitunneilla. Kun sain tehdä käsilläni jotain, pystyin omaksumaan huikeat määrät tietoa. Kun nuorimmalla pojallani todettiin ADHD:n oireita, pyysin koulusta luvan hänelle, että hän voisi kuunnella musiikkia itsenäisen työskentelyn aikana. Tämä lupa heltisi ja pojan tulokset paranivat.

ADHD on elämänmittainen projekti. Tämä projekti itseasiassa on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista siitä, miten selvitä arjesta. Miten muistaa asioita, miten tulee toimeen ihmisten kanssa kimmastumatta, miten keskittymiseen voi etsiä erilaisia keinoja ja tietysti se, miten hyväksyä itsensä erilaisena mutta persoonallisena ihmisenä muiden joukossa.

Koska päässäni on jatkuvasti seitsemän kanavaa auki yhtä aikaa, koen, etten tarvitse erikseen minkäänlaista omaa aikaa. Sitä kun on käynnissä 24/7. Jos vielä repisin itselleni aikaa jostain ja nimenomaa siten, mitä oma aika todellisuudessa on, pimahtaisin. En koe omaa aikaa ajaksi, jolloin tehdään jotain yksikseen vaan oma aika on nimenomaa aikaa ajatella itseään. Senhän voi tehdä vaikka ruuhkabussissa tai kokatessa perheelle ruokaa. Mutta oma päänsisäinen ajatusmyrsky antaa minulle mahdollisuuden luoda jatkuvasti jotain uutta. Myrskyn lennättämät pisarat ovat lauseita ja niitä satelee tuhansia ja taas tuhansia koko hereilläoloaikani ajatteluelimistäni suun kautta muiden kuultavaksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kuulijani ovat epätietoisia siitä, mitä selitän ja mistä aiheesta. Jopa läheiseni putoavat muutamassa minuutissa kärryiltä, kun aloitan keskustelun. Ainut joka pysyy matkassa kokoajan on ADHD poikani.

Tuhannet ajatusaallot keksivät jatkuvasti uusia projekteja. En todellakaan tartu niistä jokaiseen. Mutta sellaiset aallot, jotka kerta toisensa jälkeen rantautuvat lähelleni, kerään talteen. Pyörittelen ajatuksia päiviä, jopa viikkoja. Yhteen sellaiseen tartuin tiukemmin kiinni muutamia viikkoja sitten. Pohdin sitä, mitä me syömme ja etenkin miksi. Onko meissä miestä ja naista kuunnella itseämme vai pistämmekö suuhumme sitä, mitä joku muu taho suosittelee? Vai kenties annammeko mielitekojen sumentaa kehon omat tarpeet? Miten tärkeää olisi kuunnella omia tarpeita. Etenkin syömisen ja liikkumisen suhteen. Itse sorrun ylimääräiseen syömiseen talvella. Olen kuitenkin kokenut sen positiiviseksi tavaksi. Jos painoni olisi läpi vuoden sitä, mitä se on keväällä, kesällä ja syksyllä, palelisin talvella, koska olen laihassa kunnossa kolme neljäsosaa vuodesta. Koen, että kuuntelen primitiivisiä tarpeitani ja kasvatan kehoni rasvakerrosta alitajuntaisesti loppusyksystä. Vaikka vaatteiden ahtaminen päälle on välillä tuskallista sydäntalvella, tärkeämpää on kuitenkin lämpimänä pysyminen. Tästä projektista jatkan lisää, kunhan keräilen faktaa ensin pahoista tavoistani.