Anna käsi niin mennään

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.

Skratt från det förflutna

Oletko koskaan istunut menneisyyttäsi vastapäätä? Oletko viettänyt sen kanssa koko viikonlopun palaten ajassa 30-40 vuotta taaksepäin? Mitä me olemme tehneet ja olleet menneisyydessä, se on taatusti muokannut meitä siihen, mitä me nyt olemme ja tunnemme. Matka omaan menneisyyteen oli hyvin mielenkiintoinen.

Sain sosiaalisen median kautta viestin lapsuudenystävältäni, että hän oli tulossa Suomeen. Hänen matka suuntautui kotikaupunkiini ja nimenomaisesti ystäväni halusi tavata minut. Sovimme päivän, jolloin hän nousisi yhteysaluksen kyytiin ja tulisin sitten häntä vastaan Mulliin. Muutaman päivän aikana koetin muistella, milloin olimme viimeksi tavanneet. Ainakin 30 vuotta sitten. Ystäväni perhe vietti kaikki kesät naapureinamme täällä saaressa. He asuivat Ruotsissa ja muistan, kuinka koulun loputtua odotimme heidän tulemistaan joka kesä. Olemme olleet yhdessä koko lapsuutemme, rakkaassa kotisaaressani.

Lapsena en osannut ruotsia eikä ystäväni puhunut kuin muutaman sanan suomea. Hänen äitinsä oli suomalainen ja isä ruotsalainen. Heidän perheensä kieli oli ruotsi mutta äiti puhui lapsilleen myös omalla äidinkielellään. Ensimmäiset sanat ystäväni lausui suomeksi pari vuotiaana. Hän istui isäni sylissä ja hoki kahta sanaa hyvin tiiviisti: ’anna pusu’ ja valloittava hymy päälle. Ikäeromme on 3 vuotta, joten muistan tämän episodin hyvin. Tuo lause itseasiassa kuvaa ystäväni luonnetta tänäkin päivänä. Hänen hymynsä on valloittava edelleen, ja koko hänen persoonansa huokuu lämpöä ja pusuja.

Ystäväni oppi suomenkielen erittäin hyvin. Kun hän kertoi minulle tulemisestaan Suomeen, hän kirjoitti minulle ruotsiksi. Mietin mielessäni, että pärjäämme kyllä kolmella kielellä ja saamme varmaan kaiken irti viikonlopustamme, vaikkei minulla ole kielipäätä laisinkaan. Kun sitten vihdoin koitti aamu, jolloin Teklan kyydistä nousi hyvin tutunnäköinen nainen, olin täysin yllättynyt, kun hän alkoi juttelemaan. Ystäväni suomenkieli oli aivan mutkatonta ja sujuvaa. Siitä hetkestä seuraavat 1,5 vuorokautta kuluivat meillä jutteluun, muisteluun ja ennenkaikkea vapauttavaan nauramiseen. En muista milloin olin viimeksi nauranut niin paljon. Vatsalihakset hellinä totesimme moneen otteeseen, että aivan kuin olisimme nähneet eilen.

Pohdimme sitä, kuinka tärkeitä olimme, ja olemme edelleen, toisillemme, vaikka välissä oli vuosikymmeniä, ettemme tavanneet. Lapsuudesta pulppuaa tapahtumia ja kokemuksia, jotka vaikuttavat meihin koko elämämme ajan. Minun lapsuuteeni kuului Kuutsalo ja ystäväni. Aina aikuisuuteen asti. Muistan, että vietimme kesää yhdessä vielä ainakin, kun olin 17. Sitten ystäväni perheessä tapahtui muutoksia ja kesät Suomessa loppuivat. Meidän ystävyys muokkaantui meidänlaiseksemme vauvaikäisestä lähtien. Olimme erottamattomat ja tunsimme toisemme erittäin hyvin. Kielimuuria ei ollut, sillä kasvoimme opetellen yhdessä yhteisen kielen. Näistä kieliasoista jaksoimme nauraa viikonloppumme aikana kymmeniä kertoja. Teki hyvää huomata, että osaa nauraa omille kömmähdyksilleen.

Wilma tarkkailee hakkuuaukiolle yhdellä monista lenkeistämme.

Olemme eläneet tahoillamme kymmeniä vuosia mutta silti meistä löytyi edelleen samoja juttuja. Me molemmat rakastamme luontoa ja koiria. Minulla on yhdeksän ja ystävälläni kotonaan neljä koiraa. Myös ihmissuhdekiemuroista löysimme yhteneväisyyksiä. Molemmilla on ADHD. Ja paljon muuta. Päivällä teimme monta lenkkiä koirien kanssa mahtavassa aurinkoisessa kelissä. Löysimme lapsuuden hupsuttelut ulkona kävellessämme. Illalla saunassa nautimme hiljaisuudesta, tosin aina jommalla kummalla oli jokin juttu, joka sai meidät jälleen nauramaan. Ystäväni avulla löysin sisältäni paljon käyttämättömiä mutta osattuja ruotsinkielen sanoja ja opin lisää. Pieni palo syttyi oppia vielä enemmän. Kun kävimme nukkumaan, kuuntelin pitkään ystäväni unituhinaa tuvan puolelta. Hän oli siellä, lähellä minua, aivan kuten niinä monina, monina lapsuuden kesinä.

Menneisyys lähti Otavan ja ystäväni mukana mantereelle sunnuntaina iltapäivällä. Sovimme uudesta tapaamisesta muutaman kuukauden sisään, jolloin ystäväni tulee jälleen Suomeen. Olen kuullut tuon sanonnan, että elä tätä päivää. Ettet voi palata menneisyyteen ja et tiedä tulevasta. Pötyä. Menneisyyteen voi palata ja se on erittäin terapeuttista. Suosittelen kutsumaan sen kylään, vaikkapa viikonlopuksi. Maistele, haistele, katsele, tunnustele ja kuuntele. Se kertoo melkoista tarinaa, jota on todella viisasta välillä muistella.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Talvi

Seison meren jäällä ja katselen, kuinka taivaankansi vaihtaa väriä. Auringonnousuun on vielä aikaa, pakkanen huitelee liki 20 asteessa, tuuli on vaiti. Lumi narskuu talvikenkieni alla. Siinä kahdenkymmenen sentin lumikerroksen alla on myös yhtä paksulti jäätä ja sen jälkeen jossain, silmien tavoittamattomissa, lepäilee meri. Vaitonaisena se odottaa kevättä. Vaaleanpunertava taivas muuttuu hiljalleen heleän punaiseksi ja lilan vivahteet juovittavat maisemaan satumaisen kajon aamuhämärän väistyessä yhä kauemmas ja kauemmas. Linnut ovat vielä vaiti, ja kaunis yöllinen kuutamo haalistuu pikkuhiljaa.

Kylmää mutta niin kaunista 🙂

Yöllä kävelin valaistussa metsässä. Täysikuu toi valon, ja mieli oli tyyni. Loppulenkistä varpaita kipristeli ja pistin juoksuksi. Ei sillä, että minulla olisi ollut kiire mihinkään. Lämmön palatessa varpaisiin, hidastin takaisin kävelyksi ja katselin ikihonkia, joiden paksut oksat täyttyivät lumivaipasta. Tuota samaa talven peittoa oli silmänkantamattomiin metsä täynnä. Mustikanvarvut, kanervat ja kaikki tutut pikkukivet olivat kadonneet. Metsän täytti yön hiljaisuus ja hengitykseni höyry oli ainut siellä liikkuva otus. Se kiemurteli puiden runkoja ylös, kuin leikkien lumessa. Kosketin kevyesti nuoren kuusen lumentäyttämää oksaa. Ja sain päälleni lumet. Hartiani peittyivät hetkessä miljoonien kauniiden lumikiteiden alle. Olin hetken yksi oksa muiden joukossa, lumen peittämänä ja paikollaan.

Maisema merellepäin. Joulukuusikin loistaa kilpaa kuunvalon kanssa. Taustan valkoinen matto on meren katto, jää.

Päivällä kävin hiihtämässä. Saaren metsäteillä ei tunneta latukoneita, eikä itseasiassa latuja sinne ilmesty muutenkaan. Minun lisäkseni suksilla metsässä kulkee mieheni ja toisella puolella saarta asuva rouva. Koko talvessa en välttämättä törmää yhteenkään tehtyyn latuun, omia jälkiä lukuunottamatta. Yhdet ladut, lumisade ja taas tie on puhdas. Hiihdän usein mahdollisimman myöhään iltapäivällä niin, että hämärä pääsee laskemaan. Laitan otsalampun päälle ja samalla kuuntelen sivakoinnin ääniä ja luonnon hiljaisuutta. Tunnen maaston niin hyvin, että välillä sammutan valon kokonaan ja vain liun pitkin moottorikelkan uraa. Pohja on kova ja helppo mennä. Jäälle en ole vielä tänä talvena mennyt. Isovesi nostaa jään päälle niin paljon vettä, että lähinnä vesisuksilla olisi sinne asiaa.

Puhtaan valkeaa ja hiljaista, saariston hiihtäjän latunen…

Kotiin päästyäni sytytin iltaiset lyhdyt pihaan, joiden lomitse kuun valo toi mystisen tunnelman. Saunan lämpenemistä odotellessani syötin koirat. Rakastan talvea, rakastan lunta ja hiihtämistä. Tiedän, että en sanonut tuossa lauseessa kaikkea, mitä rakastan. Kaikkein eniten rakastan merta, vapaana ja kauniina. Kun saan ajaa Marulla ja lipua hiljaa laituriin, antaen kaikkien aistien sisäistää meren. Tuntea meren tuoksun, maistaa suolaisen maun, kuulla laineiden äänet, nähdä meren kauniit kaaret ja tuntea, kun vesi pärskähtää kasvoilleni. Sitä odotellessani, voin rauhassa rakastaa talvea, vielä muutaman kuukauden.

Satumaisema omalla pihalla. Kuun valo luo erittäin rauhoittavan tunnelman lumen ja pakkasen maisemaan <3

Menneessä – tulevassa – tässä?

Jotta kaappiin mahtuisi jotain uutta, on luovuttava jostain vanhasta. Yksinkertainen ja kulunut fraasi mutta niin totta joka suhteessa elämässä. Toisinaan ei halua luopua vanhasta. Eikä siinä mitään. Jokainen päättää itse, mitä päälleen pistää ja miten elämänsä läpi kulkee.

Toisinaan uusi tunkeutuu elämään pakolla. Vaihtoehtoja ei ole. Vanha väistyy yksinkertaisesti, koska sen olemassa olo lakkaa. Mukautuminen tähän luopumiseen ja uuden vastaanottamiseen ei ole yksinkertaista eikä se tapahdu hetkessä. Ikäänkuin avaisi kaapin ja kaikki vanha on otettu sieltä pois. Kaappi on tyhjä. Tyrmistyneenä miettii, mitä nyt päällensä pistää. Aikansa pohdittuaan, alkaa miettiä, mikä uusi on se, joka pitää ensimmäisenä hankkia ja ottaa käyttöön.

Olen kuunnellut lukemattomia määriä erilaisia keskusteluohjelmia siitä, kuinka ihminen alkaa elää uudestaan sitten, kun omaksuu uudet systeemit, vanhojen tilalle. Tällaiseen täydellisesti uuden elämän rakentamiseen päädytään tilanteissa, joissa ihminen on kokenut kovia: sairaus, onnettomuus, läheisen kuolema, hyväksikäyttö jne. Tapahtumat, joista ei ole paluuta entiseen, tapahtumat, jotka tapahtuvat lupaa kysymättä. Näissä tapauksissa luopuminen tapahtuu ilman suunniteluaikaa.

Olen itsekin joutunut tällaisen luopumisen eteen ja edelleen teen työtä sen kanssa, että uskaltaisin ottaa askeleen eteenpäin. Mihinkään ei ole kirjoitettu aikataulua, koska ja milloin uusi elämä pitäisi ottaa käyttöön. Kaikki tapahtumat hiipivät salaa elämääni enkä tunne olevani mitenkään valmis niitä omaksumaan. Mitä syvempi kriisi on, sitä kauemmin sitä taistelee uutta vastaan. Ohjelmien kuunteluiden lisäksi olen käynyt keskusteluja luotettavien ihmisten kanssa tilanteestani. Kuuntelija ja vastakeskustelija ei voi kuitenkaan elää elämääni. Olen saanut hyviä neuvoja ja vinkkejä sekä kuullut niitä elämän tosiasioita, joiden valossa pitäisi vain mennä eteenpäin.

Kykenen käymään töissä. Kykenen huolehtimaan pojistani ja koiristani. Kykenen elämään parisuhteessa. Mutta en kykene elämään uudelleen muokkaantuneen elämän kanssa. Elämiseni on kuin pintahengitystä. Teen kaikki velvollisuudet kuin unessa. Kun olen yksin, kaikki vanha palaa luokseni. Katselen kuvia, jotka vievät minut menneisyyteen ja tunnen, kuinka helpottavaa siellä on elää. Edelleenkään en ymmärrä lausetta: pitää mennä eteenpäin. Tunnen, kuinka ympäröivä maailma kulkee eteenpäin. Näen poikieni kasvavan. Rekisteröin elämän etenemisen vanhojen koirien poislähdöllä ja pentujen syntymillä. Jopa oma elimistönikin reagoi ajan kulumiseen. Mutta mieleni on yhä menneisyydessä. En tunne olevani luonnonvaroja tuhlaileva ihminen, joka aina hommaa uutta, kun kyllästyy vanhaan, sillä pitäydyn vanhassa ajatustasollakin.

Yksi kriisi ei kuitenkaan riittänyt kohdallani, vaan jostain lykättiin niitä lisää niin paljon, että ne kuuluisat kaiken kestävät hartiat lysähtivät kasaan. Olen ulospäin päättänyt näytellä kaiken olevan normaalisti. Näin suojelen itseäni kysymyksiltä ja säälittelijöiltä. Sisälläni myrsky jatkuu. Olen pohtinut kuitenkin keinoja, joilla ottaisin uuden haltuuni. Miettinyt miten se tulee tapahtumaan. Niitä keinoja olen kirjoitellut itselleni ylös ja analysoinut sitä, missä mättää, etten kykene uudistumaan. Tai pikemminkin elämään ilman menneisyyttäni. Kohdallani tulevaisuus näyttää tyhjältä.

Kun tällaisia asioita työstää ja pyörittelee pienessä päässään vuosikausia, alkaa lopulta psyyke viheltämään aikalisää. Ja tunnen, kuinka juuri tarvitsisin sitä. Istumista alas. Tuntea, kuinka elämän vilinä ja kiire menevät menojaan. Tutustua rauhassa itseeni ja kaikkeen uuteen. Tähän siis tarvitsisin yhteiskunnan apua taloudellisesti, sillä kukaan ei elä pohdiskelemalla. Aikalisä tömähtää joka kerta mahdottomuuden seinään. Siihen, etten ole riittävän lysähtänyt päästäkseni 1-2 vuodeksi huilaamaan. Tunnen olevani pieni pelinappula suuren yhteiskunnan pelilaudalla. Jos putoan pöydältä, sitä ei edes huomata. Otetaan paketista uusi nappula ja peli jatkuu.

Luopuminen on vaikeaa. Ajatusten alasajo ja repivä todellisuus, että koko muu elämä jatkaa kulkuaan mutta pieni yksilö kamppailee ymmärtääkseen, missä hänen kuuluu olla. Kaikki se, missä eli ennen, on poissa. Uuden omaksuminen on vaikeaa, kun ei ole voimia ottaa mitään vastaan. Yhteiskunta tukee moninaisia asioita mutta kun ihminen kohtaa kriisin, vastaan ei enää tulla. Tai jos tullaan, asetetaan jo valmiiksi lyödylle ehdot, jotka hänen tulee täyttää, päästäkseen avun piiriin. Kenen hyöty on jatkuvat poissaolot töistä, ihmissuhdeongelmat, perheiden ahdingot ja kriisin kokeneen itsemurha? Jotenkin minusta tuntuu, että pian, istumisen sijaan, tipahdan alas. En enää vapaaehtoisesti vaan pakosta, kun voimia ei enää ole. Pitäisi ymmärtää, ettei menneisyyttä voi palauttaa. Mutta kun ei ole tulevaisuuttakaan. Kaappi on tyhjennetty. Se odottaa täyttämistä. En vain tiedä, mitä sinne laittaisin.

Mikä minusta tulee isona?

Tiedän jo tähän ikään mennessä sen, missä haluan asua ja ketä perheeseeni kuuluu. Luulin myös tietäväni, mitä teen työkseni. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, tai mikään ajatusmalli ei kuitenkaan ole ikuista. Elimistö on alkanut protestoimaan jatkuvaa kovaa fyysistä rasitusta vastaan. Se tuntuu väärältä, sillä rakastan fyysisillä äärirajoilla käymistä ja rakastan haasteita, joihin sisältyy nopeus, tarkkuus ja lopputulos, joka on virheetön.

Itseasiassa mitään suoranaisesti ei ole hajonnut kropassani peruuttamattomasti, ainakaan vielä. On vain selkeitä merkkejä, että tyyliä on syytä muuttaa. Elimistö on alkanut kehittelemään tulehdustiloja sinne ja tänne, jotka vaativat parantuakseen lepoa. Siis non-fyysistä toimintaa. Etenkään hien nostaminen pintaan ja sykkeen kohoaminen eivät ole nyt kropan toivelistalla. Vakavia sairauksia en ole saanut riesakseni mutta olen saanut faktaa yliliikuvien nivelieni aiheuttamista ongelmista. Nyt ei ole antaa itselleni enää vaihtoehtoja. On opeteltava elämään yliliikkuvuuden ehdoilla tai sitten niitä peruuttamattomia muutoksia alkaa ropista.

Pidän nykyisestä työstäni paljon. Työni on fyysistä yksintekemistä, tarkkuutta vaativaa ja aika-ajoin juuri äärirajoilla ponnisteltavaa hommaa. Työni ajankohta, yö, myös tukee muuta elämääni parhaalla mahdollisella tavalla. Palkastahan voisi aina napista mutta todettakoon, että sillä tulee toimeen, kun on tarkka ja vähään tyytyväinen. Saaressa asuminen sulkee pois lähes kaikki muut työt, paitsi yöllä tehtävät hommat. Samoin jo aiemmin alaselässäni todettu paha yliliikkuvuus taas sulkee pois sekä istuma- että seisomatyön. Loppujen lopuksi vaihtoehtoja on niukasti sille, mikä minusta tulee isona.

Tällä hetkellä sekä olkapäässäni että rintarangassa riehuu tulehduksia. Eikä mitään aivan pieniä sellaisia. Juttelin kirurgini kanssa vastaanotolla viimeksi käydessäni, miten voisin muuttaa työtapojani, jotta yliliikkuvuus ei aiheuttaisi niin helposti ongelmia. Tähän muutokseen tarvitaan myös työterveyslääkärin ja -hoitajan kanssa juttelua. Minulla on ystävä, joka on kuntoutuspuolen lääkäri ja juttelin myös hänen kanssaan eri vaihtoehdoista. Sitten istuin alas ja mietin itseni kanssa tätä asiaa. Vaihtoehtoja tarjotaan eri tahoilta runsaasti. Pienimmät muutokset ovat tyyliin työssä käytettäviä apuvälineitä, vauhdin pudottamista töissä, töiden keventämistä vähentämällä työvuoroja viikkotasolla ja työmäärän vähentämistä. Isommat muutokset olisivat määräaikainen sairaseläke, kuntoutus, uuden työn opiskelu tai vaikkapa yrittäjäksi alkaminen.

Noita annettuja ja vielä tässä vaiheessa itselleni tuntemattomia vaihtoehtoja puntaroidessani, sisälläni alkoi kiehua. En ole heikko enkä ole myöskään ylittänyt fyysisiä kykyjäni. Jaksan painaa kovaa enkä ole uupunut henkisesti enkä fyysisesti työyön jälkeen ikinä. Tiedän, että kaikki auttavat ja tässä mukana olevat tahot haluavat minulle parhaan ratkaisun mutta työpaikka on minun oma valintani. Haluan ehdottomasti jatkaa nykyisessä työpaikassani. Jos en kykenisi töihin siksi, että työni olisi sairastuttanut minut, antaisin mielihyvin toisten ihmisten kertoa minulle vaihtoehdoista työmarkkinoilla. Kohdallani on kuitenkin kyse siitä, etten itse ole kuunnellut itseäni. Työni vaatii aika-ajoin nopeutta ja aina tarkkuutta. Tähän yhdistelmään sovin erittäin hyvin. ADHD aiheuttaa minulle kuitenkin usein koheltamista, joka johtaa pieniin ja hieman suurempiinkin tapaturmiin. Olen erittäin tapaturma-altis henkilö. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kykenevä edelleen tekemään töitäni täysimääräisesti. Toinen asia, jossa en ole kuunnellut itseäni on tuo yliliikkuvuus ja sen huomioonottaminen töissä. Tunnen siis, että tarvitsen kaikkein eniten asiantuntevia neuvoja siihen, miten opin elämään yliliikkuvan kroppani kanssa.

Jotta sitten saisin opeteltua sisäisen letkeyteni saloja ja pääsisin niiden kanssa sinuiksi, tarvitsisin ehdottomasti aikaa. Ja tämä on se seikka, jota lähden työterveyshuollon ammattilaisten kanssa pohtimaan. Minun on vaikeaa omaksua asioita sormia napsauttamalla. Uuden opettelu vaatii aikaa. Nyt kun olen sairaslomalla, olisi sopiva rako alkaa tutustumaan löysyyden saloihin. Nostan hattua lääkäreille, jotka ottavat ihmisen kokonaisuutena. Lääkäriystäväni on nimenomaa sellainen, joka oikeasti kuunteli ajatuksiani. Ehkäpä siihen vaikutti myös se, että olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä mutta yhtä kaikki: kokonaisvaltaisia lääkäreitä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan sitä, että otetaan huomioon potilas kaikkinensa. Fyysinen ja psyykkinen tila ja niihin vaikuttavat asiat: perhesuhteet, asuminen, työ, harrastukset, muut sairaudet ja ominaispiirteet sekä ehdottomasti se historia, mitä kukin on omalla kohdallaan joutunut läpikäymään. Saadakseen tällaisen kokonaisuuden hallintaansa, lääkärillä ja potilaalla täytyy olla pitkä hoitosuhde. Itselläni on ollut onni myötä: Tällaisia lääkäreitä on osunut kohdalleni.

Työ ei ole kaikki kaikessa mutta se tunne, että voi tehdä sitä työtä, jonka osaa ja jossa viihtyy, on tärkeä juttu. Aivan samoin kuin muillakin elämänaloilla, ihmisellä on oikeus valita, mitä tekee työkseen. Aina ei työpaikka ole mieleinen ja eipä sitä työtä edes ole kaikilla halukkailla. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja oppia tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Ne sisäistämällä pääsee eteenpäin. Pitkälle aikuisuuteen asti väheksyin itseäni eikä tullut mieleenkään sanoa ääneen, että olin jossain hyvä. Nyt kun ikä ja kokemukset ovat tuoneet itsevarmuutta, pystyn sanomaan ei itselleni sopimattomille vaihtoehdoille. Pidän kiinni siitä, mikä on minulle mieleistä ja mahdollista.

Lupauksiako?

Joulu tuli ja meni, samoin vuoden vaihtuminen. Mitään suurempaa ähkyä ei tullut, vaikka syötyä tuli hyvin. Joulu saaressa on hiljainen ja yhtä hiljainen on vuoden vaihtuminen. Pinnistimme oikein kuuloamme ja koetimme uudenvuodenaattona kuulla rakettien pauketta. Emme onnistuneet. Myöskään näköelimillämme emme havainneet yhtään rakettia. Kysyin pojiltani, jotka viettivät vuodenvaihteen mantereella, paukkuiko siellä raketit ja vastaus oli ’kyllä, muutamia’. Vaikka kotikaupunkimme säästi menoissa ja oli ilotulittamatta, yksityiset jaksoivat siis paukutella. Tosin kovan etelämyrskyn takia viranomaiset kehoittivat olla ampumatta raketteja taivaalle. Ehkäpä varoitus otettiin kuuleviin korviin?

Valoa tuova lyhty ja hiljainen metsä. Siinä on saariston vuodenvaihde 2018-2019.

Aapeli myrsky myllersi sitten vuoden toisena päivänä hirmumyrskylukemissa, etenkin läntisen Suomen merialueilla. Täällä Suomenlahdenpohjukassa puhalsi kovimmillaan puuskat 22 m/s. Kaukana siis 40 m/s puuskista, jotka kaatoivat mm. Ahvenanmaalla metsää kuin heinää ja siirtelivät henkilöautoja pitkin pellon reunoja. Tuon myrskyn tuhoja raivataan edelleen. Luonto ylitti jälleen ihmisen käsityskyvyn voimillaan. Uutisvirtaa kuunnellessani mietin, kuinka pieni ihminen onkaan meren ja tuulen voimien äärellä.

Noita asioita miettiessäni, pohdin myös uudenvuodenlupauksia. En ole kovin hyvä niitä tekemään ja vielä huonompi niitä pitämään. Kuitenkin tuli mieleeni eräs asia, jota voisi kokeilla koko tämän vuoden. Kokeilla siten, etten ota paineita siitä, jos lupaus ei joka päivä toteudukaan. Luin pienen kolumnin lehdestä, joka käsitteli ilon ja hyvänmielen antamista ja saamista. Siinä kirjoittaja oli kahvilaan tullessaan yllättynyt iloisesti, kun edellinen asiakas oli maksanut hänen kahvinsa valmiiksi. Tuo pyyteetön teko sai kirjoittajan tuntemaan aitoa iloa. Pyyteetön siksi, ettei kahvinsa ilmaiseksi saanut jäänyt velkaa kiitollisuudestaan. Eihän hän voinut osoittaa sitä antajalleen, sillä antaja jäi anonyymiksi. Mietin sitten kohdallani, miten osaisin ja voisin jakaa tuollaista iloa omalla kohdallani. Päätin, tai lupasin, ihan miten jokainen sanat mieltää, jakaa iloa vuoden jokaisena päivänä jotenkin. Koska tiedän omat heikkouteni asioiden täytäntöönpanossa, järkeilin, että riittää, kun saan iloa aikaiseksi edes viikottain.

Ilonjakamislupaus alkoi sitten heti toisena päivänä tammikuuta. En ollut nähnyt siskoani moneen vuoteen. Kirjoiteltu kyllä on tekstareita ja soiteltukin mutta välimatkan takia emme ole päässeet näkemään toisiamme pitkään, pitkään aikaan. Siskoni tulikin sitten käymään poikansa kanssa äidin luona ja sovittiin, että tullaan käymään samaan aikaan. Aito ilo oli molemmin puolista, kun sitten istuimme saman pöydän ääressä ja höpöttelimme pari tuntia. Jatkoin iloasiaa lauantaina 5. päivä, kun poikani tuli käymään tänne saareen luokseni. Tein hänelle hänen lempiruokaansa ja tunsin, miten poika nautti. Tämäkin ilo oli voimakkaasti molemminpuolista. Tänään aamulla, pakkasen vielä paukkuessa, jaoin iloa pikkulinnuille ja ripusteltiin uusia muhkeita talipalloja puidenoksille. Ja kas kummaa, ilo ei suinkaan ollut yksipuolista. Kun antaa, niin saa. Itsekin.

Olen pitänyt vuodesta 1984 asti urheilupäiväkirjaa. Kirja on muokkaantunut vuosikymmenten aikana kokoajan, palvellen yhä paremmin ja paremmin tarpeitani. Yhden asian olen kuitenkin säilyttänyt nämä 35 vuotta ja se on vuoden vaihtuessa tekemäni yhteenveto liikkumisesta. Joka vuoden alussa teen tavoitteet. Ne koskevat nykyään kuutta eri lajia. Seuraan tavoitteiden saavuttamista viikoittain tekemässäni välitavoite laskelmissa. Näin mikään tavoite ei pääse karkaamaan sen takia, etten tiedä, missä kilometrimäärissä kuljen missäkin kohtaa vuotta. Ja vuoden lopulla sitten teen yhteenvedon ja katson, mikä laji pääsi tavoitteeseen, mikä mahdollisesti ylitti sen ja mikä jäi vajaaksi. Näiden tulosten perusteella teen taas uuden tavoitteen vuoden vaihtuessa. Ehkä tämä 35 vuotta jatkunut traditio on jonkinasteinen kestolupaus itselleni. Liikkuminen on minulle helppoa mutta haastavaa teen siitä itselleni asettamien tavoitteiden kautta. Lupaus sekin.

Toivotan kaikille lukijoilleni Hyvää alkanutta vuotta 2019. Tärkeintä ei ole lupausten tekeminen vaan 365 päivän mittainen matka iloineen ja suruineen. Olemme jälleen vuoden lopulla monta, monta kokemusta rikkaampia. Ehkäpä jollekulle on myös tavoitteiden saavuttamisen hetki silloin.

Aatoksin aattoon

Mitä vanhemmaksi kuopukseni tulee, sitä vähäeleisempi on joulua edeltävä aika. Ei vähämerkityksinen, vaan pelkästään vähäeleinen. Joulu on lasten juhla, aika, jolloin lapsenusko ja lapsenomaisuus täyttävät sydämet ja tekemisen. Niin ainakin toivon.

Kävimme joulupäivänä Kuutsalon metsäkappelissa Mörkin ja Kiikin kanssa.

Katson kauhunsekaisin mielin ihmisten ryntäilyä kaupoissa ennen joulua. Jos ei tarvitsisi käydä töissä, pysyisin kotisaaren turvallisessa äänettömyydessä juuri nuo pahimmat päivät ennen aattoaamun mukanaan tuomaa rauhaa. Ihmisten ostohysteria on uskomatonta. Kyseessä on kaksi, kolme päivää, jonka vuoksi uhrataan aikaa tolkuttomuudelle, kiirelle ja mahtipontiselle rahan tuhlailulle. Kaikkea on pakko löytyä kaapista jouluna. Vähemmälläkin tulisi taatusti toimeen. Voisi mieluummin keskittyä siihen olennaiseen, rakkaiden kanssa olemiseen.

Kotiin pääsen aattona, puurrettuani yön vielä töissä. Aaton tärkein asia on jättää hälinä ja kiire niille, jotka siitä pitävät. Saaressa ei ole kauppoja, ei ihmisiä, ei ääniä. Joulukuusi kasvaa pihalla ja on joka joulu hieman isompi. Pienet kynttilät valaisevat sen oksia ja lumivaipan alta valo sirottuu kauniisti. Ympärillä jatkuu valkea kaunis luonto ja hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on korvilla kuultavaa huminaa, tuulen tanssia vastajäätyneellä merenkannella, lumen pöllyyntymistä dyyneiksi, puiden oksien kahinaa toisiaan vasten, ruokaa etsivän tintin rapinaa lautaseinää vasten. Hiljaisuus muuttaa muotoaan iltaa kohti värjäten taivaankannen, tuodessaan mukanaan tuoksut, tunteet ja olemassa olon keveyden, luonnon ehdoilla, luonnon keskellä.

Oi joulupuu ja sen kauniit oksat kynttilöineen. Metsän hämärä, lumi ja täydellinen hiljaisuus.

Aattosauna, muutama kinkkuvoileipä, kissa leikkimässä lempileluillaan ja koira makaamassa jaloissa. Rakas mieheni vierelläni. Kaikki poikani ovat tänä jouluna mantereella. Heitä näen sitten pyhien jälkeen. En kaipaa lahjoja, en syömisähkyä, en edes kirjaa, jota luen aattoiltana. Tosin koska en pysty lukemaan, en tiedä, millainen nautinto tuo asia voisi edes olla. Jouluna käydään pitkillä metsälenkeillä koirien kanssa, kuvataan kamerat tanassa luontoa ja illan hämärtyessä ollaan lähekkäin. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Joulupäivän lenkki kera Kiikin (edessä) ja sen emon Mörkin. Meno maistui myös ulkoiluttajille 🙂

Arki saapuu taas muutaman päivän jälkeen. Vaikka ihmisten kiireet palaavat, olisi hyvä jokaisen pysähtyä katsomaan ympärilleen myös 27.12. kun se ihana joulu on taas mennyt. Katsoa ja miettiä, mikä luonnossa muka muuttuu radikaalisti joulun mentyä. Talvi jatkaa kulkuaan, aamut valostuvat pikkuhiljaa. Pikkulinnut käyvät ahkerasti lintulaudoilla, puut odottavat vielä viikkoja ja meri on hiljaa kantensa alla. Joulun pysähtyneisyys odottaa mukaanottamista. Kun kiire on kintereilläsi, istu alas ja anna sen mennä ohi. Satsaa vuoden jokaiseen päivään annos pysähtyneisyyttä, aikaa itsellesi ja rakkaillesi. Huomaat, että joulun sanoma ei ole muutamassa päivässä, kerran vuodessa. Se kuuluu ihmiselle vuoden jokaisena päivänä.

Hyvää Joulua kaikille lukijoilleni <3

Alkutalven projekti

Kuinka välillä kaipaankaan kesää. En tosin kaipaa helteitä enkä itikoita, ampiaisia tahi punkkeja vaan kaipaan merta, joka lainehtii vapaana ja kimaltelee aamuvarhaisen auringon säteistä. Kaipaan sitä tunnetta, kun Marun täkki on lämmin ja katselen kajuutasta merta ajaen ulapalla.

Koko elämäni tässä neljän vuodenajan maassa asuneena, olen tottunut nauttimaan kuitenkin kaikista vuodenajoista. Eniten rakastan syksyä. Kun päivät pimenevät ja myrskyt myllertävät merellä, ne saavat meren kohisemaan ja puut ravistamaan lehtiään ympäriinsä. Merellä ajaessa tuntee voiman, joka on suurempi kuin yksikään ihmisen rakentama alus. Kun lopulta pääsee tyveneen ja kiinnittyy omaan laituriin, tuntee suunnatonta mielihyvää siitä, että on olemassa. Sateen piiskatessa peltikatolle, nautin sen äänistä ja usein nukahdan tuohon ropinaan. Viime kesän pitkän hellejakson jälkeen sateiden rummutus toi elämän monille luonnoneläville. Syksy on myös oivallinen keino käpertyä lähemmäs, ottaa koira kainaloon ja nauttia siitä, ettei tee mitään.

Joka syksy toistuu kohdallani myös toisenlainen perinne, jonka tiimoille halusin tänä syksynä rakentaa pienen projektin. Koska työni on fyysisesti raskasta ja elämäntapani on vapaa-ajallakin kovin liikunnallinen, suurempia paino-ongelmia minulla ei ole. Jostain kumman syystä kuitenkin talveksi kertyy aina 5-6 kiloa ylimääräistä painoa. Painonnousu on siis melko olematonta mutta aloin pohtia syitä tuohon ilmiöön.

Päivien pimeneminen ei vähennä ratkaisevasti liikuntaani. Syitä pitää siis alkaa etsimään syömisistä. Minulla on erikoinen ja poikkeava tyyli syödä. En pidä lämmitetystä ja kypsennetystä ravinnosta. Vielä tarkemmin sanottuna, en syö varsinaista lämmintä ruokaa kovinkaan montaa kertaa vuodessa. Pääasiallisesti ravinto koostuu minulla ruisleivästä lisukkeineen (juusto ja leikkele). Rasvaa en käytä leivällä ollenkaan. Leivät saavat silmienkin iloksi päälleen kyllä paprikaa, kesäkurpitsaa, persiljaa, kurkkua tai pinaattia. Päivisin menee myös maustamatonta jogurttia pienen hillonokareen kera sekä paljon hedelmiä ja kasviksia raakana ja lämmittämättä. Pääaterialla syön lihaa, raakana ja täysin ilman mausteita. Yleensä kokolihaa tai suikaletta. Pähkinät ovat ruokalistalla myös päivittäin. Nestepuolella kuluu pääasiassa vihreää tai valkoista teetä, ilman maitoa ja sokeria. Vettä juon janoon ja töiden jälkeen kivennäisillä höystettyä sellaista. Onhan minulla pahekin ja se on tumma suklaa. Maitoallergisena suklaan syöminen rajoittuu kuitenkin maidottomaan suklaaseen kerran kaksi viikossa. Tietenkin on aikoja, jolloin syön uhallakin tavallista suklaata mutta sen jälkeen sitten kulutankin loppupäivän hotelli helpotuksessa ja paino on lähinnä miinuuksella seuraavana aamuna.

Kesäinen jogurtti 🙂

Jokin kuitenkin lisääntyy syksyn ja talven vaihteessa ja päätin ottaa asiasta selvää, mikä se on. Seurasin pari viikkoa loka-marraskuun vaihteessa syömisiäni todella tarkkaan. Laitoin ylös jokaisen suupalan grammalleen. Kun seurantajakso oli ohi, laskin kalorit ja mietin, mikä poikkeaa tavallisesta ruokailustani, jota syömällä paino pysyy 8-9 kuukautta kokoajan samana. Löysin muutaman syyllisen. Ensimmäinen oli ruuan määrä. Se suuree talvea kohti. Pohdin syitä tähän ja päättelin pimeyden olevan pääsyynä ruokapöydässä pidempään viihtymiselle. Toisena suklaan ja pähkinöiden määrä oli poikkeavan suuri. Jälleen mietin syitä ja ehkäpä haen jonkinlaista nautintoa niistäkin lisää. Kolmas syypää oli mielenkiintoisin. Juon teen lisäksi cappuccinoa, johon lisään kaurajuomaa. Kahviseos itsessään on kaloripitoista ja kun kauramaitokin oli tuhdeimmasta päästä, alkoi selkeytymään, mistä kilot alkavat muodostumaan.

Seuraava askel olikin sitten laatia kuuden viikon projekti ja katsoa, lähteekö paino tippumaan. Tarkoitus oli siis muuttaa ruokailutavat takaisin kesäisiin määriin ja pudottaa raskaimmat kaloripommit kevyempiin versioihin sekä vähentää suklaan ja pähkinöiden määrää per viikko. Myös kahvin osuutta päivässä tiputin reilusti. Koska en siedä minkäänlaisia paastoja ja tarvitsen ravintoa riittävästi jo fyysisen työni takia, tein maltillisen ratkaisun kalorimäärien suhteen. Kahden viikon seurantajakson aikana söin ka 2700 kcal/päivä. Normaali kulutukseni liikkuu 2300-2500 kalorin tietämillä. Pohdin ajatuksella tulevaa kuuden viikon projektin laatimista ja lopulta päädyin 2000 kalorin päivittäiseen saantiin. Tämä siksi, että olkapääni kipuilun takia oli oletettavaa, että joudun jäämään sairaslomalle. Näin sitten kävikin reilun kahden viikon jälkeen projektini aloittamisesta, jolloin työn vaatimat lisäkalorit olivat poissa päivittäisestä kulutuksestani.

Ruisleipää leikkeleellä, kesäkurpitsasiivuilla ja pinaatinlehdillä.

Kuinka projekti sitten eteni ja mitä saavutin? Tätä kirjoittaessa on enää reilu viikko projektia jäljellä. Jouluaattona projekti päättyy ja silloin pääsen tutkimaan kunnolla tuloksia. Syömisiä olen seurannut päivittäin pitämällä huolta, etten ylitä 2000 kaloria. Tämä on onnistunut joka ikinen päivä. Mistään en ole jäänyt paitsi. Jos on tehnyt mieli suklaata ja pähkinöitä, olen niitä syönyt. Kahvin määrä on pudonnut huomattavasti ja kaurajuoma sen seassa on kevyempää versiota. Teetä on sen sijaan mennyt paljon. Varsinaisessa ruokailussa olen päätynyt tiettyyn gramma tai kappalemäärään, jolloin kalorit on helppo pitää siinä, missä olen niiden päättänytkin pysyvän. Leipää olen syönyt hieman vähemmän, lihasta en ole tinkinyt yhtään. Hedelmiä, kasviksia ja jogurttia menee sama määrä kuin ennenkin. Paino on pudonnut tasaisesti kilo viikossa.

Entä sitten, kun projekti on ohi? Joulun pyhät ja välipäivät syön kyllä hyvin ja nautin joulun antimista. Projektin tärkein tarkoitus on se, että opin ilman laskemisia ja jatkuvaa tarkkailua määrät, mitä syödä, jottei talvisin paino enää nousisi. Painon jojoilu ei ole kenenkään elimistölle hyväksi. Eniten minua kyllä risoo talvisin se, että vaatteet kiristävät. Koska olen suhteellisen lyhyt ihminen, 5-6 kilon painonnousu vaikuttaa jo vaatteissa. Koskaan minulla ei kyllä ole ollut ongelmia siinä, etteikö paino putoaisi normaalilukemiin keväisin. Mutta koska rakastan projekteja ja itseni testaamista, sainpahan taas yhden syyn tutkailla asioita täikamman kanssa.