Sairaspetiltä työkiireisiin

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.

Keväistä tohinaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.

Pisaroina meressä

Oletko koskaan laskenut pisaroita merestä? Mie en. Mitä kaikkea pisaroiden liikkeisiin sisältyy, sitä ei tiedä kukaan. Ne ryhmittyvät valtaviksi aalloiksi tai rakentavat tuhansia kilometrejä ulappaa yhdessä. Ne kimmeltävät kylpiessään auringonsäteissä. Mistä ne syntyvät ja minne ne matkaavat? Yhtä arvoitusta kaikki.

Lapset ovat pisaroita meressä. Jokaisella on paikkansa. Ollessaan pieniä, he ovat aamukasteen pisara kasvoillamme. Hyvin lähellä meitä. He liukuvat pitkin meitä ja nauravat. Pidämme heistä huolta, sillä yksi pisara yksinään on turvaton. Hoiva omaa lasta kohtaan on sisäsyntyistä. Sitä valvoo yöt ja päivät, jos on tarve, jotta pienokainen voisi hyvin ja saisi kaiken tarvitsemansa. Ja kuinka paljon antaakaan lapsen hymy vanhemmilleen? Väsymyksen tunne on unohtunut sekunneissa, kun tunnet lapsen onnellisuuden ihollasi.

Pisaroina lähellämme

Lapsen kasvaessa joukkoon liittyy lisää pisaroita. Sisaruksia, serkuksia, tarha- ja koulukavereita. Ystäviä. Aamukaste vaihtuu sateeseen, jolloin ilmassa vilistää sankoin joukoin pisaroita. Niiden matka on loppumaton. Liike ei pääty osuessaan maahan, vaan roolit vaihtuvat matkaamiseen puroissa, joissa ja lammikoissa. Lapsi oppii mukautumaan muutoksiin ja vastaamaan haasteisiin. Välillä pisara muuttaa olomuotoaan kiinteäksi ollaakseen talven värinä, välillä kaasumaiseksi näkyäkseen taivaan pilvihuttuna, ja lopulta muuttuen taas pisaraksi. Ja liike jatkuu. Lapset omaksuvat tapoja kodin ulkopuolelta, oppivat asioita ja taitoja kokoajan lisää. Joskus myös kantapään kautta. Pisarat raikastavat ilmaa ja antavat elämälle tarkoituksen. Ilman vettä ei olisi mitään. Ilman lapsia elämä ei jatkuisi.

Nuoruuden etsikkoaikaa ja riemunkiljahduksia

Aikuisuuden kynnyksellä pisarat pikkuhiljaa massautuvat, rakentaakseen puroista jokia, lammikoista järviä, kylänlahdista ulapoita. Tuhansia ja taas tuhansia pisaroita yhdessä ja näemme meren. Jokaisella on paikkansa, jokaisella on tehtävänsä. Jotkin pisarat ovat erilaisia. Ne eivät liity muihin, eivätkä rakenna sangolla nostettavia vesimassoja. Ne törmäilevät jo alusta alkaen ja etsivät omaa uomaa kulkea. Nämä pisarat ovat yhtä rakkaita vanhemmilleen kuin meren aaltoja muovaavat sisaruksensa.

Joka merellä purjehtii, hän tietää. Päästäkseen eteenpäin, on meren oltava alla, ympärillä ja tiiviisti purtehen kosketuksissa. On oltava meri, jota kyntää. On oltava lapsia, jotka jatkavat tehtäväämme.

Kun kuljen metsässä, kaukana meren rannalta, kämmenelleni putoaa pisara. Vaikka ei sada, tuo pisara istahtaa liki minua, hetkeksi. Omanlaisensa, omaa tietä kulkeva lapseni on tälläkertaa se, joka lohduttaa minua. Mietin miten hän pärjää ja löytääkö hän paikkansa maailmassa. Se jos mikä on vanhemmille tärkeää. Että lapsi on onnellinen ja pärjää arjessa. Kun pisara lopulta jatkaa matkaansa, seisahdun. On vielä yhdenlaisia pisaroita, yhdenlaisia lapsia, jotka ovat lähellämme. Kyynel vierii poskeani pitkin. Kyynel, lapseni taivaassa, poisotettu mutta silti aina lähelläni.

Paluu arkeen

Pieniä ja joskus suuriakin alkuja ilmeistyy ihmisen elämään epäsäännöllisen säännöllisesti. Näistä uutuuksista voi ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin. Tietysti alku voi olla myös negatiivinen, jolloin on vain annettava aikaa asian sisäistämiseen. Kaikesta voi koettaa oppia jotain, oli se tapahtuma sitten hyvää tai ei niin hyvää. Alkujen vastakohta on sitten ne loppumiset, niitäkin tarvitaan.

Puolukka ja mustikka odottavat kevään alkua.

Vajaa viikko sitten päättyneet MM-kisat saivat minut tutkimaan muutaman urheilijan taustoja tarkemmin. Löysin itseni pian heidän kotisivuiltaan ja sukelsin urheilijoiden blogeihin. Miten tuttua tekstiä sieltä lopulta löytyikään. Vaikken itse ole ikinä lähellä huippu-urheilijan elämää ollutkaan, tunnistin ne tunteet, joita urheileminen nostaa mieliin. Itsensä likoon laittaminen, tulosten analysointi, se rääkki, jota tavoitteiden saavuttaminen vaatii ja ennenkaikkea se mietiskely, mitä tuo kaikki vaatii psyykeeltä. Urheilijan elämässä on tavoitteita, asioiden loppuun saattamisia, pettymyksiä, onnen hetkiä. Sieltä löytyy paljon tekemisten loppumisia ja jälleen uuden alun alkamisia. Lähestyessäni urheilua toisen silmin, löysin kanavia, joiden avulla pystyn kehittämään itseäni liikkuvana, urheilevana ihmisenä.

Itselläni tuollainen alku tapahtui tällä viikolla, kun siirryin sairaslomalaisesta takaisin töihin. Olen joka kerta voimakkaasti hermostunut, kun joudun lähtemään mantereelle. Tuohon tunteeseen ei tarvita viikkojen taukoa. Jopa jokailtainen rutiini siirtyä kotoa töihin riittää herättämään levottomuuden. Vastaavasti aamuisin matka kotiin on täynnä riemua. Hyvänolon tunnetta ei latista se, että kotimatkoja vuoteen osuu lähes 300. Se tunne, kun alus irtoaa laiturista ja olen merellä, saa minut tuntemaan vapauden. Vapaus on minulle lupa elää.

Ystävämme kevätkiireet ovat aluillaan 🙂 Palokärki työntouhussa.

Sairasloman päättyminen on merkki tervehtymisestä. Olen taas iskussa, henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan vastaan arjen tuomat velvollisuudet ja kykenevä ne hoitamaan. Tämä tunne luo voimaa sisälleni. Sitä voin sitten ammentaa elämän muihinkin kuppeihin. Arki muodostuu pienistä paloista. Jos joku paloista on poissa, palapeliä ei saa ehyeksi. Mitä olisi jatkuva vapaa-aika? Luulen, että se menettäisi hyvinkin pian merkityksensä ilman vastapainoa, työtä, opiskelua, velvollisuuksia. Nuorimmaiseni tuskailee välillä, miksei koulua voisi olla vaan yhtenä päivänä viikossa ja loput olisi vapaapäiviä. Joskus koetan selittää hänelle järjellä, että yhdessä päivässä ei ehdi omaksumaan niitä tietoja, joita on opetussuunnitelmaan laadittu. Lopulta kuitenkin heitän järkiselitykset saunan uuniin ja kerron, että oppimalla päivittäin edes yhden pienen asian tai tekemällä yhdenkin velvollisuuden, oppii imemään vapauden tunnetta kaksin kauhoin itseensä. Ilman olemista velvollisuuksien vankilassa, ei koskaan voi tuntea vapautta. Ja se on se tunne, jolla taas jaksaa eteenpäin.

Fyysisesti töihin palaaminen oli kevyttä. Siitä piti huolen kahden kuukauden mittaisen sairaslomani aikana jalkani. Tai oikestaan mieleni, joka ei halua olla paikoillaan. Olkapääni vaati lepoa nostamisesta ja väärässä asennossa olemisesta. Kiellettyjen listoilla ei onnekseni ollut hiihto, kävely eikä juokseminen. Uimassakin sain käydä, kunhan uin pelkästään selkää ilman käsien avitusta. Onnekseni lääkärini tuntee minut hyvin. Totaalinen lepo ei yksinkertaisesti vie minua takaisin terveiden kirjoihin. Ja tämänkin pitkähkön sairasloman aikana se jälleen nähtiin. Liike on lääke. Henkinen puoleni taas taisi jo kiljua kurkku suorana töihin pääsyä. Sitä velvollisuuksien täyttämistä ja vapauden tunteen purkautumista merelle palattuani. Koska pidän valtavasti työstäni, henkisesti en tuntenut stressiä töihinpaluusta. Kun pääsin kiinni itse töihin, tuntui, etten poissa olisi ollutkaan.

Sumuisella taivaalla lenteli 8.3.2019 kevään ensimmäinen selkälokki. Lokit saapuvat avoveden reunan mukana. Kaukana ei siis enää ole vapaa meri kotilahdeltakaan 🙂

Nyt nautin vapaapäivistä kotona. Kevättä kohti ollaan menossa, vaikkakin omasta puolestani talvi voisi viipyä vielä viikon pari, sillä hiihtotavoitteistani uupuu vielä muutama lenkki. Sääennusteiden mukaan kevät kuitenkin koputtelee jo ovelle. Saunavettä tippuilee vesitynnyreihin, tiaiset laulavat kilpaa pihapiirissä ja rukkaset ovat vaihtuneet sormikkaisiin. Eniten kevättä kuitenkin mittaa minun silmissäni Kylänlahden jäätilanne. Vielä katto on tasainen ja paksu. Kaupungin edusta on ollut jäistä vapaa jo pari viikkoa ja avovesi valtaa tilaa päivä päivältä enemmän. Kevät on kuitenkin herättänyt minut henkisesti. Marun koneprojekti on lähtenyt käyntiin. Odotan päivää, jolloin Maru on jälleen ulapalla. Maru, meri ja mie. Saaristolaisen vapaa hengitys, saaristolaisen elämän suola.

Miksi nalle istuu vanhassa myssyssä?

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Tuo ihmisen mieli. Miten se vaihtelee. Yksi sanoo jotain ja toinen on täysin erimieltä. Syntyy ristiriita, jonka tuoksinassa usein tulee tunne, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta puusta veistetty myös ajatustasolla. Kokemus kertoo kuitenkin omaa tarinaansa. Ihmisen pitää voida olla sellainen kuin haluaa, tietenkään ketään toista ei saa tietoisesti vahingoittaa.

Joku ei pidä materiasta. Hänellä on vain välttämättömiä tavaroita ja huonekaluja, jotta pärjää. Ehkä sänky, pöytä, hella ja muutama vaatekerta. Hän haluaa elää siten ja se on aivan ok. Hän ei loukkaa valinnallaan ketään ja on itse onnellinen. Joku toinen on aivan päinvastainen. Hän kerää kotiinsa kaikkea mahdollista, tykkää sisustaa, vaihtaa vaatteitaan useasti ja pitää siitä, että on tavaroita. Hänkään ei loukkaa ketään, tosin tarkimmat voivat väittää, että hän kuluttaa luonnonvaroja kohtuuttomasti. Mutta joka tapauksessa yksilötasolla hänkin on onnellinen. Sitten tulee se ristiriita. Ei-materialisti saattaa loukata sanallisesti materialistia. Tai toisinpäin. Eli toisen elämänvalintojen kunnioitus puuttuu. Tietääkö toinen, miksi toinen on valintansa tehnyt? Tietääkö toinen, miksi joku rikkimennyt piirustus, nalle tai vanha vaatekappale on toiselle koko elämä. Joskus toisilleen lähimmätkään ihmiset eivät mieti, miksi toinen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kun erosin lapsieni isästä, ero oli pitkä ja vaikea. Vaikka järkitasolla pesäero oli tehty ja kumpikin eli omillaan, tunnetasolla mitään eroa ei ollut syntynyt. Tuollaisessa tilanteessa noita toisen loukkaamisia tuntui löytyvän joka taskusta ja laatikosta. Isku tuli siihen kohtaan, jonka tiedettiin olevan toiselle se vaikea. Mitä näillä täsmäiskuilla sitten luultiin saavutettavan? Jos kerta toimeen ei enää tultu niin, että ei ollut järkeä enää jatkaa samassa taloudessa asumista, miksi pyrittiin siihen, että toisella on mahdollisimman vaikea olla eron jälkeen?

Ehkäpä ihminen purkaa epäonnistumistaan toiseen. Siihen, joka on läheisin ja jonka tuntee. Ja jolta odottaa edes jonkinlaista vastausta. Lopulta kuitenkin lähteminen on omista jaloista kiinni. Ja päätös pitkän liiton purkamisesta lähtee omasta päästä. Miksi siis aiheuttamaan toiselle pahaa mieltä, jos kuitenkin takana on liki kaksi vuosikymmentä yhteistä elämää? Siksi, koska tunteet ja järki eivät kulje samassa tahdissa. On helpompi lähteä järkisyistä kuin tunnesyistä. Ja kun järki tekee päätöksen ja muuttaa uuteen paikkaan, tunne jää asumaan entiseen taloon.

Eroaminen ei koskaan ole helppoa. Mitä kauemmin aikaa toisen olet tuntenut, sitä vaikeampaa se on. Irrottautua siitä arjesta, jota olet tottunut elämään, vaikka se ei aina olisikaan ollut helppoa tai järkevää. Irrottautua niistä lähimmäisistä, jotka ovat luoneet sinulle verkoston. Eron jälkeen tietyt asiat pysyvät ja tietyt asiat muuttuvat, ja sitten tulee niitä aivan uusia juttuja elämään. Ero ei kuitenkaan koskaan ole lopullinen. Vaikka saman katon alla ei enää olla, tunneside säilyy. Onko se sitten välinpitämättömyys, ikävä, viha, välittäminen, ystävyys tai vaikkapa vain lasten asioiden hoitoon liittyvää yhteydenpitoa, tunneside on ja pysyy.

Eroamista on myös toisenlaista kuin parisuhteessa tapahtuva ero. On olemassa sitä lopullista eroa, johon kukaan ei kysy sinulta lupaa eikä siihen liity mitenkään järjellä tehtävät päätökset. Tunneside sen sijaan on siinäkin voimakas. Kun läheinen kuolee, tai lemmikki, tai vaikkapa kotitalo puretaan, ero menneeseen katkeaa konkreettisesti. Et voi enää nähdä, kuulla, koskettaa. Et voi edes kiukutella niin, että toinen vastaanottaa tunteesi, reagoiden niihin. Konkreettisesti jotain lakkaa olemasta, eikä ole enää kanavaa ohjata siihen liittyviä tunteita mihinkään. Tie, jota lähdet sen jälkeen kulkemaan, on tuntematon. Kaikki vastaantuleva on uutta. Tunteet, ympäristö, arjen sujuminen.

Kuoleman viedessä oman lapsen, myös vanhemman oma sisin muuttuu täysin. Ei ole pelkästään uutta tietä, on myös uusi tiellä kulkija. Selviämistä eteenpäin ei voi mitata. Ei ole totuutta, että olen selvinnyt lapseni kuolemasta, sillä sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lapsen kuolemaa, ei enää ole. On vain päivä, joka muutti kaiken. Itse olen luonut ympärilleni suojamuurin. Minkä kyvyn teatterimaailma on minussa menettänytkään, sillä niin pitkään olen pystynyt vetämään ulospäin roolia, että olen jaloillani. Sisimmässäni edelleen asun ihmisen sisällä, jota en edes tunne. Kun ihminen on täysin lyöty alas, voi pienikin lause sivaltaa niin, että paikattavaa ei enää ole. Kaikki sirut ovat pitkin maailmaa.

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Vaikeiden vuosien jälkeen kuljen eteenpäin, tosin se tunneside menneisyydestä on kiinnitettynä tiukasti vuosien, vuosien taa. Yksi suurimmista haasteista on uskoa huomiseen. Minusta kuitenkin pidetään huolta. Tämä on niin tärkeää. Ketään ei saa jättää yksin. Sillä hetkellä, kun en enää jaksanut ojentaa kättäni pyytääkseni apua, tunsin vahvat kädet ympärilläni. Minut nostettiin pystyyn kuopassani. Kädessäni rikkimennyt piirustus, nalle ja vanha vaatekappale. Kukaan ei väkisin repinyt minua ylös surustani vaan pystyynnostaja laskeutui kuoppaan, tukien minua joka hengenvedossani. Tällä tiellä olen yhä, rakas mieheni vierelläni.

Anna käsi niin mennään

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.

Skratt från det förflutna

Oletko koskaan istunut menneisyyttäsi vastapäätä? Oletko viettänyt sen kanssa koko viikonlopun palaten ajassa 30-40 vuotta taaksepäin? Mitä me olemme tehneet ja olleet menneisyydessä, se on taatusti muokannut meitä siihen, mitä me nyt olemme ja tunnemme. Matka omaan menneisyyteen oli hyvin mielenkiintoinen.

Sain sosiaalisen median kautta viestin lapsuudenystävältäni, että hän oli tulossa Suomeen. Hänen matka suuntautui kotikaupunkiini ja nimenomaisesti ystäväni halusi tavata minut. Sovimme päivän, jolloin hän nousisi yhteysaluksen kyytiin ja tulisin sitten häntä vastaan Mulliin. Muutaman päivän aikana koetin muistella, milloin olimme viimeksi tavanneet. Ainakin 30 vuotta sitten. Ystäväni perhe vietti kaikki kesät naapureinamme täällä saaressa. He asuivat Ruotsissa ja muistan, kuinka koulun loputtua odotimme heidän tulemistaan joka kesä. Olemme olleet yhdessä koko lapsuutemme, rakkaassa kotisaaressani.

Lapsena en osannut ruotsia eikä ystäväni puhunut kuin muutaman sanan suomea. Hänen äitinsä oli suomalainen ja isä ruotsalainen. Heidän perheensä kieli oli ruotsi mutta äiti puhui lapsilleen myös omalla äidinkielellään. Ensimmäiset sanat ystäväni lausui suomeksi pari vuotiaana. Hän istui isäni sylissä ja hoki kahta sanaa hyvin tiiviisti: ’anna pusu’ ja valloittava hymy päälle. Ikäeromme on 3 vuotta, joten muistan tämän episodin hyvin. Tuo lause itseasiassa kuvaa ystäväni luonnetta tänäkin päivänä. Hänen hymynsä on valloittava edelleen, ja koko hänen persoonansa huokuu lämpöä ja pusuja.

Ystäväni oppi suomenkielen erittäin hyvin. Kun hän kertoi minulle tulemisestaan Suomeen, hän kirjoitti minulle ruotsiksi. Mietin mielessäni, että pärjäämme kyllä kolmella kielellä ja saamme varmaan kaiken irti viikonlopustamme, vaikkei minulla ole kielipäätä laisinkaan. Kun sitten vihdoin koitti aamu, jolloin Teklan kyydistä nousi hyvin tutunnäköinen nainen, olin täysin yllättynyt, kun hän alkoi juttelemaan. Ystäväni suomenkieli oli aivan mutkatonta ja sujuvaa. Siitä hetkestä seuraavat 1,5 vuorokautta kuluivat meillä jutteluun, muisteluun ja ennenkaikkea vapauttavaan nauramiseen. En muista milloin olin viimeksi nauranut niin paljon. Vatsalihakset hellinä totesimme moneen otteeseen, että aivan kuin olisimme nähneet eilen.

Pohdimme sitä, kuinka tärkeitä olimme, ja olemme edelleen, toisillemme, vaikka välissä oli vuosikymmeniä, ettemme tavanneet. Lapsuudesta pulppuaa tapahtumia ja kokemuksia, jotka vaikuttavat meihin koko elämämme ajan. Minun lapsuuteeni kuului Kuutsalo ja ystäväni. Aina aikuisuuteen asti. Muistan, että vietimme kesää yhdessä vielä ainakin, kun olin 17. Sitten ystäväni perheessä tapahtui muutoksia ja kesät Suomessa loppuivat. Meidän ystävyys muokkaantui meidänlaiseksemme vauvaikäisestä lähtien. Olimme erottamattomat ja tunsimme toisemme erittäin hyvin. Kielimuuria ei ollut, sillä kasvoimme opetellen yhdessä yhteisen kielen. Näistä kieliasoista jaksoimme nauraa viikonloppumme aikana kymmeniä kertoja. Teki hyvää huomata, että osaa nauraa omille kömmähdyksilleen.

Wilma tarkkailee hakkuuaukiolle yhdellä monista lenkeistämme.

Olemme eläneet tahoillamme kymmeniä vuosia mutta silti meistä löytyi edelleen samoja juttuja. Me molemmat rakastamme luontoa ja koiria. Minulla on yhdeksän ja ystävälläni kotonaan neljä koiraa. Myös ihmissuhdekiemuroista löysimme yhteneväisyyksiä. Molemmilla on ADHD. Ja paljon muuta. Päivällä teimme monta lenkkiä koirien kanssa mahtavassa aurinkoisessa kelissä. Löysimme lapsuuden hupsuttelut ulkona kävellessämme. Illalla saunassa nautimme hiljaisuudesta, tosin aina jommalla kummalla oli jokin juttu, joka sai meidät jälleen nauramaan. Ystäväni avulla löysin sisältäni paljon käyttämättömiä mutta osattuja ruotsinkielen sanoja ja opin lisää. Pieni palo syttyi oppia vielä enemmän. Kun kävimme nukkumaan, kuuntelin pitkään ystäväni unituhinaa tuvan puolelta. Hän oli siellä, lähellä minua, aivan kuten niinä monina, monina lapsuuden kesinä.

Menneisyys lähti Otavan ja ystäväni mukana mantereelle sunnuntaina iltapäivällä. Sovimme uudesta tapaamisesta muutaman kuukauden sisään, jolloin ystäväni tulee jälleen Suomeen. Olen kuullut tuon sanonnan, että elä tätä päivää. Ettet voi palata menneisyyteen ja et tiedä tulevasta. Pötyä. Menneisyyteen voi palata ja se on erittäin terapeuttista. Suosittelen kutsumaan sen kylään, vaikkapa viikonlopuksi. Maistele, haistele, katsele, tunnustele ja kuuntele. Se kertoo melkoista tarinaa, jota on todella viisasta välillä muistella.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Talvi

Seison meren jäällä ja katselen, kuinka taivaankansi vaihtaa väriä. Auringonnousuun on vielä aikaa, pakkanen huitelee liki 20 asteessa, tuuli on vaiti. Lumi narskuu talvikenkieni alla. Siinä kahdenkymmenen sentin lumikerroksen alla on myös yhtä paksulti jäätä ja sen jälkeen jossain, silmien tavoittamattomissa, lepäilee meri. Vaitonaisena se odottaa kevättä. Vaaleanpunertava taivas muuttuu hiljalleen heleän punaiseksi ja lilan vivahteet juovittavat maisemaan satumaisen kajon aamuhämärän väistyessä yhä kauemmas ja kauemmas. Linnut ovat vielä vaiti, ja kaunis yöllinen kuutamo haalistuu pikkuhiljaa.

Kylmää mutta niin kaunista 🙂

Yöllä kävelin valaistussa metsässä. Täysikuu toi valon, ja mieli oli tyyni. Loppulenkistä varpaita kipristeli ja pistin juoksuksi. Ei sillä, että minulla olisi ollut kiire mihinkään. Lämmön palatessa varpaisiin, hidastin takaisin kävelyksi ja katselin ikihonkia, joiden paksut oksat täyttyivät lumivaipasta. Tuota samaa talven peittoa oli silmänkantamattomiin metsä täynnä. Mustikanvarvut, kanervat ja kaikki tutut pikkukivet olivat kadonneet. Metsän täytti yön hiljaisuus ja hengitykseni höyry oli ainut siellä liikkuva otus. Se kiemurteli puiden runkoja ylös, kuin leikkien lumessa. Kosketin kevyesti nuoren kuusen lumentäyttämää oksaa. Ja sain päälleni lumet. Hartiani peittyivät hetkessä miljoonien kauniiden lumikiteiden alle. Olin hetken yksi oksa muiden joukossa, lumen peittämänä ja paikollaan.

Maisema merellepäin. Joulukuusikin loistaa kilpaa kuunvalon kanssa. Taustan valkoinen matto on meren katto, jää.

Päivällä kävin hiihtämässä. Saaren metsäteillä ei tunneta latukoneita, eikä itseasiassa latuja sinne ilmesty muutenkaan. Minun lisäkseni suksilla metsässä kulkee mieheni ja toisella puolella saarta asuva rouva. Koko talvessa en välttämättä törmää yhteenkään tehtyyn latuun, omia jälkiä lukuunottamatta. Yhdet ladut, lumisade ja taas tie on puhdas. Hiihdän usein mahdollisimman myöhään iltapäivällä niin, että hämärä pääsee laskemaan. Laitan otsalampun päälle ja samalla kuuntelen sivakoinnin ääniä ja luonnon hiljaisuutta. Tunnen maaston niin hyvin, että välillä sammutan valon kokonaan ja vain liun pitkin moottorikelkan uraa. Pohja on kova ja helppo mennä. Jäälle en ole vielä tänä talvena mennyt. Isovesi nostaa jään päälle niin paljon vettä, että lähinnä vesisuksilla olisi sinne asiaa.

Puhtaan valkeaa ja hiljaista, saariston hiihtäjän latunen…

Kotiin päästyäni sytytin iltaiset lyhdyt pihaan, joiden lomitse kuun valo toi mystisen tunnelman. Saunan lämpenemistä odotellessani syötin koirat. Rakastan talvea, rakastan lunta ja hiihtämistä. Tiedän, että en sanonut tuossa lauseessa kaikkea, mitä rakastan. Kaikkein eniten rakastan merta, vapaana ja kauniina. Kun saan ajaa Marulla ja lipua hiljaa laituriin, antaen kaikkien aistien sisäistää meren. Tuntea meren tuoksun, maistaa suolaisen maun, kuulla laineiden äänet, nähdä meren kauniit kaaret ja tuntea, kun vesi pärskähtää kasvoilleni. Sitä odotellessani, voin rauhassa rakastaa talvea, vielä muutaman kuukauden.

Satumaisema omalla pihalla. Kuun valo luo erittäin rauhoittavan tunnelman lumen ja pakkasen maisemaan <3