Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2018

Aatoksin aattoon

Mitä vanhemmaksi kuopukseni tulee, sitä vähäeleisempi on joulua edeltävä aika. Ei vähämerkityksinen, vaan pelkästään vähäeleinen. Joulu on lasten juhla, aika, jolloin lapsenusko ja lapsenomaisuus täyttävät sydämet ja tekemisen. Niin ainakin toivon.

Kävimme joulupäivänä Kuutsalon metsäkappelissa Mörkin ja Kiikin kanssa.

Katson kauhunsekaisin mielin ihmisten ryntäilyä kaupoissa ennen joulua. Jos ei tarvitsisi käydä töissä, pysyisin kotisaaren turvallisessa äänettömyydessä juuri nuo pahimmat päivät ennen aattoaamun mukanaan tuomaa rauhaa. Ihmisten ostohysteria on uskomatonta. Kyseessä on kaksi, kolme päivää, jonka vuoksi uhrataan aikaa tolkuttomuudelle, kiirelle ja mahtipontiselle rahan tuhlailulle. Kaikkea on pakko löytyä kaapista jouluna. Vähemmälläkin tulisi taatusti toimeen. Voisi mieluummin keskittyä siihen olennaiseen, rakkaiden kanssa olemiseen.

Kotiin pääsen aattona, puurrettuani yön vielä töissä. Aaton tärkein asia on jättää hälinä ja kiire niille, jotka siitä pitävät. Saaressa ei ole kauppoja, ei ihmisiä, ei ääniä. Joulukuusi kasvaa pihalla ja on joka joulu hieman isompi. Pienet kynttilät valaisevat sen oksia ja lumivaipan alta valo sirottuu kauniisti. Ympärillä jatkuu valkea kaunis luonto ja hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on korvilla kuultavaa huminaa, tuulen tanssia vastajäätyneellä merenkannella, lumen pöllyyntymistä dyyneiksi, puiden oksien kahinaa toisiaan vasten, ruokaa etsivän tintin rapinaa lautaseinää vasten. Hiljaisuus muuttaa muotoaan iltaa kohti värjäten taivaankannen, tuodessaan mukanaan tuoksut, tunteet ja olemassa olon keveyden, luonnon ehdoilla, luonnon keskellä.

Oi joulupuu ja sen kauniit oksat kynttilöineen. Metsän hämärä, lumi ja täydellinen hiljaisuus.

Aattosauna, muutama kinkkuvoileipä, kissa leikkimässä lempileluillaan ja koira makaamassa jaloissa. Rakas mieheni vierelläni. Kaikki poikani ovat tänä jouluna mantereella. Heitä näen sitten pyhien jälkeen. En kaipaa lahjoja, en syömisähkyä, en edes kirjaa, jota luen aattoiltana. Tosin koska en pysty lukemaan, en tiedä, millainen nautinto tuo asia voisi edes olla. Jouluna käydään pitkillä metsälenkeillä koirien kanssa, kuvataan kamerat tanassa luontoa ja illan hämärtyessä ollaan lähekkäin. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Joulupäivän lenkki kera Kiikin (edessä) ja sen emon Mörkin. Meno maistui myös ulkoiluttajille 🙂

Arki saapuu taas muutaman päivän jälkeen. Vaikka ihmisten kiireet palaavat, olisi hyvä jokaisen pysähtyä katsomaan ympärilleen myös 27.12. kun se ihana joulu on taas mennyt. Katsoa ja miettiä, mikä luonnossa muka muuttuu radikaalisti joulun mentyä. Talvi jatkaa kulkuaan, aamut valostuvat pikkuhiljaa. Pikkulinnut käyvät ahkerasti lintulaudoilla, puut odottavat vielä viikkoja ja meri on hiljaa kantensa alla. Joulun pysähtyneisyys odottaa mukaanottamista. Kun kiire on kintereilläsi, istu alas ja anna sen mennä ohi. Satsaa vuoden jokaiseen päivään annos pysähtyneisyyttä, aikaa itsellesi ja rakkaillesi. Huomaat, että joulun sanoma ei ole muutamassa päivässä, kerran vuodessa. Se kuuluu ihmiselle vuoden jokaisena päivänä.

Hyvää Joulua kaikille lukijoilleni <3

Alkutalven projekti

Kuinka välillä kaipaankaan kesää. En tosin kaipaa helteitä enkä itikoita, ampiaisia tahi punkkeja vaan kaipaan merta, joka lainehtii vapaana ja kimaltelee aamuvarhaisen auringon säteistä. Kaipaan sitä tunnetta, kun Marun täkki on lämmin ja katselen kajuutasta merta ajaen ulapalla.

Koko elämäni tässä neljän vuodenajan maassa asuneena, olen tottunut nauttimaan kuitenkin kaikista vuodenajoista. Eniten rakastan syksyä. Kun päivät pimenevät ja myrskyt myllertävät merellä, ne saavat meren kohisemaan ja puut ravistamaan lehtiään ympäriinsä. Merellä ajaessa tuntee voiman, joka on suurempi kuin yksikään ihmisen rakentama alus. Kun lopulta pääsee tyveneen ja kiinnittyy omaan laituriin, tuntee suunnatonta mielihyvää siitä, että on olemassa. Sateen piiskatessa peltikatolle, nautin sen äänistä ja usein nukahdan tuohon ropinaan. Viime kesän pitkän hellejakson jälkeen sateiden rummutus toi elämän monille luonnoneläville. Syksy on myös oivallinen keino käpertyä lähemmäs, ottaa koira kainaloon ja nauttia siitä, ettei tee mitään.

Joka syksy toistuu kohdallani myös toisenlainen perinne, jonka tiimoille halusin tänä syksynä rakentaa pienen projektin. Koska työni on fyysisesti raskasta ja elämäntapani on vapaa-ajallakin kovin liikunnallinen, suurempia paino-ongelmia minulla ei ole. Jostain kumman syystä kuitenkin talveksi kertyy aina 5-6 kiloa ylimääräistä painoa. Painonnousu on siis melko olematonta mutta aloin pohtia syitä tuohon ilmiöön.

Päivien pimeneminen ei vähennä ratkaisevasti liikuntaani. Syitä pitää siis alkaa etsimään syömisistä. Minulla on erikoinen ja poikkeava tyyli syödä. En pidä lämmitetystä ja kypsennetystä ravinnosta. Vielä tarkemmin sanottuna, en syö varsinaista lämmintä ruokaa kovinkaan montaa kertaa vuodessa. Pääasiallisesti ravinto koostuu minulla ruisleivästä lisukkeineen (juusto ja leikkele). Rasvaa en käytä leivällä ollenkaan. Leivät saavat silmienkin iloksi päälleen kyllä paprikaa, kesäkurpitsaa, persiljaa, kurkkua tai pinaattia. Päivisin menee myös maustamatonta jogurttia pienen hillonokareen kera sekä paljon hedelmiä ja kasviksia raakana ja lämmittämättä. Pääaterialla syön lihaa, raakana ja täysin ilman mausteita. Yleensä kokolihaa tai suikaletta. Pähkinät ovat ruokalistalla myös päivittäin. Nestepuolella kuluu pääasiassa vihreää tai valkoista teetä, ilman maitoa ja sokeria. Vettä juon janoon ja töiden jälkeen kivennäisillä höystettyä sellaista. Onhan minulla pahekin ja se on tumma suklaa. Maitoallergisena suklaan syöminen rajoittuu kuitenkin maidottomaan suklaaseen kerran kaksi viikossa. Tietenkin on aikoja, jolloin syön uhallakin tavallista suklaata mutta sen jälkeen sitten kulutankin loppupäivän hotelli helpotuksessa ja paino on lähinnä miinuuksella seuraavana aamuna.

Kesäinen jogurtti 🙂

Jokin kuitenkin lisääntyy syksyn ja talven vaihteessa ja päätin ottaa asiasta selvää, mikä se on. Seurasin pari viikkoa loka-marraskuun vaihteessa syömisiäni todella tarkkaan. Laitoin ylös jokaisen suupalan grammalleen. Kun seurantajakso oli ohi, laskin kalorit ja mietin, mikä poikkeaa tavallisesta ruokailustani, jota syömällä paino pysyy 8-9 kuukautta kokoajan samana. Löysin muutaman syyllisen. Ensimmäinen oli ruuan määrä. Se suuree talvea kohti. Pohdin syitä tähän ja päättelin pimeyden olevan pääsyynä ruokapöydässä pidempään viihtymiselle. Toisena suklaan ja pähkinöiden määrä oli poikkeavan suuri. Jälleen mietin syitä ja ehkäpä haen jonkinlaista nautintoa niistäkin lisää. Kolmas syypää oli mielenkiintoisin. Juon teen lisäksi cappuccinoa, johon lisään kaurajuomaa. Kahviseos itsessään on kaloripitoista ja kun kauramaitokin oli tuhdeimmasta päästä, alkoi selkeytymään, mistä kilot alkavat muodostumaan.

Seuraava askel olikin sitten laatia kuuden viikon projekti ja katsoa, lähteekö paino tippumaan. Tarkoitus oli siis muuttaa ruokailutavat takaisin kesäisiin määriin ja pudottaa raskaimmat kaloripommit kevyempiin versioihin sekä vähentää suklaan ja pähkinöiden määrää per viikko. Myös kahvin osuutta päivässä tiputin reilusti. Koska en siedä minkäänlaisia paastoja ja tarvitsen ravintoa riittävästi jo fyysisen työni takia, tein maltillisen ratkaisun kalorimäärien suhteen. Kahden viikon seurantajakson aikana söin ka 2700 kcal/päivä. Normaali kulutukseni liikkuu 2300-2500 kalorin tietämillä. Pohdin ajatuksella tulevaa kuuden viikon projektin laatimista ja lopulta päädyin 2000 kalorin päivittäiseen saantiin. Tämä siksi, että olkapääni kipuilun takia oli oletettavaa, että joudun jäämään sairaslomalle. Näin sitten kävikin reilun kahden viikon jälkeen projektini aloittamisesta, jolloin työn vaatimat lisäkalorit olivat poissa päivittäisestä kulutuksestani.

Ruisleipää leikkeleellä, kesäkurpitsasiivuilla ja pinaatinlehdillä.

Kuinka projekti sitten eteni ja mitä saavutin? Tätä kirjoittaessa on enää reilu viikko projektia jäljellä. Jouluaattona projekti päättyy ja silloin pääsen tutkimaan kunnolla tuloksia. Syömisiä olen seurannut päivittäin pitämällä huolta, etten ylitä 2000 kaloria. Tämä on onnistunut joka ikinen päivä. Mistään en ole jäänyt paitsi. Jos on tehnyt mieli suklaata ja pähkinöitä, olen niitä syönyt. Kahvin määrä on pudonnut huomattavasti ja kaurajuoma sen seassa on kevyempää versiota. Teetä on sen sijaan mennyt paljon. Varsinaisessa ruokailussa olen päätynyt tiettyyn gramma tai kappalemäärään, jolloin kalorit on helppo pitää siinä, missä olen niiden päättänytkin pysyvän. Leipää olen syönyt hieman vähemmän, lihasta en ole tinkinyt yhtään. Hedelmiä, kasviksia ja jogurttia menee sama määrä kuin ennenkin. Paino on pudonnut tasaisesti kilo viikossa.

Entä sitten, kun projekti on ohi? Joulun pyhät ja välipäivät syön kyllä hyvin ja nautin joulun antimista. Projektin tärkein tarkoitus on se, että opin ilman laskemisia ja jatkuvaa tarkkailua määrät, mitä syödä, jottei talvisin paino enää nousisi. Painon jojoilu ei ole kenenkään elimistölle hyväksi. Eniten minua kyllä risoo talvisin se, että vaatteet kiristävät. Koska olen suhteellisen lyhyt ihminen, 5-6 kilon painonnousu vaikuttaa jo vaatteissa. Koskaan minulla ei kyllä ole ollut ongelmia siinä, etteikö paino putoaisi normaalilukemiin keväisin. Mutta koska rakastan projekteja ja itseni testaamista, sainpahan taas yhden syyn tutkailla asioita täikamman kanssa.

Kipeän erilaisia

Mistä meidät on rakennettu? Kuka päättää, mitä meihin on sisällytetty jo syntymän hetkellä ja mikä kaikki on mahdollista oppia? Erilaisuus on rikkaus mutta kuka opettaisi meidät katsomaan omaan itseemme silloin, kun ulkopuolella on liian vilkasta?

Kouluaikana painotettiin kieltenopiskelun tärkeyttä. Etenkin kieltenopettajat tekivät niin. Kuulen tätä samaa sanomaa yhä aikuisenakin, kun tavaan lasteni koulusta kantamiaan papereita opiskelun tärkeistä aineista. Toiset meistä ovat kielellisesti lahjakkaita ja useankin kielen oppiminen tuntuu olevan lastenleikkiä. Sitten on niitä, kuten minä itsekin olen, joilta ei yksinkertaisesti suju vieraat kielet. Muistan aikoinaan koulussa kielten tuntien ilmapiirin ja sen, kuinka laskin sekuntteja tunnin päättymiseen. Kielten opettajat ovat omalla kohdallani olleet sellaisia, joiden kanssa en ole tullut toimeen, Saksan opettajaa lukuunottamatta. Kielten opiskelu oli minulle erittäin vaikeaa ja mitä pidemmälle koulunkäyntini eteni, sitä heikompia numeroita kielistä sain. Lukion päästötodistuksessa oli komeasti kaksi viitosta: ruotsissa ja englannissa. Ylioppilaskokeet tyssäsivät englannin hylkyyn. Sen jälkeen karsastin tietoisesti kaikkea opiskelua, joihin sisältyi kieliä. Kun sitten kymmenen vuotta lukion päättymisestä aloitin ammattikorkeakoulun, eteeni tulivat jälleen englannin tunnit, erittäin heikolla menestyksellä. Lopulta annoin periksi ja päätin, että jos ei Suomessa pärjää suomenkielellä, olen sitten vaikka työtön.

Kun nyt vuosikymmeniä myöhemmin törmään ilmiöön, jossa tietoisesti käytetään vierasta kieltä, vaikka saman asian pystyisi hoitamaan suomeksikin, niskakarvani nousevat pystyyn. On mainiota, että ihmiset osaavat kieliä mutta en ymmärrä, miksei oma kotimainen kelpaa. Miksemme asetu samalle viivalle? Viiltävä tuska repii sisälläni, kun katselen hämmentyneenä ihmisten kykyä lukea, kirjoittaa ja puhua vierasta kieltä. Eikä siinä kaikki. Suurimmalla osalla on jopa kyky lukea suomenkin kieltä. Minutkin on opetettu lukemaan ja kirjoittamaan. Kuitenkin, se jokin päätti, ettei minulla tule koskaan olemaan kärsivällisyyttä lukea esimerkiksi kirjaa. Se jokin päätti istuttaa minuun toimintakykyä heikentävän neuropsykiatrisen häiriön, ADHD:n. Sen oireita minulla ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus, levottomuus, vähäunisuus ja keskittymiskyvyttömyys. Päässäni on kymmenen kanavaa yhtäaikaa päällä ja elän niiden kaikkien tahtiin kokoajan. Minun on vaikeaa hallita omaa toimintaa ulospäin ja sen suunnittelua. Motorisesti levoton käyttäytyminen sekä tavallista korkeampi häiriöherkkyys vaikeuttavat keskittymistä vaativissa tehtävissä. ADHD:n aiheuttamat haasteet ovat tahdosta riippumattomia, näin ollen en voi asioille mitään, ne vain tapahtuvat.

Kuinka pieni jäävuorenhuippu ADHD on ihmisten erilaisuuden vuorella. Erilaisuuksiin törmää arjessa vähän väliä. Itselleni niitä on kertynyt muitakin ADHD:n lisäksi. Olen hyväksynyt ne itsessäni mutta silti kummeksun erilaisuutta. Sitä, miksi se nimenomaa sattuu, mihin itse ei pysty. Ja se, mitä toiset tekevät lähes ajattelematta, on toisille täysin mahdotonta. Ja lopulta kuitenkin esimerkiksi koulumaailmassa meistä koetetaan takoa samanlaisia, vaikka rakennuspalikat meissä eivät sitä salli. Voi olla, että kieltenopiskelu on tärkeää mutta se voi olla mahdotonta toisille. Eikö näille toisille voisi antaa jotain kieltentuntien tilalle? Ihminen kyllä pärjää elämässä ilman, että osaa englantia. Olen siitä elävä esimerkki. Meillä kaikilla on jokin asia rakas ja jokin toiminta tai harraste sellainen, josta pidämme. Meissä jokaisessa on vahvuutemme, vaikka se olisi kuinka erilainen ja poikkeuksellinen valtaväestöön verrattuna.

Juttelin ystäväni kanssa siitä, miksi on niin vaikeaa tuoda esiin omia vahvuuksia. Huomaamme kyllä helposti mitä naapuri osaa, missä harrastusporukan ässä on parhaimmillaan tai jopa oman lapsemme vahvuudet kirkastuvat meidän silmien alla mutta se kroppa ja ne aivot, joita kannamme koko elämämme mukanamme, niiden potentiaalia emme saa ulos. Miksi on vaikea sanoa itselleen ’tämän minä osaan’? Sorrun itse tähän liian usein. Unohdan itseni voimavarat ja mietin sitä, mitä en osaa. Vähän kuin vertaisi pikaluistelijaa golffariin. Kuinka erilaisia vahvuuksia nuo kaksi tarvitsevatkaan ollakseen molemmat vahvoja omissa lajeissaan. Lopulta kuitenkin päässäni olevat kymmenen kanavaa suoltavat 24/7 ohjelmaa, joista ammennan jatkuvasti ideoita, omalla tavallani. Käytän niitä vahvuuksia, joita sisältäni löytyy. En kilpaile muiden kanssa, sillä omassa itsessäni tuntuu olevan liiaksikin vastusta. Itselleni. Itseni kuunteleminen on opettanut hyväksymään erityisherkkyyteni, luovan puoleni ja periksiantamattomuuteni. Vaikka nämä kolme kuormittavat minua ihmisten keskellä, ne antavat oikeassa ympäristössä uskomattoman paketin eväitä elää sellaisena, millainen olen.

Kun keksimme, mistä meidät on rakennettu, seuraavaksi on keksittävä, missä näitä rakennusaineita on paras käyttää. Kaikki eivät jälleen sovellu saman korttelin kulmille. Tarvitaan kaupungintalo, kirkko, kirjasto ja uimala. Asuintaloja, liikehuoneistoja, puistoja, satamia ja kauppoja. Tarvitaan keskusta, lähiö, maaseutu ja koko infrastuktuuri. Ja tietenkin tarvitaan saaristo. No, niin. Kuka meistä tekee töitä ja asuu missäkin. Jokaisella on oma paikkansa, oma tarinansa, omat vahvuutensa. Meitä on mahdoton opettaa samanlailla, samoilla oppiaineilla ja samoilla metodeilla. Muuten olisimme kaikki lähikauppoja, tai rautatieasemia, tai vaikkapa puisto-osaston taukopaikkoja.

Jostain eräänä päivänä ponnahti eteeni tarjous, jossa sain ladata maksutta e-kirjastooni kirjan. Sain itse valita kymmenen opuksen joukosta yhden ilmaisen luettavan. Minun on mahdoton lukea sanomalehteä, pitkästi kirjoitettuja kirjeitä, kirjoista puhumattamaan. E-kirja oli positiivinen yllätys. Yksi sivu sisälsi noin 4-5 lausetta. Juuri sen verran, mihin pystyn kerralla keskittymään. Olen saanut luettua tätä kirjaa jo monta kymmentä sivua, vajaan viikon aikana. Sitten hokasin vahvuuteni tässä asiassa. Kun sain itse oivaltaa tavan ja keinon, sain mahdollisuuden sukeltaa aivan uuteen maailmaan. Toisten ihmisten kirjoittamien tekstien lukemiseen. Vaikka E-kirja itsessään ei ole mikään uutuus, minulle se on nyt väline aivan uuteen maailmaan. Seuraavaksi tilaan kirjan, josta avautuu tietoa historiasta. Pääsen vihdoin lukemaan niitä asioita, joista kaikki muut tietävät yleissivistyksen verran mutta mikä minulta on jäänyt lukuvaikeuden takia oppimatta.

Tuulen tuomaa

Talven viimat toivat tullessaan vipinää. Itsenäisyyspäivänä iltasella, kun lähdimme ajelemaan mantereelle, selasin mietteliäänä sääennustuksia. Ilmatieteenlaitoksen merisää-sivu on luetuin sivu minun kännykässä. Se on auki ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä. Ilman sen informaatiota asuminen saaristossa olisi hyvin hankalaa. Juuri nuo illan ja yön sääennustukset tiesivät talven kolkuttelevan ovelle, joulupukkia aiemmin.

Linnanjuhlia seuratessamme tuuli kääntyi lounaasta pohjoisen kautta koilliseen ja tyyntyi. Plussakeli vaihtui mitättömän tuntuiseen pikkupakkaseen. Mitätön ehkäpä mutta riittävä siihen, että nolla-asteinen meri sai jääkaton kylänlahdella. Tuulten suunta vielä edesauttoi tätä prosessia. Kun sitten perjantaiaamuna ajoimme kotiinpäin, Vassaarensalmen jälkeen vastassa oli jää. Ei mikään paksu teräsjää mutta sen verran kuitenkin, että raudoittamaton Marun keula oli vaarassa saada rumia jälkiä. Käänsin veneen ympäri ja ajoin laituriin, joka oli avoimelle ulapalle päin. Samaan aikaan tuuli oli kääntänyt itseään kaakkoon ja alkoi voimistua. Tiedossani oli, että edessä oli muutama päivä navakkaa tuulta etelä-kaakosta. Kiinnitettyäni Marun vieraaseen laituriin ja varmistettuani kiinnitykset, nappasimme Napin ja reput mukaan ja kävelimme metsätietä kolmisen kilometriä kotiin. Kotiin päästyämme haimme vielä mönkijällä loput tavarat Marusta.

Kun vene jää silmien ulottumattomiin, vieraaseen rantaan, on aina hieman huolissaan. Lämpötila pysytteli nollassa ja se tiesi sitä, että konetta oli käytettävä muutaman kerran päivässä, jotta merivesijäähdytyspumppu ja letkut eivät jäätyisi. Ajelin siis päivällä ja iltasella myöhään useamman kerran katsomaan Marua ja käytin sitä riittävän usein. Perjantain ja lauantain välisenä yönä istuin pikkutunneilla Marussa sitä käyttäen. Tuuli piiskasi siinä vaiheessa jo puuskissa 15 m/s ja keinuminen oli kohtalaisen kovaa. Kun mitään ei näkynyt pimeydessä, ei kajuutassa nähnyt olevansa laiturissa kiinnitettynä. Kuuntelin moottorin tasaista nakutusta ja tuulen laulua alastomissa puissa. Oli kuin olisin ollut merellä keinumassa. Vain pollareiden natina laiturin ja Marun välissä kertoi minulle, ettei ruoriin tarvinnut tarttua. Kurssi pysyi oikeana ilmankin. Laituri täyttyi hiljalleen lumesta ja viimeiset kaislat katkeilivat ja uivat salmessa etsien paikkaa rantautumiseen.

Lauantaiaamuna 8.12.2018 valmistautumassa siirtämään Maru omaan laituriin.

Yöllä käväisin sitten myös omassa rannassa ja aaltojen lyödessä pikimustalta mereltä rantaan, tiesin jäiden saaneen äkkilähdön lahdelta. Oli aika siirtää Maru omaan laituriin, heti aamun valjetessa. Tuuli tempoili yhä kiihtyvään tahtiin. Irtauduttuamme salmensuulla olevasta laiturista, käänsin peräsimen linkkuun, jotta kokka kääntyisi kotiinpäin. Tuulen voima käänsi kuitenkin veneen täysin vastaiseen suuntaan ja teimme pienen kierroksen ennen ajoa vastalaineeseen. Omaan laituriin pääseminenkin oli tarkkaa touhua, sillä tuuli työnsi Marua poispäin laiturista täydellä voimalla. Halusin varmistaa turvallisen olemisen laiturissa ja ajoin Marun tuulen vastaiselle puolelle. Näin vältin laituriin hakkaamisen. Kiinnitykset oli kuitenkin varmistettava molemmista päistä, jotta vene pysyi siinä, missä sen pitikin. Varmistin myös rannasta tulevalla liinalla vielä laiturin pysymisen paikoillaan. Tuulen voima on uskomaton. Ei siinä pieni ihminen paljoa vastaan voi pistää, kun tuuli tarttuu 4 tonniseen veneeseen. Siksipä juuri pitää ennakoida ja tehdä varmistuksen varmistukset, jotta kaikki pelittää.

Maru on saapunut omaan laituriin kaakkotuulen tuivertaessa. Kuvasta näkee, miten paljon uivalaituri on siirtynyt kovan tuulen vaikutuksesta kiinteään laituriin nähden.

Tuuli nousi huippuunsa seuraavana yönä. Keskituuli ujelsi 12 m/s ja puuskissa jopa 18. Marun liike laiturissa oli voimakasta. Kävin passissa useamman kerran yössä. Öisin kovassa myrskyssä laiturilla oleminen on mystistä. Uivalaituri velloo edestakaisin, laakonki natisee ja vene nykii laiturin tolppia täydellä voimalla. Pimeydestä saapuvat aallot lyövät kannen yli, kastellen kaiken. Aaltojen virta on jatkuvaa, niitä tulee satoja ja taas satoja. Ne soittavat mollivoittoista sävelmää, tuoden mukanaan talven. Kylmyyden, pimeän, sateet ja lopulta hiljaisuuden. Tuota hiljaisuutta juuri sinä viikonloppuna odotin enemmän kuin mitään muuta. Useaan otteeseen Marulla käydessäni sanoin ääneen, että riittäisi jo. Rauhoitu tuuli. Mutta se vaan puhalsi, puhalsi kovempaa ja kovempaa.

Akut olivat kovilla jatkuvista käyttämisistä. Laturi ei ehdi ladata niitä siinä lyhyessä ajassa, minkä koneen lämpimäksi saaminen edellytti. Kun vielä jouduin käyttämään pilssipumppua vuotavan pakosarjanpöntön takia, oli lopulta turvauduttava käynnistysmokkulaan. Tuo pieni musta mötikkä on kyllä syksyisen merenkulkuni paras apuri. Aina pärähtää diesel käyntiin, oli tilanne mikä tahansa. Ikäni merellä olleena, ovat apuvälineet tulleet tutuiksi iän myötä vähitellen. Vaikka perheessä on aina ollut miehiä; isä, veli, puoliso ja kolme poikaa, olen halunnut tietää ja pärjätä myös itsekseni veneen kanssa. Toisin on auton kanssa. Annan mielihyvin miesten laitella sitä kuntoon ja asetun itse olemaan vain se, joka ei-tiedä-mistään-mitään. Merellä kuljen kuitenkin paljon yksin ja jos jotain sattuu, on oltava se, joka-tietää-kaikesta-ainakin-sen-välttämättömän ja enemmänkin. Rakastan merta ja veneitä, etenkin Marua. Mikään ei tuo samaa tunnetta vapaudesta kuin meri. Sitä pitää vain osata kunnioittaa ja turhia riskejä ei tule ottaa.

Lopulta ja vihdoin maanantaina aamupäivällä tuuli alkoi rauhoittumaan. Se kääntyi itään ja antoi meille sopivan raon ajaa mantereelle. Ajo olikin ennalta sovittu ja jälleen ääneen puhelin ylöspäin, sillä kertaa kiitokset. Aaltojen soittama laulu oli kuin ennakkoon kirjoitettu sovitus. Maanantaina oli näet päivä, jolloin Marun oli aika päästä talviunille. Tuleva viikko oli ennusteissa täynnä sinisiä miinusmerkkisiä lämpötilalukemia ja myös tuulien talvisävelet saivat jatko-osia. Veneen nosto on aina yksi merkkipaalu talvelle. Meillä vene on vedessä jäiden tuloon asti ja tänä kautena nyt sitten muutama päivä sen ylikin. Maru nousi ylös tänäkin vuonna Tulikukon rampilta Sapokasta. Iloiseksi mielen saa nosto- ja laskutilanteissa Kotkan Moottoriveneseuran ystävälliset ja avuliaat traktorikuskit ja kenttävastaava. Tiimityötä, kirjaimellisesti, jossa jokaisella on oma paikkansa. Noston jälkeen tehtiin pari tuntia talvitelakoinnin kannalta välttämättömiä huoltoja ja toimenpiteitä. Pressun Maru saa ylleen parin päivän päästä. Hyviä unia uskollinen Maru, keväällä taas tosi toimiin.

Maru nousemassa talviunille maanantai-illan hämärässä 10.12.2018.

Maru odottaa pressutettuna kevättä 13.12.2018.