Matka unimaahan

Miten minua väsyttääkään. Päivä on ollut pitkä ja täynnä kaikenlaista toimintaa. Illalla kävimme saunassa ja nyt hiljaisuus on laskeutunut tupaan. Katselen, kun Wilma makaa tyytyväisenä petissään. Nappi tuhisee koivet kippurassa kissamaista untaan omalla viltillään. Koiratarhoilta ei kuulu pihaustakaan. Myös mieheni on jo mennyt nukkumaan. Kelloa en katso, ei sitä kellon mukaan tilata matkaa unimaahan vaan väsymyksen.

Lopulta kampean itseni petiin. Vaihdan yöpaidan päälle. Aina en pue sitäkään. Usein nukun ilman rihmankiertämää. Pujahdan (ei välttämättä kovin kuvaava sana kömyämiselleni jäykän selkäni kanssa) mieheni yli toiselle puolelle parisänkyä, omaan koloseen. Asettelen itseni oikeaan asentoon. Niin, selkäni vaatii hieman töitä peiton alla. Toinen jalka suoraksi ja toinen kippuraan. Pientä heilutusta alaselkään. Tämä kaikki kannattaa tehdä, ennenkuin karvaiset ystäväni keksivät, että jään petiin pidemmäksi aikaa. Ensin tulee Wilma. Se hypähtää sänkyyn ja alkaa etsiä hyvää paikkaa jalkojeni vierestä. Pyörimistä, hyörimistä ja sitten PUM. Kirjaimellisesti. Se päättää sekunnin murto-osassa oikean asennon ja tipahtaa siihen liki suorilta jaloin. Kun Wilma on paikoillaan, vedän omat jalkani vielä uudestaan hyvään asentoon.

Sitten tulee Nappi. Höyhenen kevyesti ja täysin hiljaa. Se hiipii mieheni ylitse ja asettuu koukussa olevan jalkani viereen, suojaisaan paikkaan, missä kehoni tukee sitä joka laidalta. Ei kuulu pum eikä edes hips. Kissa ryhtyy oikomaan turkkiaan kiivaasti. Kun eläimet ovat asettuneet, otan sänkymme päädystä olevasta vanhasta lastensängystä unilelun. Aivan. Luitte aivan oikein. En pysty nukkumaan ilman sitä. Ihminen on täysi-ikäinen 18 vuotiaana. Aikuinen hän on sitten, kun hän pystyy tekemään juttuja ja vieläpä kertomaankin niistä, jotka ovat omanlaisiaan mutta eivät välttämättä kaikille yli 18 vuotiaille tyypillisiä.

Asetan unilelun peiton alle piiloon, sillä Nappi tykkää metsästää sitä. Eikä siitä tulisi mitään, jos puoli yötä metsästäisin Nappia, kun se kuljettelee unileluani pitkin tupaa. Kaikki tuntuu olevan valmista mutta vielä menee aikaa, ennenkuin pääsen Nukkumatin siniseen autoon, joka surraa ja vie minut unimaahan. Laitan silmät kiinni ja heiluttelen selkää. Tällä kertaa pieni mitätön särky on vain päällä ja uskon, etten tarvitse alkuillasta kipulääkettä.

Matka uneen ja unessa on turvallinen. Tai siihen ainakin pyrimme kaikki. Jos huolet painavat, kivut riekkuvat tai ympäristö on kovin meluinen, nukahtamisesta eikä nukkumisestakaan tule mitään. Saaressa on hiljaista, nukahtamiselle oiva ympäristö. Täällä on myös turvallista, oma kulta on vieressä ja pojille on toivotettu hyvät yöt tai minun tapauksessani hyvää illan jatkoa. Välillä huskyt keksivät jotain ohjelmaa tarhoilla ja joudun nousemaan uudestaan ylös kertomaan heille, että tulee se sininen auto sinnekin, olkaa nyt hiljaa. Nappi onneksemme keksii harvoin illasta ohjelmaa. Taitaa olla oppinut lehdenjakajien tavoille ja rytmiin. Mitä lienee se tekeekään aina citykämpillä, kun me ollaan töissä. No, täällä saaressa se lähes aina nukkuu ensimmäiset tunnit tyytyväisenä perhepunkassa.

Rauhoittumista nukahtamiseen ja uneen haen pitkillä mielikuvilla. Kuljen usein vaikeakulkuisessa maastossa, jossa on lunta, pimeää ja kylmää. Teen joka ilta tämän ajatuskierroksen. Usein kierros jää kesken ja Nukkumatti ottaa minut kyytiin aikaisemmalta pysäkiltä. Joskus ja usein juuri, kun kova kipu on päällä, teen kierroksen loppuun asti. Kulkuni maastossa on siis vaikeaa. Keskityn jokaiseen askeleeseen, ajattelen jokaista käyttämääni isoa lihasta erikseen. Tunnen, miten kylmyys vaihtuu ensin viileyteen ja sitten alkaa lämmetä. Ensin jalkani uppoavat polviin asti hankeen, tuntuma maahan paranee askel askeleelta ja lopulta aikani tarvottuani allani oleva hanki ei enää hidasta menoani. Pimeyttä en saa pois mutta silmäni tottuvat siihen. Jos pääsen reitin loppuun, löydän aina autiotuvan, jonne menen suojaan. Laitan tulet takkaan ja pureskelen näkkileipää, jota sinne on jäänyt edelliseltä kulkijalta, joka on tehnyt varmaan samaa kierrosta.

Autiotuvan lämpö on se autuus, joka päättää kierrokseni. Lämmössä on turvallista, tuli tuo valoa ja näkkärinpala alkaa unettaa. Kovaa työtä tehneet lihakset rentoutuvat, märät vaatteet kuivuvat tuolilla. Ei tarvita enää tekstaria Nukkumatille, pysäkille kaartaa sininen surrur auto ja pääsen matkaan. Liekö tämä nyky-yhteiskunnan kiire kuitenkin tarttunut minuun, kun viettämäni aika unimaassa jää lähes aina hyvin lyhyeksi. En herää kellonsoittoon. Herään, koska ei enää nukuta. Usein viivyn turvallisessa unessa kaksi kolme tuntia. Mutta koska herättyäni olen pirteä kuin peipponen ja jaksan touhuta seuraavat 20 tuntia sata lasissa, en ole huolissani lyhyistä unistani.

Minulla on paljon poikkeuksellisia tapoja mutta en usko olevani niiden kanssa yksin. Jokainen voi kehittää itselleen retkiä, jotka ylläpitävät rutiineja. Ne eivät välttämättä ole näin seikkaperäisiä kuin minulla. Mutta omanlaisia. Maailma ympärillämme myllertää kuin meren myrskytuulet, riepottaen mieltä sinne tänne. Suojaisa satama odottaa meitä, kunhan luovimme purtemme sinne silloin, kun meno on liian kovaa merellä. Turva, sitä ainakin mie tarvitsen näillä muutoksen ulapoilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *