Oot sie tällä planeetalla?

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *