Muovinen vai muoviton, osa kaksi

Kesäisen kierrätyspäätöksen jälkeen suunnittelimme muovinkeräysreissun kotisaaremme rannoilla, sillä halusimme tehdä vielä lisää vähämuovisen ympäristön eteen. Koko saaren rantojen kiertäminen olisi ollut aivan liian iso projekti, joten päätimme keskittää keräämisen läntisen Kuutsalon yhdelle rannalle.

Elokuun lopulla osui säiden suhteen sopiva keli. Pakkasimme pyörien mukaan jätesäkin ja kasan touhukasta mieltä. Matkaa Halssinsaaren rantaan on kotoamme pyöräiltävää tietä noin 3 kilometriä. Sen jälkeen pitää vielä rämpiä umpimetsässä puolisen kilometriä. Hyödynsimme metsäpätkän syömällä masumme täyteen isoja, meheviä mustikoita. Päästyämme rantaan, kohtasimme hyvin lohduttoman näyn.

Muoviroskia oli joka paikassa. Vanhoja kanistereja, muovinarua, makkarapakkausten kääreitä, mehukannuja, muovipeitteitä jne. Ranta on suhteellisen pieni hiekkaranta. Pituutta sillä on vajaa 100 metriä. Sen vastapäätä on Lehmänsaari. Rannassa ei ole asutusta eikä sitä polkuakaan sinne, joten kaikki muoviroska oli tullut sinne mereltä. Oletimme, että ainakin elintarvikkeista tullut jäte on peräisin Lehmästä. Jäimme pohtimaan, onko Lehmässä ollenkaan roskiksia siellä vieraileville venekunnille.

Muovinkeräysretkemme saalis Halssinsaaren rannasta.

Keräsimme muovijätettä 10 – 15 minuutin ajan. Sen jälkeen jätesäkkimme on ääriään myöten täynnä. Muovin lisäksi nostelimme näkemämme lasin pois hiekan seasta. Sitäkin kertyi kiitettävä määrä. Lasi oli aikojen saatossa hioutunut sileäreunaiseksi. Mietimme siinä kerätessä, kuinka kauan vanhimmat muovijätteet olivatkaan seisoneet rannalla. Öljykanisterit ja mehukannut kertoivat omaa tarinaansa. Merkki ja malli niissä oli hyvin vanhaa, joten siellä ne olisivat jatkanut tököttämistään vielä satoja vuosia käyntimme jälkeenkin.

Hioutunutta lasia Halssissa.

Jo ensimmäisessä muoviblogissa totesin, kuinka paljon pelkkää muovijätettä kotitaloudessa syntyy. Keräämme saarikodissa muovit tyhjään 15 kg koiranruokasäkkiin. Vaikka meitä on vain kaksi ja valitsemme mahdollisimman vähämuovisia pakkauksia kaupassa, tyhjennämme muovisäkkimme noin 10 päivän välein. Vastaavasti muuta jätettä syntyy yllättävän vähän. Tyhjennämme sanomalehdistä tehdyn roskiksen vain kaksi kertaa kuussa.

Kahden viikon roskat meidän taloudessa, kun muovijäte on kerätty erikseen.

Muovinkierrätys, muovittomien tai vähämuovisten elintarvikepakkausten valitseminen ja kestokassien/kestopakkausten käyttäminen on tätä päivää. Se ei ole vain luontohippien ja viherpiipertäjien juttu, vaan ihan meidän kaikkien. Haastan teidät lukijani ottamaan kopin muovittoman arjen vaihtoehtojen sisäistämiseen.

Autiosaaren enkeli

Kun ympärillä tapahtuu tekoja, joita en voi ymmärtää, palaan hetkeen ennen tuota tapahtumaa. Ajatuksin suojaan henkilöitä, jotka ovat kohtaamassa kipua. Mietin, miten tapahtuma olisi voitu estää. Mitkä kaikki asiat vaikuttivat siihen, että ymmärryksen ylittävä sarja ylipäätään käynnistyi. Kuinka niihin olisi voitu puuttua ja koko tapahtumaa ei olisi lopulta tullut. Tämä tietysti koskee ihmisten alkuun laittamia julmuuksia. Luonnonkatastrofit ovat toinen juttu. Niidenkin uutisoinnin yhteydessä mietin, miten ihmisille olisi voitu informoida ennakkoon tulevasta ja mahdollisesti välttää suurimmat tuhot ja menetykset.

Kun ajatukset ovat sumua, teot voivat olla katastrofaalisia.

Syyllisen etsiminen, löytäminen ja osoittaminen on tyypillistä. Koetetaan kohdentaa joku, joka laitetaan vastuuseen. Rangaistaan teosta, jotta se ei toistuisi. Syyllinen siis pistetään itsetutkiskelun piinapenkkiin miettimään, mitä tuli tehtyä. Syyllisen etsintään, kiinniottoon ja prosessiin, joka johtaa rangaistuksen langettamiseen, menee aikaa, resursseja ja se saattaa jopa aiheuttaa lisää vaaratilanteita. Tuomion julkistaminen taas nostaa erilaisia tunteita pintaan. Useissa tapauksissa, joissa ajatuksiltaan häiriintynyt ihminen tekee julmuuksia, syyllisiä tapahtuneeseen olemme pidemmän tien kautta me kaikki. Yhteiskunta pyörii lakien ja asetusten varassa. Resursseja syydetään kohteisiin, jotka ovat päättäjille ja näin ollen myös äänestäjille tärkeitä. Kun kriisit puhkaisevat turvallisuuden tunteen väkivaltaisuuden naamion muodossa, olisi viimeistään aika asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Vastuu tapahtuneista on meillä kaikilla.

Inhimillinen tuska saa minut tuntemaan kipua. Uneni pätkittyy ja usein löydän itseni itkemästä niiden takia, joita on satutettu. Minun kyyneleeni eivät helpota kärsiviä mutta heidän kyyneleensä saavuttavat minut ja tunnen suurta avuttomuutta heitä miettiessäni. Tunnen myös samaistumista. Menetysten, fyysisen kivun ja henkisen paineen tunteet kertautuvat minussa. Tahtoisin ojentaa käteni mutta kaikki se tapahtunut on niin kaukana. Ei ole resursseja kuin itkeä ja tuntea voimakasta empatiaa. Kun jossain kuolee ihminen tai eläin väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai sairauden riuduttamana, tunnen viiltävää tuskaa. Onnekseni en pysty lukemaan uutisia intensiivisesti. Se suojaa herkkää sisintäni repeytymästä riekaleiksi.

Miten asioilta, jotka ahdistavat mutta joille ei itse voi mitään, pystyy suojautumaan? Sanotaan, että laita mediatulvalle rajat ja koeta keskittyä omaan elämään. Mieti, miten todennäköistä on, että tapahtunut toistuisi tai osuisi omaan arkeen. Mitä lähempää järkytys sivuaa meitä, sitä vaikeampaa on palauttaa itsensä normaaliin tilaan. Kaukana maailman laidalla tapahtunut asia tulee usein unohdettua arjesta sen jälkeen, kun uutisointi siitä laantuu. Jos tapahtuman keskipiste on oman elinympäristön sisällä tai jos se jopa koskettaa läheisiämme, turvallisuuden tunteen ja normaalin arjen palauttaminen on pitkä prosessi. Kuitenkin, vaikka sulkeutuisin koko yhteiskunnan uutisoinnin ulkopuolelle, jo tapahtunut ja tietoisuuteen imeytynyt tapahtuma on vääjäämättä muokannut sisintäni. En pysty sivuuttamaan asiaa enää siinä vaiheessa, kun se on paiskautunut päin käsityskykyäni. Keinoni suojautua ahdistukselta ovat kovin minimaaliset. Lähinnä liikkuminen ja rukous ovat mieleni rauhoittajat.

Yhteiskunnan tuki haavoittuneelle on kuin laiva, joka ei poikkea väylältä. Se näkyy suurena ja tuntuu pienenä.

Ihminen, joka on kokenut trauman, muuttuu. Tätä muutosta ei pitäisi kenenkään jäädä selvittelemään yksin. Muuten olemme jatkuvassa oravanpyörässä. Traumasoituneen ihmisen mieli on hauras. Jokainen yksilötasollakin etsii oikeutta, tasapainoa ja kokemukset tapahtuneista muokkaavat ihmistä lisää. Yhteiskunnan tuki on ailahtelevaista. Joukkokriiseissä on nähtävissä pureutumista massojen auttamiseen. Tämä on hyvin lohdullista, sillä usein esim luonnonkatastrofit tekevät kertaheitolla elämänalustasta täysin uuden. Ihmiset joutuvat aloittamaan kaiken tyhjästä. Se, mihin tarvitaan toisenlaista otetta, on yksilöä kohdannut kriisi. Moukaroitu ihminen jää valitettavan usein ahdistuksensa kanssa yksin autiolle saarelle. Laivat, joiden väylät risteävät autiosaaren vesistöjä, ovat yhteiskunnan tarjoama tuki. Se näkyy valtavana horisontissa mutta ei koskaan saavuta apua tarvitsevaa ellei tämä omista soutuvenettä, schwarzeneggerin lihaksia ja tahtoa hakeutua väylälle. Tämä tahto on usein nujertunut kriisin myötä.

Ilman suojelusenkeleitä kyky selvitä tien ylityksestä olisi mahdotonta.

Olen joutunut itse kokemaan tuo yhteiskunnan tukilaivaston ohiajon. Lippulaiva toisensa jälkeen on näkynyt silhuettina horisontissa. Yksikään kapteeni ei ole pyytänyt luotsia saati hinaajaa muuttaakseen kurssiaan kohti autiosaartani. Väylät ovat kyllä kyllin syviä ja satama-altaassa on laiturointiin tilaa. Yhteiskunnalla ei vaan ole tahtoa, aikaa eikä resursseja paneutua vaihtamaan kurssia yksilöä auttaakseen. Miten sitten olen yhä tässä? Minulta on otettu mutta vastapainoksi olen myös tuntenut saamisen riemun. Vierelläni on joukko ihmisiä, jotka taivuttavat autiosaaren hedelmäpuiden oksia saadaksemme syötävää, he ovat apuna rakentamassa suojia tuulta, sadetta ja kylmyyttä vastaan ja he kaivavat hiekkalinnoja kanssani autiosaaren rannassa. He nauravat, itkevät ja kumittavat ahdistukseni piirustuksia. He ovat herkän mieleni tukipilarit. Minulla on lisäksi vierelläni suojelusenkeli, joka todella osaa asiansa.

Pienilapioinen ja ämpärillinen

Hiekkalaatikolla istuu kaksi tenavaa. Toisella on pieni lapio, jonka avulla syntyy upeita hiekkakakkuja. Toisella on myös lapio. Ja uutuuttaan hohtava ämpäri. Hiekkakakkuja syntyy näidenkin avulla mutta ne eivät miellytä tekijäänsä. Ämpärillinen tenava katselee välillä pienilapioisen tenavan teelmiä ja kääntyy sitten tekemään omiaan. Lopulta ämpärillinen saa tarpeekseen. Hän nousee ylös, potkaisee rikki pienilapioisen suurimman hiekkakakun, huutaa olet pöhkö ja lähtee tavaroineen pois.

Hiekkalaatikkoleikit 🙂

Toistakymmentä vuotta myöhemmin, kummankaan sen enempää muistamatta lapsuuden hiekkalaatikkoepisodia, nämä tenavat ovat nuoria aikuisia. He ovat ehkä käyneet samaa ala- ja yläkoulua. Joka tapauksessa heidän tiensä ovat olleet yhteneväisiä ja heistä on tullut kamuja, jopa ystäviä keskenään. Kun ämpärilliselle tulee huolia, pienilapioinen on tukemassa ystäväänsä. Ja toisinpäin. Lopulta kuitenkin käy niin, että pienilapioinen sairastuu vakavasti. Ämpärillinen käy katsomassa ystäväänsä sairaalassa. Samaan aikaan paikalla on lääkäri, joka ilmoittaa, että pienilapioinen kyllä selviää mutta tarvitsee jatkuvaa apua vielä viikkoja toipilaskaudella. Ämpärillinen raivostuu ja tempaisee lääkärin kaulasta stetoskoopin ja heittää sen seinään. Ämpärillinen poistuu paikalta.

Miksi on niin vaikeaa antaa toisten loistaa? Miksi on niin vaikeaa kohdata vastoinkäymisiä? Miksi on niin vaikeaa astua eteenpäin, mutta kuitenkin muistaa menneisyys? Eletty elämä, joka sisältää paljon yhteisiä muistoja. Kun tuo elämä muuttuu, tuntuu olevan yhtä vaikeaa sopeutua siihen. Ja vielä vaikeampaa pitää yhteyttä häneen, joka on poistunut arjesta. Nostan hattua niille ihmisille, jotka pitävät yhteyttä kanssakulkijoihin, jotka ovat antaneet palan itsestään heille. Veljeni on oiva esimerkki tällaisesta ihmisestä. Ihmiset menneisyydestä tuntevat meidät usein paremmin kuin me itse. Kun tarvitsemme apua, he ovat usein niitä, jotka tietävät, miltä kantilta on parasta tukea antaa.

Ystävyydessä, parisuhteessa, sisarusparvessa tai missä tahansa suhteessa, jossa kaksi ihmistä toimii vuorovaikuttaen toistensa elämään kulkee mukana eräs hengenheimolainen. Kunnioitus. Me kun ollaan erilaisia, vaikka samassa puussa roikutaankin, ollen oksia, runkoa, juuria, kokonaisuutta. Hyvinä aikoina on helppo olla kiltti, huomaavainen ja ymmärtää. On jokin, mikä yhdistää. On jokin, minkä eteen valetaan yhteistä veistosta, yhteiselle jalustalle. Toisen mielipide on tärkeä. Opitaan kunnioittamaan sitä ja yhdistämään erilaiset arvot yhteiseksi paketiksi, kumpaakaan loukkaamatta.

Minne kunnioitus, välittäminen, kiltteys ja ymmärrys katoavat, kun tulee kuilu, jonka yli ei enää yhdessä mennä? Tunteet, jotka silloin nousevat pintaan, ovat raakoja. Väheksymistä, ilkeitä sanoja, kiristämistä, loukkaamista. Itku kurkussa vedetään naamalle maski, jotta toinen ei enää tunnistaisi syvintä sisintä. Eikä missään nimessä pääsisi sinne sisään. Elämä jatkuu ja uusia ystäviä, kumppaneita ja arjenjakajia ilmaantuu pelikentälle. Kävellään nokka pystyssä ohi. Ei kiinnitetä mitään huomiota, vaikka toisen lapio on katkennut ja hiekkalaatikko on muuttunut mutavelliksi. Olemassa olevaa ämpäriä kyllä kiillotetaan. Kaikki on hyvin minulla. Sinä sen sijaan olet luuseri.

Minne ne katoavat? Vuosia jatkuneet hyvät tunteet, hyvät hetket, yhteiset jutut, harrastukset, toisen olemassa olon onni. Jos ylitettävä kuilu on todella mahdoton ylittää yhdessä, olisiko mahdollista kuitenkin pitää huolta, ettei kummankaan tarvitse pyyhkiä vuosien, jopa vuosikymmenten muistoja kuilunpartaalta alas? Kunnioittaa toista ihmisenä. Hän on kuitenkin tuonut olemisensa ja turvallisuuden elämään silloin, kun molemmat osapuolet sitä toisiltaan tarvitsivat. Vuosien jälkeenkin, joku saattaa odottaa. Soittoa, viestiä, yhteistä kahvihetkeä. Kun kerran on antanut itsestään toiselle kaiken, se ei muutu kuilun reunalla kiveksi. Ihminen muuttuu, tulee uusia arvoja, ihmisiä, tapahtumia. Menneisyydessä saattaa kuitenkin olla pienilapioinen. Hiekkakakun sijaan hänen edessään on muokkaamatonta hiekkalaatikon hiekkaa.

Suklaa on hyvää

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.

Äitiyden onni on antaa lapsilleen vapaus olla kedonkukkia

Työyön jälkeen ajelin kotiin. Keli oli pitkästä aikaa plägä. Lähdin liikkeelle pimeässä. Mantereen puolella väyläpoijujen valot olivat oivia tienviittoja. Ruotsinsalmen ohitettuani katselin siniseen hämärään, joka oli pikkuhiljaa väistymässä. Kaukana taivaanrannassa oli heikko puna, jota ympäröi tiiviisti pilvimassat. Auringonnousua oli turha koettaa kuvata.

Valoa on vain hitunen, ulappa on peilityyni. Aurinko ei ole vielä ehtinyt taivaanrantaan. Hiljaista. Vain omat ajatukset seuranani.

Hiljaisuudessa ajellessani mietin itselleni asettamia rajoja. Sellaisia, jotka ovat matkanneet mukanani vuosikymmeniä. Oikeastaan nuo rajat eivät edes tunnu rajoilta, ne ovat osa minua. Kuitenkin ne rajoittavat elämääni, koska pidän niistä kiinni. Osa niistä on syntynyt jo lapsuudessa. Vanhempani ohjasivat meitä tiettyyn suuntaan ja osa rajoista jäi roikkumaan minuun. Jollakin ajatustasolla niitä voisi kutsua kasvatuksen tulokseksi mutta luulen, että minun kohdallani osa niistä on kuitenkin kasvanut minuun kiinni, koska olen ruokkinut lapsena kuulemiani letkautuksia. Lopulta ne ovat tulleet niin lihaviksi, että ovat muuttuneet elämänohjeiksi.

Elämänohjeet ovat kummallinen joukko. Ne kerääntyvät vuosien varrella tajuntaan ja niistä sitten voimakkaimmat valikoituvat kantaviksi pinnoiksi. Se, mikä lapsena tuntui tutulta ja turvalliselta, matkaa kupeessamme hamaan vanhuuteen asti. Kuitenkin lapsen silmin maailmaa katsoessa kaikki näyttää erilaiselta. On turvallista tuudittautua vanhempien ja muiden aikuisten antamiin totuuksiin. Murrosiässä näitä totuuksia sitten alkaa kyseenalaistaa ja muokkaamaan. Ehkä niistä osa seuraa muokkattuinakin elämänmittaisen matkan vierellämme.

Tarkastelen tätä asiaa akuutisti äitinä, sillä nuorin poikani on murrosiän pyörityksessä. Poika on kyllä jo pikkuhiljaa saapumassa tyveneen. Itse olen äitinä muokannut saamiani elämänohjeita lapsilleni sopiviksi. Liputan vahvasti lapsen persoonan huomioonottavaan kasvatukseen. Se, mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Yksilöllisyys neljän lapseni kanssa on ollut punainen lanka äitiydessäni. Kuinka paljon kysymyksiä, epäilyksiä ja muokattuja muunnelmia olenkaan saanut hypistellä lasteni seurassa. Joskus olen saanut kipakkaa palautetta arvoistani. Olen hyvinkin ollut fossiili, ylisuojeleva, se-oli-sinun-lapsuutesi -leimattu ja ties mitä. Lapseni ovat kaikki sanoneet, mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten olen taas etsinyt uutta väylää komentosillaltani, jossa lapseni tietysti ovat mukana.

Ehkä pitäisi olla vahvempi auktoriteettina? Näin minua on ohjeistettu. En yksinkertaisesti sulata ajatusta, että olisin käskyttäjä tai että näyttäisin ehdottomuuteen nojaavaa esimerkkiä, miten elämä pitää elää. Annan lapsilleni vapauden kokeilla varpailla, onko vesi kylmää. Toiset heistä tyytyivät katselemaan kevät merta, toiset hyppäsivät laiturilta veteen, kysymättä pintalämpötilaa. Sama ajatus pätee nopeuteen omaksua jokin asia. Olen niin usein todennut, että yhteiskunta lokeroi meitä. Ihmisille asetetaan rajat, jotka perustuvat aikaan. Sen ja sen ikäisenä sinun pitää olla saavuttanut sitä ja sitä. Naurettavaa. Tätä totuutta sitten taotaan jo pikkukoululaisten vanhempien päähän. Lapsesi on vähintään poikkeava, jos hän ei ole saavuttanut jotain tiettyyn kalenteriajankohtaan mennessä.

Sama lokerointi jatkuu aikuisten maailmassa, vieläkin julmempana. Pitää olla työllistynyt, omata terveet elämäntavat, olla perheellinen, hetero, opiskellut, lapsia vähintään 1,8 ja tietysti vähäpäästöinen auto. Hyvä on muistaa myös kuulua johonkin harrastusporukkaan, somettaa vähintään kolmen tunnin välein tekemisiään, epäillä kaikkea, mikä ei ole samasta muotista ja pisteenä i:in päälle, pitää muistaa olla sosiaalinen, seurallinen ja siveä. Niinpä niin. Meitä on joka junaan. Jokainen voi mielestäni elää haluamallaan tavalla, kunhan ei satuta itseään eikä toisia. Kun antaa lastensa edetä omassa tahdissaan, heistäkin kasvaa junassa matkustavia moniottelijoita.

Onneksi elämä on paras opettaja. Eteeni on tullut vuosikymmenten aikana monenlaisia ihmisiä. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Olen ottanut opikseni. Ja lopulta olen rohjennut astua rajojen yli. Toiset asiat olen tehnyt hyvinkin nopeatempoisesti. Ja toisia asioita olen valmistellut vuosia. Olen löytänyt tavan elää, jossa olen tasapainossa. Sen tasapainon löytymisen toivon löytyvän jokaiselle ihmiselle. Omille lapsilleni, ystävilleni, läheisilleni ja kaikille tossunkuluttajille, kautta universumin.

Ankkuroitu

Löysin liki neljä vuotta sitten kirjoittamani novellin olkapääleikkauksestani ja siitä toipumisesta. Koska minulle on tehty paljon leikkauksia ja nykyinen selän tilanne on hyvin häilyväinen, liitän tähän perään Ankkuroidun blogikirjoituksena. Tämä on osittain itselleni pohja, jota seuraten saatan kirjoittaa selästäni samantapaisen novellin.

Ankkuroitu

Syyskuussa kuluvaa vuotta (2015) astelin reippain askelin (niinkuin on tapanani töissä aina kulkea) asiakkaan pihaan, tarkoituksena viedä laatikkoon lehti. Mikään mahti maailmassa ei ole koskaan saanut minua pelkäämään pihassa irti juoksevia koiria, tai säpsähtämään pihapiirissä olevia humalaisia ihmisiä saati sitten että väistelisin myrskyn saattelemaa vastatuulta, kaatosadetta, metrisiä lumiröykkiöitä tahi mitään vastoinkäymistä silloin, kun täytettävänäni on työn vaatima toimenpide. Mutta vaikka kuinka olin rohkea ja peloton, ja astelin varmoin askelin kohti päämäärääni, en osannut kymmenen vuoden kokemuksellakaan aistia tätä salakavalaa olentoa, joka kirjaimellisesti kietoutui minuun. En oikein ymmärrä, miksi niitä pidetään vapaana, keskellä yötä pihoissa, ilman, että on minkäänlaista varoituskylttiä edes lehdenjakajaa varten. No, joka tapauksessa, astelin pihassa ja aloin nousta rappuja ylös laatikolle. Sieltä se tuli, täysin varoittamatta! Kouluttamaton puutarhaletku. Se kiepsahti jalkojeni eteen, venyttäen itsensä täyteen mittaansa, aivan varoittamatta ja äänettömänä. En oikein ole tähän mennessä vieläkään selvittänyt, millaista äänimaailmaa puutarhaletkut käyttävät saalistaessa. Itse en kuullut mitään. Tai no, käsien varaan kaatuessani kuulin kyllä tömähdyksen, mutta uskoisin sen tulleen minusta, en puutarhaletkusta. Sen jälkeen kuulin vielä muutaman suomalaisen sivistyssanan lausutuksi, tosin nekin, luulen, tulivat minun suustani, ei puutarhaletkun.

Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei nähnyt. Otin lehden maasta, katsoin jalkoihini ja siinä se köllötti. Täysin viattomana, ja äänettömänä yhä. Eikä se edes vaivautunut siirtymään. Ei, en potkaissut sitä vihapäissäni. Vein vain lehden laatikkoon ja astelin varovasti letkun yli ja palasin kadulle. Ja tottakai, jatkoin työni loppuun.

Yön päätteeksi sitten vihdoin unille. Muutaman tunnin unet keskeytyivät sitten kovaan särkyyn vasemmassa olkavarressa. Makasin hetken hiljaa petissä ja kuulostelin. Tuttuakin tutumpi särky. Nousin ylös vain huomatakseni, että olkapää on todella kipeä. Mietin kolmen vuoden takaista tapaturmaa ja oireita olkanivelessä. Tiesinpä jo siinä vaiheessa sen, mikä diagnoosi tulee olemaan. Muutamien päivien päästä löysin itseni työterveyslääkärin vastaanotolta. Tarvitaan kuvaus. Ultra. Lähete sinne, tuossa ole hyvä. Työterveyslääkäri taitaa tuntea minut jo hyvin, sillä lähetettä ojentaessa, hän katsoi minua ja sanoi: Et taida haluta jäädä sairaslomalle? Sairaslomalle, mie? No en, vastasin.

Ultra tehtiin ja tiesin tuloksen ennenkuin radiologi ehti edes avata suutaan. Tämä on ehjä lukuunottamaatta valtavaa verenpurkausta kudoksissa. Takaisin lääkärille ja uusi lähete erikoislääkärille. Jälleen tiesin, mitä sitten seuraa. Lähete magneettikuvaukseen. Kalpenin ennenkuin pääsin ulos vastaanotolta. Se putki on tuskainen paikka. Ei fyysisesti vaan psyykkisesti. Kävelin vielä röntgeniin tilaamaan ajan rekkaan, ja sitten odottelemaan viikon verran aikaa…
Viikko tuntui pitkältä. Minusta se oli vaan hyvä. Olisi voinut olla vieläkin pidempi. Oli paljon töitä, sekä yöllä että päivällä ja muuta puuhaa kotona koirien ja poikien kanssa. Minusta tuntui niin mukavalta, kun päivät matelivat. Sitä melkein jo unohti kaiken kiireen keskellä, mikä oli seuraavana tiistaina edessä. Lopulta se päivä kuitenkin koitti. Lampsin röntgenin luukulle ja sitten odottamaan. Minun tuuria se, että ajat olivat tunnin myöhässä. Laitoin viestiä Ismolle, joka tuli seurakseni istumaan ja pitämään minua kädestä kiinni. Minua ei pelottanut. Ei, ei todellakaan pelottanut. Minun sisällä, jossain hyvin syvällä, odotti kamu nimeltä ahdistus ja hänen kamunsa paniikki. Ensin mainittu päätti lähteä ulkomaailmaan ensin… Puristin aina vaan kovempaa Ismon kättä. Tunsin, kuinka sydän alkoi reagoimaan ahdistuksen avatessa ulko-ovea. Sitten minut kutsuttiin sisään. Siis varjoainetta niveleen. Ismoa kuvotti ne piikit, jotka minuun iskettiin, minua ei. Mie taistelin tämän sitkeän kamun ulosmarssia vastaan. Vääjäämättä se teki tuloaan viekkuun. Ei olisi tarvinnut.

Paineen tunne nivelessä. Varjoaine teki tilaa itselleen. Ei onneksi mitään kipua. Heipat Ismolle, joka lähti siirtämään autoani ja nousin rekkaan. Tutut kuviot. Olisin voinut ottaa kelloani ja sos-passiani pois tuntitolkulla, ei minulla tässä mikään kiire ole. Katsoin röntgenhoitajaa, olen valmis. Hän katsoi minua ammattilaisen ilmein takaisin. Onko kaikki hyvin, hän kysyi. Ei, ei ole hyvin. Tunsin kuinka ahdistus irvaili minulle. Olkapäälläni. Siinä se istui, heilutteli pitkiä koipiaan, irvokkaasti istuen kipeän käsivarteni päällä. Koetin epätoivoisesti tiputtaa sen maahan, vaikka tiesin jo ennakkoon sen olevan turha toimenpide. Katsoin uudestaan röntgenhoitajaa. Mie en pysty olemaan tuolla. Näytin kädelläni hänen ohitseen, hänen takana näkyvää magneettilaitetta, putkineen. Hoitaja kysyi, sanoinko asiasta varjoainetta saadessani. Kyllä sanoin, mutta vastaus oli, että asenteella sieltä selviää. Hoitaja pyöritteli päätään. Hetkeksi tuli vahva olo. Röntgenhoitaja oli ammattilainen. Hän tiesi, mitä magneettiputki toisille voi aiheuttaa. Ahdistus liukastui ja putosi lattialle. Nopeasti se kuitenkin kiipesi siihen takaisin, vikkelä kun oli. Koetin parhaani mukaan tehdä ahdistuksen matkan vaivalloiseksi, vääntelehtimällä ja korjailemalla vaatteitani vähänväliä. Ulkopuolisesta käytökseni varmaan näytti hermoilemiselta. Tosiasiassa kuitenkin koetin kaikin tavoin saada ahdistuksen karistettua kimpustani. Se mokoma onnistui kuitenkin tavoitteessaan ja istui jälleen tiiviisti olkapäälläni. Menin lavitsalle ja hoitaja kiinnitti olkapääni telineeseen. Tunsin voimakasta kipua, nivel oli pahasssa asennossa. Samalla tavalla siihen koski kolme vuotta sitten, kun se magneettikuvattiin. Luurit päähän ja se paras ystävä käteen: pallo, jota painamalla hoitaja tulee hetkessä luokseni, kun olen putkessa.

Kuulokkeista kuulin hoitajan rauhoittavan äänen. Kuvaus alkaa, ensimmäinen sarja kestää niin ja niin monta minuuttia. Rauhoittelin itseäni. Vaikka putki oli ahdas, ahdistus onnistui roikkumaan mukana. Itse asiassa se asettui irvokkaasti tyynylleni, aivan pääni viereen. Miten se kehtasi? Retosteli vielä pehmeällä tyynyllä ja näin sivusilmällä, kuinka se kaivoi taskustaan kännykän. Kelle se nyt soittaa, magneettiputkessa. Teki mieli painaa palloa ja ilmoittaa hoitajalle, että täällä on matkapuhelin magneettilaitteessa. Lopulta katsoin kuitenkin järkevämmäksi keskittyä itseni rauhoittamiseen. Niinpä. Ahdistus sai rauhassa soittaa. Ja nyt jälkikäteen tiedän, kelle se soitti. Parhaalle kamulleen, paniikille.

Ensimmäiset minuutit keskityin työasioihin. Mietin itseni piireille ja jaoin lehtiä. Se toiminto on minuun niin syvälle selkäytimeen varustettu, että se on helppoa, jopa magneettiputkessa. En muista enää mille kadulle pääsin, kun aloin tuntea vastustamatonta halua liikkua. Liikkuminen on tietenkin kielletty putkessa. Koska tiesin, etten saa liikkua, minua alkoi hermostuttamaan. Ja se oli se huume, joka sai ahdistuksen kamun liikkeelle. Hermostuminen antoi paniikille työkalut ja jälleen kuulin, kuinka ulko-ovi narahti. Paniikki iskeytyi suoraan päin minua. Se lietsoi jokaista lihastani liikkumaan, se lietsoi kipua olkapäässäni. Se jollain käsittämättömällä tavalla sai putken seinämät lähestymään minua. Ja vaikka minulla oli silmät kokoajan tiukasti kiinni, tunsin sen lähestymisen. Muutamien kymmenien sekunttien ajan koetin pitää itseni kasassa. Taistelin vahvasti, siihen olen tottunut mm. kestävyysjuoksussa. Sitten tuli piste i:n päälle. Ajatukseni karkasivat lehtienjaosta tilanahtauteen, hautaan, putoamiseen, luiden särkymiseen, murskaantumiseen. Painoin palloa. Ja odotin. Todellisuudessa hoitaja oli luonani viidessä sekunnissa. Minusta tuntui kuitenkin, että hän viipyi matkalla tunnin.

Sitten pääsin pois putkesta. Ahdistus ja paniikki katosivat. Raukkamaista. Eivät jääneet edes loppuselvitykseen. Katosivat vain. Hoitaja kysyi rauhallisesti, miten voin. Pyöritin vain päätäni. Hetken keskusteltuamme, päädyimme ottamaan casen viikon päästä uudelleen, lääkityksen avulla. Huokaisin helpotuksesta, ulos. Ismo oli ulkona vastassa. Kuinka hän osasikaan tulla paikalle juuri silloin? Menin huilaamaan teekupin ääreen ennen ajomatkaa kotiin.

Seuraava viikko tuntui lentävän. Itse en mitenkään siitä nauttinut. Tiesin, että joudun pian taas putkeen. Vaikka hoitajat kuinka minulle vakuuttelivat, että lääke, jota saan, rauhoittaa minut täysin, sinkoilin seinille yhden jos toisenkin kerran pitkin viikkoa. Minusta jotenkin vain tuntui siltä, että seinät nimenomaa halusivat minun tekevän niiden kanssa lähempää tuttavuutta. Niinpä seuraava tiistai saapui pian, aivan liian pian. Ismo haki minut kotoa ja vei tutkimuksiin. Tultiin sovittuun aikaan hoitajan luo. Hän katsoi minua arvioiden. Jaa, että olet noin pienikokoinen. Kuinkahan paljon tätä uskaltaa sulle antaa? Katsoin häneen kysyvästi. Mie en halua laukata täällä jatkuvasti. Anna nyt sellainen annos, että taatusti pystyn putkessa makaamaan. Tämän ääneen sanottuani, kamuni sisätiloissa tuntuivat liikehtivän. Ahdistus ja paniikki. Lopulta hoitaja teki päätöksen. Tässä sinulle norsun annos, isompi mieskin rauhoittuu tämän määrän kanssa täysin. Napit naamaan ja lasi vettä perään. Olin yhä tilassa, jossa taistelin painamalla ulko-ovea tiiviisti kiinni. Käveltiin sitten Ismon kanssa pitkin Lääkärikeskusta, sillä lääke ei heti alkanut vaikuttamaan.

Koska olen elämäni aikana joutunut samantyyppisiä lääkkeitä ottamaan ennenkin, tiesin milloin on aika istua alas. Silloin, kun hienoinen humina sekoittaa äänet tuulen pauhuksi, ja rakennusarkkitehdin kunto alkaa arveluttaa lattioiden vaaterin muuttuessa kaltevaksi. Väsymystä en tuntenut lainkaan, ainoastaan lievää ajattelun hitautta. Ismon mielestä puheeni oli hieman puuroista. Kamuni sen sijaan pysyivät ärsyttävän innokkaina ulko-oven liepeillä. Mietin itsekseni, mikä annos riittää loppujen lopuksi siihen, että ne molemmat pysyvät sisätiloissa.

Lopulta varjoaine huoneesta kutsuttiin minut paikalle. En ole ikinä pelännyt tai ollut moksiskaan mistään piikityksistä. Muutaman kerran olen saanut verikokeissa tuta, miltä tuntuu, kun neula menee ohi suonen mutta olen sivuttanut tunteen olankohautuksella. Tällä kertaa oli toisin. Minusta tuntui, että varjoaineen laittaja ei ollut oikein ajantasalla. Ensinnäkin hän höpötti liikaa. Vastapäätä minua siis istui keski-ikäinen mies, joka soljutteli sanoja suustaan kuin runoilija. Paitsi, että hänellä oli valkoinen takki päällään ja hän oli radiologi. Koetin parhaani mukaan olla mukana juonessa ja juttelin takaisin. Kaikki sujuikin mielestäni kohtuullisesti, ja välillä jopa mietin, että voisin vaikka tähän torkahtaa. Ehkäpä lääke vaikutti paremmin, kun olin makuuasennossa. Mutta sitten, tämä valkotakkinen runoilija sanoi ääneen oh hoh ja samaan aikaan viiltävä kipu lävisti koko olkavarteni. Minulta pääsi useampi sivistyssana (näin Ismo minulle jälkikäteen kertoi). Kipu oli valtava. Puudutuspiikki oli osunut ohi kohteensa ja jälki sen mukaista. Lääkäri lisäsi vauhtia, siis sanojen suoltamista ja iski kaksi puudutuspiikkiä lisää. Oli aivan sama, vaikka minulle olisi annettu norsulauman kaatava annos rauhoittavia, mieleni sopukoita viilsi primitiivinen vaisto, joka kehoitti pakenemaan. Pysyin kuitenkin lavitsalla mutten ollut enää tippaakaan rauhoittunut, väsynyt tai tokkurainen. Lopuksi varjoaine niveleen ja kipu yltyi.

Ismo talutti minut rekkaan. Olin jo moikkaamassa hänelle heipat, kun hoitaja sanoi, että Ismo voi tulla mukaan pitämään minua kädestä kiinni. Suuri helpotuksen tunne ympäröi minut kokonaan. Päässäni oli lisäksi kumma tunne. Väsymystä en tuntenut tippaakaan. Mutta ahdistus ja paniikki taisivat jäädä rekan ulkopuolelle. Tai jos olivat mukana, olivat saaneet sen norsunannoksen ainetta sisuksiinsa ja makasivat jossain mieleni sopukoissa kuin pullokaupalla olutta nauttineet juhlijat. Pienen pieni väre pakenemisesta pysyi kuitenkin kokoajan ajatuksissani. Olin valmiina pakenemaan mutta kiltisti seurasin hoitajaa putken luo. Puristin Ismon kättä kokoajan. Katselin putkea voitonriemuisena. Päätin, että pysyn putkessa, tapahtui mitä tapahtui. Tämäkin hoitaja oli aivan huippu ihminen ja jutteli rauhoittavasti minulle ja kertoi samalla Ismolle, mitä tapahtuu ja missä hän voi olla.

Kuvaus käynnistyi. Hoitaja kertoi kuulokkeiden kautta tutkimuksen etenemisestä. Ismo retkotti epämääräisessä asennossa jalkani vieressä, pitäen tiukasti kiinni kädestäni. Tai se taisin olla mie, joka kättä eniten puristi. Lääke ei edelleenkään väsyttänyt. Pintajännitys oli poissa mutta yhä sisälläni pidettiin bileitä, joista väkisin oltiin tulossa ulos. Kun sitten tunsin sen saman pakottavan tarpeen liikkua, puristin Ismon kättä. Hän vastasi välittömästi puristukseeni silittämällä sormiani. Taistelin. Muutamien minuuttien välein hoitaja ilmoitti uudesta kuvauksen kestoajasta. Tunsin, kuinka ahdistus ja paniikki tanssivat lääkeainehumalassa vatsani päällä. Välillä tanssi yltyi hurjaksi rumbaksi ohimollani. Puristin silmiäni yhä tiukemmin kiinni ja sanoin itselleni puoliääneen, että norsut saattavat kaatua tähän aineeseen mutta mie en. Silti, vaikkei lääke vaikuttanut minuun sillä laajuudella, mikä oli oletus, lääkkeellä oli kuitenkin rauhoittava vaikutus nimenomaa paniikin askeleiden nujertamisessa.

Sitten kuulin parhaan mahdollisen tiedon kuulokkeista. Viimeinen sarja. Muutama minuutti. Hiljaisuus. Ovi kolahti ja hoitaja veti minut ulos putkesta. Ismo oli hyvin voipuneen näköinen. Puoli tuntia ties missä asennossa, jännittyneenä, hän oli hoitanut lempeästi tehtävänsä. Mie olin, lääkkeen avustamana, nujertanut ahdistuksen ja paniikin ulosmarssit ja selvisin hauta-murskaantumisesta ehjin nahoin. Kun nousin istumaan, alkoi huone pyöriä. Hoitaja ja Ismo auttoivat minut ulos. Katselin aamupäivän taivasta hymy huulillani. Mietin sekunttien murto-osissa historian siitä, miksi mie taas jouduin makailemaan putkessa. Jos ei pysy pystyssä, voi sattua kaikenlaista. Sitä kuitenkin on oppinut pitämään tasapainonsa jo vuosikymmeniä sitten, ja nyt sitten tekee tuttavuutta maankamaran kanssa liian vauhdikkaasti. Ismo keskeytti historiikkini pohdinnan.

Sitten elimistöni alkoi reagoimaan lääkkeeseen uudella tavalla. Väsymys astui kuviin ja huimaus yltyi. Tuntui, että vasta nyt olisi kannattanut joutua putkeen. Olin niin rättiväsynyt, että olin nukahtaa Ismon viereen. Tuollaista väsymystä ei tule vaikka valvoisin kaksi vuorokautta putkeen. Ja sitähän yötyöläinen, joka vielä päivätkin juoksee lisätöissä, vääjäämättä joutuu kokemaan. Olen aina ollut vahva valvomaan. Nyt kuitenkin väsytti tavalla, joka oli… noh, hyvin unenomaista. Lopulta Ismo auttoi minut autoon ja lähdettiin ajelemaan kotiin. Matkasta en muista mitään. Kotiin päästyämme kaaduin sänkyyn. Nukuin ja nukuin. Onneksi seuraava yö oli vapaa, muuten olisin tehnyt työt muistamatta mitään. Tosin, jos ne kertaalleen on tehnyt putkessa maatessa, miksipä ne eivät olisi sujuneet uudestaan paikanpäällä.

Magneettikuvauksen tulos, 13. ja perjantai, Ramin vastaanotolla.

Magneettikuvauksesta toivuttuani tilasin ajan kirurgilleni kuullakseni, mikä olkapäässäni on vikana. Historiamme tämän vanhan herrasmiehen kanssa on pitkä, onhan hän operoinut minua päästä varpaisiin kolmattakymmentä kertaa. Aikojen alussa, ensimmäisten leikkausteni seassa tapahtui aikoinaan isompi fiba, joka johti siihen, että operoitu polveni sai matkaansa ei toivotun vieraan: sairaalabakteerin. Muistan sen kuin eilisen päivän, valitettavasti. Polven leikkaus meni hyvin, sieltä poistettiin irtonaisia rustopaloja. Muutama päivä leikkauksen jälkeen heräsin tunteeseen, jota en toivo koskaan enää tuntevani. Kipu. Kun liikutin leikatun jalan varpaita, tajuntani pimeni. Olen aina pitänyt pimeästä mutta kivun kera tuo tunne oli vähintäänkin katastrofaalinen. En pystynyt liikkumaan milliäkään ilman viiltävää, koko naisen läpi kulkevaa tuskaa. Muistan siinä maatessani pohtivani pitkään, nostanko peiton ja kurkkaan, miltä polveni näyttää. Näin vuosikymmenten jälkeen, jos vain olisi ollut mahdollista, olisi kannattanut olla katsomatta. Polveni oli valehtelematta jalkapallon kokoinen. Sitten pikakelaus sitten hetkeen, jolloin kirurgini pelasti minut pinteestä. Olin maannut verenmyrkytys tilassa letkuissa pari viikkoa Karhulan sairaalan osastolla sairaalabakteerin jyllätessä elimistössäni. Oli 20-vuotis syntymäpäiväni. Aamulla toinen lääkäri tokaisi minulle, että tiputushoito jatkuu, ei mahista irrottautua letkuista. Sitten Rami ilmestyi iltapäivällä sattumalta osastolle. Hän kävi katsomassa minua. Katsoin masentuneena sängynpohjalta, vasen polvi oikosenaan petissä. Sanoin hänelle hiljaa, aivan varoen, ikäänkuin polveni olisi voinut mennä rikki kovempaa ääntä käyttäessäni. Ota nää piuhat multa irti, haluan liikkumaan. Rami katsoi minuun, silitti päätäni ja irrotti minut letkuista. Nousin hänen avustamanaan istumaan, hetki paikallani ja kyynersauvat käsiin. Ja niin alkoi toipuminen sairaalabakteerin ikeestä. Kaiken kaikkiaan toipuminen kesti 4 kuukautta, jonka aikana jäykistynyt polvi saatiin uudelleen liikkuvaksi.

Nyt sitten istuin Ramin vastaanoton oven takana, ties kuinka monetta sadatta kertaa. Tuo luku ei suinkaan ole liioiteltu, sillä Rami on leikellyt minua yli 20 kertaa ja joka leikkauksen yhteydessä olen joutunut käymään 10-20 kertaa vastaanotolla. Minulla oli vahva tunne ja jopa tietoisuus tulevasta diagnoosista, olihan Rami leikannut samaisen olkapääni reilu kolme vuotta aiemmin. Oireet olivat täysin samat. Mietin siinä istuessani, mitä kaikkea silloiseen tapaturmaan sisältyi. Sitä kun rakastaa juoksemista. Mutta tielle saattaa jostain metsän kätköksistä poukkoilla itsekseen vaeltavia kiviä ja oksia, joiden ainut tarkoitus on saattaa tielläkulkija nurin. Ja jos ne eivät onnistu tehtävässään täysin, niitä suuresti miellyyttää myös tilanne, jossa ihminen tahi eläin saattaa heidän avustuksellaan nivelensä epäloogisiin asentoihin. Seurauksella, että nivelsiteet, ne joustavat kuminauhat niveliemme ympärillä, joutuvat venytykseen, jota ne eivät kestä. Kuuluu paukahdus, jonka seurauksena loppujen lopuksi huomaat makaavasi leikkauspöydällä. Näin kävi silloin myös minulle. Otin kaatumisen kädellä vastaan ja olkapäästä repesi hauiksen pitkä jänne, ja kiertäjäkalvosin. 6 viikkoa sairaslomaa leikkauksen jälkeen. Tunsin silloin hyvin syvää masennusta, niin pitkän pakollisen makaamisen johdosta.

Rami avasi oven: Hilja Markkanen. Minua hymyilyttää. Minun luottokirurgini. Ollaan aina tultu mainiosti toimeen, aina hän on minut kuntoon saattanut ja hän on erikoinen lääkäri: hänet saa milloin tahansa kiinni tekstiviestein. Nyt hän kutsui minut sisään toista nimeä käyttämällä. Kipsutan sisään hänen vanavedessään. En ehdi edes istumaan, kun Rami kysäisee minulta, mitä kuuluu. Tunnen tuon kirurgin tavat. Tiedän hänen itseluottamuksensa ja ammattitaitonsa työnsä suhteen. Hän tietää, mitä tekee. Katson häneen hieman hämilläni. Ikäänkuin tuo mitä kuuluu alustus ei toisi mukanaan mitään hyvää. En ollut tippaakaan epävarma, ettenkö tulisi tälläkin kertaa kuntoon mutta, mikä ihmeen mitä kuuluu Laura… Heitän takaisin lopulta yhtä letkeästi mutta kysyen suurempia kuin kysynkään. Mitä kuuluu Rami, mitä minun olkapäästäni löytyi.

Hiljaisuus. Hiljaisuus, joka kestää aivan liian pitkään. Istu alas vaan, Rami lopulta sanoo ja huokaisee. Lävitseni iskeytyy tikari. Eikä mikä tahansa tikari. Ainakin kolmipäinen, tai vieläkin enempi päitä, ja väkäkoukullinen kalastusväline sekä joukko sähköankeriaita ja piikikäs ruusupuskakin vielä. Katson Ramia. Rami katsoo minua ja ottaa sivupöydältä olkapään pienoismallin. Hän käyttää potilaalle diagnoosia selittäessään aina sellaisia. Ne selventävät enemmän kuin tuhat sanaa. Kiertäjäkalvosimessasi on ammottava reikä. Ei repeämää vaan reikä. Leikkaus tulee olemaan suuri ja toipuminen helvetin pitkä. Katson häntä silmiin ja nieleskelen.

Pitkä. Mikä sana! Sitten Rami selittää. Olen mukana täydellä korvavarustuksella. Taisin lainata pari lisäkorvaakin jostain, sillä kuulin kaiken erittäin selkeästi. Joskus sitä ei haluaisi kuulla mitään selkeästi, ainakaan tuollaista, mitä kuulin siinä istuessani. Ymmärsin sanat. Ymmärsin leikkaustekniikan. Ymmärsin, pahus soikoon, sanan pitkä merkityksen nimenomaa toipumisaikataulussa. Kerran kuusi viikkoa. Käsi sidottuna vartaloon. Toisen kerran kuusi viikkoa, kertaa kaksi, olkanivelen uudelleen mobilosointiin. Kolmannen kerran kuusi viikkoa lihasten uudelleen rakentamiseen. Olen aina rakastanut matematiikkaa. Koetin laskea väärin ensimmäistä kertaa elämässäni. Koetin sitä ihan tosissani. 6+12 +6 = … 24 viikkoa! Sehän on liki puoli vuotta, pahimmassa tapauksessa. Kuitenkin vähintään 18 viikkoa eli yli neljä kuukautta. Puhalsin pitkään ja hartaasti hapet keuhkoistani. Ja lopulta haukkasin uutta ilmaa tilalle.

Sitten Rami kirjoitteli paperit valmiiksi. Istuin ja katselin tuttuja seiniä. Katselin Ramin vaaleita, pitkiä hiuksia ja hänen käsiään, joilla hän korjaa minua. Miten tämä voi olla mahdollista? Ajattelin kuitenkin, että ei hätää, tulen kuntoon. Kunnes Rami kääntyi minuunpäin sanoen, koetan laittaa sinut kuntoon. Koetat??? Rami on aina sanonut, että laitettaan sinut kuntoon. Nyt hän vaan koettaa. Mitä, sain kysytyksi. Tunsin, miten ajatus vyörysi ylitseni. Tunsin, miten jäin kaikkien kirjaimien, sanojen ja lauseiden alle. Tuijotin vain häntä ja koetin muuttaa mielessäni sanan koetan sanaksi laitan. Mutta ei se onnistunut. Eihän noissa sanoissa ole kaikki kirjaimetkaan samoja, aika vaikea niitä on samanlaisiksi vääntää. Ikuisuuden tuntuisen hetken jälkeen Rami jatkoi. Oli epävarmaa, onko reiän reunat tiiviit vai hauraat. Siitä on kiinni, saadaanko kiertäjäkalvosinta koskaan kuntoon.

Puhelut 19. ja 20.11. Arkea kivun ja odotuksen kanssa.

Seuraava etappi oli sitten tieto vakuutusyhtiöltä leikkauksen maksusitoomuksen saamiseksi. Koska kyseessä oli työtapaturma, asia tietysti hoidettiin työtapaturma vakuutusyhtiön kanssa. Virkailija puhelimen toisessa päässä osottautui hieman takakireäksi mutta jo toisen puhelun aikana otin tämän viulunkielen haltuuni, käyttäen hyväkseni sitä huumorinkukkaa, joka minulle on syntymälahjana annettu. Syntymälahjoja pitää osata hoitaa ja helliä sekä etenkin jalostaa elämänsä aikana. Nuorena naisena en tuntenut itseäni kovinkaan humoristiseksi ihmiseksi. Päinvastoin taisin olla lievästi tosikko. Elämä on kuitenkin heittänyt eteeni vuosikymmenten aikana kaikennäköistä haastetta, ihmissuhteita, tapahtumia ja sattumuksia, jotka ovat koulineet esiin sydämeni sopukoista hymyn ja etenkin kyvyn nauraa itselleni. Kun osaa muuttaa mielessään mutalammikon kauniiksi laguuniksi, pääsee jo hyvin pitkälle. Jokaisesta asiasta löytyy positiivinen puoli ja vaikkei löytyisikään, kannattaa silti etsiä niistä asioita, jotka saavat sinut nauramaan. Jos ei ääneen, niin hillittömästi itsekseen voi hekottaa ronskimminkin. Kukaan ei tiedä, miksi kasvoillasi on väsymätön hymy. Luulevat sinun vähintään voittaneen lotossa, tai muutoin auringon paistavan elämässäsi, kun todellisuudessa naurat itseksesi mahdottomalta tuntuvalle asialle tai tilanteelle, jopa kivulle. Anna vastaantulijoiden tulkita naamasi virnettä miten haluavat, sinulle virnistys on tie vapauteen.

Lopulta soitto vakuutusyhtiöstä tavoitti kännykkäni. Vastasin ja keskustelin. Ja sain tietoa, joka ensin pysäytti, tai lähinnä pystytti eteeni Kiinanmuuria suuremman elementin. Vakuutusyhtiöillä, etenkin työtapaturma sellaisilla, on omat sopimuskumppaninsa tiettyjen lääkäriasemien kanssa. Puhelun aikana selvisi, että Ramin pulju ei kuulunut näihin. Jouduin siis tilanteeseen, jossa minut leikkaa tuiki tuntematon ortopedi/kirurgi ja vieläpä toisella paikkakunnalla. Puhelu loppui ja pähkäilin tilannetta kotona. Olin saada ensin raivokohtauksen. Tai nousihan se raivo sieltä esiin voimakkaasti sanoin. Eli en pelkästään meinannut saada sitä, vaan sain. Aikani puhistuani rauhoituin. Aloin käyttää ajatteluelimiäni, puheen sijasta. On se kumma tuo Luoja. Se on luonut meille erilaisia tapoja tuoda esiin tunteita ja erilaisia tapoja niitä tulkita. Istuin alas ja mietin. Tutkin uuden leikkauspaikan nimiluetteloa ja löysin sieltä positiivisia juttuja. Tuttuja nimiä ja ajatteluelimiini alkoi tulla virtaa. Jospa tämä kuitenkin tästä. On vain oltava topakkana uuden paikan henkilökunnan kanssa. Olenhan aina riskipotilas leikkauksissa hemofiliani takia.

Sitten taas odotin. Seuraava puhelu oli odotettavissa lääkäriasemalta, jossa minut oli tarkoitus leikata. Tein mielikuvaharjoitteita niistä asioita, jotka minun tuli muistaa kertoa uuteen paikkaan. En kirjoittanut niitä ylös, koska ne ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Mielikuvaharjoitteet ovat muutenkin mukavia. Olet niissä ikäänkuin paikanpäällä jo ennakkoon. Olet ja elät hetket valmiiksi. Siten on lopulta helpompi saapua paikalle ja mikään, mitä kohtaat ei olekaan uutta, vaan kertaalleen läpikäytyä. Rutiinia. Kaikki ei tietenkään aina suju soljuen kuin kevätpuro. Joku pikkupoika on saattanut koulumatkallaan tehdä puroon padon ja silloin vesi alkaa kiertää uutta reittiä. Reittiä, jota et ole voinut ennakoida mielikuvaharjoitteissasi. Saattaapa olla myös niin, että kevät ei olekaan niin sateinen kuin alunperin piti olla. Puro on kuivunut kokoon. Tai toisinpäin. Vettä vihmoo viikkokaupalla kaatamalla ja ihmiset alkavat olla kyllästyneitä kumisaappaiden käyttöön ja autojen tuulilasinpyyhkimet on jouduttu kevään aikana vaihtamaan useasti, sillä tulvia nostattavat kevätsateet ovat rikkoneet yhden jos toisenkin parin pyyhkijöitä. Puhumattakaan siitä, millaisella voimalla pikku kevätpuro lorisee mäkeä alas.

Puhelin soi. Vastaan ja ilokseni puhelimen toisessa päässä on ammattilainen. Ymmärtävä, kuunteleva, asiallinen ja löytyipä puhelun aikana pieni vire nauruakin. Niin, ihan totta. Se, että sinun olkapää saksitaan auki ja toipuminen kestää kuukausia voi oikeastaan poikia sanoja ja lauseita, joille voi nauraa. Kuten se, että onhan teillä tarpeeksi siellä lääkäriasemalla sideharsotuppoja. Mulla kun toi veri ei hyydy, niin ois kiva jos en nukuksissa sotkisi koko asemaa… Asiat selkeentyy. Lääkäri tulee tutuksi nimeltä (vanha tuttavuus kaiken kukkuraksi), päivämäärä lyödään lukkoon ja sain vaikuttaa siihen loppujen lopuksi niin paljon, että itse sain sen sinne nimetä. Kärpäsiä lentelee kesäisin ikkunoissa. En vielä tähän ikään ole nähnyt ikkunoissa yhtää härkästä. Asioilla on kumma tapa järjestyä.

Tapaturman jälkeen, työterveyslääkärin käyntien, ultran, Ramin vastaanottojen, magneettikuvauksen ja puheluiden lisäksi arkeni täytyi töistä. Ja kivusta. Tämä on valinta, jonka teen joka kerta ennen leikkausta. En siis tee valintaa kivusta, vaan valinnnan pysyä töissä leikkaukseen asti. Valinta on siis tietoinen. Itse kaatusin ja kaatuminen johti tällä kertaa kiertäjäkalvosimeen tulleeseen reikään. Joka vaati leikkauksen. Jälleen. Vaihtoehtoja on aina kaksi. Jäädä sairaslomalle, kärsiä kivusta, odottaen mitään tekemättömänä leikkausta ja kuluttaen sairaslomapäiviä. Tai jatkaa töissä, kärsiä kivusta, saaden tehdä töitä eikä sairaslomapäivät kulu ennen vääjäämätöntä leikkausta, jonka jälkeen ei töihin kykene. Kumman vaihtoehdon siis valitsen? Helppoa. Pysyn töissä. Työni on miellyttävää ja osaan sen hyvin. Viihdyn siellä. Kipu on seuralainen joka tapauksessa, olin töissä tai kotona.

Kivun sietäminen on yksilöllistä. Itse olen huomannut, että mitä enemmän kipua joutuu kestämään, sitä enemmän sitä sietää. Itselläni on valtavan korkea kipukynnys. Jos luovutan kivun takia, luovutan, koska en enää kykene liikkumaan. Kipu on kuin vastavirta. Jos heittäydyt sen armoille, se vie sinut minne haluaa. Et hallitse sitä. Kipua vastaan taisteleminen uimalla jatkuvasti vastavirtaankaan ei pidemmän päälle onnistu. Väsyt siihen. Ainut keino elää ja kestää kipua, on luoviminen. Vastaan, myötään, vastaan, myötään. Kipu on kuin suru sillä erotuksella, että surussa on tuhat kertaa kovempi virta. Kipuun tottuu, turtuu. Fakta, jota ei usko kukaan ennenkuin sen itse kokee. En puhu päivien tai viikkojenkaan kivuista. Tarkoitan kuukausia ja vuosia kestäviä kipuja. Itse olen valitettavasti näitä joutunut kokemaan, elämään kivussa. Jatkuvasti.

Yöt ja päivät siis kuluivat. Välillä kipu oli vaimeaa, välillä tuntui, että kipu oli päättänyt lihottaa itsensä painavammaksi kuin murhamiehen synti. Sätin töissä turhaan olkapäätä. Tiuskin sille, että mitä siinä mekkaloit. Voi olkapää parkaa. Minkä se sille teki, että sattuu. Sitä voi olla yksin töissä niin älyvapaa ja tökerö kuin haluaa. Siis itselleen. Itku kurkussa välillä käänsin auton rattia. Ei enää montaa kymmentä lehteä, lasken ja lasken. Katson kellosta ja odotan, että työyö on lopuillaan. Silti, aivan joka kerta, joka ikinen kerta, tunnen mielihyvää saadessani työt päätökseen. Apua en pyydä, mutta niin kummallista kuin se onkin, apua saan. Ismo tietää, millainen olen. Ja hän tulee silloin tällöin omien töiden jälkeen piirille, ja auttaa. Väsynyt katseeni kiertää häneen ja hän ottaa lempeästi osan lehdistä, avaimet ja jakaa avukseni. En halua apua, siksi en sitä pyydä. Mutta silti, annan Ismon auttaa, koska hän käy läpi kanssani tätä kipua.

Kotona teen ne kaikki asiat jotka tekisin terveelläkin olkavarrella. Hoidan koirat, pojat, kodin, käyn kaupassa ja mitä kaikkea siihen nyt kuuluukaan. Se, että tekee, on järkevämpää, kuin että jäisi makaamaan paikoilleen. Välillä katselen ympärilleni ja mietin, että tässä ei ole järjen hiventäkään. Eihän siinä olekaan mutta tehdä ne silti pitää. Kotona pojat auttavat kiitettävästi myös. En edelleenkään pyydä apua mutta saan sitä jatkuvasti. Ja tunnen kiitollisuutta heistä. Ismo ja pojat. Heillä kaikilla, siis myös pojat mukaanlukien, on ymmärrys minusta. He kaikki tietävät, millainen jästipää olen. Kukaan heistä ei jyrää ylitseni. He kaikki osaavat sujahtaa lähelleni ja auttaa, satuttamatta ja kolauttamatta itsetuntoani. Se on erittäin tärkeää silloin, kun kipu on läsnä. Kipu alistaa ihmistä. Jos kivun lisäksi sinut asetetaan asemaan, jossa tunnet olevasi avuton, itsetuntosi nakertuu ja olet kohta muruisempi kuin näkkileipä lihamyllyn läpi mentyään. On taitolaji osata ottaa toisen luonne huomioon. Minulla on kolme osaajaa lähelläni. Ihminen ei saa mitään siitä, että sanotaan, että mene lepäämään, mie teen nää hommat. Kipu voi siten helpottua hetkeksi mutta kivuliaan ihmisen itsetunto tuhoutuu noiden sanojen myötä. Auttajan pitää osata sulautua sinuun. Mie haluan tehdä, kivusta huolimatta. Kun auttaja tulee ja suhtautuu tekemiseeni kunnioituksella eikä alista minua makaamaan paikoillani, otan avun kiitollisena vastaan. Yhdessä, kipua ja taakkaa lieventäen, ei tekemistä kokonaan riistäen.

Odottaminen. Se on oikeastaankin hyvin pitää touhua. Helpotusta lisää leikkausten edellä aina se hetki, kun saan tietää tarkan päivämäärän kellon aikoineen. On jotain konkreettista, mitä odottaa. On tavoite. Koska olen hyvin matemaattinen ihminen, lasken mieluusti, kuinka paljon ja mitäkin on mihinkin. Silti välillä tuntuu, etten jaksaisi odottaa. Näin on tämänkin leikkauksen kanssa. Odottamiseen paras lääke on toiminta. Mutta kun olkapäätä särkee, ja töissä ajat itsesi piippuun, mitään ylimääräistä piristävää ja aikaa tappavaa ei enää jaksa tehdä. Odottamisen kummitus vaanii mitä kummallisimmissa paikoissa. Välillä väistelen tyhjyyttä ja odottamisen tuskaa aamusta alkaen. Kun nousen sängystä, karistan kilotolkulla mitääntekemättömyyttä lattialle. Sitä täytyy vaan varoa, ettei tuohon moskaan sitten kompastu aamutossuissa hiiviskellessä. Mitääntekemättömyydestä kun ei ole edes matonkuteiksi. Teetä juodessa odottaminen tuo kitkerää lisämakua. Edes sitruuna ei auta tuohon liemeen. Sitä pitää vaan osata siivilöidä pois teestä. Muuten maku jää kiertämään kielen päälle ja päivä on valmiiksi tahmea ja pitkääkin pidempi.

Lomalla

Loma. Se on aina tervetullut raskaantyön raatajalle. Kummasti sitä jaksaa ja jaksaa, kun on pakko. Tai no, työt ei oo mulle koskaan mitään pakkopullaa olleet, eivätkä tule olemaankaan. Töissä on kivaa. Itsenäistä hommaa, jossa saa liikkua, ja lujaa. Ja tehdä asiakkaat iloisiksi. Mikäs sen antoisampaa itsellenikään? En ole koskaan laskenut tarkasti, kuinka monta rappusta työyön aikana nousen ja ravaan alaspäin. Puhumattakaan päivätöiden rappusten määrästä. Rappukäytävien määrän oon kyllä laskenut ja kilometrit, mitä yön aikana kuljen. Töissä mulla on tietty rytmi. Kaikki töihin liittyvät toiminnot tulevat selkäytimestä, joten aikaa jää omille ajatuksille. Välillä sitä löytää itsensä ties mistä työyön aikana. Kun oikein päästää ajatukset valloilleen, huomaa yhtä äkkiä, että onkin jo piirien lopussa. Kas, joku taisi tehdä työni mun puolesta, mie se vaan seikkailin aivan muilla tasoilla.

En tehnyt mitään ennakkosuunnitelmia lomaa varten. En päättänyt siivota. Siivoaminen kun on hieman turhaa puuhaa. Sitä siirtelee huonekaluja paikasta a paikkaan b, ja lakaisee niiden alta kengänpohjissa ja tassuissa sisään kulkeutuneet hiekat, mullat, pölyt ja mölyt. Lopulta, kun olet saanut työn ja tuskan ahdistamana kaikki takaisin paikoilleen, tulee joku ja tuo mukanaan samanlaisen satsin, samaa tavaraa sinne uudestaan. Sama pätee ns. tavaroiden siivoamiseen. Lastaat paperit, leikkikalut, kengät, kipot ja kupit muka niille kuuluvaan paikkaan ja katsot siivousjälkeä suurta ylpeyttä tuntien. Ja kas, nuoriso ravaa, sisään, juo kahvit, lukee lehdet ja häipyy sen jälkeen omiin askareisiinsa, ja edessäsi on jälleen aivan samannäköistä kuin ennen siivoamistakin. Tuonkin ajan olisit voinut käyttää järkevämmin.

En myöskään päättänyt tehdä lomamatkaa. Matkavalmistelut vievät mehut. Ja kun olin jo loman alussa valmiiksi mehuton, ei minusta olisi yksikään valmistelu saanut puristettua enää mitään ulos. Siksi päätin helpottaa valmistelun elämää ja pysyä kotona. Pienen pieni juhla oli kyllä loman alussa, mutta sekin hoitui mukavasti neljän läheisen ihmisen voimin.

Olkapääni ei pidä lomasta. Jo ennakkoon, Ramin vastaanotolla muutama viikko sitten, sain kuulla, että on hyvä, kun jaksan olla töissä. Siis hyvä olkapään kannalta. Sitä itse oli miettinyt asiaa hieman erilailla. Sitä mietti, hajoitanko jästipäisyyteni vuoksi lisää vaurioitunutta kiertäjäkalvosinta, kun päätin pysyä töissä leikkaukseen asti. Mutta nyt tajuan, mitä Rami tarkoitti, kun hän rohkaisi minua pysymään töissä, kivuista huolimatta. Töissä sitä liikuttaa kättä tiedostamattaan kokoajan. Milloin kääntää autonrattia, milloin avaa rapunovea tai kantaa lehtinippua kainalossaan. Kättä ja olkapäätä siis käyttää vähän kokoajan, tietenkin kivun saattelemana. Mutta nyt lomalla, käsi on hyvin passiivinen. Kaikki toiminnot pyrkii vaistomaisesti tekemään terveellä kädellä, jos vaan mahdollista. Sitä antaa lomaa vaurioituneelle olkapäälle. Karhunpalvelus. Suuren kokoisen nallen voimin.

Kipu ja särky, nuo kaverukset, päättivät laskeutua olkapäälleni oikein pysyvästi. Minulla on tunne, että heillä on pidempiaikainen vuokrasopimus tehtynä juuri minun jäsenen kanssa. Kipuhan on käynyt vierailulla olkanivelessäni jo pidemmän aikaa ja sitä on selkeästi ketuttanut, kun se ei ole saanut vaatimaansa huomiota. Se on kyllä kiitettävästi tehnyt kaikkensa, jotta huomaisin sen. Nyt sen kyllä huomaa, sillä se taisi pitää samanlaiset juhlat kuin minä loman alussa. Se sitoi itsensä parisuhteeseen ja toinen osapuoli juhlistajista on särky. Nämä kaksi ovat nyt pysyvässä liitossa ja temmeltävät estotta olkapäässäni. Heille passiivinen nivel on kuin uutta multaa viherkasville. Ne suoraan sanoen kukoistavat.

En mitenkään rakasta kipulääkkeitä. Itse asiassa kierrän purkit kaukaa. Mutta kaikenlaisten kokemusten opettamana, en myöskään täysin niitä hylkää silloin, kun on pakko. Loman kunniaksi, tai no ainakin loman aluksi, purkki piti kaivaa jostain kaapin kätköistä ja se on ollut tiiviissä käytössä sen jälkeen. Kipulääke takaa unet. Ja koska unet ovat kortilla töissäolo aikana, en millään halua kärvistellä hereillä koko lomaa kipujen ja säryn takia. Joka kerta kuitenkin, kun kipulääkettä otan, tunnen itseni roistoksi itseäni kohtaan. Sitä kun ei haluaisi turruttaa itseään. Sitä haluaisi taistella. Olla oma itsensä. Kuitenkin, kun kipu paisuu vuoren kokoiseksi ja univelka on vähintään öljytankkerin painoinen, pieni ihminen on aika voimaton niiden edessä. En nuku jos on kipua, ja jos en nuku, kiputuntemus paisuu entisestään.

Mieluusti, viimeistään kun loma on lopuillaan, voisin laittaa kivun ja säryn viettämään omaa aikaansa jonnekin muualle. Mie niin nautin mun töistä. Ja jos sitä joutuu tekemään töitään pää puurossa, nautinto on aika kaukana. Mutta onhan lomalla paljon positiivisiakin puolia. Kuten aikaa olla rakkaidensa kanssa.

Kuminauhaa ja terästä

Joskus sitä pitää sitoa jotakin kiinni joustavalla materiaalilla eli kuminauhalla. Mikäs sen kekseliäämpi konsti olisikaan? Aina ne joustavat lenkit eivät kuitenkaan löydy sieltä, missä niiden olettaisi sijaitsevan. Katson ensin eteisen laatikosta, siellähän ne olivat viimeksi vai olivatko sittenkään? Tai ehkäpä sittenkin keittiössä, makkarissa, tai hmm… kenties veskissä. Etsin aikani ja alan jo tuskastua. Paperipino, jonka ympärille yhä intensiivisemmin tunnen tarvitsevani tuota lenkuraa, alkaa kuin itsestään leviämään pitkin pöytää. Olisipa nyt kuminauhatutka. Mutta kuitenkin sisimmässäni tunnen, että kunhan vaan koluan tarpeeksi tarkkaan koko huushollin läpi, tulen löytämään tarvitsemani sidontavälineen. Lähestyn sitten laatikkoa, jossa kaikkein viimeisimmäksi oletan läpinäkyvän muovipussin sijaitsevan, ja kas, sieltähän ne pilkistävät. Vihreät, siniset, keltaiset ja punaiset joka miehen ja naisen kuminauhat. Avaan pussin ja otan käteeni miellyttävimmän värisen lenkin. Kirmaan voitonriemuisena, jo Pisan torniakin kaltevamman, paperipinon luo, eheytän pinon tasaiseksi ja alan venyttää kuminauhaa sen ympärille. Mutta. Nauha katkeaa kuin kreppipaperi. Elastisuus on katoavaista.

Tämän totuuden olen huomannut itsessänikin, palattuani loman jälkeen töihin. Ei liene epäselvää kenellekään, kuinka paljon työstäni pidän. Sitä tulee saavuttua piirieni tykö jopa silloin, kun joku olettaa minun kanniskelevan jalkapalloa kainalossani, jotensakin lyhyenlännän oloisena. Tuo mielikuva lienee tullut siitä, että jalkapallon sijasta kainalossani on oma pääni, ja lyhyt olemus taas ei siksi ole vain olettamus vaan olen kirjaimellisesti päätä lyhyempi silloin. Töissä tarvitsen paitsi elastisia jalkoja rappujen kiipeämiseen ja elastisia käsiä lehtien pujotteluun hieman erikoisempien laatikoiden paikkojen osuessa eteeni, myös elastista ajattelua ja luonnetta. Etenkin nyt, kun kipu jyllää olkapäässä ja kipulääkkeet turruttavat ajatukset. Työt eivät edelleenkään maistu puulta. Mietin vain sitä, miten ihmeessä katuja on saatu pidennettyä, oviluukkuja nostettua korkeammalle ja lehdet on painettu lomani jälkeen todella raskaasta paperista. Tai sitten niissä on hyvin painavaa asiaa. Joka tapauksessa olen joutunut olemaan hyvin, hyvin elastinen. Ja todennut lopulta, kuinka kaikki nuo joustavat ominaisuudet ovat muuttumassa kreppipaperiakin hauraammaksi materiaaliksi. Sitä tahtoisi olla joustava. Mutta lopulta sitä onkin vain hauras ja katkeaa helposti.

Eräänä yönä mun oli pakko antaa hieman löysää. Soitin esimiehelle ja kuulin, että apua on saatavana. Tunsin siinä sitten apuria odotellessa, ja samalla tietenkin jakaessani piiriä eteenpäin, kuinka sisälläni oli täysi kapina päällä. Eräs joukko-osasto puolusti selkeästi sitä, että lehdet nippuun, nappia naamaan ja makaamaan. Toinen porukka taas viritteli asemiaan siihen malliin, että kävi mitä kävi, sotilaat eivät peräänny. Lehdet jaetaan minun käsieni kautta kaikki, silläkin uhalla, että kipeä olkapää joudutaan amputoimaan. Kolmas ryhmä oli kaikkein voitokkain, sillä se edusti kompromissia. Osa lehdistä apurin matkaan, ja osan jaan sitten itse. Kapina kesti kaiken kaikkiaan parisenkymmentä minuuttia. Sinä aikana tunsin, kuinka teräshermoni ja ylitiöpäinen työfriikkiyteni alkoi murtumaan. Tunsin, ettei sisimmässäni ollut yhtään palasta ruostumatonta terästä. Kyyneleet, jotka valuivat valtoimenaan pitkin poskiani, ruostuttivat teräsosia uskomattoman kovaa vauhtia. Kipu viilteli pitkiä haavoja sisimpääni. Katsoin tuimasti vain eteenpäin ja asiakkaat saivat lehtensä. Tunsin, kuinka joka askeleella joku valoi saappaisiini lyijyä. Ei auttanut olla kova. Eikä auttanut olla joustava. Oli vain lehtiniput, aika ja kipu.

Lopulta apuri saapui. Annoin osan lehdistä ja avaimet hänelle. Ja itkin. Onneksi minulla on maailman parhaat työkamut. Minun ei tarvinnut hävetä kyyneliäni. Kun on kova kipu, minä itken. Kyyneleisiin sekoittui myös tappio. Hävisin tämän erän kivulle. Se on kuin heittelisi tikkaa betoniseinään. Mikään tikoista ei jää kiinni, eikä yhtään napakymppiä tule. Kun apurin autonvalot katosivat pimeään yöhön, tunsin itseni heikoksi. En fyysisesti vaan psyykkisesti. Olin antanut periksi. Sitä en anna itselleni anteeksi. Päätin kuitenkin saada toisen piirin kunnialla jaettua, joten jatkoin pitkää taivallusta kohti sitä hetkeä, jolloin auton etupenkiltä loppuivat lehdet. Silloin tiesin saavuttaneeni osavoiton. Osavoiton kivusta.

Jaon jälkeen, ennenkuin lähdin ajamaan kotiinpäin, laitoin viestin Ismolle. Kirjoitin siihen, että jaoin vain puolet piireistäni. Ja että nyt tarvitsen yksinoloa. Tiesin, että hän ymmärtää sisälläni käytävän kovaa taistelua. Kotiin päästyäni käperryin välittömästi petiin, kipulääke kurkusta alas nielaistuna. Maailmalla kapinoidaan ja kylmä tuuli tunkeutuu seikkailijan iholle. Nukahdin.

Parkaisu ja henkäys

Joulukuu on odotusta. Suurimmalle osasta meistä se tietää Joulun odotusta. Etenkin lapset laskevat öitä aattoon. Aikuisille saattaa noiden öiden väheneminen tietää stressikäyrän eksponentiaalista nousua. Onko kaikki lahjat hankittu, siivoukset tehty, kaapit täynnä ruokaa ja joulumieli istutettu pysyvästi ajatteluelimiin. Stressasimmepa tai emme, joulu tulee joka tapauksessa, samalla vauhdilla mitä se on joka ikinen joulu tullut.

Miekin lasken öitä. En kuitenkaan odottaen pukkia. Enkä stressaten joulun takia. Sitä on oppinut iän myötä antamaan itselleen anteeksi, ettei ehdi, ja etenkin kun ei jaksa. Lapsille riittää kyllä joulumieltä ja parasta heidän mielestään lopulta tuntuu olevan yhteinen aika ja nimenomaa se ajattomuus. Ajattomuus, joka hiipii sisään aattoillan hämärtyessä, kuusen alle kasattujen pakettien, jouluruuan ja yhteisten hetkien myötä. Odotan kuitenkin. Päivät menevät lentäen, ja etenkin ne yöt. Lasken, kuinka monta yötä on vielä jaksettava olla töissä. Kipu on yltynyt särystä kovaksi vihlovaksi kivuksi. Yöt menevät rutiinilla, sen enempää ajattelematta. Silti, yön pimeydessä, pitkinä yksinäisinä tunteina, välillä tunnen, kuinka jalkojen alla oleva asfaltti tai hiekka muuttuu suopuuroksi. Tarvon tuossa loputtomassa lällingissä eikä seuraavaa laatikkoa tule vastaan sitten millään. Joku laittaa lehtiä lisää autoni etupenkille, kun olen toisaalla asiakkaiden pihoissa. Kummastelen yhä, miten se joku joka kerta tietää, mitä reittiä ajan. Ja sitäkin ihmettelen, miten se pääsee lukittuun autoon sisään. Yhtä kaikki, lehtipinot eivät suinkaan alene samaa vauhtia kuin keveinä, kivuttomina suviöinä.

Aika pysähtyikin tässä muutama päivä sitten. Silmäni seurasivat pienen olennon eloonjäämiskamppailua. Avuttomana en voinut kuin katsoa, koskettaa hellästi ja olla läsnä. Hajujen maailmassa elävä koira, aivan muutaman päivän ikäinen pentu, haistaa viimeiseen asti tutuksi käyneen tuoksun, joka rauhoittaa lähdön hetkellä. Jokin meille tuntematon asia, oli liikaa pikku Hileelle. Se lepäsi kämmenelläni ja hengitti pinnallisesti. Tuisku koetti saada pentuun liikettä nuolemalla sitä. Pikku Hile vaan makasi. Otin pennun aivan itseeni kiinni ja itkin katsoessani sen valmistautumista siirtymään täältä pois. Silitin pientä koiraa. Muutama sata grammaa. Valkoinen kaunis tyttö. Sille ei annettu enempää aikaa. Se toi minulle hetkessä mieleen oman tyttäreni. Ja kaiken sen surun ja ikävän. Hile vikisi hiljaa. Huokaisi. Hetken se vielä hengitti. Sitten kaikki loppui. Hile lähti.

Syntymä ja kuolema. Siihen väliin mahtuu elämä. Mitä me kohdataan, mitä me koetaan? Miten me eletään? Meillä jokaisella on jokin, mitä joskus odottaa. Kuitenkin, elämä itsessään ei ole odotusta. Elämä on kaikki ne hetket, jotka myös kuluvat odottaessa. Kaikki tapahtuu aikanaan, halusimmepa tai emme. Syntymä. Kuolema. Mutta kaikki ne hetket, joita nytkin kokoajan on käsillä, ovat niitä, joista koostuu elämä.

Leikkauspäivä lähestyy. Sitä ennen, luulen, nautin kaksikätisyydestä. Uuden opettelu tulee eteen vajaan kahden viikon päästä. Elämä on muutosta ja uusien tapojen opettelua. Etenkin tuntuu, että minun on asennoiduttava erilailla arkeen tämän leikkauksen jälkeen. On asioita, mitä en yksinkertaisesti pysty tekemään. Yksi näistä asioita on koirien lenkitys. No, minun jääräpäisyydelläni lähtisin yksikätisenä lenkille, yksi koira kerrallaan. Tähän uhkarohkeaan ja tyhmään suunnitelmaan laittoi Ismo sitten välittömästi poikkiviivan päälle. Hän tulee ja pakkaa minut ja koiran autoon. Ja sitten mennään metsään niin, että hihnasta kiinni pitää Ismo, en mie. Sama asia tulee toistumaan iltalenkeillä. Suostuminen siihen, että olen avuton ja autettava monta viikkoa, on suoritus, jota voi verrata rakkaaseen harrastukseeni kestävyysjuoksuun. Alku on kevyttä ja helposti nieltävää. Muutama päivä, ehkä viikko pari, annan mieluusti toisten auttaa, sillä kipu pitää minut aisoissa. Mutta todellista rakkautta saan osakseni siinä vaiheessa, kun kipu on lähtenyt matkalle johonkin toiseen kohteeseen, ja elimistöni alkaa ehdotella kovempaa vauhtia. Mieli laukkaa ties missä kesäniityillä, kirmaten kuin koiranpentu heinikossa. Maratonissa tämä aika tulee puolen matkan molemmin puolin. Ismolla on keinonsa minuun ja hyväksyn hänen auttavan läsnäolon levottoman mieleni tehdessä seikkailuja. Hyväksyn sen, että olen autettava. Ismo siirtää loputtoman energiani jaloista paperille. Hän tietää, miten levoton mieleni käännetään tuskaisista kilometreistä arkkikaupalla lisääntyväksi kirjoittamiseksi. Tosin talvella se kirjoittelu tapahtuu sitten hitaasti, yhdellä kädellä. Herkän ihmisen hellä ohjaus, joka ei loukkaa jääräpäistä luonnettani. Nämä hetket koetaan viimeisillä kilometreillä ennen maalia.

Hädän hetkellä, huuda apua. Näin sanoo suuri kirja. Minun ei tarvitse huutaa. Rakkaallani on korvat ja silmät päässä ja hoksottimet pelaavat. On paljon pieniä lauseita, mitä onni on. Tiedättehän niitä kuvallisia pikku lauseita, Onni on…. sitä ja tätä. Minulla on oma tuollainen lause. Onni on…

Rakkaus, joka joustaa mutta ei päästä irti, koskaan.

Tyhjyys

Ylämäkiä ja alamäkiä. Sitähän elämä on. Olen monesti miettinyt, kumpi noista on tarkoitettu kuvaamaan vastoinkäymisiä ja kumpi helppoja jaksoja elämässä. Monille ihmisille ylämäet ovat raskaita kulkea, joten siinä valossa ylämäet tarkoittaisivat vastoinkäymisiä. Toisaalta taas alamäki sanana kuvaa vastoinkäymistä. Itselleni juoksuharrastuksen myötä ylämäet ovat hupia, rakastan vetää kovaa ylämäkiin. Ja taas alamäet ovat juosten vauhdikkaita ja sykettä laskevia, tosin liian kovaa mentäessä, alkaa omat ongelmat alamäissä. Ehkäpä tuo oma asetelma ajatteluelimissäni kertoo asenteestani elämään. Kaikesta löytyy positiivinen puoli.

Kaikkein positiivisimmallakin ihmisellä on hetkiä, jolloin mustat, paksut pilvet peittävät taivaan. Positiivisuutta on silloin turha hakea kissojen ja koirien kanssa, tai ilman. Taskulampusta voisi olla silloin hyötyä, sillä kun pilvimatto peittää auringon, on hyvä löytää korvaava valonlähde. Laskin Tapaninpäivänä maan poveen toisen pienen elämänalun, joka sekään ei jaksanut taistella tietään elämänpoluille. Valkoinen pieni möngertäjä, joka valloitti koko perheen sydämet, oli poissa. Se lähti siskonsa luo, reilu viikko sen jälkeen, kun pienen tytön sydän lakkasi lyömästä. Samoin kuin siskonsa, Vitikin nukahti ikiuneen sylissäni. Rauhallisesti, tutun tuoksun saattelemana. On niin ikävä tuota poikaa. Kuoleman vierailut näin tiuhaan luonani, joulun alla ja jouluna, tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Kahden päivän kuluttua makaan itse leikkauspäydällä, jonka syrjäisimmässä kolkassa on pieni paikka kuolemalle. Sitä ei varsinaisesti ajattele kuin vasta nukutuslääkkeen virratessa suoneen. Sitä miettii silloin, joka kerta, että jos en herää, olen kuollut. Joka kerta olen herännyt ja siinä vaiheessa kuolema on kadonnut ajatuksista. Siinä vaiheessa ajatuksissa on vain kotiinpääsy ja toipumisen alkaminen.

Kuolemaa pitää uskaltaa ajatella. Minulle sanotaan joka kerta, että hienosti se menee, se leikkaus. Ja toivotetaan pikaista paranemista ja kaikkea muuta leppoisaa. Itse olen vältellyt koko ikäni tietoisesti lausumasta sanaa kuolema. Olen siirtänyt sen pois, hyvin kauas, kaikista systeemeistä, jotka toimivat siltoina ajatteluelimiini. Viimeisten kolmen vuoden aikana kuolema on kuitenkin vieraillut luonani paljon useammin kuin yksikään ystäväni, tai sukulaiseni. Kuolema on napsinut minulta kissoja, koiria, läheisiä ja kaikkein rakkaimman, oman tyttäreni. Olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaa. Tekemään tuttavuutta tuon pelottavan kanssa, joka vie mutta ei palauta.

Ihminen ei pysty itse päättämään, milloin kuolee. Ei hän pysty sitä estämään eikä edesauttamaan. Edes itsemurha ei ole keino kuolla, jos ei ole kuoleman aika. Kun antaa pelolle avaimet, pelko päättää, mitä sinulle kuuluu. Siksi en anna kuoleman pelottaa minua. Kuolemastakin voi löytää positiivisia juttuja. Ei suoraan tietenkään siitä, että joku kuolee mutta siitä, että antaa omien silmien avautua. Näkemään, mitä on, silloin kuin sitä on. Kuoleman vierailtua ei enää ole. Mutta niin kauan kuin sydän pumppaa verta ja aivot välittävät tietoa, sitä on. Ei tarvitse olla rikas, kaunis, menestyvä tai tehokas. Riittää, että on.

Kuoleman läheinen partneri on syntymä. Syntymä on aina lahja. Se ei ole koskaan itsestäänselvyys. Myös se, millaisena tänne maailmaan synnyt, on lahja. Meillä jokaisella on omat puutteemme mutta myös omat vahvuutemme. Itse olen joutunut taistelemaan koko elämäni ajan terveyteni kanssa. Tuleva leikkaus on 27. Sitä on leikkauksillaan maksanut yhden jos toisenkin etelänlomamatkan kirurgilleen. Ei siis mitenkään turhia toimenpiteitä nämä minun leikkaukset. Nimittäin jos leikkaava kirurgi ei välillä pääse lomalle, hän ei millään jaksa tehdä töitään. Joku tarkoitus siis minunkin saksimisilla on ollut. Ja vaikka minua on leikelty sieltä sun täältä ja paljon, olen edelleen työkuntoinen, juoksukuntoinen ja elämänmyönteinen ihminen. Miksi siis valittaisin?

Kun saamme syntymän lahjan, tiedostamme, vaikkemme välttämättä sitä ajattelekaan, että se lahja otetaan meiltä jossain vaiheessa myös pois. Mutta sitä ennen, meillä on tehtävä. Meidän tehtävä on rakastaa. Rakastaa sitä, minkä olemme saaneet. Pitää siitä huolta ja rakastaa. Joka päivä. Jotta pystyisimme rakastamaan, tarvitsemme voimaa. Jokainen meistä tekee parhaansa. Muutama päivä sitten, kun Viti lähti pois luotamme, ymmärsin, minulle rakkaan ihmisen kautta, kuinka suuri voima rakkaudella on. Vaikka itse olen menettänyt oman lapseni kuolemalle monta vuotta sitten, vasta nyt ymmärsin, kuinka suuri rakkauden voima voi olla.

Kun kahden päivän päästä menen leikkaukseen, en pelkää. Minut laitetaan kuntoon. Olkapääni on entistä ehompi ja muutaman kuukauden päästä juoksen taas pitkin rappukäytäviä ja Puistolan raitteja, olen siis töissä. Juoksen, kävelen ja etenkin nostan vasemmalla kädelläni mitä vaan. Tänään, viimeistä työyötä tehdessäni, tunsin tyhjyyttä. Niin pitkä aika siihen, että pääsen taas tekemään asiakkaat tyytyväisiksi jakamalla heille heidän tilaamansa lehdet. Rakastan niin työtäni. Liikuntaa, vauhtia ja täsmällisyyttä. Tuo tunne kuuluu minulle. Tyhjyys. Olen työfriikki. Mitä sitten? On minulla muutakin elämää kuin työ, mutta työ on minulle henkireikä, toimeentulo ja liikunnallinen sessio. Kun tunsin tyhjyyttä tänään viimeisen yön jälkeen, annoin tyhjyyden muuttaa sisimpääni. Se kuuluu sinne nyt. Mitäs pahaa siinä on, että ottaa vuokralaisen. Tyhjyys on hiljainen kaveri. Siis hyvin mukava asukas, vaikkakin hieman melankolinen. Tiedän, että kun toipilasaika alkaa, tyhjyys tuntuu väistyvän hetkeksi. Ikävöin töihin ja on minulla keinoni helpottaa työikävääni. Onneksi.

Erilaisen tunteiden hyväksyminen itsessään on rikkaus. Ei ole minulta pois, kun uskallan ajatella kuolemaa tai antaa tyhjyyden vallata tilaa huoneissani. Negatiivisten tunteiden pois sulkeminen ei ole välttämätöntä. Kun uskaltaa päästää kaikki tunteet iholle, pystyy nauttimaan paremmin positiivisista asioita. Ihmiselämään kuuluu myös murheet, pelot ja vastoinkäymiset. On itsensä huijaamista koettaa romuttaa ja poistaa kaikki negatiivisuus.

Tummat värit räsymatossa korostavat vaaleita värejä. Kaikki sävyt kuuluvat elämään.

2-1-2, toipilasko?

27. operaatio takanapäin. Olotila on niinkuin kaikkien muidenkin leikkausten jälkeen, unenomainen. Kipu muutti samaan osoitteeseen, onneksi ei kuitenkaan lopullisesti. Jäi kuitenkin vaivaamaan kivun halu tulla ja mennä.

Leikkauspäivää edeltävänä yönä nukuin huonosti. Ei, en jännittänyt leikkausta, kipu vaan piti minua valveilla. Ja kyllä sitä tietysti mietti, millainen tulevan operaation jälkitila on. Siis miten toipuminen lähtee liikkeelle. Kolme vuotta sitten tehdyn olkapääleikkauksen jälkitila oli kivulias. Tiesin, mitä odotettavissa oli. Aamu meni koiria hoitaessa ja valmistautuessa leikkaukseen. Vähän väliä vilkuili kelloa, jotta joko sitä pitää lähteä. Kellon näyttäessä 10, kokka laitoin kokan kohti Kouvolaa. Matka meni maisemia katsellessa. Sitä oli niin valmistautunut tulevaan, ettei oikeastaan ajatellut mitään. Hiljaista viestittelyä Ismolle kotijoukkoihin. Kun päästiin viimein perille, Kouvolan puolella aikaa meni etsiessä oikeaa paikkaa ja autolle parkkia. Lopulta paikka löytyi, ja kävelin pikku pakkasessa ja tuulen purressa korvannipukoita, sisälle taloon. Sitten olinkin ilmottautumassa. Hetken istuin aulassa. Olin jo täysin psyykannut itseni tulevaan. Odotin vaan, että minut kutsutaan sisään. Tuossa vaiheessa aina miettii, mitähän maailmassa tapahtuu, kun nukun. Ihmiset ovat töissä, lapset joululomalla, käydään kaupoissa, harrastetaan, ollaan ja ihmetellään. Ja mie vaan nukun. Maailma ei pysähdy, vaikka mie pysähdyn. Tuossa vaiheessa sitä mietti myös, mitä maailmassa tapahtuu, jos jään leikkauspöydälle. Se vaan jatkaa kulkuaan, olin mukana tai en.

Nämä ajatukset katkesivat, kun iloinen hoitaja kutsui minut sisään vaatteiden vaihtoon. Istahdin sen jälkeen odottelemaan mukavan pehmeään nojatuoliin. kello näytti 12. Kirjoittelin Ismolle ja odotin. Hoitaja kävi luonani, samoin anestesialääkäri. Vihdoin myös leikkaava ortopedi. Olkapääni sai mustalla tussilla koristetun kuvion ja sitten lopulta kävelin saliin, hieman ennen yhtä. Salissa tunnelma on aina yhtä hilpeä. Kevyttä juttelua hoitajien ja nukutuslääkärin kanssa. Joka kerta saan kuulla saman kysymyksen: miten voit olla noin tyyni? No, mikäs minun on leikkauspöydällä maatessa. Siinä on oltu niin monta kertaa, että osaan ulkoa sekä hoitajien että anestesialääkärin työt. Kysäisinkin hoitajalta, eikö hän laitakaan happisaturaatiomittaria mun sormeen. Hoitaja hymyili ja sanoi, että ai niin, hyvä kun muistutit.

Nukutusaine virtaa suoneen. Pieni kirvely ja erittäin lyhyt aika ja tiedän, että kohta nukahdan. Katselen leikkaussalin kattoon. Laattoja. Ja seiniin. Lasiovisia kaappeja. Seurantalaitteet piippaavat hiljaa, taustalta kuulen leikkausinstrumenttien kolinaa. Uni saapuu, ja aivan samalla sekunnilla herään. Leikkaus on ohi. Kysyn kelloa. 14.10. Otan kännykän käteen, laitan viestin Ismolle. Siinä viestejä näpytellessä tajuan, että minulla on kaksi kättä. Siis onhan minulla ollut kaksi kättä jo lähes puolivuosisataa mutta ne molemmat ovat yhä mun käytössä. Kun lähdin kohti Kouvolaa, tiesin, että kohta olen yksikätinen monta viikkoa. Nyt minulla on kuitenkin molemmat kädet käytössä, vaikka toista koskeekin julmasti. Mitä leikkauksessa tapahtui, tai siis jäi tapahtumatta?

Pyydän hoitajalta, että tuo teetä, että pääsen kotiin. Hoitaja sanoo, että sain vasta silmät auki. Mutta hän tuo kuitenkin teetä ja leipää. Nälkä ei ole yhtään, koska kipu jyllää olkapäässä. Syön kuitenkin, koska se on kriteeri, että pääsee lähtemään. Piuhat irrotetaan ja pääsen vaihtamaan omat vaatteet päälle. Menen istumaan sille pehmeälle penkeille, jossa odottelin leikkuriin pääsyä. Ortopedi saapuu. Ja juttelee läpi leikkauksen. Reikää ei paikattu. Sen sijaan hauiksen jänne katkaistiin. Olen ymmällä. Selvisin vähemmällä, tällä kertaa. Mutta ortopedin sanat, että leikataan myöhemmin, jäivät kaikumaan päähän. Taas uusi leikkaus?

Kotimatkalla olin ensin hyvin helpottunut, että selvisin lyhyellä saikulla ja molemmat kädet toimii. Kirjoitan innoissani ystäville hyviä uutisia. Kotiin päästyäni luin tarkemmin kotihoito-ohjeet. Vasemman hauiksen voima heikkenee 30%, lopullisesti, jänteen katkaisun myötä. Käsi ja hauis, jolla kannan lehtiä ja postia. Reikä kiertäjäkalvosimessa on edelleen kivun aiheuttaja ja este normaaleille liikeradoille. Nyt ei leikattu, koska säästeltiin potilasta… Säästeltiin…?! En ymmärrä vieläkään.

Toipilasaika on alkanut. Lepään ensimmäiset päivät, aika totaalisesti. Nyt kirjoitan, kahdella kädellä, vaikka mun piti olla yksikätinen. Ankkuroidusta ei tullut ankkuroitua, tuli vain putsattu. Luuankkurit olisi laitettu olkapäähän, jos reikä olisi ommeltu kiinni. Käsi olisi ollut vartalossa kiinni viikkoja, jotta ankkurointi olisi onnistunut. Sen jälkeen olisi alkanut nivelen mobilisointi ja lihasmassan kasvatus takaisin käteen. Lääkärin sanojen mukaan, tuo kaikki on vielä edessä, uuden leikkauksen myötä? Toipilasaika jatkuu ensi viikolla fyssarin kanssa. Olkapää on turvoksissa, hauis mustelmilla ja kipparikallen lihas jää pysyvästi käteen. Käsi ei toimi vielä mitenkään. Odotan aika paljon fysioterapiakäynniestä. Aikaa tässä nyt onneksi on, sairasloma jatkuu pitkälle talveen.

Fyssari ja kipua

Leikkauksesta 26 vuorokautta. Kaikki ei mene niinkuin pitäisi. Itseasiassa mikään ei mene niinkuin alunperin suunnitelma oli. Elämä on sellaista. Liikaa kun suunnittelee ja luulee hallitsevansa hetken omaa itseään, joutuu pian nöyrtymään ja huomaamaan, että mikään ei ole omissa käsissä. Ainakaan mikään, mikä liittyy leikkauksesta toipumiseen. Ainakaan minulla. Milloinkaan.

Monen monituisen kommervenkin jälkeen pääsin vihdoin fyssarille kuluvan viikon torstaina, yli kolme viikkoa leikkauksesta. Fyssarin hoidot piti aloittaa heti leikkauksen jälkeen. Toisin kävi. Tuskaisin tuntein mietin näinä pitkinä viikkoina paria paperilappua postin mukana saapuvaksi odotellessani, mikä tätä systeemiä oikein riepoo. On työntekijä, joka loukkaa itsensä töissä. Työpaikoilla on työntekijät vakuutettu juuri tällaisia tilanteita varten, jotta kumpikaan osapuoli, työnantaja tai työtekijä ei turhaan joudu kärsimään ja odottelmaan työntekijän työkuntoon pääsyä. Sitten on se vakuutusyhtiö, jolle maksetaan siitä, että nämä molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä. Mutta tämä taho onkin se, joka viivyttelee. Ja loppujen lopuksi, uskomatonta kyllä, vakuutusyhtiö on se, joka tässä taloudellisesti kärsii, oman viivyttelyn seurauksena.

Koska olen varovainen ja maltillinen ihminen sanoissani, kun kyseessä on toinen ihminen, en ala tässä sen enempää tunteitani ulospäästämään tahi tarkemmin selvittämään, mikä meni vikaan ja mitä siitä minun kroppani ulkopuolisille tahoille ja päättäjille seuraa. Mennään eteenpäin. Tunnelmiin, joita vasen olkapääni ja hauikseni on minulle syöttänyt sydänjuurieni alle.

Kun leikkkauskivut rauhoittuvat, aloin uskomaan, että asiat alkaa etenemään. Siis toipuminen pääsee vauhtiin. Olen seurannut itsessäni paria asiaa, joiden perusteella kirjaan ylös itselleni toipumista. Fyssarin ensimmäiseen tapaamiseen asti. Kipu ja voima. Tästä kaksikosta on ollut läheinen pari minulle, kun olen niiden seurassa päiväkausia seurustellut. Leikkauskipu on aivan eri asia kuin kipu, joka tulee sinusta itsestäsi. Siis vammautuneesta raajasta. Kaiken oppimani mukaan, kun paranen, kipu vähenee. Olkapääni kipu on vain yltynyt. Voiman kanssa olen joutunut toteamaan, että on niin uskomatonta, kun saa lasin vettä nostettua pöydältä suun korkeudelle ja saa vielä juotuakin veden. Reilussa kolmessa viikossa olen edennyt nostamaan teekupin huulilleni. Hyvä mie. Siis 4dl nestettä 30cm korkeudelle. Sehän on, kupin paino mukaan lukien, puoli kiloa! Kokeilkaapa itse. Kuinka etuoikeutettuja te olettekaan, kun teekupillinen nousee täysin ponnistamatta huulillenne. Saa se olla kahvikupillinenkin, mutta ei mieluusti alkoholijuomia. Tai en ainakaan halua niiden juomisesta tietää.

Odottavin mielin, vihdoin ja viimein, liput ja laput mukanani, saavun fyssarin ensimmäiselle tapaamiselle. Vastassa on tuttuakin tutumpi mies, jonka tiedän olevan suora ja sanovan asiat niinkuin ne ovat. Juuri siksi hänet fyssarikseni valitsinkin. En pidä ihmisistä, jotka kiertävät ja kaartavat asioita. Kun puhuu, puhuu niinkuin asiat ovat.

Perusjuttujen tarkistuksen jälkeen, fyssari pyytää minua liikuttamaan leikattua kättäni. Ensin etukautta ylös. Nousee 45 astetta. Niskan taakse ja selän taakse ei mene normaalisti, jotenkuten sinnepäin kättä saan. Sitten se tärkein juttu. Toimiiko sivukautta nosto. Se pahuksen reikä siellä kiertäjäkalvosimessa estää juuri sivunoston. Sitä ei leikattu, koska lääkäri oletti, että minulle riittää, että olen kivuton ja oletti, ettei reikä ole niin pahassa paikassa, että se vaikuttaisi paljoa käden sivuttaisliikkuvuuteen. Fyssari sanoo minulle, että nostappa nyt käsi sivukautta ylös. Teen työtä käskettyä.

Käsi lähtee liikkeelle kylkeni vierestä. Päätän tiukasti, että se nousee vähintään olkavarren tasolle. Sinnehän se nousi ennen leikkaustakin. Ei korkeammalle mutta sentään sinne asti. Nostan mielessäni kättä. Vaadin sitä nousemaan. Kun aivoni on lähettänyt sata käskyä viedä käsi ylös, mutta mitään ei tapahdu, katsahdan fyssariani. Katson takaisin käteeni, jonka sormet osoittavat viistoon alaspäin. Tämä ei nouse. Tunne on aivan uskomaton. Käsi ei liiku. Se ei yksinkertaisesti nouse. Fyssari pyörittää päätään ja pyytää minut makuuasentoon. Hän tutkii passiivisia liikeratoja. Kysyn kesken tutkimusten, olenko työkunnossa 6 viikon päästä.

Et ole. Reikä kiertäjäkalvosimessa pitää paikata. Kätesi ei koskaan nouse, ellei reikää laiteta kuntoon. Mitä ihmettä teet kädellä, joka on kivuton mutta joka ei toimi? Tule ensiviikolla vielä pari kertaa käymään ja tilaa sitten leikkaavalle ortopedille aika, ja sovi aika uuteen leikkaukseen. Hauiksen voimaa voimme alkaa treenata vasta sitten, kun olkapääsi on toimiva. Jos hauikseen ei palaa voima, se on myös leikattava uudestaan. Jos reikä olisi ollut viaton, käsivartesi olisi noussut nyt paremmin ylös kuin ennen leikausta. Näin pienen operaation jälkeen, joka sinulle on olkapäähän tehty, kätesi pitäisi olla jo lähes kivuton ja liikeradat lähes täydet. Reikä ei siis todellakaan ole ollut viaton, koska kätesi ei nouse. Fyssari kertoili madonlukuja.

Maistelen sanoja. Laitan viestiä Ismolle ja ajan kotiin. Uusi leikkaus. Töihin vasta joskus syksyllä… tai vieläkin myöhemmin, jos hauis ei tule kuntoon ilman uutta leikkausta. Olen tyrmistynyt. Miksi se olen aina minä, jolla leikkaukset eivät koskaan mene lyhyen kaavan mukaan?

Edistystä

35 vuorokautta leikkauksesta.

Fyssarin käynnit vilisevät silmissä. Siis niitä on nyt todella tiheästi. Fyssarin, ja minunkin, mielestä kannattaa yrittää kaikki keinot, jotta käteen saadaan liikettä. On aina mielenkiitoista saapua fyssarin vastaanotolle. Se on kuin pieni joulu, joka kerta. Mitä minä tänään paketistani saan? Uutta puhtia seuraaville päiville vai lisää jumppaamista? Koska olen yltiöpositiivinen ihminen, löydän joka käynnistä jotain hyvää.

Käden nosto etukautta onnistuu nyt 80 asteeseen. Etunosto edistyy aina selkeästi nopeammin kuin sivunosto. Katson hymyssäsuin kättäni joka nousee kiltisti lähes vaakatasoon asti. Sitten tarkistetaan sivunosto, joka sekin on edistynyt mutta äärimmäisen hitaasti. Käsi nousee 40 asteeseen. Mutta vaikka astelukema on aivan onneton, tunnen mielihyvää siitä, että käsi nousee, edes hivenen. Pohditaan sitten fyssarin kanssa sitä, onko lääkärillä tarvetta leikata minua, jos saadaan sivunosto ennen kuunvaihdetta 90 asteeseen. Nythän edistys on ollut kymmenen astetta kahdessa viikossa. Tuolla menolla loppuu viikot kesken. Fyssari selkeästi pohtii paria asiaa, mitkä vaikuttavat lääkärin leikkauspäätökseen. Toinen niistä on se, edistyykö sivunosto kokoajan, vai tuleeko siihen taantumia, jotka kuulemma ovat yleisiä. Siis olkavarren liike on kuin pikkulapsi. Tänään en pue päälleni punaisia rukkasia, sillä naapurin Liisalla on vihreät. Enkä taatusti syö aamupuuroa, koska se on pahaa. Ja niinkuin äiti ja isä tekivät viikkoja sen eteen, että pikku neiti söisi vihdoin jotain ennen eskariin menoa. Nythän tässä mennään takapakkia ja lujaa. Toinen asia, joka vaikuttaa lääkärin leikkauspäätökseen on se, tarvitseeko lääkäri kesäksi uuden purjeveneen.

Elämän ei tarvitse olla helppoa. Olen tässä sairaslomalla pohtinut, etten oikeastaan välitä helposta elämästä laisinkaan, vaikka pitkinä, pimeinä hetkinä sitä toivoo joskus, että voi kun elämä olisi vaan sellaista taviselämää. Ei se sitten olisi minun elämää. Olen huomannut, että vaikka muuten olen perusterve ihminen, minulla on yksi paha allergia. Se on paikallaanoleminen. Jos olen paikoillani päivänkään, oireet alkavat samantien. Oireet ovat moninaiset ja osittain vakavatkin. Ainakin lähimmäisilleni. Elimistööni on sisäänrakennettu mekanismi, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa liikettä. Olen aina ihmetellyt mm. nukkumistani. Suurin osa meistä nukkuu useamman tunnin putkeen, tunteakseen olonsa levänneeksi. Kuka viisi, kuka kuusi ja kuka kahdeksan tuntia. Nyt kun minulla on ollut sairaslomallani mahdollisuus nukkua keskeytymättömiä öitä, olen ymmärtänyt, kuinka paljon unta tosiasiassa tarvitsenkaan. Uneni tarve on suoraan verrannollinen paikallaanoloallergiaani.

Suljen silmät silloin, kun olen uninen. Joka ikinen yö, riippumatta siitä monelta käyn nukkumaan, nousen 2-3 tunnin päästä ylös, täysin virkeänä. Sitten vaan alan puuhailla kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Käyn mm.kävelemässä aina yhden koiran kanssa kympin lenkin, tai teen vuosisuunnitelmia, tai pidän itseni ajatasalla työasioissa ym. Yleensä nousen juuri siihen aikaan, kun itse menisin töihin. Sisäinen kello pitänee siis huolta väsymisestä illalla ja ylösnoususta työaikaan? Tuolla unimäärällä pärjään vuorokauden. Muutaman kerran viikossa otan päivällä tunnin unet tuohon päälle. Pitkä sairaslomani on ollut minulle siten hyvin itseäni tutkiskeleva ja opettavainen. Olen tajunnut, etten todellakaan tarvitse unta enempää. Muutenhan nukkuisin pidempään, kun kerta mikään ei ole minua herättämässä. Jos tuo määrä ei olisi riittävä, olisin aivan tillintallin. Nyt olen virkeä. Pieni sekavuus lienee synnynnäistä tai sitten johtunee lääkkeistä, joita kipu vaatii. Kipulääkkeitä ottaessani unet pitenevät jopa viisi tuntisiksi. Sen jälkeen nousen viimeistään ylös, vaikka annostus olisi ollut kokoa norsu.

Mitä nyt sitten tapahtuu leikkausrintamalla? Itse tietenkin toivon, että sivunosto edistyy. Ja ettei lääkäri kauheasti piittaa merellä olemisesta. Fyssarin käynnit jatkuu ja itselläni on miellyttävä työ, kun saan jumppauttaa kättäni omalla ajalla aktiivisesti. Kipu olkapäässä pahenee kokoajan mutta huonoonkin vuokralaiseen tottuu, sanotaan. Voiman suhteen kaikki tehtävä on vasta edessäpäin. Kunhan ensin olkapää alkaa toimimaan.

Takapakkia

Olen sanaton. Päässäni on kyllä vähintään romaanin verran sanoja mutten saa niitä järjestykseen, ainakaan sellaiseen, että ne olisivat luettavissa järkevänä tekstinä.

Viime kuun puolella kävin lääkärissä arvioittamassa leikkauksen jälkeistä toipumista olkapäässäni. Se kaikki positiivisuus, jota fyssarini kanssa loimme, romahti lattiasta läpi kerralla. Olkapää ei todellakaan ole toipunut toivottavaa vauhtia. Niveleen on tullut lisäongelmia, nivelkapselin paksuuntumisen myötä. Lääkäri kirjoitti 5 viikkoa lisää sairaslomaa. Kysyin suoraan, mitä tällainen lisäongelma tarkoittaa käytännössä. Milloin pääsen töihin, milloin treenaamaan koiria, ja etenkin, milloin pystyn aloittamaan omat, kunnon juoksulenkit (nythän vaan leikin juoksemista)? Lääkärin vastaus tuli kuin apteekinhyllyltä: puoli vuotta. Puoli vuotta???

Siis siinä tapauksessa, ettei tarvita uutta leikkausta tai leikkauksia.

Oletko koskaan nähnyt tai kokenut, miten aurinko laskee kirkkaalta taivaalta paistaessaan horisonttiin sekunnissa? Mie olen. Se tapahtui samalla sekunnilla, kun kuulin sanat puoli vuotta. Ajatukset päättivät vaihtaa kaistaa. Tai toiset niistä. Osa porhalsi edelleen eteenpäin samalla paanalla. Etenkin ajatusten risteyksissä tapahtui pahoja kolareita. Osaan ajatusteni lauseita sekoittui silmiinpistävän rumia kirosanoja, osasta lauseita putosi kirjaimia, jopa sanoja pois. Toiset lauseet muuttivat merkitystään. Huomattavaa oli, että lähes kaikissa lauseissa oli tuon auringonlaskun jälkeen havaittavissa joko alakuloisutta tai vihaa.

Lääkäri antoi hoito-ohjeet ja sanoi, että tapaamme pääsiäisen jälkeen, jolloin tehdään päätös jatkoista. Tarkoittaa käytännössä veitsenterottimen kaivamista kaapista tai vähintään unilääkepumpun kytkemistä minuun, mobilisoinnin merkeissä. Fyssarikäyntejä harvennettiin nivelkapselin ärtymisen/tulehduksen takia.

Kun soppa kiehuu yhdestä kattilasta yli, tuppaa muutkin kattilat samalla hellalla tekemään saman ilmiön. Näin kävi minullekin. Jo pelkkä taistelu siitä, pääsenkö töihin ja saanko olkapääni toimimaan kivutta ja normaalein liikeradoin, olisi mielestäni ollut kohtuu kuorma ihmiselle, jolta on viety maton lisäksi lattiakin jalkojen alta. Mutta ei se riittänyt. Olen joutunut miettimään oikein pinnistelemällä, millaista on elää toisten kirjoittamassa sadussa. Se on suoraan sanottuna ihmeellistä. Eikä tuo satu tunnu olevan mikään olipa kerran ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti kertomus. Koska tämä ei nyt mitenkään liity olkapäähäni, en ala tässä sen enempää asiaa vatvomaan. Mainitsenpahan vain, että meitä tuntuu mahtuvan tänne maan päälle joka junaan…

Fyssarin kanssa jatkoimme olkapään liikeratojen palauttamista. Kunnes viime käynnillä olkapäästäni löytyi jotain poikkeavaa. Fyssari liikutti niveltäni passiivisesti, minun maatessa rentona ja kertoen, miltä liike tuntuu. Lähinnä siis missä vaiheessa kipu alkaa, itse liikkeen pysähtymisen fyssari kyllä tuntee itsekin. Käsi ei silloin yksinkertaisesti vaan enää mene eteenpäin. Oltiin tilanteessa, jossa tutkittiin olkanivelen ulkokiertoa. Älähdin. Fyssari palautti käden takaisin lähtöasentoon. Uudestaan ja sama kipu palasi. Fyssari kurtisti kulmiaan. Tätä ulkokiertoa ei oltu tähän mennessä voitu kokeilla vielä lainkaan jäykkyyden takia. Fyssari pyysi minua näyttämään kipukohdan. Sitten hän teki kaksi erilaista testiä ja toisen testin aikana kipu oli vaimeampaa ja toisen aikana kovaa.

Sinulta ei olekaan pelkästään revennyt kiertäjäkalvosin siinä työtapaturmassa. Katsoin häntä kysyvästi. Kuin hidastetussa filmissä tai vielä pahemmin, pause napin painamisen jälkeen, kaikki tuntui pysähtyvän. Auringonlasku sekunnissa ei ollutkaan mitään. Nyt hanget korkeat nietokset sulivat mutavelliksi kymmenesosa sekunnissa. Solisluusi on siirtynyt.

En nyt kirjoita tämän enempää tästä, sillä pääsiäisen jälkeen tiedän, mitä seuraa. Solisluu teipattiin, kipu vaimeni hieman. Seuraava yö oli vaikea. En löytänyt asentoa, jossa olisin voinut nukkua. Aamulla takkia päälle laittaessani alkoi kipuhelvetti. Lihas olkapään päällä meni täysin jumiin. En pystynyt liikutamaan päätäni oikealle lainkaan. Torstaipäivä meni kokonaan nukkuessa vahvassa kipulääkityksessä. Perjantaina tila paheni entisestään. Pään lisäksi en pystynyt enää liikuttamaan olkapäätänikään ilman kipua. Ismolla lauantai-iltana istuessani kipu ylitti sietokykyni. Kaikki liike, sormen liikuttelua myöten sattui. Eikä pelkästään sattunut vaan kipu lävisti kehoni miekan iskuin. Automatka kotiin, Ismon ajaessa, oli täynnä tuskankyyneleitä. Vaivuin jälleen kipulääkeuneen. Aamulla herätessäni liikuin miinamatolla. Pienikin liike vasempaan käteen, sormiin, kyynärvarteen ja olkapäähän tai pään liikuttaminen oikealle aiheuttaa valtavaa, tuskaista kipua. Huomenna on fyssari.

Kipu

Kipu, joka minussa asuu, on tuskaista.
Ei ole asentoa, jossa se vaimenisi.
Ei ole lääkettä, joka siihen purisi.
Ei ole hetkeä, jolloin nukkuisin.

Painiottelu

3 kuukautta ja 2 viikkoa leikkauksesta.

Odottelen. Niinkuin olen tässä odotellut jo tuon yllä näkyvän ajan. Mikäs olisi odotellessa, sehän on oikeastaan aika kutkuttavakin tunne, jos ei olisi mitään, mikä vie huomioni toisaalle. Kaamein Ilmentymä Pyrkiessään Uniisi eli K.I.P.U. on kuitenkin asettunut tiiviisti viereeni. Se vie voimakkaasti huomioni pois positiiviselta odotukselta. Sen lisäksi kaikenmaailman maisia murheita, itsetutkistelun pidempi kurssi, sekä jopa työstressi, joka nyt ei kyllä mitenkään liity tai kuulu SAIRASlomille.

Vakuutusyhtiö. Meidän jokaisen tuki ja turva. Sekä harmaita hiuksia havittelevan ilmainen värjäys. Pitäisi osata kertoa asiansa asiallisesti. Aikuinen ihminen. Mutta jossain vaiheessa nukkuva karhukin herää, kun tarpeeksi ympärillä tapahtuu. Tai tässä tapauksessa jää tapahtumatta. Kenen etu on, etten tule mahdollisimman nopeasti kuntoon? Työnantaja toivoo paluutani pian. Mie haluan töihin pian. Vakuutusyhtiö, joka on korvausvelvollinen, toivoo töihinpaluutani mahdollisimman pian. Ja vakuutusyhtiö on nyt se, joka hidastaa töihinpaluutani.

Sanonpa vaan, että sisälläni räjähtää kohta. Tulivuoren purkautuessa, kansa juoksee laavamerta ja tuhkaa karkuun. Tämä koskee vakuutusyhtiötä yhtä paljon kuin niitä muitakin yksittäisiä henkilöitä, jotka hämmentävät soppaa minun kaukalossa.

Ankkuroitu. Painiottelu olkapään tila vastaan vakuutusyhtiö. Toisessa kehässä Laura vastaan kipu, ihmiset jotka jyräävät ylitseni ja odotuksen ilmapiiri. Arvaatteko, kumpi voittaa? Molemmat kehät tuomaroidaan erikseen.

Ankkurit ylös

Näin se vaan on. Joku setä tai täti, jossain toisessa kaupungissa, sinua näkemättä koskaan, eikä tietenkään hän ole nähnyt vammaasikaan, eikä sitä, miten olkapää voi, hän päättää, että sinä olet kunnossa. Ja miksikö? No, siksi, että tietylle vammalle/leikkaukselle on annettu määräaika, kuinka nopeasti siitä toipuu. Ja kun tuo toipumisaika on saavutettu, tämä täti tai setä kirjoittaa paperille, että olet terve, palaa töihin, korvauksia ei tipu enempää. Koska aika on täynnä.

Niin sitten minäkin, toivuttuani vakuutusyhtiön papereissa kirjoitetun ajan, olen kunnossa. Käsi ei edelleenkään nouse edes 90 asteeseen. Leikkauksesta on aikaa 4 kuukautta ja 6 päivää. Olkapäässä on kipuja ja särkyä, edelleen. Mutta koska Luoja suuresssa viisaudessaan on luonut minulle periksiantamattoman luonteen, ja vanhempani ovat kasvattaneet minusta työorientoituneen yhteiskunnan jäsenen, palasin töihin. Eikä tuossa kaikki. Minähän suorastaan viihdyn töissä. Rakastan liikkua yöaikaan, palvella asiakkaita, vaikken heitä näekään. Teen tuon kaiken vielä tunnollisesti, nopeasti ja virheettä. Jaksan hymyillä, tsempata työkamuja ja olla avuksi vielä muissakin työpisteissä, tarpeen mukaan. Ja niin aioin olla tästä eteenpäinkin. Miksen olisi, mie kun olen mie, vaikka puolikuntoisena.

Olenko katkera? En. Sisälläni vaan leijuu kysymys. Miksi ihmeessä työnantajat ottavat kalliita vakuutuksia, jos niistä ei ole työnantajalle eikä työntekijöille hyötyä? Miksi työtapaturmapotilas passitetaan töihin keskenkuntoisena tai vaihtoehtoisesti saahan sitä saikulla olla, ilman asianmukaista korvausta (lue: palkkaa). Heti, kun työnantajan vastuu palkanmaksusta siirtyi vakuutusyhtiölle, yhtiö ilmoitti, että olen kunnossa, mitään ei enää korvata. Ei fyssaria, ei palkkaa, ei uusia toimenpiteitä.

Käteni ei välttämättä koskaan enää nouse normaalisti, liikeradat jäävät vajaiksi. Kivut kyllä saan kuriin, tottumalla niihin. Miten tuo sitten vaikuttaa elämääni? Pyöräillä en pysty, uimaan en pysty, hiusten laitto ponnarille vaatii taiteilua, samoin hiustenpesu. Kauppakassia pystyn kyllä kantamaan, mutten pysty nostamaan sitä kovinkaan korkealle. Kuntosalille on turha mennä tekemään yläkroppaa. Punnertamaan en pysty, enkä kurottamaan mitään sivusuuntaan. On myös parempi olla horjahtamatta vasemmalle. Miten tuo sitten ei vaikuta elämääni? Pysyn ajattelemaan, hymyilemään, tekemään työni. Pystyn juoksemaan kipulääkkeiden avulla, pystyn kävelemään ilman niitä. Pystyn halaamaan poikiani ja kultaani. Pystyn elämään ja nauttimaan siitä.

Mitä nyt sitten teen? Olen tietysti töissä ja nautin elämästä. On monia, monia ihmisiä, joilla ei ole töitä. Minulla on, olen siis etuoikeutettu. On monia, monia ihmisiä, joilla ei ole käsiä ollenkaan. Minulla on molemmat, olen siis etuoikeutettu. On monia, monia ihmisiä, joiden kipu on niin kovaa, ettei heillä ole toimintakykyä ollenkaan. Minulla on, olen siis etuoikeutettu.

Nostan ankkurin ja jatkan matkaa. Kiitos kaikille seurasta ja hyviä tuulia kaikkien purjeisiin 🙂

Reppuselässäni on kipu

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.

Syksy heittää haasteen

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.

Jalkapalloa ja lajikirjoa

Jalkapallo on mielenkiintoinen laji. Siinä 11 pelaajaa koettaa joukkueena saada pallon vastustajan maalivahdin ohi maaliin. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että valmentajan on saatava koko joukkue kuntoon, ei vain yksittäinen yksilö. Eikä pelkästään kuntoon vaan myös taitavaksi ja pelisilmää omaavaksi porukaksi, joka ottelu ottelulta toimii kokonaisuutena.

Joukkuelaji, maalla, merellä tai ilmassa, tiimityötä, jossa monesta yksilöstä koostuu yksi kokonaisuus.

Käymme usein KTP:n jalkapallomatseissa. Tänä vuonna lisäsimme mukaan myös naisten jalkapallon. Katsomossa on usein toistatuhatta katsojaa, onpa välillä ollut jopa 3500. Niin intohimoinen en ole, että pukisin päälleni kotijoukkueen kaulaliinan tai paidan mutta silti seuraan joukkueen menestystä tarkkaan. Mieheni tuntee paremmin joukkueen pelaajat. Hän tietää, mitä jonkun loukkaantuminen tai muu poissaolo vaikuttaa kokonaisuuteen. Itselleni on otteluissa tärkeää seurata joukkueen taitoa pelata yhteen, syöttöjä ja tilannetajua, sitä pelisilmää. Eniten kuitenkin seuraan yksilöiden urheilullista suoritusta. Kykyä juosta kovaa, reagoida nopeasti, käsitellä palloa ja syöttää tarkasti. Kun sitten yhdistän tähän intohimoni eli kuvaamisen, kakku on valmis.

KTP:n naisjuokkue työntouhussa Arto Tolsa areenalla.

Minulla on myös pieni sivuraide seuratessani pelejä. Katselen myös, miten pallotytöt ja -pojat toimivat kentän sivussa. He ovat tulevaisuuden pelaajia. KTP:n junnutyö kiinnostaa. Otteluiden erätauolla on välillä junnuja pallottelemassa. Sieltä ne teemupukit nousevat ja niittävät mainetta maailmalla. Meillä on suunnitelmissa joku päivä mennä seuraamaan junnujen harkkoja jos sellaiset osuvat ajallisesti sopivasti kaupunki-iltaan. Nuoret lupaukset näkyvät juoksuradoilla ja pistävät silmään, samoin myös jalkapallossa pienet taitajat huomataan. Kaikista ei kuitenkaan tule tähtiä. Junnujalkapallossa pitäisi keskittyä lasten pelaamisen iloon. Liiallinen yksilöityminen yhteen lajiin lapsena ja nuorena on vahingollista. Jo hermostollisesti vaihtelevuus ja monien lajien taitaminen on pelkästään plussaa. Itsekin, tällaisena taviskuntourheilijana, olen pitänyt koko 40-vuotisen ‘urani’ ajan vähintään viittä lajia mukana viikkotreeneissä, vaikka juoksijana itseäni pidäkin.

Itse en ole koskaan pitänyt jalkapallon pelaamisesta. Se vähä, mitä koulussa futaa pelattiin, meni kyllä ok mutta myöhemmin en ole jalkapallokentällä palloa potkinut. Neljästä lapsestani kaksi on pelannut, vanhin poikani kaikkein pisinpään. Olen koettanut saada tartutettua lapsiini liikkumisen ilon. Tässä tunnen onnistuneeni 25-50 prosenttisesti. Toivon kuitenkin, että jossain vaiheessa liikkumattomienkin lasteni into liikkumiseen herää. Onhan heidän geeneihin piirretty liikkumisen halu.

Luonnossa on liikettä, minussa on liikettä, niin kauan kuin siivet kantaa.

Perheeni, ystäväni ja tuttavani tuntevat minut intohimoisena liikkujana. Joskus tämä ‘maine’ painaa. Itse olen kuitenkin itseni pahin ruoskija. Ystäväni eivät koskaan oleta mitään ja tiedostavat fyysiset ongelmani. Välillä tuntuu, että vaikka monipuolisuus on kuulunut valintoihini aina liikkumisen suhteen, olen liiallisesti kuitenkin takonut yhtä lajia. Tai olen piirtänyt itseni vain yhteen piirustukseen: juoksemaan mäkiä ylös ja alas. Jalkapalloilijoilla on monipuoliset fysiikkatreenit. Olen tutkaillut treenien sisältöjä, sekä paikallisilla pelaajilla, että maailman tähdillä. Kaikki fyysinen suorittaminen kiinnostaa minua. Olen nykyään tilanteessa, jossa fyysiset suoritteet on hyvä kääntää samalla kivun hoidoksi. Niinpä olen pohtinut ottavani kävelyn, juoksun, pyöräilyn, hiihdon, soudun, uimisen ja hulaamisen rinnalle vuosia sitten unohtamani salitreenin. Minulla on onnekseni hyvä ystävä, joka taitaa tämän lajin. Neuvoja on siis luvassa. Liike on lääke. En mie muuten tässä enää heiluisi.

Tikarisateessa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.