Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Sekä omassa henkilökohtaisessa elämässä, että valtakunnallisesti. Suuret jupakat poikivat aina muutoksia. Ovatko ne sitten hyviä vai huonoja, riippuu siitä, kuka niitä tarkastelee.
Välillä on hyvä sulkea uutisvirta. Täällä saaressa se on hyvinkin mahdollista tehdä totaalisesti. Täällä kun ei ole ketään eikä mitään ellei itse aktiivisesti hae uutisia mediasta. Ihmisen elämä kuitenkin pääasiallisesti keskittyy päivittäiseen olemassa oloon. Ne henkilökohtaiset asiat, mitä kullakin on pinnalla, vaikuttavat siihen, miten toimia. Asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun joka tuutista tulee paineita arkeen.
Elämän askeleet lähtevät ensisijaisesti siitä, että olet terve. Terveen määritys on hyvin vaikeaa. Jos terveyttä katsellaan siinä valossa, pääsetkö itsenäisesti liikkeelle, mukaan tulee sen rinnalle ihmisen luonne. Toiset meistä heittäytyvät lenssujen, kipujen ja voivottelun junaan mukaan. Mitään ei voi tehdä, ellei olotila ole normaali. Sitten on niitä, jotka porskuttavat eteenpäin vaikka pää kainalossa. Ja vielä niitäkin, jotka elävät, vaikkei liikuntakykyä tai muuta terveyttä ole koskaan syntymästä lähtien jaettukaan kuten valtaväestölle. Terveyden jälkeen tulevat muut asiat. Ihmissuhteet, perhe, työ, harrastukset. Kenellä mitäkin. Asioita käsitellään kullekin tärkeällä tavalla.
Henkilökohtaisessa elämässäni on tullut perheenjäsen lisää joukkoomme. Mietin sitä, millainen äiti olin itse, kun lapseni olivat pieniä. Uuden pikkuisen myötä nuo muistot ovat nousseet pintaan. Olen vahvistanut omaa käsitystäni siitä, että lapset ovat elämän suola. Jopa elämän tarkoitus. Pieni ihminen tarvitsee meitä muita lähelleen, jotta hän saa ravintoa, suojaa ja rakkautta. Perhe antaa suurimman mahdollisen repun pienen ihmisen eväiksi elämän mittaiselle matkalle. Hänestä kasvaa omanlaisensa, itsenäinen ihminen. Näin me kaikki toivomme. Itse pidän kiinni lapsistani tiukasti. Nuorimmaisen mukaan olen välillä liiankin huolehtivainen äiti.
Omaisuutta voi käsitellä, miten itse haluaa. Lapsen kohdalla on toisin. Hän kulkee ensimmäiset vuodet aivan lähellä. Seuraavaan kasvuvaiheeseen kuuluu oman itsensä löytäminen ja omien siipien kokeilu. Kannatteleeko ne jo, vai vieläkö pysyä perheen parissa. Lapset ovat lopulta kuitenkin vain lainaa meille. Me annamme eväät, hän päättää, mitä niistä syö heti ja mitä säilyttää myöhempään käyttöön. Itselleni on välillä vaikeaa päästää irti. Kun näen, että asiat eivät etene tai nuori tekee hulluja valintoja, tunnen voimakasta halua suojella lastani. Silti on pidettävä näpit erossa liiallisesta paapomisesta. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Meidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävänä on tukea nuoren itsetunnon vahvistumista ja näyttää omalla esimerkillä, miten asioista pystyy selviämään. Äidit ja isät ovat koko elämänsä äitejä ja isiä. Ovat silloinkin, kun se oma mussukka on jo viisikymmentä.
Rakkaus lapseen on kummallinen ilmiö. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan rakkaudesta, joka kaataa raja-aitoja. Puhutaan pitkistä liitoista ja sateenkaariperheistä. Erilaisia rakkaustarinoita riittää. Ihminen hukkuu rakkausaiheisten teemojen sekaan. Minulle on tärkeää rakastaa lapsia. Omia ja kaikkia lapsia, joita kohtaan ja jotka kulkevat kanssani samaa polkua. Kerran istuin lääkärinvastaanoton odotusalulassa. Minulle tuntematon pieni tyttö tuli isänsä kanssa samaan paikkaan. Siinä 10-15 minuutin aikana, jona puhelias pikkutyttö minua jututti, tunsin voimakasta onnea siitä, että sain hänen kanssaan jutustella. Nämä kohtaamiset ovat sitä rakkautta, jota aikuinen voi lapselle antaa. Ja miksei sitä voi ajatella niinkin, että ihminen antaa sitä ihmiselle.
Arjessa on vauvantuoksua. Katseita, kymmeniä ja taas kymmeniä valokuvia pienokaisesta puhelimessani, pienen pienen käden puristus sormeni ympärillä. Äidillistä välittämistä, isyyttä, huolta, onnea, uuden ajan alkua. Onni on pitää kiinni hänestä. Rakastaa.