Minne ne kaikki katoavat?

Luopuminen on raskasta. Se on elämässä vääjäämätöntä mutta jo sen ajatteleminen on tuskallista ja siksi varmaan asian sivuuttaa niin helposti. Kun arki rullaa normaalilla painollaan, luopumista ja menetystä ei ole olemassakaan.

Koiranomistajan yksi vaikeimmista päätöksistä on, kun rakkaasta lemmikistä pitää luopua. Lopullisesti. Ei tunnu löytyvän hetkeä, joka olisi se oikea. Eläimen sairastaessa sitä toivoo yhä vaan paranemista ja vanhuuden vaivojen tiukentaessa otettaan nelijalkainen saa päivä-, viikko- jopa kuukausitolkulla lisää aikaa. Omistaja tietenkin tuntee lemmikkinsä parhaiten mutta joskus tarvitaan myös eläinlääkärin mielipidettä, joka aina nojaa eläimen hyvinvointiin.

Olen läpikäynyt kymmenien koirieni ja kissojeni poislähdöt. Joka kerta se on yhtä tuskallista. Määrä ei siis takaa minkäänlaista rutinoitumista asiaan. Järkikulta on usein lomalla, kun päätös rakkaan eläinystävän viimeisestä matkasta on tehtävä. Minulle on ollut tärkeää, että sairas tai vanhuuden vaivoista kovasti jo kärsivä karvainen perheenjäsen saa olla viimeiset hetkensä lähelläni, perheen parissa. Se saa haistaa tutut tuoksut, tuntea läsnäolon sekä kosketukset ja kuunnella tuttuja ääniä. Hoito on aina tapauskohtaista ja jos eläimen tila sitä vaatii, olen vienyt eläimeni viimeiselle piikille. Kun on omistanut kymmeniä eläimiä, kohtaloihin mahtuu erilaisia lähtöhetkiä. Kissani ovat yhtä lukuunottamatta nukahtaneet ikiuneen sylissäni, luonnollisesti, ilman lopetuspiikkiä. Koirieni kohdalla kirjo on valtava. Joku on löytynyt kuolleena aamulla tarhasta, toinen kotoa omalta paikalta. Osa on kuollut todella vanhoina ilman varsinaista sairastelua, osa on kuollut vielä nuoruuden jyllätessä. Lukuisia on viety eläinlääkäriin piikille, myös leikkauspöydälle on menehtynyt yksi. Sitten ovat ne, jotka ovat päästäneet irti elämästä lähelläni. Niiden poislähtö on ollut levollinen. On tarkasti kellonaikaa myöten tieto, milloin viimeinen hengenveto tuntui ja rakas lemmikki on saanut tuntea lämmön ja turvallisuuden lähtiessään.

Eläin vaistoaa poislähtönsä. Mitä eläin kertoo, kun se viimeisillä voimillaan pyrkii syliin tai vastaa puheeseen heiluttamalla häntää, vaikka mikään muu ruumiinosa ei ole enää tässä maailmassa. Ymmärtääkö sinua koko elämänsä lohduttanut nelijalkainen sinun tuskasi, kun itket sen ollessa huonossa kunnossa? Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia. Rico hyvästeli parhaan ystävänsä Wilman muutama minuutti ennen kuolemaansa. Sen jälkeen se pujotteli itsensä syliini, huokaisi ja nukahti pois. Petu sairasti lyhyen aikaa ja otin sen hoitoon sisätiloihin tarhasta. Kävimme mantereella kaupassa ja kun tulimme kotiin takaisin, Petu ikäänkuin odotti paluutamme. Menimme sen luo, silittelimme sitä hetken. Sitten se pyrki syliini ja kuoli.

Lemmikin poislähtö herättää kysymyksiä. Aivan samaan tapaan kuin ihmisenkin kuolema. Mietin usein edeltäviä viikkoja. Hetki sitten se oli vielä tuossa. Muutama päivä sitten se oli vielä kunnossa, söi ja leikki. Kuukausi sitten se teki sitä ja tätä. Ja mitä sitten tapahtui? Minne katoaa silmien loiste, kropan kieli, äänet ja koko olemus, kun viimeinen hengenveto on vedetty? Tunnet lemmikin lämmön vielä pitkään lähdön jälkeen. Puhut sille mutta enää se ei vastaa. En halua siirtää juuri kuollutta eläintä koskaan välittömästi mihinkään. Annan sen olla siinä, mihin se jäi, usean tunnin jopa vuorokauden ajan. Ikäänkuin oma tajuntani ymmärtäisi paremmin, että se on poistunut, kun näen, ettei se enää liiku eikä reagoi. Mutta minne ne kaikki katoavat?

Merellä katselen usein pilviä. Kuvaan niitä paljon ja tarkastelen kuvia sillä silmällä, että löytäisin viitteitä poislähteneistä. Joskus pilvellä on koiran kuonon muoto, olen nähnyt myös tassupilviä ja lukuisia häntiä sinitaivasta vasten. Siellä ne ovat ja niillä on ihan hauskaa. Ihmisellä on tarve tuntea, että poislähteneellä on hyvä olla. Oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä. Toinen asia pilvien ja hyvänolon tunteen lisäksi, joka pitää rakkaan lemmikin ikuisesti lähelläni, on niiden jälkeläiset. Itselläni on ollut onni mukanani ja olen saanut omistaa koiria, jotka ovat perheyhteisö, suuressa mittakaavassa. Kun eilen koko huskylaumani kantaemo poistui luotamme, edessäni seisoi kahdeksan koiraa, jotka polveutuivat siitä. Katselin niitä kyynelteni läpi ja mietin, kuinka tuossa ja tuossa on viitteitä Tuiskusta. Miten Tuisku jatkaa elämäänsä ikuisesti näissä kahdeksassa. Tuiskulla on maailmalla omia pentuja pitkälle toistakymmentä. Näistä yksi tuli laumaani ja on osaltaan jatkanut Tuiskun linjaa.

Elämään mahtuu paljon luopumista. Ja paljon asioita, joita ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Kun lemmikki kuolee ja se poistuu näkökentästä, jäljelle jää kuitenkin se, mitä sen kanssa on kokenut. Voiko niitä mieltää suoranaisesti muistoiksi, ehkäpä? Ajalla on tapana kuultaa muistot mutta koira tai kissa pitää paikkansa omanlaisenaan kuoleman jälkeenkin. En olisi minä ilman noita kymmeniä ja kymmeniä lemmikkejäni. Niitä, jotka ovat ja niitä, jotka eivät enää näy mutta ovat silti.

2 vastausta artikkeliin ”Minne ne kaikki katoavat?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *