Ahdistuksen ilmapiiri

Kärvistelin keskiviikkoillasta perjantaiaamuun selkeässä, korkeassa kuumeessa ja jäin miettimään, johtuiko se koronasta. Kuumeen lisäksi ei oikeastaan ollut mitään muita oireita, hyvin lievää lihassärkyä ja paineen tunnetta rintalastan alla lukuunottamatta. Nämäkin oireet katosivat keskiviikkoillan jälkeen. Miksi tätä mietin? Siksi, että Suomessa ei testata vähäoireisia, koska testausvälineistä ja ajasta on pulaa. Kaikkien vähäoireistenkin potilaiden testaus söisi hirveästi aikaa ja resursseja hoitohenkilökunnalta ja kun virus on totaalisesti globaali ongelma, myös välineiden saanti on kiven alla. MUTTA. Vaikka henkilökohtaisesti jatkan olemista ja arkea niin, etten ole sairastanut koronaa (koska en siis tiedä kuumeeni syytä), näen tässä ongelman, joka syö pohjan kaikilta laajoilta paikkojen sulkemisilta, eristämisiltä ym toimenpiteiltä.

Oletetaan, että tautini olisi korona. En siis tiedä sitä. Menen töihin digiklinikan ohjeistuksen mukaan yhden oireettoman päivän päästä. Olenko siis silloin siinä kunnossa, etten taatusti tartuta tautia työyhteisööni? Toinen juttu. Mieheni mitä ilmeisimmin sai myös taudin. Hän saattaisi sairastaa sen täysin oireettomana tai hyvin lievin oirein kuten minäkin. Koska minua ei testattu, emme tiedä tautini vakavuutta ja teemme kuten meitä ohjeistetaan: Mieheni jatkaa normaalisti töitään (jos minut olisi testattu, mieheni olisi statuksella altistunut ja olisi kaksi viikkoa karanteenissa) ja hän menee sitten hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa kauppa ym asioita, ja mahdollisesti tartuttaa juuri niitä, joita varten Suomi on nimenomaa eristyksissä.

Miksi näin?

Myös sairasloma-asiat on hoidettu hieman miten sattuu. Työnantaja voi kirjoittaa 1-7 päivää saikkua, meillä se on 1-3 päivää. Entä sitten? Otan yhteyttä digiklinikkaan, jossa tarkkaan kysellään, olenko ollut ulkomailla tai tekemisissä koronatestatun ihmisen kanssa, joka on sairas. Kysellään myös omat perussairaudet ja voinnit. Kun vastaus on ei, en ole ollut ulkomailla enkä ole tavannut (ainakaan tietäen sitä) koronapotilasta ja olen ihan ok kunnossa, ohjeistus kuuluu, että yhden oireettoman päivän jälkeen voin palata töihin. Mutta miten se tartuttavuus sitten lopulta menikään? Mediassa toitotetaan, että pysy kotona kaksi viikkoa, jos olet altistunut (itämisaika on 2-12 vuorokautta) tai jos olet vähääkään oireinen, älä mene töihin ja ole riittävän kauan kotona sairastamassa. Mutta sitten diginä sanotaan, että kahden kuumeisen päivän jälkeen, mene töihin yhden oireettoman päivän jälkeen. Voiko koronan tartuttavuus loppua kolmen päivän päästä oireiden alkamisesta? Näin on tämänhetkinen linjaus. Vähäoireisen on vaikea tietää, milloin ne oireet lopulta ovat kokonaan pois. Ehkä olisi parempi olla suoraan viikko pois töistä, jotta varmistuisi se, ettei tauti leviä. Ja jos oireita on pidempään, niin silloin tietysti sairaslomakin jatkuisi pidempään.

En yhtään ihmettele, että virus leviää.

Mutta en siis tiedä, oliko tauti koronaa. Arki jatkuu eteenpäin vältellen kontakteja, hoitaen iäkkään äitini kauppa-asioita ja pesten käsiä. SILTI… ajatukset eivät anna rauhaa. Mitä jos tartutan tautia eteenpäin ja nimenomaa riskiryhmän ihmisiin? Suomen voimassa olevat koulujen ym sulkemiset, maakunnan eristykset ja muut toimet ovat hyviä mutta eivät riittäviä, ellei potilaita testata ja siten tiedosteta, missä virus jyllää. Kun todetaan vähäoireinenkin korona, sen kantaja suoraan läheisineen vähintään kahden viikon karanteeniin tai niin kauaksi aikaa, kunnes oireet ja tartuttavuus ovat pois.

Jos tuntemattoman pelko ahdistaa, vielä enemmän ahdistaa, jos itse voi olla se, joka sitä pelon aiheuttajaa tiedostamattaan levittää. Isoissakin projekteissa pitäisi rakentaminen aloittaa perustuksista. Seulotaan tarkkaan ne maanhiljaisetkin, vähäoireiset, muutoin tämä homma karkaa käsistä ja terveydenhuolto ihan oikeastaan kuormittuu.

korona

Tämä virus on ollut otsikoissa ja ihmisten mielissä viime viikkoina tiiviisti. Korona on rantautunut myös Suomeen ja epidemia on ovella. Ihmettelen suuresti vähätteleviä kannanottoja taudin vakavuudesta. Vaikka suurin osa sairastaa taudin lievänä, on myös niitä, joille se on hengenvaarallinen. Jokainen, joka taudin saa, myös levittää sitä, ellei henkilökohtaisesti pidä huolta siitä, että on poissa ihmisten seasta taudin tartuttavuuden ajan. Koska liikkeellä on myös tavallista lenssua ja jonkin verran myös astetta kovempaa influenssaa, olisi nyt tärkeää, että pienienkin oireiden tuntuessa, jäädään kotiin potemaan tautia (oli se sitten nimeltään mikä tahansa). Koska korona tarttuu suht helposti myös pinnoilta, sen voi saada lähestulkoon mistä vaan, missä ihmisiä liikkuu.

Eli jos nyt ei tuijotettaisi vain sitä omaa napaa ja ajateltaisi, että heh, tuohan on median vouhkaama pieni ja mitätön virus, joka ei minua häiritse. Paniikkiin ja pelkoon ei ole syytä vaan asiaa on hyvä käsitellä maalaisjärjellä. Mitä vähemmän kontakteja ja mitä enemmän käsien pesua, sen hitaammin virus etenee ja vanhuksia ja monisairaita pystytään auttamaan tarpeeksi hyvin ja tehokkaasti.

Työnantajien pitäisi nyt ymmärtää, että ihmiset ovat poissa töistä herkemmin ja niitä etätöitä voi ehdotella tehtäväksi, mikäli se on mahdollista. Koulut ja päiväkodit pitäisi laittaa kiinni matalalla kynnyksellä, kun alueella todetaan koronaa. Voisi myös toteuttaa lähiopetusta pienemmissä ryhmissä, jaksotetusti. Muutaman viikon seisokki on pienempi ongelma kuin laajamittainen, eksponentiaalisesti nouseva tartunnan saavien käyrä. Ja sinne jumppatunnille voi olla menemättä.

Koronavirus on tuonut jotain hyvääkin. Kiinassa ilmansaasteet ovat laskeneet voimakkaasti epidemian ollessa voimakkaimmillaan. Myös yhteenhiileen puhaltaminen on kasvanut ihmisten keskuudessa. Liikkuminen luonnossa ei ole kielletty altistuneiltakaan, joten tämäkin plussaa. Ihmiset löytävät uusia juttuja arkeensa. Lapset näyttävät selviävän taudista onneksi vähällä. Vaikka virus on pääosalle lievä ja vaaraton, pidetään huolta vanhoista ihmisistä ja niistä, jotka ovat todellisessa hengenvaarassa viruksen iskiessä kohdalle. Nämä perussairauksia omaavat ihmiset voivat olla (aikuisia) lapsiasi, puolisosi, ystäväsi tai vaikka naapurin mukava täti. Tarvitaan siis aimo annos yhteisöllistä vastuuta.

Kiitos ja toivon kaikille viruksetonta arkea <3

Isovesi

Jos laitat kasvimaalle siemeniä liian tiheästi, kasvaa sato liian tiuhaksi, eikä yksittäinen yksilö pääse kukoistamaan, oikeuksiinsa. Sato jää vajaaksi. Pahimmassa tapauksessa jäädään kokonaan ilman kukintoa ja ilman hedelmää.

Meri on ollut poikkeuksellisen korkealla tänä talvena. Tämän talven poikkeuksellisuudesta on riittänyt juttua muutenkin. Lauha, lumeton, jäätön, tuulinen ja sateinen talvi. Näin siis Suomen etelärannikolla ja siten myös täällä saaristossa. Tilastoja tutkiessani edellisen kerran isovesi käväisi Kuutsalon rannoilla syyskuussa 2018, jolloin vesi nousi 26. päivä 122 cm:n ja 27. päivä 101 cm:n lukemiin. Isolla vedellä tarkoitan nyt metriä ja sen ylittäviä plussalukemia normaalista meriveden korkeudesta. Tänä talvena isoja vesiä on sitten mahtunut kalenteriin monta. Joulukuussa 2019 vesi ylitti kahdesti rajan, lukemien ollessa 104 ja 100 cm. Tammikuussa se kävi kerran 118 cm:ssä. Helmikuu alkoi sitten jo hätyytellä ennätyksiä isojen vesien määrien suhteen. Merivesi näet käväisi kuudesti yli metrissä. Lukemat seilasivat 103 ja 131 cm:n välillä.

Suomessa suurimmillaan vedenkorkeusvaihtelut ovat Pohjanlahden ja Suomenlahden pohjukoissa. Kuutsalon vedenkorkeustiedot tulevat Haminan mittauspisteestä. Mittauspisteen ennätykset ovat + 197 cm (9.1.2005) ja – 116 cm (20.3.1928). Itämeren vedenkorkeusvaihteluun vaikuttavat hitaat kokonaisvesimäärän muutokset, jotka tapahtuvat Tanskan salmissa vesimassojen liikkuessa sisään ja ulos valtamereltä. Myös lyhytkestoiset paikalliset vaihtelut vaikuttavat meriveden korkeuteen. Näitä ovat pääasiassa tuuli ja ilmanpaine sekä talvella jääolosuhteet. Tuuli vaikuttaa pohjukoissa kasaamalla vettä niihin. Ilmanpaineista matala nostaa ja korkea laskee vedenpintaa. Nyt, kun talvi on ollut itäiselläkin Suomenlahdella jäätön, tuuli on siis päässyt vaikuttamaan merivedenkorkeuteen.

28.4.2019 oli todella matala vesi, kuvassa noin -70 cm.

22.2.2020 nähtiin sitten toinen ääripää eli isovesi. Kuvassa lukemat hipovat metriä plussalla.

Ilmastonmuutos lienee yksi selittävä tekijä voimakkaiden ja jatkuvien tuulien syntyyn valtamerillä. En kuitenkaan ota tässä blogissa kantaa siihen, mikä on syy ja mikä seuraus ilmastonmuutoksen kautta. Selvää kuitenkin on, että tuulisuus on ollut poikkeuksellisen voimakasta ja jatkuvaa läpi koko tämän talven. Kun vielä suuntakin on ollut pääasiallisesti lounaasta, ei jääne enää epäselväksi isojen vesien määrät. Matalapainetta on myös riittänyt.

Mitä sitten käytännössä tapahtuu, kun vesi nousee? Laiturit on tehty tietyn korkean- ja matalanveden rajojen puitteissa. Koska tämänkorkuiset isot vedet eivät ole tyypillisiä, useat kiinteät laiturit ovatkin jääneet pinnan alle meren noustessa. Kiinteät laiturit itsessään eivät ole vaarassa pinnan alle jäädessään, mutta kaikki irtoava, kelluva ja ei kelluva, tavara on sitten eri juttu. Saaressa usean kiinteän laiturin jatkona on uivalaituri. Nyt, kun isot vedet osuivat talveen, lähes kaikki uivat laiturit ovat olleet kellumassa irrotettuina. Jos laiturit ovat kiinni toisissaan, saattaa niistä hyvinkin loppua ketjut kesken, jolloin tuhoja pääsee käymään tuulen vaikutuksesta uivien laitureiden kiinnikeisiin. Myös kaikki rannoilla, meren läheisyydessä oleva irtotavara on vaarassa huuhtoutua mereen. Itseasiassa, normaalilla vedellä on vaikeaa arvioida korkean veden rajoja. Mutta on sitä oltu kerran jos toisenkin tänätalvena kuvaamassa ja pelastelemassa irtotavaraa rannoilta.

Isot vedet ovat maakaupoissa ostajan markkinat. Maapinta ala pienenee, joten tontin hinta laskee. Tätä asiaa en lapsena veljeni kanssa miettinyt, kun huomasimme veden nousevan. Parasta huvia oli silloin ottaa soutuvene ja soutaa oman rannan kiinteän laiturin yli. Tunne oli kutkuttava, vaikka itse soutumatka oli pieni. Tuntui jännältä ajatella, että normaalisti kävelemme veneen alla olevalla laiturilla. Myös Kylänlahden keskellä kohoava karikko sai meidät aina vieraikseen. Soudimme sen yli kerran jos toisenkin isojen vesien aikaan. Lapsen mieli on aina täynnä pieniä seikkailuja.

Jos puutarhan sato jää olemattomaksi, kun sinne survotaan liikaa siemeniä liian lähekkäin, jää myös merellä näkemättä kivien paikat. Minusta merestä nousevat kivet ovat kuin puutarhamaasta nousevat hyötykasvit. Kivien paikat kertovat ja näyttävät väylää. Kun on liikaa vettä, jäävät kivet piiloon ja tuttuakin tutummat väylät muokkaantuvat erinäköisiksi. Nykyiset kännykkäsovellukset merikortteineen kertovat kivien sijainnista normaalilla vedellä. Väylän vieressä siis saattaa olla merkittynä kivi, joka on näkyvissä. Kun siitä sitten ajaa isolla vedellä, pitää muistaa, ettei kivi olekaan enää näkyvissä, vaan kymmeniä senttejä pinnan alapuolella.

Isoja vesiä seuraa jossain vaiheessa pakosti sitten pienet vedet. Välissä tietenkin se normaalikin. Menneellä vuosisadalla maankohoaminen on ollut merennousua voimakkaampaa koko Suomen rannikolla. Viime aikoina ja erityisesti tulevaisuudessa merennousun kiihtyminen muuttaa tilannetta. Jossain vaiheessa lienee pakollista mittailla ja päivittää normaalille vedelle uusi kohta. Sitä ennen rannalla ollessamme kameroilla on puuhaa isoilla ja pienillä vesillä. Merellä ollessa, maltti ja tarkkaavaisuus ovat valttia. Maisema muokkaantuu uudenlaiseksi meriveden korkeuden vaihtelun myötä.

Tarinoiden portti

Blogin kirjoittaminen on kuin sinfonian sävellys. Muusikon elämäntilanne, mieliala ja kokemus kuuluvat valmiissa teoksessa. Kuuluisilla säveltäjillä puhutaan siitä ja siitä kaudesta. Myös kirjoittajan historia ja pään sisäinen vuodenaika pursuaa lukijalle rivien välistä. Eikä aina tarvitse etsiä sitä sieltä väleistäkään.

Massiiviseen mutta kaaosmaiseen ajattelusoppiini mahtuu mielialoja. Käsittelen niitä hyvinkin kirjoittamalla. Kaikki ajatukset eivät sovi julkaistavaksi mutta kun julkaisen jotain, en liiemmin seulo sanojani. Olen sitä mitä olen. Ylikierroksilla käyvän, ääniä onkivan herkkyyteni takia, olen joka paikassa korvana, vaikken sitä itse haluaisikaan. Koska seuraan pakostikin ympäristöäni kuuntelemalla, ajatuksiini eksyy useasti sanoja, joita jään mälläämään. Yhdistelen mielessäni asioita ja ihmisiä. En ole utelias ja kotikasvatuksen turvin en koskaan lähde kyselemään ihmisiltä edes nimeä, saati mitään syvempää. Kuuntelemalla bongaan tietoisuuteeni asioita ja yhdistelen niitä mielessäni. Usein teen mielessäni myös siltoja ja leikittelen ajatuksilla, joissa ei välttämättä ole mitään todenmukaista. Tämä on kuitenkin vain pääni sisällä tapahtuvaa roolitusta, joka ei missään tapauksessa satuta ketään.

Tuo roolitus muuttuu kirjoittaessani seikkailuksi. Muutan paikan, ajan, ihmiset, jopa tapahtuman. Teen itselleni selviytymistarinoita, joiden turvin jaksan arkea. Näitä tarinoita julkaisen hyvin harvoin, sillä epäilen, ettei niistä saada otetta. Olen kuitenkin miettinyt, mistä ylipäätään romaanien, novellien ja muiden tarinoiden sisältö kumpuaa. Ehkä juuri tuon tyyppisistä seikkailuista. Pääni sisällä on niitä satoja. Koska kokemus on paras fakta kirjoittamiselle, olen lähes aina mukana itsenäni noissa seikkailuissa. Siksikin karsastan niiden julkaisemista, sillä tarina saatetaan ymmärtää väärin. On joskus tullut tilanteita, joissa on loukkaannuttu, kun olen kirjoittanut jostain minä muodossa. Tarina on kuitenkin ollut fiktiota, sekoitetuista faktoista kasattu himmeli. Jokaisella on mielikuvitus. Sen turvin voi saada helpotusta arkeen. Tutuin mielikuvituksen muoto lienee fantasiat, joissa heittäydytään ties kenen matkaan ja tehdään suorituksia, joista muutoin vain haaveillaan. Paitsi seksuaalista mielihyvää, fantasiat pursuavat mielestäni vielä enemmän kaipuuta läheisyyteen ja hyväksyntään.

Välttelen arjessani viimeiseen asti loukkaamasta ketään. Se välttely menee välillä niin pitkälle, että teen itselleni ahtaan olon, jotta pystyn estämään aiheuttamasta toiselle ihmiselle pahaa oloa. Kun olen ajanut itseni useamman kerran peräkkäin hyvin ahtaalle, päästän tarinani liikkeelle, jotta saan ilmaa keuhkoihini. Pidättyväisyyteni uteluun saattaa minut monesti kuitenkin tilanteisiin, jossa pääni sisäinen tarina siirtyy vaistojen puolelle. Alan tietoisesti kuunnella toista ihmistä. Ihmistä, jolla ei ole ulkoisesti asiaa mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Tämä vaistoni ei ole koskaan erehtynyt. Siis kun en kysy ääneen, mikä hätänä, kuuntelemalla syntyneet tarinat vahvistavat vaistoani ottamaan hiljaisuuden puistossa olevaa kanssaihmistä kädestä kiinni. Enkä ole yksin ylivilkkaan vaistoni kanssa. Minulla on hyvin läheinen ystävä, jolla on tämä sama ominaisuus.

Kun liikenneonnettomuuden seurauksena maassa makaa uhreja, joita pelastustyötekijät tulevat auttamaan, ohjeistus on se, että ne hiljaa makaavat ovat niitä, jotka ensin apua tarvitsevat. Kun kohtaan ihmisen, joka ei huuda hätäänsä julki, avaan hänelle portin. Oma kaaoksessa oleva tunneympäristö ei välttämättä ole helpoin huoneisto kulkea mutta aina sieltä löytyy joku soppi, johon väsynyt kulkija voi istahtaa. Olen hyvä kuuntelija ja heittäydyn avuntarvitsijan ajatusvirtaan sata lasissa, ADHD:lle tyypillisesti. Siksi olen pohtinut pohtimistani, voisiko oma tunneympäristöni olla hotelli, motelli tai edes pikku mökki, jonne ympäristöönsä eksyneet ja tuskaa kokeneet voisivat tulla istumaan ja olemaan kuultuja.

Mielikuvitus ei tunne rajoja. Rajoja rakentavat ihmiset itse ja kolottavat itsensä jumiin pahvilaatikkoon. Tai vielä pahempaa, rakentavat rajoikseen muurin, jonka sisään ei pääse kukaan mutta josta ei itsekään pääse pois. Herkkyyttä on kuunnella niitä hiljaisia ja rohkeutta vaatii avata portti. Mutta se ei vielä riitä. Jokaisella on sisällään se oma taival, seikkailu tai tarina, uuvuttava suokävely, yksinäinen pimeä korpi tai pahoinpidelty mieli. Kun avaat portin, istu kulkijan vierelle. Ojenna kätesi, ojenna mielikuvituksesi. Tee teistä tarina, faktojen himmeli, fiktiona. Ja kulkijan matka jatkuu.

Saaristolaisen ajatuksia lehden sivuilla

Paikallislehden toimittaja halusi tehdä minusta jutun lehteen. Ei siis vartavasten minusta vaan aiheesta saaristossa asuminen ja siinä sivussa vielä työssäkäyntikin sieltä käsin. Koska asun saaressa ja käyn sieltä käsin mantereella töissä, olin siten hyvä haastateltava. Minusta aihe oli tärkeä ja siksikin suostuin haastatteluun. Paljon puhutaan saaristoasumisen elvyttämisestä ja juuri tällaiset tilanteet täytyy käyttää hyödyksi, että saadaan asiaa eteenpäin.

Olen tähän mennessä saanut luetuksi paperiseen lehteen kirjoitetun version. Juttu on laitettu myös digitaalisesti luettavaksi nettiin mutta tätä en ole päässyt vielä lukemaan. Halusin painottaa haastattelussa sitä, että saaristolaisille tärkeät yhteysalusvuorot saataisiin muokattua niin, että oikeasti saaresta käsin kykenee päivittäin mantereella töissä käymään. Nythän näin ei ole vaan mekin joudumme olemaan pois kotoa 1-2 päivää viikossa, kun vuoroja ei ole vähintään kahta joka viikonpäivälle. Toinen tärkeä asia paperisessa versiossa oli tuotu esiin. Kun asutaan tai mökkeillään saaristossa, on ehdottoman tärkeää elää siellä saariston herkän luonnon ja sen infran ehdoilla. Vaikka saaaristoasumista elvytetään, ei ole tarkoitus siirtää kaupunkia saareen. Saaressa eletään siis saariston ehdoin. Autot ja meteli eivät kuulu siihen ympäristöön.

On hieman ristiriitaista puhua saaristoasumisen elvyttämisestä, jos ei mahdollisteta ensin sitä, että työikäiset ja lapset pystyvät saaresta käsin kulkemaan palvelujen, koulujen ja työpaikkojen luo mantereelle. Kukaan ei edes ala miettimään kokonaanmuuttamista saareen nykyisillä yhteysalusvuoroilla. Paljon olen kuullut purnausta kaupunkilaisilta siitä, että aluksilla kulkemiset ovat maksuttomia. Ihmiset kiukuttelevat eriarvoisuudesta. Yhteysalus on tien korvike. Se, mikä kaupunkilaiselle on itsestäänselvyys, sitä saarelaisella ei ole. Tie töihin, kouluun, kauppaan. Yhteysalus on, etenkin kelirikko- ja jääkautena, ainut tie, jonka avulla pääsemme palveluiden luo, ja töihin. Ei liene siis eriarvoista, kun mantereella tiestöä ylläpidetään verovaroin. Saaren ja mantereen välistä tiestöä samoin ylläpidetään verovaroin, yhteysaluksen muodossa. Sitä paitsi jokainen, asuinpaikkaan katsomatta, on tervetullut Otavan ja Teklan kyytiin. Suosittelen sitä monestakin syystä mutta eritoten kauniiden merimaisemien ja sen käsityksen saadakseen, millaista matkaa siellä asuvat taittavat päivittäin. Ja Otavan miehistö on aivan napakymppi.

Koska olen kaaosmaisten ajatusten keskellä jatkuvasti, voi olla, etten pysty yhdellä kertaa kertomaan kaikkea, mitä haluaisin. Haastatteluhetkellä huomasin tämän moneen otteeseen. Lehtikirjoituksessakin mainittu ADHD on ollut hyvin painava syy siihen, että muutin pysyvästi saareen. En kykene elämään kaupungin hälyssä, kiireessä ja ihmismassojen keskellä. Ääniyliherkkänä, jatkuvasti levottomasti liikehtivänä ja joskus itselleni vaarallisen sähläämistavan omaavana olen liikkuva tapaturmapommi. Saaressa on turvallista olla. ADHD:ni ei ole vielä saanut pistettä i:in päälle, joten tutkimukset jatkuvat. Etenkin siltäosin, miten minua pystyttäisiin auttamaan, jotta saisin edes luettua lehden. Arkeni on kovin poikkeavaa tavallisesta ja siksi saariston suojissa tunnen olevani omassa maailmassani.

Yhden selkeän virheen haluan tuoda esiin, jota ei tietenkään saa enää painetusta versiosta pois. Lehtijutussa oli maininta iäkkäästä äidistäni. Äiti on hyvässä kunnossa mutta monen asian yhteisvaikutuksesta hän ei ole enää saaressa käynyt. Kun luin artikkelista kohdan, jossa omat maani ja äidin maani oli laskettu yhteen ja virheellisesti koko määrä oli liitetty minuun rakennuksineen, tuli paha mieli. Minulla on oma tontti ja vaikka äitini tontti on siinä aivan kiinni, en tietenkään omista sitä, eikä se tulevaisuudessakaan jää yksin minulle. En ehkä osaanut selkeästi painottaa toimittajalle tätä asiaa? Mie saan käyttää äitini rantaa, jossa Marukin on laiturissa. Omaa rantaa minulla ei ole. Äidilleni on ollut kautta-aikain tärkeää nämä asiat. Onneksi kuitenkaan tämä kömmähdys ei muuta ajatuksiamme toistemme suhteen. Äiti on kultainen.

Toinen, lähinnä humoristinen kömmähdys jutussa oli soutumatkaan liittyvä aika. Jutussa kerrottiin ajasta, jonka käytimme soutaessamme saaren ja mantereen väliä, kun Maru oli viisi ja puoli viikkoa telakalla. Toimittaja oli muistanut aivan oikein ensimmäisen ajan, jonka käytimme soutaessamme pikkuveneen Sapokkaan. Tällöinhän siis soudimme kotilaiturista Kuutsalon itäpuolelta, pohjoiskärjen ohi, pikkusaarien vieritse laivaväylän yli Kotkaan. Aikaa siinä todella meni 2 tuntia 10 minuuttia. Mutta sitten sen kolme viikkoa, joka soudimme Sapokasta Mulliin ja illalla toiseen suuntaan, aikaa meni vain tunti suuntaansa. Emme siis soutaneet joka päivä saaren ympäri omaan laituiriin vaan Mulliin, josta kävelimme kotiin metsän läpi. Tämänkin kömmähdyksen voisin ottaa omalle kontolleni, sillä puheeni on niin nopeaa ja ajatukseni vaihtaa aihetta sellaisessa tahdissa, ettei minua tulkitse täysin oikein kuin toinen ADHD. Tämän olemme mieheni kanssa todenneet useaan otteeseen. Kun nuorin poikani juttelee kanssani, ulkopuolinen kuuntelija putoaa kärryiltä ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Mie ja poikani sen sijaan puhua pälpätämme tunnin jos toisenkin, ymmärtäen ja pysyen kelkassa. Pojallanikin on ADHD.

Yhtä kaikki, haastattelu, kuvattavana oleminen ja lehtijuttu olivat hieno kokemus, joka ei tule jäämään viimeiseksi. Meillä iti toimittajan kanssa toinen aihe, joka ehkä näkee päivänvalon. Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena ja oppia ottaneena, olen valmiimpi seuraavaan. Kuinka tärkeää on kuunnella saariston ääntä. Ja kuinka tärkeää on muistaa, että painettukaan sana ei aina ole virheetöntä. Tätä asiaa painotan aina itselleni, kun kirjoitan blogeja. Mieheni lukee jutut ja korjaan ajatuskaaokseni virheet mahdollisimman pian. Toivon tietysti sitä, että lehtikirjoitus, etenkin se digipainos, toisi ihmisiä vierailemaan sivuillamme. Koetamme parhaamme mukaan tuottaa kuvia saaristosta, mereltä ja kaikesta, mikä liittyy kahden saaressa asuvan elämään. Täällä blogin puolella on sitten saariaiheiden lisäksi tekstiä, joka kumpuaa elämäni vaikeista asioista. Asioista, jotka osittain ovat saaneet minut pysyvästi saaristolaiseksi. Kun yksi on poliisi, toinen siivooja, kolmas arkkitehti, neljäs merikapteeni, mie olen lehdenjakaja ajatuksieni kanssa, jotka haluan jakaa lukijoideni, tukijoideni ja niiden ihmisten kanssa, jotka tarttuvat ajatukseen. Tarttuvat käteeni.

Suunnitelmat

On mukavaa, jopa himottavaa tehdä suunnitelmia. Itse intoudun tästä jopa ylikuntoon asti. Uppoudun jopa tunneiksi kerrallaan suunnittelemaan kauden juoksutreenejä, koirien treenejä, valmennettavani kisakalenteria, kaikkea mahdollista, mikä liittyy liikkumiseen. Suunnittelen myös muitakin asioita mutta en läheskään sillä intohimolla, minkä liikunta saa osakseen.

Myönnän, että olen itselleni vaativa suunnitelmieni kanssa. Ja suunnitelmat ovat tehty myös hyvin pitkälle aikavälille. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta, sitä enemmän suunnitelmissa on kuitenkin joustoa mahdollisten muutosten varalle. Suunnittelevan ihmisen koetinkivi on suunnitelmien muutokset, jotka tulevat itsestä riippumattomista tapahtumista. Tässä asiassa eteenpäin vievä voimavara on periksiantamattomuus. Kyky nousta aina jaloilleen, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Sitä joko palaa entiseen suunnitelmaan tai tekee aivan uuden. Tämä riippuu siitä, mikä suunnitelman pysäyttää ja miten pitkäksi aikaa se on laitettava jäihin.

Kun tarkastelen omaa historiaani ja liikkumista, niin 29 leikkausta ovat olleet minulle ne suunnitelmien muutosaiheet, joka ovat pakottaneet läpikäymään suunnitelmat uudestaan. Eripituiset sairaslomat ja pakkolepojaksot ovat syöneet minua kymmeniä kertoja mutta aina olen jaksanut palata lähtöruutuun tai ottanut ne kolme askelta taaksepäin ja jatkanut siitä taas suunnitelman toteuttamista. Joskus olen pohtinut, ovatko leikkaukset olleet jonkinlainen välitavoite niin, ettei sitä ole kirjannut mihinkään mutta elimistö on sen oikeaksi pysäytyskeinoksi havainnut vuosikymmenten saatossa ja käyttää sitä tehostaakseen lepoa.

Suunnitelmien toteutuksen seurantaa tukee asioiden laittaminen muistiin, projektiluontoisuus ja raportointi itselleen. Vielä tärkeämpää ovat välitavoitteet. Mitä isompi tavoite on ja mitä pidempi aikaväliltään suunnitelma on, sitä tärkeämpään rooliin tulevat välitavoitteet ja mahdollisuus muokata niiden mukaan seuraavia etappeja. Hyvä esimerkki on maratonjuoksuun valmentautuminen. Kun juoksukärpänen puraisee, aloitetaan tietenkin lyhyillä matkoilla. Kun juoksemisen rytmi on säännöllistynyt ja harrastaja huomaa, että kehitystä on tapahtunut, voi tulla fiilis, että haluaa kokeilla kisaamista tai matkan pidentämistä. Yhtä kaikki, matkat ja vauhdit kehittyvät välitavoitteiden avulla lopulta 42,195 kilsan koitokseen. Eikä siihenkään tarvitse jäädä, jos on halua kokeilla lisää toimintaa mukavuusalueensa ulkopuolelta. Ultramatkoja on nykyään riittävästi harrastelijoille ympäri maan.

Kun on piiskannut itseään vuosikymmenet ja tuntuu olevan suunnittelun ammattilainen omiin tarpeisiinsa nähden, tulee välillä tunne, että voisi suunnitella suunnitelmat eritavalla, erilaisiksi. Tehdä ne niin, että joustoa onkin toiseen suuntaan. Kun nyt kirjoitan tavoitteet itselleni numeroiksi, jotka pitää saavuttaa, voisin opetella kirjoittamaan ne minimi mittaan ja niitä voisi sitten voimien ja ajan puitteissa parannella. Mitä enemmän tulee fyysisiä vaivoja, tämä tapa olisi ehdottomasti eteenpäin vievämpi kuin ehdottomuus, joka on tähän asti ollut avainsana suunnitelmissani. Epäilen suuresti nimittäin, etten 70-vuotiaana tee samanlaisia määriä kuin 20-vuotiaana tein. Tähän asti trendi liikunnassani on ollut joko määrällisesti kasvava tai lajikirjoltaan kasvava. Tähän on vielä ympätty mukaan nopeus- ja voimatavoitteita.

Olen onnellinen, kun minulla on valmennettava. Hänen kanssaan saan edelleen intoutua tekemään suunnitelmia, jotka koskevat liikuntaa. Omalla kohdallani olen selkäni takia joutunut keventämään juoksemista ja pyöräilyä eikä ole ollut enää mieltä tehdä tavoitteita näiden lajien kanssa tunnontarkasti. Muutkin lajit ovat kilsamääriltään ja etenkin nopeuden osalta, vähentyneet. Olenkin aina sanonut, ettei juokseminen koskaan katoa arjestani kokonaan. Olen siirtynyt juoksutossujen päältä pyöräileväksi kirittäjäksi, koordinoijaksi ja tukihenkilöksi. Mutta jokaisella lenkillä, jonka valmennettavani mukana kuljen, imen itseeni sitä flow-tilaa, jonka olen vuosikymmenet itseeni juoksemisesta saanut. Sitä ilman olen hyvin nahistunut porkkana. Maultaan kitkerä ja mitäänsaamaton.

Puhutaan säästä

Sää on turvallinen aihe aloittaa keskustelu, ventovieraankin kanssa. On sitä ilmoja pidellyt. Päivitellään, sadatellaan, ihastellaan tai muuten vain todetaan, että tällaista on. Säätila on aistittavissa tässä ja nyt. Sää on ollut tänä talvena hyvin poikkeuksellinen täällä etelärannikolla. Ei lunta, ei pakkasia, vettä tulee taivaalta solkenaan, meri on auki ja pilvimassat estävät tehokkaasti aurinkoa näkymästä.

Saaressa eletään luonnon ja säiden mukaan. Erityisesti tuulet ja meriveden korkeus näyttelevät pääosia tässä episodissa. Rankat vesisateet ovat, toisin kuin kaupungissa, hyvinkin tervetulleita. Saunavettä riittää ja kesäisin puutarha kukoistaa. Ellei sitten tule vettä niin paljon, että tarvitaan kumisaappaita vessareissuakin varten. Kahlaaminen puutarhassa ei liene kenenkään toivoma harraste. Helteet eivät tunnu täällä samalta kuin mantereella. Joskus, kun oikein kovalla helteellä lähtee käymään cityssä, mereltä rantautuessa helle tulee vastaan kuumana seinänä. Sellaista efektiä ei saaressa ole. Siitä pitävät huolen meren läheisyydessä aina liikkuvat tuulet, plägälläkin.

Tuulet määrittävät merellä liikkujalle suunnan ja reitin, jota käyttää. Plägässä, tuulen uinuessa, meri on seesteinen. Pinta on tasainen, pikku saaret peilautuvat kauniisti pinnan toimiessa peilinä. Kevyen lokin laskeutuessa lennosta uimaan, kaksi toisistaan eroavaa lainekaarta houkuttaa tarttumaan kameraan. Meren kauneus pysäyttää. Mitä hanakammin tuuli puhaltaa, sitä tarkempaan on tehtävä reittisuunnitelma. Ja syksyn tullen meriveden viiletessä, järjenkäyttöä on suositeltavaa lisätä. Merta ja sen voimakkaita tyrskyjä ei tarvitse pelätä. Mutta niiden kunnioittaminen on sanomattoman halpa henkivakuutus. Mikään, mikään ei ole niin tärkeää, että tarvitsee lähteä merelle, joka raivoaa valkoisia vaahtopäitä, kääntelee venettä kuin korkkia ja vihmoo jo rannassa mennessään puista oksia, lehtiä ja natisuttelee laiturin kiinnikkeitä nostaessaan uhmaansa yhä voimakkaammaksi.

Vedenkorkeus on saaressa mittari, jota seuraamalla päivitetään jääkaapin sisältökin. Kesäisin ja avoveden aikaan, jolloin oma vene on meressä, vedenkorkeus vaikuttaa lähinnä reittivalintoihin. Kapeista, matalista salmista ei ajeta alle nollaveden. Isolla vedellä on taas oltava tietoinen niistä tutuistakin kivistä, jotka ovat hävinneet horisontista ja väylän varrelta. Siellä ne maamerkit ovat, näkymättömissä. Lienee sanomattakin selvää, etteivät ne kuitenkaan siellä ole sitä varten, että kalarauta pitää niissä hioa puhtaaksi näkinkengistä. Matalalla vedellä, avovesikaudella, toinen seurattava asia on oma ranta. Kun vesi tarpeeksi pakenee, on syytä siirtää venettä merellepäin. Muutoin voi matalissa rannoissa tulla pohja pohjaa vastaan. Ja siinähän sitä sitten kökötetään, kuivilla.

Kun siirrytään oman veneen kaudesta yhteysaluksen asiakkaaksi, meriveden korkeus määrittelee sen, milloin se jääkaapin sisältö päästään päivittämään. Saariston rannat ovat kiviset ja väylät tänne matalat. Pääväylä Mulliin on ruopattu mutta kun vastassa merenpohjassa on peruskallio, jää tämäkin väylä tiettyyn mittaan ja liian matalaksi. Otava, eikä myöskään astetta pienempi Tekla, pääse Kuutsaloon, kun meri putoaa -50 senttiin. Viime syksystä eteenpäin näitä pikkuvesiä ei ole vastaan tullut. On sen sijaan tullut toinen ääripää, erittäin korkea vesi. Tässäkin tulee seinä vastaan yhteysaluksilla, kun aletaan huidella lähemmäs metristä isoa vettä. Alus pääsee kyllä rantaan mutta alukseen ja aluksesta ei pääse pois. Näin ollen se ruokapäivitys on syytä tehdä normaalilla vedellä.

Säiden ja kelien mukaan elää myös muutkin asiat saaressa. Luonnossa elävät eläimet ovat täysin riippuvaisia säistä. Kovat pakkaset ja lumeton maa on monille eläimille, hyönteisille ja muille pikkuötököille pahin mahdollinen yhdistelmä. Samoin on vuoroin vaihtuva vesi- ja pakkaskeli. Eipä se meille ihmisillekään ole mikään ihanne ilma. Liukkaat, polanteiset metsätiet ovat työnantajan migreenikelit. Milloin soi puhelin ja työntekijä ilmoittaa olevansa paikattavana ja kykenemätön tulemaan töihin. Keväisin säät määrittelevät muuttolintujen tuloa, pesimisintoa ja poikasten selviytymistä kriittisistä päivistä kuoriuduttuaan.

Puhutaan siis säästä. Puhutaan siitä päivät päästyämme. Sää on tärkeä juttu, meille kaikille. Olen joskus miettinyt, mitä pikkulinnut visertävät toisilleen keväisin. Niin, asiantuntijat sanovat niiden ilmoittavan toisilleen reviiristään ja laulullaan ne myös kujertavat vastakkaista sukupuolta luokseen perheenperustamispuuhiin. Mutta yhtähyvin, hyvällä ja lapsenomaisella mielellä, voi olettaa, että kevään lämmittämä höyhenpuku saa tiaiset ja punatulkut livertämään seuraavan kymmenen vuorokauden sääennustetta. Toisaalla pitkän ja märän talven viettänyttä vanhaa varista ja sen raakkumista kuuntelevat silmät lautasina etelästä saapuvat västäräkit ja pääskyset. Vai että sellainen talvi täällä oli…

Kiinni langassa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hypääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Matka unimaahan

Miten minua väsyttääkään. Päivä on ollut pitkä ja täynnä kaikenlaista toimintaa. Illalla kävimme saunassa ja nyt hiljaisuus on laskeutunut tupaan. Katselen, kun Wilma makaa tyytyväisenä petissään. Nappi tuhisee koivet kippurassa kissamaista untaan omalla viltillään. Koiratarhoilta ei kuulu pihaustakaan. Myös mieheni on jo mennyt nukkumaan. Kelloa en katso, ei sitä kellon mukaan tilata matkaa unimaahan vaan väsymyksen.

Lopulta kampean itseni petiin. Vaihdan yöpaidan päälle. Aina en pue sitäkään. Usein nukun ilman rihmankiertämää. Pujahdan (ei välttämättä kovin kuvaava sana kömyämiselleni jäykän selkäni kanssa) mieheni yli toiselle puolelle parisänkyä, omaan koloseen. Asettelen itseni oikeaan asentoon. Niin, selkäni vaatii hieman töitä peiton alla. Toinen jalka suoraksi ja toinen kippuraan. Pientä heilutusta alaselkään. Tämä kaikki kannattaa tehdä, ennenkuin karvaiset ystäväni keksivät, että jään petiin pidemmäksi aikaa. Ensin tulee Wilma. Se hypähtää sänkyyn ja alkaa etsiä hyvää paikkaa jalkojeni vierestä. Pyörimistä, hyörimistä ja sitten PUM. Kirjaimellisesti. Se päättää sekunnin murto-osassa oikean asennon ja tipahtaa siihen liki suorilta jaloin. Kun Wilma on paikoillaan, vedän omat jalkani vielä uudestaan hyvään asentoon.

Sitten tulee Nappi. Höyhenen kevyesti ja täysin hiljaa. Se hiipii mieheni ylitse ja asettuu koukussa olevan jalkani viereen, suojaisaan paikkaan, missä kehoni tukee sitä joka laidalta. Ei kuulu pum eikä edes hips. Kissa ryhtyy oikomaan turkkiaan kiivaasti. Kun eläimet ovat asettuneet, otan sänkymme päädystä olevasta vanhasta lastensängystä unilelun. Aivan. Luitte aivan oikein. En pysty nukkumaan ilman sitä. Ihminen on täysi-ikäinen 18 vuotiaana. Aikuinen hän on sitten, kun hän pystyy tekemään juttuja ja vieläpä kertomaankin niistä, jotka ovat omanlaisiaan mutta eivät välttämättä kaikille yli 18 vuotiaille tyypillisiä.

Asetan unilelun peiton alle piiloon, sillä Nappi tykkää metsästää sitä. Eikä siitä tulisi mitään, jos puoli yötä metsästäisin Nappia, kun se kuljettelee unileluani pitkin tupaa. Kaikki tuntuu olevan valmista mutta vielä menee aikaa, ennenkuin pääsen Nukkumatin siniseen autoon, joka surraa ja vie minut unimaahan. Laitan silmät kiinni ja heiluttelen selkää. Tällä kertaa pieni mitätön särky on vain päällä ja uskon, etten tarvitse alkuillasta kipulääkettä.

Matka uneen ja unessa on turvallinen. Tai siihen ainakin pyrimme kaikki. Jos huolet painavat, kivut riekkuvat tai ympäristö on kovin meluinen, nukahtamisesta eikä nukkumisestakaan tule mitään. Saaressa on hiljaista, nukahtamiselle oiva ympäristö. Täällä on myös turvallista, oma kulta on vieressä ja pojille on toivotettu hyvät yöt tai minun tapauksessani hyvää illan jatkoa. Välillä huskyt keksivät jotain ohjelmaa tarhoilla ja joudun nousemaan uudestaan ylös kertomaan heille, että tulee se sininen auto sinnekin, olkaa nyt hiljaa. Nappi onneksemme keksii harvoin illasta ohjelmaa. Taitaa olla oppinut lehdenjakajien tavoille ja rytmiin. Mitä lienee se tekeekään aina citykämpillä, kun me ollaan töissä. No, täällä saaressa se lähes aina nukkuu ensimmäiset tunnit tyytyväisenä perhepunkassa.

Rauhoittumista nukahtamiseen ja uneen haen pitkillä mielikuvilla. Kuljen usein vaikeakulkuisessa maastossa, jossa on lunta, pimeää ja kylmää. Teen joka ilta tämän ajatuskierroksen. Usein kierros jää kesken ja Nukkumatti ottaa minut kyytiin aikaisemmalta pysäkiltä. Joskus ja usein juuri, kun kova kipu on päällä, teen kierroksen loppuun asti. Kulkuni maastossa on siis vaikeaa. Keskityn jokaiseen askeleeseen, ajattelen jokaista käyttämääni isoa lihasta erikseen. Tunnen, miten kylmyys vaihtuu ensin viileyteen ja sitten alkaa lämmetä. Ensin jalkani uppoavat polviin asti hankeen, tuntuma maahan paranee askel askeleelta ja lopulta aikani tarvottuani allani oleva hanki ei enää hidasta menoani. Pimeyttä en saa pois mutta silmäni tottuvat siihen. Jos pääsen reitin loppuun, löydän aina autiotuvan, jonne menen suojaan. Laitan tulet takkaan ja pureskelen näkkileipää, jota sinne on jäänyt edelliseltä kulkijalta, joka on tehnyt varmaan samaa kierrosta.

Autiotuvan lämpö on se autuus, joka päättää kierrokseni. Lämmössä on turvallista, tuli tuo valoa ja näkkärinpala alkaa unettaa. Kovaa työtä tehneet lihakset rentoutuvat, märät vaatteet kuivuvat tuolilla. Ei tarvita enää tekstaria Nukkumatille, pysäkille kaartaa sininen surrur auto ja pääsen matkaan. Liekö tämä nyky-yhteiskunnan kiire kuitenkin tarttunut minuun, kun viettämäni aika unimaassa jää lähes aina hyvin lyhyeksi. En herää kellonsoittoon. Herään, koska ei enää nukuta. Usein viivyn turvallisessa unessa kaksi kolme tuntia. Mutta koska herättyäni olen pirteä kuin peipponen ja jaksan touhuta seuraavat 20 tuntia sata lasissa, en ole huolissani lyhyistä unistani.

Minulla on paljon poikkeuksellisia tapoja mutta en usko olevani niiden kanssa yksin. Jokainen voi kehittää itselleen retkiä, jotka ylläpitävät rutiineja. Ne eivät välttämättä ole näin seikkaperäisiä kuin minulla. Mutta omanlaisia. Maailma ympärillämme myllertää kuin meren myrskytuulet, riepottaen mieltä sinne tänne. Suojaisa satama odottaa meitä, kunhan luovimme purtemme sinne silloin, kun meno on liian kovaa merellä. Turva, sitä ainakin mie tarvitsen näillä muutoksen ulapoilla.

Talvi, loma, talviloma

Herään vähän ennen yhdeksää. Illalla. Takana on lomaa edeltänyt työyö ja parin tunnin unet sen jälkeen aamulla citykodissa. Herättyämme niiltä unilta, kampesimme itsemme kauppaan, pakkasimme laukut ja laitoimme ne pyöriemme selkään, Nappi tarakalle ja poljimme Kuusiseen, yhteysaluslaiturille. Siitä matka jatkui Otavan kyydissä kotisaareen Mullin laituriin. Mullista vielä 2,5 kilsan matka pyörillä kotiin. Kotiin päästyämme normit kuviot laukkujen purkamisilla kaappeihin ja koirien hoito. Lopulta istahdimme syömään ja katsoimme toisiamme. Loma. Mitäs tehdään?

Kahden aikuisen taloudessa, jossa molemmat tekevät jatkuvaa yötyötä ja koti on kaukana sivistyksestä, on helppo rytmittää arki omanlaiseksi. Hetken lueskelimme lehtiä ja sitten kömmimme vällyjen väliin. Kun nukuttaa, nukutaan, etenkin lomalla. Emme suinkaan pujahtaneet yöunille, vaan nukkumaan joksikin ajaksi. Meillä itseasiassa ei edes ole sellaista käsitettä kuin yöunet, koska olemme yöt aina töissä. Rytmi ei vaihdu edes pitkillä lomilla. Noustaan vapaaöinäkin klo 01. Ei kellonsoittoon vaan sisäisen kellon rytmissä. Mieheni nukkuu tuntimääräisesti enemmän kuin mie vuorokaudessa. Kun ei tarvitse lähteä töihin, hän nukkuu usein aamu viidestä pitkälle yli puoleenpäivään. Itse olen siinä vaiheessa jo tehnyt lenkin tai pari koirien kanssa.

Olen aina kuunnellut sisäistä rytmiäni. Kuunnellut sitä myös pojillani. Kun he ovat luonani ja on loma, he saavat toimia oman rytminsä sisällä. Nuorimmalla tuntuu olevan samantapainen rytmi kuin meilläkin. Vaikeuksia pojalla on tietenkin aina sitten, kun oma rytmi pitää muuttaa yhteiskuntaa pyörittäväksi rytmiksi, tehojen osuessa aamu-aamupäivä-päivä -painotteisesti. Tätä rytmiikkaa kohtaan tunnen inhoa, sillä kaikki ihmiset eivät suinkaan ole veistetty toimimaan sen mukaan. Ehkäpä yksi syy, miksi olen itse yötyöläinen, selittyy sisäisellä rytmilläni. Se tukee yöaikaan hereillä oloa. Samoin varhaiset aamut ovat toiminnan aikaa minulle. Nukkumatin vuoro klo 8-9 on se, mihin hyppään päästäkseni unimaahan.

Myös luonto kulkee omassa rytmissä ja ihmisen on turha koettaa puuttua siihen. Pitkässä juoksussa ihmisen toimet ovat kuitenkin vaikuttaneet luontoon ja tulos siitä ei ole mairitteleva. Eletään sydäntalvea. Kun katson ikkunasta ulos, mitä näen? Vettä sataa tihuttaa. Kanervikkojen seasta pilkistää vihreitä mustikan varpuja, syksyn ruskeita lehtiä ja maa paistaa paljaana niin pitkälle kuin silmä kantaa. Meri liplattelee avoimena, syksylle tyypilliset myrskyt pauhaavat myös keskitalvella, pikkulinnut laulavat puiden oksilla ja silmut puissa alkavat valmistautua puhkeamaan hiirenkorville. Vuodenaikaan nähden liian korkea lämpötila on saanut luonnon sekaisin.

Kaipaan lunta ja pakkasia. Vaikka asun saaressa ja rakastan ajaa veneelläni merellä, kaipaan silti talvea. Myös luonto kaipaa talven lepokautta, jaksaakseen taas keväällä kasvattaa uudet alut ja toimia koko kasvukauden. Jänikset, oravat ja muut pikkueläimet ovat vaihtaneet talviturkin päälle, joka tällaisena talvena on niille enemmänkin haittana kuin suojana. Muurahaiskeot ovat ilman suojaavaa lunta. Samoin pikkujyrsijät eivät pääse lumikerroksen suojiin lämpimään. Aika kohtalokasta olisi monelle lajille, jos nyt alkaisivat kovat pakkaset, kun missään etelärannikolla ei ole lunta. Toisin on Pohjois-Suomessa, jossa on komeat, talviset olosuhteet. Kamuni Aavasaksalla ja Rovaniemellä laittavat someen mahtavia lenkkikuvia koiriensa kanssa. Olen niin iloinen heidän puolestaan. Edes jossain Suomessa on oikea talvi.

Mitä sitten oikeastaan kaipaan talvessa? Lunta, joka peittää metsät, kuorruttaa puut ja antaa mahdollisuuden hiihtää. Pakkasia, jotka nipistävät nenää. Koirani heräävät eloon pakkasessa. Huskyjen turkki on paksu ja ne nauttivat viileästä. Pakkanen on myös hyvä syy mennä lähemmäs toista ja mikäs sen mahtavampaa kuin pakkaslenkin jälkeen lämmittää teetä ja istahtaa lämmin peitto ympärillä nauttimaan olosta. Ja sitten. Kevät ei ole kevät, ellei voi seurata lumipeitteen hupenemista, pakkasen vaihtumista plussakeleiksi ja tuntea, kuinka seuraava vuodenaika vaihtuu.

Vaikka talvi on nyt vetinen, vietämme talvilomaa, johon on yhdistetty vielä osa edellisvuoden kesälomaakin. Olemme naureskelleet yhdessä ja pohtineet, että aloitammeko lomaviikot nyt ensin sillä kesälomalla, kun kelit ovat sen mukaiset. Toivoa siis sopii, että varsinaisen talvilomamme alkaessa alkaisi sataa myös lunta ja paukkua pakkaset. Loma on siitä mukavaa, että voi nimenomaa kuunnella omaa rytmiä. Koska karsastan mantereelle menoa, on nyt mahdollisuus olla kaukana sieltä useamman viikon. Jotain tehdään tietenkin lomallakin. Koiralauman kanssa on aina puuhaa ja selkäni kanssa teen tarvittavia lihaskuntotreenejä, jotta pysyn kasassa. Lisäksi tuvan lämmitys vaatii tekemistä. Mutta muutoin syödään, kun on nälkä, nukutaan, kun väsyttää ja sitten vaan nautitaan luonnosta ja toisistamme. Lomalla on työrytmiikalle sama tarkoitus kuin talvella vuodenkierrollekin. Niiden jälkeen on taas jotain muuta tiedossa, jota on paljon mukavampi ottaa vastaan, kun on saanut kokea levon.