Meripäiväjuoksu 2019

Tämä on jatkobloggaus Meripäiväjuoksusta vuonna 2019. En tiedä, onko tuollaista käsitettä olemassakaan mutta tässä se tarkoittaa sitä, että kirjoitan blogin kolmessa osassa ja lopullisesti teksti on luettavissa yhtenä bloggauksena.

Ennen juoksua, letkeää kirjoittamista suunnitelmasta.

Herään ennen kellon soittoa ja kömyän viemään Wilman ulos. Kömyän on juuri kuvaava sana liikkumiselleni, sillä selkäni pitää minut juuri sellaisena koko yön nukkumisen jälkeen. Onnekseni asumme kaukana katseilta, sillä en saa mitään päällenikään ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana, joten vien koiran ulos nakuna. Wilmalla on näet tänä aamuna kiirus nuuskimaan aamunuuskuja. Ulkona ollessa haistelen keliä. On lämmintä, mittari on kivunnut jo 20 asteeseen, vaikka kello ei ole vielä kahdeksaakaan. Onneksi mereltä käy hienoinen tuuli, joka viilentää ihoa. On tulossa tukalan kuuma päivä ja edessä on meripäiväjuoksu. Wilma jää pihalle ja itse suorin itseni sisään antamaan Napille aamupalaa.

Tossut vievät tänäkin vuonna juoksemaan kisoihin, vaikka niin ei ollut alunperin tarkoitus.

Muistan kyllä kymmenet valmentautumiset kisoihin. Kisan lähtöajan kohdasta riippuen syömiset pitää ajastaa siten, ettei maha ole liian täynnä eikä täysin tyhjä. Elimistö kaipaa sopivasti energiaa mutta täydellä vatsalla juokseminen on epämiellyttävää, jopa vaarallista. Istahdan aamupalalle, Napin kiehnätessä vieressäni. Pari ruisleipää päällyskamoineen, cappuccinoa vain kupillinen (siis puoli litraa) ja C-vitamiinia poreena. Jälkkäriksi banaani. Banaaneita menee vielä pari kolme ennen starttia. Juomisen suhteen joudun olemaan pidättyväinen, vaikka tällaisilla keleillä pikku siemauksia pitäisi hörppiä tasaisesti, jotta kehossa on nestettä sopivasti. Viivalle ei pidä ikinä lähteä rakko täynnä. Itselläni on juuri rakon kanssa ongelmia, siksi joudun passailemaan juomisten kanssa. Juoksun aikana pystyn kyllä täydentämään nesteitä, joten vuosikymmenten kokemuksella tiedän, kuinka paljon kykenen juomaan ennen starttia ilman, että ekan kilsan jälkeen pitää kaartaa pusikkoon.

On siis tulossa kuuma keli ja juostava matkamme on Meripäivävitonen. Tässä kohden on hyvä selventää suunnitelma. En siis ole juoksemassa koko matkaa. Mieheni lähtee mukaan ja teemme vitosen lenkin treenilenkkinä. Juoksemme alle puolet matkasta. Tämä siksi, että keli on tukala eikä selkäni ei ole kestänyt aikoihin viidenkään kilometrin yhtämittaista juoksua. Kevään mittaan emme myöskään ole jaksaneet treenata tosissamme tätä tapahtumaa silmällä pitäen. Valmentautuminen on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, omassa tahdissa. Kisa on kuitenkin kisa ja sytyn joka kerta juoksun aikana ylittämään itseni. Koska on loma, voin myös ylittää kipukynnykseni, sillä töihin ei tarvitse kyetä seuraavana yönä. Mutta tämän päätöksen teen juoksun aikana.

Seuraava etappi on herättää mies ja lähteä merelle. Tunnin aikana, raikkaassa meri-ilmassa Marua katolta ajaessani, saan ladattua aimoannoksen virtaa elimistööni. Juokseminen koukuttaa, ja etenkin viivalta lähteminen numerolappu rinnassa koukuttaa. Vaikken ole mitenkään massaihminen, minusta on mukava tavata kerran vuodessa juoksukamujani. Tänäkin vuonna monet heistä starttaavat Meripäiväjuoksuun. Suurin osa 15 kilsalle ja ainakin yksi puolikkaalle. Koska itse olen jo jäähdyttelijä, minulle antaa paljon, kun saan seurata kamujeni kehittymistä ja tuloksia. Tulen aina hyvälle mielelle, kun he ovat itse tyytyväisiä juoksuunsa.

Alan valmistautua lähtöön merelle. Lisää tunnelmia juoksun jälkeen.

Juoksu, hikinen selostus viiden kilometrin matkasta.

Saavuimme kentälle ajoissa, kuten aina. Haimme ilmoittautumiskatoksesta numerolaput, chipit ja paidat. Koska keli oli todella kuuma, hakeuduimme katsomon varjoon, josta seurailimme ihmisten valmistautumista juoksuun. 15 minuuttia ennen lähtökäskyä, kilpailijat pyydettiin ohjattuun alkulämmittelyyn. Olimme mukana tuossa lämmittelyssä, tosin teimme omassa tahdissa venytyksiä.

Lähtö tapahtui kello 13. Laitoin oman mittarini käyntiin ylitettyämme merkityn mittauskohdan. Lähtökäskyn tullessa ajanotto lähtee käyntiin. Kuitenkin chip-järjestelmän myötä, jokainen juoksija saa oikean nettoajan, ylitettyään lähdössä sijaitsevan mittauskynnyksen. Chip-laite on sijoitettu numerolapun taakse. Näin ollen maaliin tullessa, sinua edellä juokseva saattaa ollakin sinua oikeasti hitaampi. Tuloksia tutkaillessa pitää aina katsoa nettoaikatuloksia, jos haluaa saada oikeat sijoitukset.

Pääsimme matkaan 421 muun juoksijan kanssa. Mukana oli myös tunnettuja huippujuoksijoita kuten Minttu Hukka ja Alisa Vainio. Juoksuradan kiertämisen jälkeen aloitimme varsinaisen asfaltti- ja hiekkatiejuoksun. Alku oli helppoa alamäkeä. Tarkoitushan oli kävellä suurin osa matkasta kelin tukaluuden ja selkäni epävakauden takia. Koska mitään kunnon treenejä emme olleet kumpikaan tehneet aikoihin, juoksimme oikeastaan koko kisan aivan kylmiltään, ilman ennakkoharjoittelua.

Mitä kummaa sitten lopulta tapahtuikaan? Alussa meidän ohi meni muutama juoksija. Ensimmäiset sadat metrit kaikki juoksijat juoksivat samaa reittiä. Uimalan kohdalla 15 kilometrin ja puolimaratonin juoksijat lähtivät omaa baanaa ja me vitosen juoksijat jatkoimme matkaa kaunista Sapokkaa kohti. Pidimme vauhdin hyvin rauhallisena alussa. Tervasillan ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen juottopisteen, ja samalla yllättäen reitin ainoaan, jonka jälkeen alkoi Meriniemen pieni nousu, jossa kohtaa meikäläisen kantti petti. Askel ei todellakaan lyhentynyt, kävelystä puhumattakaan. Ohjeistin kultaani nousemaan mäen intensiivisesti ylös, ja samalla tunsin jalkojeni voiman. Vanha veturi iski askel askeleelta kovemmin mäkeen. Minkä mie luonteelleni voin? Selkiä alkoi tulla vastaan ja ne vain oli otettava kiinni.

Edessä oli pitkähkö alamäkiosuus ja niin niitä selkiä ohitettiin. Jaakkolan rannan kohdalla meno oli kevyttä, mutta todella lämmintä. Osa juoksijoista oli vaihtanut kävelyksi. Mie en enää edes muistanut, että piti kävellä välillä. Mieheni aika ajoin katsoi minua kysyvästi mutta vinkkasin, että antaa mennä vaan, selkä on oireeton. Mansikkalahden jälkeen tuli lyhyt varjoinen polku, jossa totesimme ykskantaan, että onpa viileää. Sen jälkeen siirryimme paahtavaan Katariinanpuistoon, jossa meren läheisyydestä huolimatta oli kuin pätsissä olisi juossut.

Alusta muuttui hiekasta kivetykseksi ja siinä vaiheessa alkoivat kivut selässä. Tokaisin kullalle, että nyt sattuu, painetaan hieman jarrua. Mutta samaan hengenvetoon tokaisin, että EI kävellä. Pätsin jälkeen odotimme toista juomapaikkaa, joka aina on ollut ennen kovaa Puistolan ylämäkeä. Mutta sitäpä ei siellä ollut. Ilmeisesti oli tarkoitus, että vasta puolikkaan juoksijat saavat sieltä virvoitusta. Tämä oli ainut iso miinus järjestäjille, koska keli oli todella tappavan kuuma.

Ja sitten se ylämäki. Mäki on todella pitkä, noin 400 metriä ja sen profiili on vaikea, sillä pitkän nousun jälkeen tulee hetkellisesti helpotusta tasaisella osuudella, jonka jälkeen ylämäki jatkuu Puistolan kentän katsomon kohdille asti. Koska olen vuosikymmenten saatossa ollut ylämäkispesialisti, mäkeen nousu oli minulle vain mukavaa. Myös mieheni urakoi mäen ylös helposti. Olimme siis viittä vaille maalissa.

Pieni alamäki, jonka jälkeen näytin kurvissa peukkua järkkärille, joka ohjeisti meitä viimeiseen nousuun ennen stadikkaa. Jos tuohon mennessä oli jakanut voimansa väärin, hyytyi taatusti viimeiseen mäkeen. Meillä kuitenkin voimat olivat tallella ja alkoipa jopa hymyilyttämään kentälle sisään tullessa. Pieni varovaisuus oli vielä paikallaan ennen hiilimurskalle pääsyä, sillä loivassa alamäessä kentän puolella on petollista hiekkaa, joka luistaa tossun alta, jos ei ole varovainen.

Urakka loppusuoralla, hymyt ja voimat tallella 🙂 Kuva: Aija Widemark Photography

Katsoimme toisiamme 200 metriä ennen maalia ja sovimme juoksevamme käsikädessä maalilinjan yli. Pysäytin ajanoton ajanottokynnyksen yli juostessamme. Iloinen vastaanottava toimitsija ojensi meille mitalit ja saimme vihdoin juomista maalissa. Jatkoimme liikettä suoraan stadikalta ja loppulämmittelynä kävelimme kaupunkikämppäämme todella tyytyväisinä suoritukseemme. Kun lähtötilanne oli kävelyä 3 kilsaa ja juoksua 2 kilsaa, ylitimme itsemme moninkertaisesti pystymällä tuossa kelissä painamaan koko matkan juosten, minun selkäni tilan huomioon ottaen. Sijoitus ei tietenkään ollut pääasia mutta kerrottakoon se nyt tähän vielä. Katariinan kierroksen viidelle kilometrille starttasi 126 juoksijaa, joista naisia 84. Maaliin pääsi 79 naista, joista mie olin 41. Miesten puolella lähtijöitä siis 42, joista mieheni 32. Yhteistilastossa olimme sijoilla 72./73. 121 juoksijasta.

Meripäiväjuoksumitalit 2019.

Numerolaput, paidat ja mitalit muistoksi hikisestä urakasta.

Juoksun jälkeen, ajatuksia tulevasta

Meripäiväjuoksu 2019 oli minulle monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen kisastartti. Olin jo heittänyt pyyhkeen kehään kilpailujen suhteen. Osallistumisemme tämän vuoden juoksuun oli kuitenkin suunnitelma, jota emme halunneet jättää väliin. Mitään harjoittelua ei siis vakavasti ottaen ollut takana. Mieheni ehti tehdä kaksi pikkutreeniä, itse olin juoksennellut talven aikana säännöllisesti mutta kevään mittaan työyöt söivät ajan ja voimat juoksutreeneiltä minullakin.

Lopulta, kun analysoimme suoritustamme, voimme olla vain tyytyväisiä. Keli oli hirveä. Kuumuus uuvuttaa ja kun vielä juominen oli kisan edetessä kortilla, piti himmailla, etteivät nesteet loppuneet kesken. Toinen vielä isompi kysymysmerkki ja vaikeuttava tekijä maaliin pääsemiseen oli minun selkäni tilanne. Olimme mieheni kanssa päättäneet, että juoksemme yhdessä ja tulemme maaliinkin yhdessä, vaikka sitten kontaten. Jouduin koko matkan kuuntelemaan selkääni, joka huomauttikin olemassa olostaan 3,5 kilometrin kohdalla, mieheni joutuessa jakamaan vauhtiansa minun etenemisen tahdissa.

Selän ongelmatiikka jatkuu tulevaisuudessakin. Olen oppinut näiden kipuvuosien aikana, milloin pitää huiltata ja milloin liikkuminen on sallittua, jopa suotavaa. En kuitenkaan uskonut enää kykeneväni antamaan panosta askeltamiseen kisoissa näin intensiivisesti. Olen jo pitkään henkisesti ollut siirtynyt valmentamisen puolelle. Kuitenkin halusin lähteä kisaamaan, koska emme asettaneet minkäänlaisia tavoitteita juoksullisesti tähän kisaan. Pieni pelko oli kuitenkin siitä, että kun vauhtiin pääsen, jarruja ei löydy. Ja näinhän siinä sitten lopulta kävikin. Jalkojeni voimat ovat riittävät, kunto on erittäin hyvä, pumppu jaksaa takoa ja keuhkoissa on puhkua puhaltaa ja kun sisäinen taistelutahto herää, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kävellä.

Ajallisesti suoritus oli heikko. Yli puolentunnin viipyminen vitosen lenkillä on mummovauhtia meille. Mieheni olisi tänäkin päivänä pystynyt heittämällä juoksemaan alle puolen tunnin, sillä ennätykset viimevuosilta huitelevat reilusti alle 25 minuutin. Mutta hän halusi ehdottomasti pysyä vierelläni koko juoksun ja tälle nostan hattua, suukon kera. Itse olen paukuttanut vitosen liki 20 minuuttiin, tosin tuosta on aikaa. Mutta luulen, että kivuttomalla selällä olisin juossut tänäänkin kovaa.

Kisoissa piipahtamisen seuraus on yksinkertaisesti lisää kisoja. Kun saa alleen onnistumisen ja nimenomaa henkisesti, siitä seuraa kyltymätön halu kisata lisää. Tämä on niin tyypillistä juoksijoille, jotka saava kiksejä kisoista. Itse kuulun vahvasti tuohon joukkoon. Ainut asia, mikä on muuttunut kohdallani kisoissa, on kohde, jonka kanssa kisaan. Ennen se oli toinen kilpailija, nykyään se olen mie itse. Sijoitus on toisarvoinen seikka, tosin hyvä sijoitus lämmittää mieltä. Se ei kuitenkaan enää ole kisaamisen pääidea. Pääidea on ylittää itsensä ja etenkin ylittää kivun sietämätön ylivalta. Ylittää rajat, ylittää minulle lauotut totuudet siitä, mitä enää pystyn tekemään. Minulle ei koskaan pidä sanoa, ettet enää pysty. Se, mihin kisaan seuraavaksi mennään, jää vielä hämärän peittoon. Jos emme mene järjestettyyn kisaan, teemme toisillemme kyllä haasteita, jotka ovat verrattavissa kisoihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *