Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2019

Pieniä, suuria, yhtäläisiä

Joskus olisi mukavaa liikuttaa päässään pieniä asioita. Olla huolissaan jostain hyvin merkityksellisestä mutta samalla maailmaa kaatamatta olevasta asiasta. Kuten siitä, että aamuteetä kaipaillessa, teehylly kumisisi tyhjyyttään eikä näin ollen saisi kaipaamaansa teetä. Voisi ehkä hetken kiukutella itselleen, ettei muistanut sitä kaupassa käydessään ostaa tai tuntea hetkisen alakuloa siitä, että teekupponen jäi juomatta.

Näitä pieniä asioita en haluaisi tuntea siksi, että keräilisin epäonnistumisia tai haluaisin hehkuttaa niistä somessa. Enkä haluaisi edes purnata niistä läheisilleni. Haluaisin tuntea niitä siksi, että pienten asioiden ollessa niitä suurimpia huolenaiheita, en ehkä omistaisi suuria huolenaiheita ollenkaan. Voisin siirtyä kokonaan huolehtimaan pienistä jutuista. Jos ei olisi ollenkaan suuria huolia? Niitä, jotka laittavat miettimään elämää. Niitä, jotka antavat näkökulmaa suurelle tuntemattomalle, joka ympäröi meidät kaikki mutta mitä kukaan ei koskaan näe. Niitä, jotka muuttavat elämän suunnan, tarkoituksen ja sisällön.

Viime yönä töissä oli leppoisaa. Ei ollut kiirettä, lehdet lentelivät kuin itsestään luukkuihin ja laatikoihin. Välillä kuulin itseni jopa kysyvän lehtiä rappukäytävään laskiessani nipulliselta työkalujani, että kuinkas moni haluaa mukaan tähän ja tähän rappuun. Aika vaiti olivat. Ehkäpä niiden suuri elämäntehtävä alkoi vasta, kun olivat pudonneet asiakkaan eteisen lattialle tai laatikonpohjalle odottamaan, että ne nostettaisiin aamupalapöytään, niitä hypisteltäisiin ja luettaisiin. Yöllä töissä olin ajatuksissani. Sitten se tuli jostain, tuo elämää suurempi huolenaihe. Hyvin tuttu minulle viime vuosien varrella. En sitä luokseni silläkään kertaa kutsunut, se vain ilmestyi, kun tuskin havaittavissa oleva selän ylimääräinen liike löysi itsensä erästä rapunovea työntäessäni auki. Sen verran kulman takaa se taas tuli, ettei ollut aivan kaikki tukilihakset valmiina selässä jarruttamaan liikettä.

Tunsin hienoisen vihlaisun. Tuttua ja tiesin, että selkäni teki ylimääräisen liikkeen. Leppoisuus jatkui töissä, kivun kera. No, mitäpä siinä sitten olisin voinut muuta tehdä? Jatkoin työni loppuun. Se, mikä teki asiasta erilaisen alkuyöhön verrattuna, oli kipu. Sain työt tehtyä, ajoimme citykotiin, pakkasimme tavarat ja kävelimme Kuusiseen. Kipu yltyi. Tällä kertaa olimme Otavan kannella, koska Wilma oli mukana eikä sen kanssa voinut mennä matkustamoon sisään. Seisoin siis koira vierelläni reilu 20 minuuttia. Keli oli kohtalaisen kova ja Otava huojui tuulessa. Keinuminen oli kuitenkin hallittua, rauhallista ylös alas liikettä. Mukailin liikettä vartalollani ja tunsin kivun kokoajan yltyvän. Minulle seisominen kivun ollessa päällä on tuskaista. Kun sitten pääsimme Kuutsalon puolelle, edessä oli vielä 2,4 kilsan kävely pimeän metsän läpi.

Keskityin siihen, että jokainen askel lyhensi matkaa. Pimeässä ei näkyvyyttä luonnollisesti ollut muutamaa metriä enempää. Wilma asteli reippaasti edelläni ja mieheni käveli vieressäni. Olin kuitenkin kivun tuntemisen kanssa yksin, omassa kehossani. Keskityin. Pidin huolta, ettei yhtään enempää hallitsematonta liikettä tullut selkääni. Lihakset alkoivat loppumatkasta myös väsymään ja nekin kipeytyivät. Kotiin päästyäni otin välittömästi kovat kipulääkkeet ja tiesin, että puolen tunnin päästä alkaa helpottaa.

Kun kipu on päällä, noita suuria asioita alkaa ilmestymään paikalle muitakin. Tilanne on kuin markkinoilla. Yksi helppoheikki saa väen tulemaan liki, ja yhä vaan kasvavassa määrin. Päässäni asuva kaaos kasvaa ja lopulta paikalla on tungos. Mikään ei liiku enää eteen eikä taakse. Ajatukset ovat pakkautuneet kiinni toisiinsa. Vauhdikas mutta helpottava ajatusten arvaamaton sinkoilu on tukehtunut väenpaljouteen. Kipulääkkeen myötä ajatteluelimiini tulee lopulta tilaa, kaikkien kaatuillessa väsyneinä sijoilleen. Ei sinkoilua, ei ahtautta, ei tungosta. Silti koen, että lääkkeiden syönti ei ole järkevää eikä sitä, mitä arjeltani haluan. Liike on paras lääke mutta aina sitä ei voi tehdä. On tyydyttävä ei niin mukaviin vaihtoehtoihin.

Suuria huolenaiheita omistaessaan joutuu tekemään kompromisseja. Itsensä kanssa, töiden suhteen, harrastustensa suhteen, kaikessa. Siksi välillä on vaikeaa tajuta, että olemassa on toisenlaisiakin huolia. Niitä pieniä, merkityksellisiä mutta maailmaa kaatamattomia. Siis kenenkään maailmaa. En ole koskaan sortunut siihen, että vertailisin huolia. Ei sellainen ole mitattavissa oleva suurre. Se, mikä yhdelle on vihellys, voi olla toiselle yskänkohtaus. Ihmiset tuntevat erilaiset asiat erilailla, kokemuksensa mukaan. Pienelle lapselle haava sormessa on iso juttu. Aikuiselle amputoitu jalka on samaa kokoluokkaa. Molemmat, lapsi ja aikuinen, kokevat oman huolensa täytenä, hänen käsityskykyään silpovana ongelmana. Ei ole huolimittaria. On vain tunne, jota jokainen meistä käsittelee omassa kokemusmaastossaan.

Kun on joutunut kohtaamaan isoja huolia, pienien osuus ja merkitys häviää. Kun on joutunut kamppailemaan ei toivottujen ja ennalta-arvaamattomien muutosten riehuessa arjessa, käsittelee kaikkia kohtaamiaan asioita hyvin eritapaan kuin ennen tätä tapahtunutta. Muutokset ovat vääjäämättömiä elämässä. Sanotaan, että muutos on ainut pysyvä olotila. Itselleni muutokset ovat kirosana. En näe niissä mitään kasvattavaa. Ehkä se johtuu muutosten mukanaan tuomista mausteista, joista kitkerimmät ovat tuska, yksinäisyys, menetys ja kipu. Surua en lue kitkeräksi. Suru on levollinen ja se kulkee vierellä, yhtä uskollisesti kuin suojelusenkelimme. Suru muokkaa ihmisyyttä, ihmismieltä ja käsitystämme kanssaihmisistä. Suru on avain rakkauteen, jota ei enää aistein ole havaittavissa.

Lapseni

Vavahduin hereille Tapaninpäivän vasta käydessä ensimmäistä tuntiaan. Makasin sängyllä. Vesisade oli tauonnut ja tuuli oli poissa. Päässäni risteili haja-ajatuksia, kunnes jostain, aasinsiltana, ajatukseni lensivät lapsieni luo. Otin vieressäni olevasta pehmolelusta tiukan otteen.

Ajatukset oikeastaan lensivät kaikkien lasten luo. Ja äitien. Miksei isienkin. Mietin elämääni taaksepäin. Aikaan, jolloin menetin lapseni. Niin usein ajatukseni siellä viipyvät, päivittäin. Mietin millainen tiiliseinä minun ja lapseni väliin laitettiin. Sinä sateisena heinäkuun aamuyönä, yli seitsemän vuotta sitten. Heräsin silloin kovaan ukonilmaan pikkutunneilla. Menimme mieheni kanssa nostamaan puutarhatuolien päällä olevat pehmusteet sateelta suojaan. Ja kuuntelimme hetken ukkosta verannalla. Silloin en tiennyt, että hengitän viimeisiä tunteja samaa ilmaa tyttäreni kanssa. Vain pari kolme tuntia tuosta hetkestä, tyttäreni lensi pois.

Edellisenä iltana hän oli olemassa. Kaikki asiat tapahtuivat tavalliseen tapaan. Oli kesäloma. Oltiin saaressa. Mie, mieheni ja pikkupojat. Isommat, aikuiset lapseni olivat mantereella, Meripäivillä. Kaikki oli tavallista. Ja kuitenkaan mikään ei ollut tavallista. Monet edeltävät vuodet elin pelossa. Tyttäreni oli jo kolmesti yrittänyt itsemurhaa. Sellaisen läpikäyneenä ei voi enää elää tavallista elämää. Kuitenkin, jossain syvällä sydämessä toivoin, että hän jaksaisi elää. Että tulisi päivä, jolloin hän tuntisi onnen ja ilon. Ja toisaalta, pelko piti otteessaan, jatkuvasti.

Kun minulle soitettiin sunnuntaiaamuna, että tyttäreni on kuollut, tiiliseinä putosi eteeni välittömästi. Se erotti minut lapsestani, lopullisesti. Ainiaaksi. Ei annettu aikaa jäähyväisille, ei annettu aikaa sanoa mitään. Ei koskettaa, ei edes itkeä. Painajaismainen pelko oli muuttunut todeksi. Muistan niin monet kerrat, kun puhuin asiasta ennen tyttöni kuolemaa, kuinka minulle vähäteltiin pelkoani. Ei sellaista tietenkään tapahdu. Silti, sisälläni, syvällä sydämessäni tunsin pelon. Tunsin realiteetit. Koetin saada apua lapselleni, en sitä kuitenkaan saanut. Ajoissa.

Vuosia hänen poismenon jälkeen olen hakannut tiiliseinää. Tuloksetta. Tai no, olen saanut arvet nyrkkeihini. Lopulta otin tiiliseinän avukseni ja piilouduin sen taakse kaikelta, ja kaikilta. Mitä enemmän aikaa kului tuosta tuskaisesta päivästä, sitä tiukemmin katosin kaikkialta. Lopulta hävisin koko systeemistä, kauas saaristoon. Töissä käyn ja minulla on pieni kourallinen ystäviä, joihin pidän yhteyttä. Muuten olen yksin. Ulospäin en anna pienintäkään merkkiä siitä, että olen henkisesti käpertynyt erakoksi. Sometan, juttelen työpaikalla kamujen kanssa, olen olemassa. Ja kuitenkaan en ole. Olen todella mainio näyttelijä. Ulospäin kaikki ok näyttäessäni saan ympärilleni suojamuurin, kukaan ei pääse katsomaan rikkonaista sisintäni. Se tuska, jota kannan sisälläni, ei katoa. Ei ole olemassa mitään aikaa, joka parantaa haavat.

Mietin vanhempia, jotka menettävät lapsensa. Toisille käy niinkuin minulle. Lapsi revitään pois, ilman mahdollisuutta sanoa näkemiin. Sitten on vanhempia, jotka saavat mahdollisuuden hyvästeihin. Ei se helppoa ole sittenkään. Pala jää kurkkuun, loppuelämäksi heillekin. Äitinä tiedän, mitä on, kun on lapsi. Ja mitä on, kun häntä ei enää ole. Tunnen sen raastavan tunteen, kun etsii ja etsii mutta ei löydä. Kun haluaisi kaiken olevan pahaa unta mutta onkin kokoajan hereillä. Kun ruoka ei maistu, kun ei saa itseään ylös sohvalta. Kun kaikki ilo, mitä tuntee, on vain sivuseikka. Tiedän mitä on, kun huomista ei ole. Tiedän myös mitä on, kun menneisyys revitään kappaleiksi. On asioita, jotka tuovat lohtua, menneisyydessä. Lopulta kuitenkin menneisyyden ihmiset jatkavat elämäänsä. Ja jään yksin. Olisi edes joku, joka ojentaisi kätensä menneisyydestä ja kuuntelisi. Mutta kaikilla muilla elämä jatkuu. Mie elän yhä siellä jossain, ties missä vuodessa.

Pojat kasvavat ja heistä näen, että elämä jatkuu. Pelko on jäänyt minuun ikuisesti. Kukaan ei pysty minua vakuuttamaan, ettei tällaista tapahdu enää koskaan. Siksi pelkään 24/7. Olen koettanut olla puhumatta peloistani pojille, jotta he voivat nauttia elämästään. Olen pelkoni kanssa täysin yksin. Ja juuri näinä yön pitkinä tunteina, ja nimenomaa vapaaöinäni, makaan sängyssä itkien käpertyneenä solmuun tyynyn ja pehmolelun kanssa. Vapisen, pelkään ja tunnen niin voimakasta tuskaa, että sillä siirtäisi juuri niitä vuoria. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka hellät käsivarret kietoutuvat ympärilläni. Mieheni on herännyt viemään minut hetkeksi kauemmas peloistani.

Lapsi kuin lapsi saa minut tuntemaan voimakkaasti. Uimalassa olen saanut mahdollisuuden jutella pienten tyttöjen ja poikien kanssa. Heille tärkeistä asioista. Nuo hetket ovat minulle suuria hetkiä. Tunnen kuinka täytän tehtävääni tässä maailmassa. Olemalla korvana lapsille, joilla on asiaa. Pieniä arkisia juttuja. Ei tarvitse olla huolta tai murhetta, kunhan on asiaa, jonka haluaa kertoa. Toinen paikka, jossa näitä lapsia näen ja juttelen heidän kanssaan, on lääkärin vastaanoton odotustilat. Niin lääkäriasemilla kuin sairaalassakin, jossa valitettavasti joudun itse paljon olemaan terveyteni takia. Oikeastaan ei lopulta niin valitettavastikaan, sillä ilman näitä käytejäni siellä, jäisi lasten kanssa juttelemiset vähemmälle.

Äideille ja isille, jotka vapaaehtoisesti päästävät irti lapsestaan. Älkää päästäkö. Lapsi on persoona, joka tarvitsee ympärilleen vanhemmat, jotka rakastavat häntä. Myöhemmin hänen ei tarvitse pohtia, miksi hänet hylättiin tai miksei hän kelvannut vanhemmilleen. Nämä kaksi lausetta seuraavat lasta koko hänen elämänsä ajan. Hänelle saatetaan kertoa faktoja, miksi näin kävi. Kukaan ei kuitenkaan liimaa takaisin sitä juurta, joka hänestä on irrotettu, kun vanhemmat ovat poissa hänen elämästään. Kirjoitan nämä lauseet kokemuksesta. Itse olen elänyt yli 50 vuotta vain toisella juurella. Kuinka paljon kyyneleitä olenkaan vuodattanut, kun en ole kelvannut toiselle vanhemmistani. Kuinka monta vaikeaa tilannetta on käytännössä tullut mm. terveyteni kanssa, kun en ole pysynyt selittämään geneettistä taustaani. Kuinka paljon on jäänyt ymmärtämättä itsestäni, kun en ole saanut elää siinä ympäristössä, josta olen rakennettu.

Äidin sylissä on lapsi. Vieressä seisoo isä. Mitään tiiliseiniä ei ole. Ei ole sairauksia, ei onnettomuuksia, ei väkivaltaa. Piirrän vahvan ympyrän isän, äidin ja lapsen ympärille. He ovat turvassa. Kukaan ei muuta tuota asetelmaa. Nukahdan.

Joulupäivän tarinoita

Katselen keittiön ikkunasta ulos. Hämärä on väistymässä. Tummat pilvet taivaalla eivät kuitenkaan päästä auringonvaloa läpi, joten tummanpuhuva sävy pysyy luonnossa päivälläkin. Taivaalta tuhnuttaa hieman vettä, tosin niin vähän, ettei se edes kastele ulkonakävijää. Kupissa höyryää cappuccino, pino joulupipareita on sen vieressä odottamassa. Kaksi kynttilää palaa vieressäni, luoden tunnelmaa aamuun.

Ajatukset matkaa lapsuuden jouluihin. Lapsuuteni vietin äidin, isän, siskoni ja veljeni kanssa mantereella kerrostalossa. Ensimmäisenä adventtina mentiin kirkkoon laulamaan Hoosiannaa. Illalla sytytettiin yksi kynttilä. Alkoi laskenta jouluun. Joulukalenterit olivat tietysti myös seinillä. Ei ollut suklaakalentereita. Oli kalentereita, joista ilmestyi kauniita kuvia, jotka liittyivät joko jouluun tai talveen. Enkeleitä, kynttilöitä, lumiukkoja, hiutaleita, kelkkamäessä laskevia lapsia, joulupukki, Jeesus-lapsi. Erään vuoden kalenterissa oli kimmeltävää ainetta pahvin pinnassa. Se on jäänyt mieleeni kauniina kalenterina. Toinen etappi jouluun oli Itsenäisyyspäivä. Silloin saimme veljeni kanssa pähkinä-rusinasekoituspussit. Muistan miten villiinnyimme juoksemaan pitkin taloa, piilottelimme huonekalujen takana ja alla ja ’vakoilimme’ vanhempien joulupuuhia.

Joka adventtisunnuntai kynttilöitä tuli lisää ja lopulta niitä paloi neljä kauniisti pöydällä. Äidillä oli tapana laittaa joululiinat, -verhot ja -koristeet kotiimme. Muistan vieläkin Nippe ja Nappe tontut harmoonin päällä, kauniit eriväriset koristelinnut kuusen oksilla. Oli mummi, isoisä, äiti, isä ja me lapset lintuina. Kultaisia, hopeisia, punaisia, sinisiä hyvin kauniita lintuja. Lisäksi ne kaikki sivupöydille laitettavat liinat. Muistan ne. Äiti laittoi joka joulu ne samoille paikoille. Itse jatkoin tätä perinnettä omassa kotonani. Tietyt joulutavarat ja liinat kulkeutuivat joka joulu samoihin paikkoihin.

Äidin vanhemmat olivat jouluaaton meillä. En enää tarkkaan muista, missä vaiheessa he lähtivät kotiinsa. Isoisäni kuoli minun ollessa kuusivuotias. Hänestä on vähemmän muistoja. Kun olimme aivan pieniä, joulupukki kävi kylässä. Sitä ennen oli syöty jouluruokaa, joka oli todella monipuolista. Kinkkua, myöhemmin myös savukalkkunaa, laatikoita, kalaa monessa eri muodossa, isän leipomaa joululimppua, hillosipulia, rosollia, pikkelssejä, kurpitsaa. Glögiä, kahvia, rusinoita, pipareita, torttuja, pikkuleipiä jne. Lahjat jaettiin niin, että yksi jakoi ja muut istuivat paikoillaan. Yhtään lahjaa ei saanut avata ennenkuin kaikki lahjat oli jaettu. Jokainen istui omassa paikassaan. Istuin usein sohvalla. Siihen sai mukavasti lahjat kasaan.

Muistan erään joulun, kun sain lahjaksi punaisen hiiritussin. Tussi oli hiirenmuotoinen. Kun päästä veti, piirtävä tussi tuli esiin. Innoissani avasin tussin sohvalla. Hiiri putosi kädestäni ja suht uusi vaaleanruskea sohva sai punaisia viivoja koristeeksi. Kyllä minua nolotti. Äiti ei kuitenkaan hirveästi suuttunut, tuskaili vaan, miten punaisen tussin sai sohvasta pois. Tuo sohva on edelleen äidillä odohuoneessa. Ei näy punaisia viivoja. Sohva on siis ainakin 40 vuotta vanha. Siihen istuessa, istuu kuin uuteen. Äiti pitää edelleen kaikesta hyvää huolta.

Lahjojen jaon jälkeen ja hetken niillä leikittyämme, oli aika lähteä hautuumaalle. Meillä ei ollut omaa autoa, kun olin lapsi. Isä lainasi töistä aina pakettiauton. Muistan tuon sinisen Mersun erittäin hyvin. Vuosia myöhemmin isä osti samaisen auton itselleen. Mersu oli kaksipaikkainen. Takana oli tavaratila, joka oli erottettu ohjaamosta umpiseinällä, jossa oli pieni ikkuna. Me lapset menimme aina tavaratilaan. Muistan edelleen matkat siellä. Valoa ei tullut sisään kuin takaikkunasta. Seurasin matkantekoa valopylväistä ja käännöksistä. Niistä tiesin, kuinka lähellä Parikan hautausmaa oli. Meitä aina kehoitettiin olemaan paikoillaan ja olla kurkkimatta ikkunoista. Tavaratilassa oli pakkasilla todella kylmä. Tällä samalla autolla vein joka joulu aattona paketin kummeilleni. He asuivat n.20 kilometrin päässä meistä, maaseudulla. Muistan tuon onnellisuuden, kun pääsin isän viereen ohjaamoon. Matkasta kummitädin ja -sedän luo muistan elävästi mutkainen tie -merkin. Siitä tiesin, että kohta ollaan perillä. Lapsena minulla ei ollut hajuakaan, missäpäin Kotkaa ajelimme. Sitten kun ensimmäistä kertaa vein aikuisena paketin omalla autollani, hymyilytti tuon liikennemerkin näkeminen. Siitä tiesin olevani oikealla tiellä.

Jouluaattoyönä oli lupa valvoa niin pitkään kuin halusi. Pipareita, torttuja ja muutakin syötävää sai syödä pitkin yötä. Myös lahjaksi saatuja suklaita ja marmeladeja sai ahtaa massuunsa mielinmäärin. Aika usein jossain vaiheessa yötä tarvittiin Samarinpore helpottamaan masukipua. Olimme veljeni kanssa mestareita valvomaan. Myös siskoni valvoi pitkään mutta hänellä oli kirja tai jotain muuta kiinnostavaa tekemistä. Me taas leikimme ja vouhkasimme koko yön. Näin jälkeenpäin mietin, että lieneekö valvomisen helppous ollut minulle jo silloin luontevaa, koska olen kovin vähäuninen?

Yksi merkittävä asia on siirtynyt pysyvästi lapsuuden jouluista aikuisuuteen, aina näihin päiviin asti ja tuo traditio jatkuu yhä. Rakastin jo aivan pienenä kalentereita. Alle kouluikäisenä en tietenkään niistä sen enempää tajunnut, merkitsin sinne jotain tärkeää ylös, 3-5 -vuotiaan tarmolla. Mutta mitä enemmän tuli ikää ja ymmärrystä ajan ja paikan merkityksestä, sitä intensiivisemmin kalenterit täyttyivät tärkeistä muistiinpanoista. Ja tämä asia, mikä on siirtynyt vuosikymmenien mukana, on aatto- ja jouluyön traditio suunnitella tulevaa uutta vuotta kalenterin avulla. Pikkukoululaisena kalenterit täyttyivät kouluun ja perheen menoihin liittyvistä asioista. Teini-iässä muuttuivat merkinnät harrastuspohjaisiksi. Äidiksi tultuani kalentereihin alkoi kerääntyä omien lasten menoja, omien tärkeiden juttujen lisäksi. Vuonna 1984 otin käyttöön itsekehittämäni urheilupäiväkirjakalenterin, josta olen todella ylpeä. Tämä nyt 35 vuotta vanha, minulle tärkeä vihkopinkka, on jokapäiväinen työkalu itsestäni huoltapitäessäni. Sieltä löytyy todella kaikki, mikä minuun, harrastuksiini, liikkumiseeni, terveyteeni ym liittyy. Todellinen tietojyrä! Ensin täyttelin A5 kokoisia vihkoja, sitten siirryin 60-lehtisiin A4 vihkoihin ja lopulta näihin nykyisiin 80-lehtisiin paksuihin vihkoihin. Joskus kun tuskailen, etten saa mitään aikaiseksi, avaan urheilupäiväkirjani, ja kas, jotain kehittävää liikkuu myös minun ajatuksissani. Kaikki kalenterit ovat tallessa. Sekä itse kehittämäni urheilupäiväkirjat että lapsuusajan kalenterit 50 vuoden takaa.

Lapsuuden jouluista on jäänyt hyviä muistoja. Muistoja, joista osan otin omien lapsieni kanssa perinteeksi jouluisin. Nyt kun omat lapset ovat isoja ja vietän joulut kaksin mieheni kanssa, tietyt asiat ovat vieläkin seuranneet minua, yli 50 vuoden ajan. Näistä merkittävimmät ovat kalaa joulupöydässä monipuolisesti ja kynttilät, joita poltan aattona ja joulupäivinä. Myös ne tietyt joulukoristeet löytävät joulu joululta samoille paikoilleen.

Joulu päättyi lapsuudessani vasta loppiaisena. Herkkänä lapsena minulle oli aina kova paikka, kun kuusi vietiin pois. Muistan yhä, kuinka juttelin joulukuusille ennen koristeiden poisottoa. Olipa sitten niitäkin vuosia, jolloin kuusi oli alkanut tekemään lämmössä uusia kerkkiä. Muistan yhdenkin sellaisen vuoden, jolloin pyynnöstäni kuusi seisoi kasvavine kerkkineen olohuoneen nurkassa vielä maaliskuussakin. Koristeet oli otettu pois mutta äiti jatkoi kuusen kastelua, kunnes naulasten variseminen oli niin voimakasta, että kuusi oli lopulta vietävä pois. Nykyään ei tule tuota tuskaa lainkaan, sillä joulukuusena on pihapiirissämme kasvava elävä kuusi. Joka vuosi valoja saa vain hilata hieman ylemmäs, kun kuusi on edellistä joulua isompi.

Joulun jälkeen tulee vuodenvaihde juhlineen. Uudesta vuodesta en sen enempää tähän kirjoittele mutta yhden uudenvuoden muistan erilaisena, kun isä halusi viettää sen täällä saaressa yksin. Muistan, kuinka ajattelin, että kun minusta tulee iso, haluan viettää myös sekä joulun että uudenvuoden saaressa. Tämä päätös on nyt sitten lunastettu, 40 vuotta myöhemmin. Vuosia, vuosia sitten löysin täältä saaresta laatikosta isän kirjoittaman tekstin tunnelmista uutena vuotena saaressa. Se oli kaunista tekstiä. Itse toivon, että edes joku pojistani jatkaisi asumista saarelaisena. Sen näkee sitten myöhemmin, onko heillä kenelläkään halua olla täällä vakituisesti. Itselläni on kyllä aavistus, kuka se pojistani voisi olla.

Joulun aikaan

Joulu saaressa on hiljainen. Tänä vuonna sattui vapaat niin, että meillä oli mahdollisuus olla neljännestä adventtisunnuntaista Tapaninpäivän iltaan asti kotona. Kulkeminen mantereelle olisi ollutkin mahdotonta, sillä yhteysalukset eivät liikkuneet joulupäivänä lainkaan ja kolmena muuna päivänä vain yksi vuoro kulki saaren ja mantereen väliä päivässä.

Talvipäivänseisaus osui tänä vuonna neljänteen adventtiin. Pimeys oli siis pisimmillään ja katselimmekin Marun lokikirjasta lähtö-ja tuloaikoja Sapokan satamasta kotilaituriin ja takaisin. Lyhyttä on aika merellä valoisassa. Mietimme samalla, millainen talvi on tulossa ja milloin tulee taas aika, kun vene saadaan mereen. Maru nousi talviunille 18.12. Ennakoimme tällä tulevia pakkasia. Ja nostoon vaikutti myös joulunpyhät, jolloin traktoria ei olisi ollut mahdollisuutta saada nostamaan venettä. Veneetön saarelainen on aina hieman pihalla oleva saarelainen. Olemme nyt 3-4 kuukautta kiinni Otavan aikatauluista, joka etenkin aamuisin on hieman stressaavaa. Stressaavaa siksi, että välillä tulee kiire töistä lautalle.

Pimeys on käsinkosketeltavaa saaressa, jossa ei oman torpan valojen lisäksi ole missään keinovaloa. Taivallus metsän läpi yhteysaluslaiturille tapahtuu säkkipimeässä, otsalampun valossa. Vielä nyt, kun lunta ei ole, kuljemme matkan pyörillä. Vauhti ei kyllä päätä huimaa, sillä epätasainen metsätie ei anna mahdollisuutta edes mummovauhtiseen pyöräilyyn pienen valokeilan näyttäessä suuntaa. Minusta on rauhoittavaa kulkea täysin pimeässä metsässä. Koska talvipäivänseisaus on nyt takanapäin, valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Sitä on mukava seurata. Se tarkoittaa, että jossain vaiheessa talvea näkee jo kulkea ilman lamppua osan matkaa. Ja kun lumi sataa maahan, valoisuus lisääntyy kertaheitosta säkillisellä.

Joulu on levon aikaa. Poikani eivät tänä jouluna tulleet saareen. Kaikilla kolmella oli muuta puuhaa. Mutta vaikka ikävä painaa, kun he eivät ole liki, onneksi on puhelimet ja viestit keksitty. Täällä kaukana ihmisvilinästä, kaupoista ja liikenteestä kaikki tapahtuu omaehtoisesti. Aatonaaton puuhiin tänä jouluna kuului uivanlaiturin irrottaminen ankkureista ja hinaaminen rantaan. Talven aikana saamme uuden laiturin, joka keväällä jäiden lähdettyä laitetaan paikoilleen ja Marulla on siten uusi pysäkki kotilaiturissa. Aattopäivä kului koiratarhojen pohjien parantamisessa ja koppeihin laitettiin jouluksi uudet pahnat.

Koska kirjoitan tätä aattona, on vielä avointa, mitä joulupäivänä tehdään. Ilmeisesti kuitenkin jotain muutakin kuin syödään. Täällä kun ei kukaan tule tekemään mitään valmiiksi. Kaikki perusasiat täytyy tekemällä tehdä, niitä ei osteta kaupasta eikä nautita itsestäänselvyyksinä. Sääennuste on luvannut sadetta. Sekään ei ole syy käpertyä sohvanurkkaan, kun tekemistä kuitenkin ulkona on.

Joulun ja uudenvuoden välinen aika on saaressa täydellistä erakkoasumista. Täällä ei liiku ketään. Saari on niin iso, että muutamat mahdolliset perheet, jotka viettävät joulua saaressa, eivät kuulu eivätkä näy meille. Oman kylän kesätorpat ovat tyhjentyneet jouluksi. Kuljemme kyläteillä aivan kaksin. Naapurimme, jotka myös asuvat täällä vakituisesti, ovat tietenkin paikalla mutta välimatkaa heihinkin on sen verran, ettei nähdä kuin sattumalta. Vuosien varrella olen tottunut siihen, että joulusta uuteen vuoteen ei näy yhtään ihmistä missään. Kun merikin on asettunut täksi jouluksi liki tyyneksi, äänimaailma on hyvin mystinen täydellisen hiljaisuuden peittäessä iltahämärän.

Viikko joulusta vietetään sitten vuodenvaihtumista, sekin täydellisessä hiljaisuudessa täällä. Vuodenvaihde on aikaa lupauksille ja suunnitelmille uutta tulevaa vuosikymmentä varten. Vuoteen 2020 osuu myös karkauspäivä, joten meillä kaikilla on aikaa 366 päivää tehdä läheisemme iloisiksi, nauttia suunnitelmien toteutumisesta omalla kohdallamme ja elää siten, että kaikilla on hyvä olla meidän kauttamme kulkevien ajatusten myötä. Toivotan kaikille lukijoillemme, ystävillemme ja kamuillemme Rauhallista Joulua 2019 ja Onnellista Uutta Vuosikymmentä, alkaen vuodesta 2020 🙂

Uutisia

Katselen päivittäin uutisia. Siis katselen, en lue. En lue, koska se on minulle vaikeaa. Tai no, jotain uutisia selaan myös lukemisen oloisessa tilassa: Urheilua, etenkin jalkapalloa, yleisurheilua ja hiihtoa sekä luontoon liittyviä uutisia. Nämä uutiset ovat usein lyhyitä tai täynnä numeroita, joiden omaksuminen keskeltä tekstiä on helppoa. Numeropaljous lyhentää itse kirjoitettua tekstiä. Muista uutisista silmäilen vain otsikot. Joitakin uutisia tietoisesti kartan, kuten ulkomaat ja finanssiuutiset. Ne ahdistavat minua.

Se, miksen lue uutisia, johtuu pitkälti keskittymisongelmastani, ADHD:sta. Tätä on kompannut vuosikymmeniä oppimisongelma. Kun en ole selvillä maailmaa kannattelevista palkeista, en pysty tajuamaan esimerkiksi politiikkaa, uskontoja, sotien syitä tai rahavallan koukeroita. Olen suurimmaksi osaksi ulkona kaikesta tajuamisesta, koska en pystynyt kouluaikana oppimaan noita asioita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen koettanut oppia jotain noista, jotta pystyisin keskustelemaan omien lapsieni kanssa nykymaailman menosta ja siihen vaikuttavista asioista. En koe, että lapseni tai muu maailma olisi järkiperäisesti minua edellä. En koe siis itseäni tyhmäksi. Olen vain olosuhteiden uhri siinä mielessä, ettei minulle ole annettu palikoita oppia asioita lukemalla. Eikä minulla ole koskaan ollut kykyä keskittyä kuuntelemaankaan opetusta. Minun tehtäväni on tehdä asioita.

Mieheni opettaa minua kärsivällisesti näissä asioissa. Kyselen häneltä lähes päivittäin syitä ja seurauksia kuin pieni tyttö. Olen sen verran sisäänpäin kääntynyt, etten kysele yleisesti muilta ihmisiltä näistä asioista. Tiedostan itse ongelmani, mieheni tietää sen ja tietenkin myös lapseni. Jos ottaisin tietämättömyyteni puheeksi hyvänpäiväntuttujen kanssa, voisin saada joukon epäilyttäviä katseita. Ja lopulta minun pitäisi alkaa selostamaan historiaani siitä, miksen ymmärrä aivan tavallisia, jokapäiväisiä kytköksiä yhteiskunnasta.

Yhdessä asiassa olen erittäin hyvä. Se on tekemisen kautta oppiminen. Kun saan itse tehdä, opin yllättävänkin nopeasti ja hyvin asiat. Itse tehtynä olen oppinut mm. veneilyn taidot, veneen huoltamisen taidot, autolla ajamisen, urheiluun ja terveyteen liittyvät monet, monet asiat. Myös lastenhoidon, heidän kanssa kommunikoinnin ja heidän mielipiteidensä kuuntelun ja käsittelyn olen oppinut tekemällä. Neljän lapsen äitinä liki kolmessakymmenessä vuodessa tilanteita, tapahtumia ja asioita on tullut kyllä riittämiin.

Lasten kanssa eteen tulee pakostikin myös tilanteita, joita ei toivoisi tulevan. Neljä erilaista persoonaa kehittyy eritahtisesti ja erilaisia asioita kokeillen. Niitä uutisia en voi karttaa. Niiden kanssa eletään ja otetaan vastaan kunkin lapsen ilot ja surut sellaisina kuin ne annetaan. Kun kotimaan ja maailman uutiset tuottavat tuskaa, lasten elämän ei-niin-toivotut -tapahtumat kasvattavat tuskan kautta rakkautta. Lapsi on yhtä rakas, tapahtui mitä tahansa. Emme voi muuttaa lapsiemme kokemia ja kokeilemia asioita mutta voimme tukea heitä vaikeissa tilanteissa. Olemalla yhtäaikaa järkeviä (nuoren mielestä saarnaavia) aikuisia ja ymmärtäviä samoihin housuihin asettuvia kanssaeläjiä. Tämä koskee kaikkia lapsia ja nuoria, ei vain omia.

Vaihtaisinko koskaan neljä lastani neljään marsuun tai akvaariokalaan? Kuinka helppoa elämä olisi, kun laittaisi päivittäin ruokaa marsun häkkiin tai ripottelisi vedenpinnalle ruokahippuja. Marsujen kanssa voisi seurustella ja laittaa ne sitten häkkiinsä takaisin ja lähteä muille asioille. Kalojen kanssa seurustelukin puuttuisi. Kerran viikossa vaihtaisi pahnat häkkiin tai imuroisi vesi-imurilla pohjahiekan puhtaaksi. En vaihtaisi. Kukaan ei ymmärtäisi helppoudesta yhtään mitään, jos aina ja kaikki olisi helppoa. Ei ole päivää ilman yötä, eikä lämmintä ilman kylmää. Ei ole myöskään iloa ilman tuskaa. Ja rakkautta ei olisi ilman rakastamisen kohdetta.

Vauvan tuoksua

Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Sekä omassa henkilökohtaisessa elämässä, että valtakunnallisesti. Suuret jupakat poikivat aina muutoksia. Ovatko ne sitten hyviä vai huonoja, riippuu siitä, kuka niitä tarkastelee.

Välillä on hyvä sulkea uutisvirta. Täällä saaressa se on hyvinkin mahdollista tehdä totaalisesti. Täällä kun ei ole ketään eikä mitään ellei itse aktiivisesti hae uutisia mediasta. Ihmisen elämä kuitenkin pääasiallisesti keskittyy päivittäiseen olemassa oloon. Ne henkilökohtaiset asiat, mitä kullakin on pinnalla, vaikuttavat siihen, miten toimia. Asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun joka tuutista tulee paineita arkeen.

Elämän askeleet lähtevät ensisijaisesti siitä, että olet terve. Terveen määritys on hyvin vaikeaa. Jos terveyttä katsellaan siinä valossa, pääsetkö itsenäisesti liikkeelle, mukaan tulee sen rinnalle ihmisen luonne. Toiset meistä heittäytyvät lenssujen, kipujen ja voivottelun junaan mukaan. Mitään ei voi tehdä, ellei olotila ole normaali. Sitten on niitä, jotka porskuttavat eteenpäin vaikka pää kainalossa. Ja vielä niitäkin, jotka elävät, vaikkei liikuntakykyä tai muuta terveyttä ole koskaan syntymästä lähtien jaettukaan kuten valtaväestölle. Terveyden jälkeen tulevat muut asiat. Ihmissuhteet, perhe, työ, harrastukset. Kenellä mitäkin. Asioita käsitellään kullekin tärkeällä tavalla.

Henkilökohtaisessa elämässäni on tullut perheenjäsen lisää joukkoomme. Mietin sitä, millainen äiti olin itse, kun lapseni olivat pieniä. Uuden pikkuisen myötä nuo muistot ovat nousseet pintaan. Olen vahvistanut omaa käsitystäni siitä, että lapset ovat elämän suola. Jopa elämän tarkoitus. Pieni ihminen tarvitsee meitä muita lähelleen, jotta hän saa ravintoa, suojaa ja rakkautta. Perhe antaa suurimman mahdollisen repun pienen ihmisen eväiksi elämän mittaiselle matkalle. Hänestä kasvaa omanlaisensa, itsenäinen ihminen. Näin me kaikki toivomme. Itse pidän kiinni lapsistani tiukasti. Nuorimmaisen mukaan olen välillä liiankin huolehtivainen äiti.

Omaisuutta voi käsitellä, miten itse haluaa. Lapsen kohdalla on toisin. Hän kulkee ensimmäiset vuodet aivan lähellä. Seuraavaan kasvuvaiheeseen kuuluu oman itsensä löytäminen ja omien siipien kokeilu. Kannatteleeko ne jo, vai vieläkö pysyä perheen parissa. Lapset ovat lopulta kuitenkin vain lainaa meille. Me annamme eväät, hän päättää, mitä niistä syö heti ja mitä säilyttää myöhempään käyttöön. Itselleni on välillä vaikeaa päästää irti. Kun näen, että asiat eivät etene tai nuori tekee hulluja valintoja, tunnen voimakasta halua suojella lastani. Silti on pidettävä näpit erossa liiallisesta paapomisesta. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Meidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävänä on tukea nuoren itsetunnon vahvistumista ja näyttää omalla esimerkillä, miten asioista pystyy selviämään. Äidit ja isät ovat koko elämänsä äitejä ja isiä. Ovat silloinkin, kun se oma mussukka on jo viisikymmentä.

Rakkaus lapseen on kummallinen ilmiö. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan rakkaudesta, joka kaataa raja-aitoja. Puhutaan pitkistä liitoista ja sateenkaariperheistä. Erilaisia rakkaustarinoita riittää. Ihminen hukkuu rakkausaiheisten teemojen sekaan. Minulle on tärkeää rakastaa lapsia. Omia ja kaikkia lapsia, joita kohtaan ja jotka kulkevat kanssani samaa polkua. Kerran istuin lääkärinvastaanoton odotusalulassa. Minulle tuntematon pieni tyttö tuli isänsä kanssa samaan paikkaan. Siinä 10-15 minuutin aikana, jona puhelias pikkutyttö minua jututti, tunsin voimakasta onnea siitä, että sain hänen kanssaan jutustella. Nämä kohtaamiset ovat sitä rakkautta, jota aikuinen voi lapselle antaa. Ja miksei sitä voi ajatella niinkin, että ihminen antaa sitä ihmiselle.

Arjessa on vauvantuoksua. Katseita, kymmeniä ja taas kymmeniä valokuvia pienokaisesta puhelimessani, pienen pienen käden puristus sormeni ympärillä. Äidillistä välittämistä, isyyttä, huolta, onnea, uuden ajan alkua. Onni on pitää kiinni hänestä. Rakastaa.