Aatoksin aattoon

Mitä vanhemmaksi kuopukseni tulee, sitä vähäeleisempi on joulua edeltävä aika. Ei vähämerkityksinen, vaan pelkästään vähäeleinen. Joulu on lasten juhla, aika, jolloin lapsenusko ja lapsenomaisuus täyttävät sydämet ja tekemisen. Niin ainakin toivon.

Kävimme joulupäivänä Kuutsalon metsäkappelissa Mörkin ja Kiikin kanssa.

Katson kauhunsekaisin mielin ihmisten ryntäilyä kaupoissa ennen joulua. Jos ei tarvitsisi käydä töissä, pysyisin kotisaaren turvallisessa äänettömyydessä juuri nuo pahimmat päivät ennen aattoaamun mukanaan tuomaa rauhaa. Ihmisten ostohysteria on uskomatonta. Kyseessä on kaksi, kolme päivää, jonka vuoksi uhrataan aikaa tolkuttomuudelle, kiirelle ja mahtipontiselle rahan tuhlailulle. Kaikkea on pakko löytyä kaapista jouluna. Vähemmälläkin tulisi taatusti toimeen. Voisi mieluummin keskittyä siihen olennaiseen, rakkaiden kanssa olemiseen.

Kotiin pääsen aattona, puurrettuani yön vielä töissä. Aaton tärkein asia on jättää hälinä ja kiire niille, jotka siitä pitävät. Saaressa ei ole kauppoja, ei ihmisiä, ei ääniä. Joulukuusi kasvaa pihalla ja on joka joulu hieman isompi. Pienet kynttilät valaisevat sen oksia ja lumivaipan alta valo sirottuu kauniisti. Ympärillä jatkuu valkea kaunis luonto ja hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on korvilla kuultavaa huminaa, tuulen tanssia vastajäätyneellä merenkannella, lumen pöllyyntymistä dyyneiksi, puiden oksien kahinaa toisiaan vasten, ruokaa etsivän tintin rapinaa lautaseinää vasten. Hiljaisuus muuttaa muotoaan iltaa kohti värjäten taivaankannen, tuodessaan mukanaan tuoksut, tunteet ja olemassa olon keveyden, luonnon ehdoilla, luonnon keskellä.

Oi joulupuu ja sen kauniit oksat kynttilöineen. Metsän hämärä, lumi ja täydellinen hiljaisuus.

Aattosauna, muutama kinkkuvoileipä, kissa leikkimässä lempileluillaan ja koira makaamassa jaloissa. Rakas mieheni vierelläni. Kaikki poikani ovat tänä jouluna mantereella. Heitä näen sitten pyhien jälkeen. En kaipaa lahjoja, en syömisähkyä, en edes kirjaa, jota luen aattoiltana. Tosin koska en pysty lukemaan, en tiedä, millainen nautinto tuo asia voisi edes olla. Jouluna käydään pitkillä metsälenkeillä koirien kanssa, kuvataan kamerat tanassa luontoa ja illan hämärtyessä ollaan lähekkäin. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Joulupäivän lenkki kera Kiikin (edessä) ja sen emon Mörkin. Meno maistui myös ulkoiluttajille 🙂

Arki saapuu taas muutaman päivän jälkeen. Vaikka ihmisten kiireet palaavat, olisi hyvä jokaisen pysähtyä katsomaan ympärilleen myös 27.12. kun se ihana joulu on taas mennyt. Katsoa ja miettiä, mikä luonnossa muka muuttuu radikaalisti joulun mentyä. Talvi jatkaa kulkuaan, aamut valostuvat pikkuhiljaa. Pikkulinnut käyvät ahkerasti lintulaudoilla, puut odottavat vielä viikkoja ja meri on hiljaa kantensa alla. Joulun pysähtyneisyys odottaa mukaanottamista. Kun kiire on kintereilläsi, istu alas ja anna sen mennä ohi. Satsaa vuoden jokaiseen päivään annos pysähtyneisyyttä, aikaa itsellesi ja rakkaillesi. Huomaat, että joulun sanoma ei ole muutamassa päivässä, kerran vuodessa. Se kuuluu ihmiselle vuoden jokaisena päivänä.

Hyvää Joulua kaikille lukijoilleni <3

Alkutalven projekti

Kuinka välillä kaipaankaan kesää. En tosin kaipaa helteitä enkä itikoita, ampiaisia tahi punkkeja vaan kaipaan merta, joka lainehtii vapaana ja kimaltelee aamuvarhaisen auringon säteistä. Kaipaan sitä tunnetta, kun Marun täkki on lämmin ja katselen kajuutasta merta ajaen ulapalla.

Koko elämäni tässä neljän vuodenajan maassa asuneena, olen tottunut nauttimaan kuitenkin kaikista vuodenajoista. Eniten rakastan syksyä. Kun päivät pimenevät ja myrskyt myllertävät merellä, ne saavat meren kohisemaan ja puut ravistamaan lehtiään ympäriinsä. Merellä ajaessa tuntee voiman, joka on suurempi kuin yksikään ihmisen rakentama alus. Kun lopulta pääsee tyveneen ja kiinnittyy omaan laituriin, tuntee suunnatonta mielihyvää siitä, että on olemassa. Sateen piiskatessa peltikatolle, nautin sen äänistä ja usein nukahdan tuohon ropinaan. Viime kesän pitkän hellejakson jälkeen sateiden rummutus toi elämän monille luonnoneläville. Syksy on myös oivallinen keino käpertyä lähemmäs, ottaa koira kainaloon ja nauttia siitä, ettei tee mitään.

Joka syksy toistuu kohdallani myös toisenlainen perinne, jonka tiimoille halusin tänä syksynä rakentaa pienen projektin. Koska työni on fyysisesti raskasta ja elämäntapani on vapaa-ajallakin kovin liikunnallinen, suurempia paino-ongelmia minulla ei ole. Jostain kumman syystä kuitenkin talveksi kertyy aina 5-6 kiloa ylimääräistä painoa. Painonnousu on siis melko olematonta mutta aloin pohtia syitä tuohon ilmiöön.

Päivien pimeneminen ei vähennä ratkaisevasti liikuntaani. Syitä pitää siis alkaa etsimään syömisistä. Minulla on erikoinen ja poikkeava tyyli syödä. En pidä lämmitetystä ja kypsennetystä ravinnosta. Vielä tarkemmin sanottuna, en syö varsinaista lämmintä ruokaa kovinkaan montaa kertaa vuodessa. Pääasiallisesti ravinto koostuu minulla ruisleivästä lisukkeineen (juusto ja leikkele). Rasvaa en käytä leivällä ollenkaan. Leivät saavat silmienkin iloksi päälleen kyllä paprikaa, kesäkurpitsaa, persiljaa, kurkkua tai pinaattia. Päivisin menee myös maustamatonta jogurttia pienen hillonokareen kera sekä paljon hedelmiä ja kasviksia raakana ja lämmittämättä. Pääaterialla syön lihaa, raakana ja täysin ilman mausteita. Yleensä kokolihaa tai suikaletta. Pähkinät ovat ruokalistalla myös päivittäin. Nestepuolella kuluu pääasiassa vihreää tai valkoista teetä, ilman maitoa ja sokeria. Vettä juon janoon ja töiden jälkeen kivennäisillä höystettyä sellaista. Onhan minulla pahekin ja se on tumma suklaa. Maitoallergisena suklaan syöminen rajoittuu kuitenkin maidottomaan suklaaseen kerran kaksi viikossa. Tietenkin on aikoja, jolloin syön uhallakin tavallista suklaata mutta sen jälkeen sitten kulutankin loppupäivän hotelli helpotuksessa ja paino on lähinnä miinuuksella seuraavana aamuna.

Kesäinen jogurtti 🙂

Jokin kuitenkin lisääntyy syksyn ja talven vaihteessa ja päätin ottaa asiasta selvää, mikä se on. Seurasin pari viikkoa loka-marraskuun vaihteessa syömisiäni todella tarkkaan. Laitoin ylös jokaisen suupalan grammalleen. Kun seurantajakso oli ohi, laskin kalorit ja mietin, mikä poikkeaa tavallisesta ruokailustani, jota syömällä paino pysyy 8-9 kuukautta kokoajan samana. Löysin muutaman syyllisen. Ensimmäinen oli ruuan määrä. Se suuree talvea kohti. Pohdin syitä tähän ja päättelin pimeyden olevan pääsyynä ruokapöydässä pidempään viihtymiselle. Toisena suklaan ja pähkinöiden määrä oli poikkeavan suuri. Jälleen mietin syitä ja ehkäpä haen jonkinlaista nautintoa niistäkin lisää. Kolmas syypää oli mielenkiintoisin. Juon teen lisäksi cappuccinoa, johon lisään kaurajuomaa. Kahviseos itsessään on kaloripitoista ja kun kauramaitokin oli tuhdeimmasta päästä, alkoi selkeytymään, mistä kilot alkavat muodostumaan.

Seuraava askel olikin sitten laatia kuuden viikon projekti ja katsoa, lähteekö paino tippumaan. Tarkoitus oli siis muuttaa ruokailutavat takaisin kesäisiin määriin ja pudottaa raskaimmat kaloripommit kevyempiin versioihin sekä vähentää suklaan ja pähkinöiden määrää per viikko. Myös kahvin osuutta päivässä tiputin reilusti. Koska en siedä minkäänlaisia paastoja ja tarvitsen ravintoa riittävästi jo fyysisen työni takia, tein maltillisen ratkaisun kalorimäärien suhteen. Kahden viikon seurantajakson aikana söin ka 2700 kcal/päivä. Normaali kulutukseni liikkuu 2300-2500 kalorin tietämillä. Pohdin ajatuksella tulevaa kuuden viikon projektin laatimista ja lopulta päädyin 2000 kalorin päivittäiseen saantiin. Tämä siksi, että olkapääni kipuilun takia oli oletettavaa, että joudun jäämään sairaslomalle. Näin sitten kävikin reilun kahden viikon jälkeen projektini aloittamisesta, jolloin työn vaatimat lisäkalorit olivat poissa päivittäisestä kulutuksestani.

Ruisleipää leikkeleellä, kesäkurpitsasiivuilla ja pinaatinlehdillä.

Kuinka projekti sitten eteni ja mitä saavutin? Tätä kirjoittaessa on enää reilu viikko projektia jäljellä. Jouluaattona projekti päättyy ja silloin pääsen tutkimaan kunnolla tuloksia. Syömisiä olen seurannut päivittäin pitämällä huolta, etten ylitä 2000 kaloria. Tämä on onnistunut joka ikinen päivä. Mistään en ole jäänyt paitsi. Jos on tehnyt mieli suklaata ja pähkinöitä, olen niitä syönyt. Kahvin määrä on pudonnut huomattavasti ja kaurajuoma sen seassa on kevyempää versiota. Teetä on sen sijaan mennyt paljon. Varsinaisessa ruokailussa olen päätynyt tiettyyn gramma tai kappalemäärään, jolloin kalorit on helppo pitää siinä, missä olen niiden päättänytkin pysyvän. Leipää olen syönyt hieman vähemmän, lihasta en ole tinkinyt yhtään. Hedelmiä, kasviksia ja jogurttia menee sama määrä kuin ennenkin. Paino on pudonnut tasaisesti kilo viikossa.

Entä sitten, kun projekti on ohi? Joulun pyhät ja välipäivät syön kyllä hyvin ja nautin joulun antimista. Projektin tärkein tarkoitus on se, että opin ilman laskemisia ja jatkuvaa tarkkailua määrät, mitä syödä, jottei talvisin paino enää nousisi. Painon jojoilu ei ole kenenkään elimistölle hyväksi. Eniten minua kyllä risoo talvisin se, että vaatteet kiristävät. Koska olen suhteellisen lyhyt ihminen, 5-6 kilon painonnousu vaikuttaa jo vaatteissa. Koskaan minulla ei kyllä ole ollut ongelmia siinä, etteikö paino putoaisi normaalilukemiin keväisin. Mutta koska rakastan projekteja ja itseni testaamista, sainpahan taas yhden syyn tutkailla asioita täikamman kanssa.

Kipeän erilaisia

Mistä meidät on rakennettu? Kuka päättää, mitä meihin on sisällytetty jo syntymän hetkellä ja mikä kaikki on mahdollista oppia? Erilaisuus on rikkaus mutta kuka opettaisi meidät katsomaan omaan itseemme silloin, kun ulkopuolella on liian vilkasta?

Kouluaikana painotettiin kieltenopiskelun tärkeyttä. Etenkin kieltenopettajat tekivät niin. Kuulen tätä samaa sanomaa yhä aikuisenakin, kun tavaan lasteni koulusta kantamiaan papereita opiskelun tärkeistä aineista. Toiset meistä ovat kielellisesti lahjakkaita ja useankin kielen oppiminen tuntuu olevan lastenleikkiä. Sitten on niitä, kuten minä itsekin olen, joilta ei yksinkertaisesti suju vieraat kielet. Muistan aikoinaan koulussa kielten tuntien ilmapiirin ja sen, kuinka laskin sekuntteja tunnin päättymiseen. Kielten opettajat ovat omalla kohdallani olleet sellaisia, joiden kanssa en ole tullut toimeen, Saksan opettajaa lukuunottamatta. Kielten opiskelu oli minulle erittäin vaikeaa ja mitä pidemmälle koulunkäyntini eteni, sitä heikompia numeroita kielistä sain. Lukion päästötodistuksessa oli komeasti kaksi viitosta: ruotsissa ja englannissa. Ylioppilaskokeet tyssäsivät englannin hylkyyn. Sen jälkeen karsastin tietoisesti kaikkea opiskelua, joihin sisältyi kieliä. Kun sitten kymmenen vuotta lukion päättymisestä aloitin ammattikorkeakoulun, eteeni tulivat jälleen englannin tunnit, erittäin heikolla menestyksellä. Lopulta annoin periksi ja päätin, että jos ei Suomessa pärjää suomenkielellä, olen sitten vaikka työtön.

Kun nyt vuosikymmeniä myöhemmin törmään ilmiöön, jossa tietoisesti käytetään vierasta kieltä, vaikka saman asian pystyisi hoitamaan suomeksikin, niskakarvani nousevat pystyyn. On mainiota, että ihmiset osaavat kieliä mutta en ymmärrä, miksei oma kotimainen kelpaa. Miksemme asetu samalle viivalle? Viiltävä tuska repii sisälläni, kun katselen hämmentyneenä ihmisten kykyä lukea, kirjoittaa ja puhua vierasta kieltä. Eikä siinä kaikki. Suurimmalla osalla on jopa kyky lukea suomenkin kieltä. Minutkin on opetettu lukemaan ja kirjoittamaan. Kuitenkin, se jokin päätti, ettei minulla tule koskaan olemaan kärsivällisyyttä lukea esimerkiksi kirjaa. Se jokin päätti istuttaa minuun toimintakykyä heikentävän neuropsykiatrisen häiriön, ADHD:n. Sen oireita minulla ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus, levottomuus, vähäunisuus ja keskittymiskyvyttömyys. Päässäni on kymmenen kanavaa yhtäaikaa päällä ja elän niiden kaikkien tahtiin kokoajan. Minun on vaikeaa hallita omaa toimintaa ulospäin ja sen suunnittelua. Motorisesti levoton käyttäytyminen sekä tavallista korkeampi häiriöherkkyys vaikeuttavat keskittymistä vaativissa tehtävissä. ADHD:n aiheuttamat haasteet ovat tahdosta riippumattomia, näin ollen en voi asioille mitään, ne vain tapahtuvat.

Kuinka pieni jäävuorenhuippu ADHD on ihmisten erilaisuuden vuorella. Erilaisuuksiin törmää arjessa vähän väliä. Itselleni niitä on kertynyt muitakin ADHD:n lisäksi. Olen hyväksynyt ne itsessäni mutta silti kummeksun erilaisuutta. Sitä, miksi se nimenomaa sattuu, mihin itse ei pysty. Ja se, mitä toiset tekevät lähes ajattelematta, on toisille täysin mahdotonta. Ja lopulta kuitenkin esimerkiksi koulumaailmassa meistä koetetaan takoa samanlaisia, vaikka rakennuspalikat meissä eivät sitä salli. Voi olla, että kieltenopiskelu on tärkeää mutta se voi olla mahdotonta toisille. Eikö näille toisille voisi antaa jotain kieltentuntien tilalle? Ihminen kyllä pärjää elämässä ilman, että osaa englantia. Olen siitä elävä esimerkki. Meillä kaikilla on jokin asia rakas ja jokin toiminta tai harraste sellainen, josta pidämme. Meissä jokaisessa on vahvuutemme, vaikka se olisi kuinka erilainen ja poikkeuksellinen valtaväestöön verrattuna.

Juttelin ystäväni kanssa siitä, miksi on niin vaikeaa tuoda esiin omia vahvuuksia. Huomaamme kyllä helposti mitä naapuri osaa, missä harrastusporukan ässä on parhaimmillaan tai jopa oman lapsemme vahvuudet kirkastuvat meidän silmien alla mutta se kroppa ja ne aivot, joita kannamme koko elämämme mukanamme, niiden potentiaalia emme saa ulos. Miksi on vaikea sanoa itselleen ’tämän minä osaan’? Sorrun itse tähän liian usein. Unohdan itseni voimavarat ja mietin sitä, mitä en osaa. Vähän kuin vertaisi pikaluistelijaa golffariin. Kuinka erilaisia vahvuuksia nuo kaksi tarvitsevatkaan ollakseen molemmat vahvoja omissa lajeissaan. Lopulta kuitenkin päässäni olevat kymmenen kanavaa suoltavat 24/7 ohjelmaa, joista ammennan jatkuvasti ideoita, omalla tavallani. Käytän niitä vahvuuksia, joita sisältäni löytyy. En kilpaile muiden kanssa, sillä omassa itsessäni tuntuu olevan liiaksikin vastusta. Itselleni. Itseni kuunteleminen on opettanut hyväksymään erityisherkkyyteni, luovan puoleni ja periksiantamattomuuteni. Vaikka nämä kolme kuormittavat minua ihmisten keskellä, ne antavat oikeassa ympäristössä uskomattoman paketin eväitä elää sellaisena, millainen olen.

Kun keksimme, mistä meidät on rakennettu, seuraavaksi on keksittävä, missä näitä rakennusaineita on paras käyttää. Kaikki eivät jälleen sovellu saman korttelin kulmille. Tarvitaan kaupungintalo, kirkko, kirjasto ja uimala. Asuintaloja, liikehuoneistoja, puistoja, satamia ja kauppoja. Tarvitaan keskusta, lähiö, maaseutu ja koko infrastuktuuri. Ja tietenkin tarvitaan saaristo. No, niin. Kuka meistä tekee töitä ja asuu missäkin. Jokaisella on oma paikkansa, oma tarinansa, omat vahvuutensa. Meitä on mahdoton opettaa samanlailla, samoilla oppiaineilla ja samoilla metodeilla. Muuten olisimme kaikki lähikauppoja, tai rautatieasemia, tai vaikkapa puisto-osaston taukopaikkoja.

Jostain eräänä päivänä ponnahti eteeni tarjous, jossa sain ladata maksutta e-kirjastooni kirjan. Sain itse valita kymmenen opuksen joukosta yhden ilmaisen luettavan. Minun on mahdoton lukea sanomalehteä, pitkästi kirjoitettuja kirjeitä, kirjoista puhumattamaan. E-kirja oli positiivinen yllätys. Yksi sivu sisälsi noin 4-5 lausetta. Juuri sen verran, mihin pystyn kerralla keskittymään. Olen saanut luettua tätä kirjaa jo monta kymmentä sivua, vajaan viikon aikana. Sitten hokasin vahvuuteni tässä asiassa. Kun sain itse oivaltaa tavan ja keinon, sain mahdollisuuden sukeltaa aivan uuteen maailmaan. Toisten ihmisten kirjoittamien tekstien lukemiseen. Vaikka E-kirja itsessään ei ole mikään uutuus, minulle se on nyt väline aivan uuteen maailmaan. Seuraavaksi tilaan kirjan, josta avautuu tietoa historiasta. Pääsen vihdoin lukemaan niitä asioita, joista kaikki muut tietävät yleissivistyksen verran mutta mikä minulta on jäänyt lukuvaikeuden takia oppimatta.

Tuulen tuomaa

Talven viimat toivat tullessaan vipinää. Itsenäisyyspäivänä iltasella, kun lähdimme ajelemaan mantereelle, selasin mietteliäänä sääennustuksia. Ilmatieteenlaitoksen merisää-sivu on luetuin sivu minun kännykässä. Se on auki ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä. Ilman sen informaatiota asuminen saaristossa olisi hyvin hankalaa. Juuri nuo illan ja yön sääennustukset tiesivät talven kolkuttelevan ovelle, joulupukkia aiemmin.

Linnanjuhlia seuratessamme tuuli kääntyi lounaasta pohjoisen kautta koilliseen ja tyyntyi. Plussakeli vaihtui mitättömän tuntuiseen pikkupakkaseen. Mitätön ehkäpä mutta riittävä siihen, että nolla-asteinen meri sai jääkaton kylänlahdella. Tuulten suunta vielä edesauttoi tätä prosessia. Kun sitten perjantaiaamuna ajoimme kotiinpäin, Vassaarensalmen jälkeen vastassa oli jää. Ei mikään paksu teräsjää mutta sen verran kuitenkin, että raudoittamaton Marun keula oli vaarassa saada rumia jälkiä. Käänsin veneen ympäri ja ajoin laituriin, joka oli avoimelle ulapalle päin. Samaan aikaan tuuli oli kääntänyt itseään kaakkoon ja alkoi voimistua. Tiedossani oli, että edessä oli muutama päivä navakkaa tuulta etelä-kaakosta. Kiinnitettyäni Marun vieraaseen laituriin ja varmistettuani kiinnitykset, nappasimme Napin ja reput mukaan ja kävelimme metsätietä kolmisen kilometriä kotiin. Kotiin päästyämme haimme vielä mönkijällä loput tavarat Marusta.

Kun vene jää silmien ulottumattomiin, vieraaseen rantaan, on aina hieman huolissaan. Lämpötila pysytteli nollassa ja se tiesi sitä, että konetta oli käytettävä muutaman kerran päivässä, jotta merivesijäähdytyspumppu ja letkut eivät jäätyisi. Ajelin siis päivällä ja iltasella myöhään useamman kerran katsomaan Marua ja käytin sitä riittävän usein. Perjantain ja lauantain välisenä yönä istuin pikkutunneilla Marussa sitä käyttäen. Tuuli piiskasi siinä vaiheessa jo puuskissa 15 m/s ja keinuminen oli kohtalaisen kovaa. Kun mitään ei näkynyt pimeydessä, ei kajuutassa nähnyt olevansa laiturissa kiinnitettynä. Kuuntelin moottorin tasaista nakutusta ja tuulen laulua alastomissa puissa. Oli kuin olisin ollut merellä keinumassa. Vain pollareiden natina laiturin ja Marun välissä kertoi minulle, ettei ruoriin tarvinnut tarttua. Kurssi pysyi oikeana ilmankin. Laituri täyttyi hiljalleen lumesta ja viimeiset kaislat katkeilivat ja uivat salmessa etsien paikkaa rantautumiseen.

Lauantaiaamuna 8.12.2018 valmistautumassa siirtämään Maru omaan laituriin.

Yöllä käväisin sitten myös omassa rannassa ja aaltojen lyödessä pikimustalta mereltä rantaan, tiesin jäiden saaneen äkkilähdön lahdelta. Oli aika siirtää Maru omaan laituriin, heti aamun valjetessa. Tuuli tempoili yhä kiihtyvään tahtiin. Irtauduttuamme salmensuulla olevasta laiturista, käänsin peräsimen linkkuun, jotta kokka kääntyisi kotiinpäin. Tuulen voima käänsi kuitenkin veneen täysin vastaiseen suuntaan ja teimme pienen kierroksen ennen ajoa vastalaineeseen. Omaan laituriin pääseminenkin oli tarkkaa touhua, sillä tuuli työnsi Marua poispäin laiturista täydellä voimalla. Halusin varmistaa turvallisen olemisen laiturissa ja ajoin Marun tuulen vastaiselle puolelle. Näin vältin laituriin hakkaamisen. Kiinnitykset oli kuitenkin varmistettava molemmista päistä, jotta vene pysyi siinä, missä sen pitikin. Varmistin myös rannasta tulevalla liinalla vielä laiturin pysymisen paikoillaan. Tuulen voima on uskomaton. Ei siinä pieni ihminen paljoa vastaan voi pistää, kun tuuli tarttuu 4 tonniseen veneeseen. Siksipä juuri pitää ennakoida ja tehdä varmistuksen varmistukset, jotta kaikki pelittää.

Maru on saapunut omaan laituriin kaakkotuulen tuivertaessa. Kuvasta näkee, miten paljon uivalaituri on siirtynyt kovan tuulen vaikutuksesta kiinteään laituriin nähden.

Tuuli nousi huippuunsa seuraavana yönä. Keskituuli ujelsi 12 m/s ja puuskissa jopa 18. Marun liike laiturissa oli voimakasta. Kävin passissa useamman kerran yössä. Öisin kovassa myrskyssä laiturilla oleminen on mystistä. Uivalaituri velloo edestakaisin, laakonki natisee ja vene nykii laiturin tolppia täydellä voimalla. Pimeydestä saapuvat aallot lyövät kannen yli, kastellen kaiken. Aaltojen virta on jatkuvaa, niitä tulee satoja ja taas satoja. Ne soittavat mollivoittoista sävelmää, tuoden mukanaan talven. Kylmyyden, pimeän, sateet ja lopulta hiljaisuuden. Tuota hiljaisuutta juuri sinä viikonloppuna odotin enemmän kuin mitään muuta. Useaan otteeseen Marulla käydessäni sanoin ääneen, että riittäisi jo. Rauhoitu tuuli. Mutta se vaan puhalsi, puhalsi kovempaa ja kovempaa.

Akut olivat kovilla jatkuvista käyttämisistä. Laturi ei ehdi ladata niitä siinä lyhyessä ajassa, minkä koneen lämpimäksi saaminen edellytti. Kun vielä jouduin käyttämään pilssipumppua vuotavan pakosarjanpöntön takia, oli lopulta turvauduttava käynnistysmokkulaan. Tuo pieni musta mötikkä on kyllä syksyisen merenkulkuni paras apuri. Aina pärähtää diesel käyntiin, oli tilanne mikä tahansa. Ikäni merellä olleena, ovat apuvälineet tulleet tutuiksi iän myötä vähitellen. Vaikka perheessä on aina ollut miehiä; isä, veli, puoliso ja kolme poikaa, olen halunnut tietää ja pärjätä myös itsekseni veneen kanssa. Toisin on auton kanssa. Annan mielihyvin miesten laitella sitä kuntoon ja asetun itse olemaan vain se, joka ei-tiedä-mistään-mitään. Merellä kuljen kuitenkin paljon yksin ja jos jotain sattuu, on oltava se, joka-tietää-kaikesta-ainakin-sen-välttämättömän ja enemmänkin. Rakastan merta ja veneitä, etenkin Marua. Mikään ei tuo samaa tunnetta vapaudesta kuin meri. Sitä pitää vain osata kunnioittaa ja turhia riskejä ei tule ottaa.

Lopulta ja vihdoin maanantaina aamupäivällä tuuli alkoi rauhoittumaan. Se kääntyi itään ja antoi meille sopivan raon ajaa mantereelle. Ajo olikin ennalta sovittu ja jälleen ääneen puhelin ylöspäin, sillä kertaa kiitokset. Aaltojen soittama laulu oli kuin ennakkoon kirjoitettu sovitus. Maanantaina oli näet päivä, jolloin Marun oli aika päästä talviunille. Tuleva viikko oli ennusteissa täynnä sinisiä miinusmerkkisiä lämpötilalukemia ja myös tuulien talvisävelet saivat jatko-osia. Veneen nosto on aina yksi merkkipaalu talvelle. Meillä vene on vedessä jäiden tuloon asti ja tänä kautena nyt sitten muutama päivä sen ylikin. Maru nousi ylös tänäkin vuonna Tulikukon rampilta Sapokasta. Iloiseksi mielen saa nosto- ja laskutilanteissa Kotkan Moottoriveneseuran ystävälliset ja avuliaat traktorikuskit ja kenttävastaava. Tiimityötä, kirjaimellisesti, jossa jokaisella on oma paikkansa. Noston jälkeen tehtiin pari tuntia talvitelakoinnin kannalta välttämättömiä huoltoja ja toimenpiteitä. Pressun Maru saa ylleen parin päivän päästä. Hyviä unia uskollinen Maru, keväällä taas tosi toimiin.

  • Maru nousemassa talviunille maanantai-illan hämärässä 10.12.2018.

  • Maru odottaa pressutettuna kevättä 13.12.2018.

Lepo on lentävä liike

En osaa olla jouten. Sairaslomat eivät ole minua varten. Jos olisi oikein, oikein kovasti kuumetta, sitä vain makaisi ja tuntisi sairastavansa. Eipä sitä silloin jaksaisi edes ajatella töitä. Mutta kun on vain olkapäässä tulehdus, joka kyllä jäytää ja on häijy mutta ei se estänyt minua tähänkään asti tekemästä töitä, niin on olemista. Sairaslomalla. Sain vajaa pari kuukautta sitten ulko-oven olkapäätäni päin niin kovaa, että rusahti. Jatkoin tietenkin töitä mutta sain siipeeni kuitenkin. Kipu tuli muutaman päivän viiveellä ja on siitä eteenpäin kokoajan pahentunut.

Lopulta olkapää magneettikuvattiin. Se putki, se ei todellakaan ole minun juttu. Vapaaehtoisesti en mene sinne, en ainakaan pää edellä, enkä niin, etten näe ulkomaailmaa putkesta. Ja sitten kun on pakko mennä, haluan ehdottomasti hevosen annoksen rauhoittavia ja mieheni pitämään kädestäni kiinni. Koko kuvauksen ajan hän siis roikkuu kädessäni, tuossa kamalassa metelissä. Aikoinaan oli myös avomagneettilaite. Se oli sellainen hevosenkengän muotoinen ja hyvin käyttäjäystävällinen. Minulta on kuvattu toinen polvi sellaisella magneettilaitteella. Ei ollut mitään hätää. Putkessakin makasin ensimmäiset kuvaukset ilman mitään ongelmia. Sitten kerran piti kuvata pää. Kuvausta varten laitettiin kasvojen eteen sellainen jääkiekkomolarin kasvosuojaimen näköinen häkki. Avasin silmät putkessa ja näin muutaman sentin päässä häkin. Siitä se alkoi. Halusin välittömästi pois ja sen jälkeen pelko on ollut hallitsematonta, kun jouduin putkeen. Välillä ahdistus tulee hississä töissä tai jopa kassajonossa. Ahtaanpaikankammo. Näin sen tulkitsen. Siinä tulee voimakas tunne, ettei pääse pois ja että seinät tulevat päälle. Aivankuin litistyisi sinne. Vaikkei mitään sellaista tapahdukaan, silti järki ei saa mieltä rauhoittumaan. Joka kerta olen kuitenkin selvinnyt putkesta litistymättä.

Sitten tuli päivä, jolloin kipitin kuvien kera sovittuun tapaamiseen luottokirurgini kanssa. Ei leikattavaa tällä kertaa. Se oli minulle suuri helpotus. Tälli oli niin kova, että AC nivel otti ja tulehtui. Tohtori sanoi, että olkapään pitää antaa levätä töistä. Kolme viikkoa. Huokaus. En näe tuonne nivelen sisään. Olisiko siellä mahdollisesti kaikki ok jo kahden viikon päästä. On vain luotettava lääkärin arvioon ja koetettava olla rasittamatta raajaa. Normaalisti saa olla ja kantaakin saa tavaroita. Kättä vaan ei saa viedä siihen outoon asentoon, jossa se joka yö on, kun kannan lehtiä käsivarren päällä. Olen pohtinut pitkään tuota käsien asentoa töissä. Tai juuri tuon vasemman käden, joka on paikoillaan lähes kokoajan mutta nivel kummallisessa asennossa auki. Olkapään lisäksi minulla on jo useita vuosia kipuillut vasen lapa. Lääkärin mukaan samaa ongelmatiikkaa. Siellä puolella vaan lihasperäistä kipua.

Ensin minua kiukutti. Kiukutti niin paljon, että päätin kiukutella. Aikuinen ihminenkin voi heittäytyä lattialle ja sättiä olotilaansa. Kunhan lähellä on se turvallinen ihminen, joka pitää huolta, ettei kiukkuaminen mene överiksi. No, aikani siellä mupistuani siirryin itkuosioon. Jälleen turvallinen mies vierellä, nyt lohtua antaen. Mietin niinkin syviä asioita kuin sitä, miksi ihminen, joka ehdottomasti haluaa olla töissä, joutuu aika-ajoin sairaslomalle. Minullahan näitä leikkauksia on ollut, ihan vaikka muille jakaa. Kun joutuu jäämään lepäämään, tuntuu niin väärältä. Ei tämän pitänyt mennä näin. Tähän aikaan vuodesta on muutenkin niin paljon muutoksia ilmassa. Säätiloja tulee seurattua pitkin päivää. Milloin tulee pakkaset, milloin lahti jäätyy, mitkä ovat tuulet, pitääkö Marua käyttää muutaman tunnin välein laiturissa, jottei putket jäädy. Ja milloin on aika nostaa se talvitelakalle. Ja sitten pitää vielä olla ja olla vaan.

Sitä kaipaa asiaa, joka on mukavaa liikunnallista rutiinia, hommaa, jonka osaan hyvin ja tuopa se vielä tilipäivänä jotain tullessaankin. Saan usein kuulla näissä vastaavissa tilanteissa, että huilaa nyt, kun on mahdollisuus siihen. Mitä vielä! En oikein tunne olevani mitenkään hyödyllinen kenellekään, jos joudun olemaan pois töistä. Sitten se jostain tuli. En tiedä mistä. Järkikulta. Lepo. Ilman lepoa en tule kuntoon. Ja jos pitkitän paranemista, en välttämättä tule täysin kuntoon ollenkaan. Ilman omanlaista purkautumista ei tuo järkikään olisi leikannut. Eli nyt on vain annettava olkapäälle aikaa parantua ja keksittävä itseään piristäviä hommia. Niinpä lähdin lenkille. Ensimmäiselle sairaslomalenkille pääsi mukaan Wilma.

Minne ne kaikki katoavat?

Luopuminen on raskasta. Se on elämässä vääjäämätöntä mutta jo sen ajatteleminen on tuskallista ja siksi varmaan asian sivuuttaa niin helposti. Kun arki rullaa normaalilla painollaan, luopumista ja menetystä ei ole olemassakaan.

Koiranomistajan yksi vaikeimmista päätöksistä on, kun rakkaasta lemmikistä pitää luopua. Lopullisesti. Ei tunnu löytyvän hetkeä, joka olisi se oikea. Eläimen sairastaessa sitä toivoo yhä vaan paranemista ja vanhuuden vaivojen tiukentaessa otettaan nelijalkainen saa päivä-, viikko- jopa kuukausitolkulla lisää aikaa. Omistaja tietenkin tuntee lemmikkinsä parhaiten mutta joskus tarvitaan myös eläinlääkärin mielipidettä, joka aina nojaa eläimen hyvinvointiin.

Olen läpikäynyt kymmenien koirieni ja kissojeni poislähdöt. Joka kerta se on yhtä tuskallista. Määrä ei siis takaa minkäänlaista rutinoitumista asiaan. Järkikulta on usein lomalla, kun päätös rakkaan eläinystävän viimeisestä matkasta on tehtävä. Minulle on ollut tärkeää, että sairas tai vanhuuden vaivoista kovasti jo kärsivä karvainen perheenjäsen saa olla viimeiset hetkensä lähelläni, perheen parissa. Se saa haistaa tutut tuoksut, tuntea läsnäolon sekä kosketukset ja kuunnella tuttuja ääniä. Hoito on aina tapauskohtaista ja jos eläimen tila sitä vaatii, olen vienyt eläimeni viimeiselle piikille. Kun on omistanut kymmeniä eläimiä, kohtaloihin mahtuu erilaisia lähtöhetkiä. Kissani ovat yhtä lukuunottamatta nukahtaneet ikiuneen sylissäni, luonnollisesti, ilman lopetuspiikkiä. Koirieni kohdalla kirjo on valtava. Joku on löytynyt kuolleena aamulla tarhasta, toinen kotoa omalta paikalta. Osa on kuollut todella vanhoina ilman varsinaista sairastelua, osa on kuollut vielä nuoruuden jyllätessä. Lukuisia on viety eläinlääkäriin piikille, myös leikkauspöydälle on menehtynyt yksi. Sitten ovat ne, jotka ovat päästäneet irti elämästä lähelläni. Niiden poislähtö on ollut levollinen. On tarkasti kellonaikaa myöten tieto, milloin viimeinen hengenveto tuntui ja rakas lemmikki on saanut tuntea lämmön ja turvallisuuden lähtiessään.

Eläin vaistoaa poislähtönsä. Mitä eläin kertoo, kun se viimeisillä voimillaan pyrkii syliin tai vastaa puheeseen heiluttamalla häntää, vaikka mikään muu ruumiinosa ei ole enää tässä maailmassa. Ymmärtääkö sinua koko elämänsä lohduttanut nelijalkainen sinun tuskasi, kun itket sen ollessa huonossa kunnossa? Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia. Rico hyvästeli parhaan ystävänsä Wilman muutama minuutti ennen kuolemaansa. Sen jälkeen se pujotteli itsensä syliini, huokaisi ja nukahti pois. Petu sairasti lyhyen aikaa ja otin sen hoitoon sisätiloihin tarhasta. Kävimme mantereella kaupassa ja kun tulimme kotiin takaisin, Petu ikäänkuin odotti paluutamme. Menimme sen luo, silittelimme sitä hetken. Sitten se pyrki syliini ja kuoli.

Lemmikin poislähtö herättää kysymyksiä. Aivan samaan tapaan kuin ihmisenkin kuolema. Mietin usein edeltäviä viikkoja. Hetki sitten se oli vielä tuossa. Muutama päivä sitten se oli vielä kunnossa, söi ja leikki. Kuukausi sitten se teki sitä ja tätä. Ja mitä sitten tapahtui? Minne katoaa silmien loiste, kropan kieli, äänet ja koko olemus, kun viimeinen hengenveto on vedetty? Tunnet lemmikin lämmön vielä pitkään lähdön jälkeen. Puhut sille mutta enää se ei vastaa. En halua siirtää juuri kuollutta eläintä koskaan välittömästi mihinkään. Annan sen olla siinä, mihin se jäi, usean tunnin jopa vuorokauden ajan. Ikäänkuin oma tajuntani ymmärtäisi paremmin, että se on poistunut, kun näen, ettei se enää liiku eikä reagoi. Mutta minne ne kaikki katoavat?

Merellä katselen usein pilviä. Kuvaan niitä paljon ja tarkastelen kuvia sillä silmällä, että löytäisin viitteitä poislähteneistä. Joskus pilvellä on koiran kuonon muoto, olen nähnyt myös tassupilviä ja lukuisia häntiä sinitaivasta vasten. Siellä ne ovat ja niillä on ihan hauskaa. Ihmisellä on tarve tuntea, että poislähteneellä on hyvä olla. Oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä. Toinen asia pilvien ja hyvänolon tunteen lisäksi, joka pitää rakkaan lemmikin ikuisesti lähelläni, on niiden jälkeläiset. Itselläni on ollut onni mukanani ja olen saanut omistaa koiria, jotka ovat perheyhteisö, suuressa mittakaavassa. Kun eilen koko huskylaumani kantaemo poistui luotamme, edessäni seisoi kahdeksan koiraa, jotka polveutuivat siitä. Katselin niitä kyynelteni läpi ja mietin, kuinka tuossa ja tuossa on viitteitä Tuiskusta. Miten Tuisku jatkaa elämäänsä ikuisesti näissä kahdeksassa. Tuiskulla on maailmalla omia pentuja pitkälle toistakymmentä. Näistä yksi tuli laumaani ja on osaltaan jatkanut Tuiskun linjaa.

Elämään mahtuu paljon luopumista. Ja paljon asioita, joita ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Kun lemmikki kuolee ja se poistuu näkökentästä, jäljelle jää kuitenkin se, mitä sen kanssa on kokenut. Voiko niitä mieltää suoranaisesti muistoiksi, ehkäpä? Ajalla on tapana kuultaa muistot mutta koira tai kissa pitää paikkansa omanlaisenaan kuoleman jälkeenkin. En olisi minä ilman noita kymmeniä ja kymmeniä lemmikkejäni. Niitä, jotka ovat ja niitä, jotka eivät enää näy mutta ovat silti.

Järjellä ja tunteella

Välillä tunnen olevani ilman sanoja, vaikka minulle on luontaista puhua ja kirjoittaa. Tämän tilanteen koen ainakin silloin, kun edessäni on nuori, jolle pitäisi sanoa jotain järkevää. Koetan sukeltaa aikaan, jolloin olin itse nuori. En ollut NIIN kapinallinen kuin nuoret keskimäärin mutta jääräpää olin, vailla kokemuksen antamaa vakautta. Olin hyvin kiltti ja viidyin kotona, koska näin vanhempani toivoivat. Silti halu tehdä niinkuin tunsin, oli voimakas. Olin kovin energinen jo lapsena. Nuoruudessa tuo energisyys vain lisääntyi ja purin sitä erilaisin keinoin. Fyysinen energia purkaantui juoksu- ja hiihtolenkeillä. Henkinen energisyys siirtyi kuviksi paperille, novelleiksi, taulukoiksi ja matemaattisiksi ongelmanratkaisuiksi. Lauloin myös tunteitani ulos mm. seurakunnan nuorissa. Pianon- ja urkujen soitto oli yksi tärkeimmistä kanavista saada itselleni tekemistä. Vaikka olin kuuliainen lapsi, jääräpäisyyteni ja ajattelemattomuuteni sai aikaan prosesseja, joka olisivat voineet jäädä kokematta vielä siinä iässä. Jos korkokengillä lähtee juoksemaan satasen kisoihin, tietää jo ennakkoon, miten käy. Ja silti juoksee.

On asioita, joita ei mieluusti muistele. Mutta sitten jostain ponnahtaa eteen tilanne, joka tuo nuo muistot mieleen. Kun näkee, että toinen ihminen on ajautumassa samankaltaiseen tilanteeseen, haluaa estää tapahtuman etenemisen. Siinä kohtaa usein loppuu sanat. On vain hätä ja vaikuttaminen toiseen loppuu lyhyeen. Etenkin jos se toinen on keskenkasvuinen nuori, joka luulee hallitsevansa tilanteen kuin tilanteen, eikä ymmärrä, että asioilla on kauaskantoiset vaikutukset. Itselläni on kaksi teini-ikäistä poikaa ja mietin miten monta askelta ihmisen on otettava harhaan, ennen kuin hän uskoo, että polulla pysyminen vie eteenpäin. Kuinka monta kertaa se on koettu, että sukupolvi toisensa jälkeen ei ymmärrä puhetta vaan kokeilunhalu johtaa asioihin, joita ilman olisi ollut parempi olla. Jos kokemuksensa voisi näyttää lapsillensa kuin filmin, voisi olla, että asioita jäisi tekemättä. Tiede harppoo huimia askelia monilla sektoreilla eteenpäin, mutta tunne- ja järkimaailmaa ei silti vielä pystytä dokumentoimaan niin, että jälkikasvu voisi ottaa niistä opikseen ja siivet jäisivät ehjiksi lentää eteenpäin. Eikö ihminen olekaan kehityskelpoinen olento vaan jurruttaa samassa mutalammikossa vuosisata vuosisadan jälkeen? Vai meneekö tähänkin kehitysvaiheeseen kymmeniä tuhansia vuosia ja meidän aikamme on juuri siinä vaiheessa, jossa kehityskelpoisimmat yksilöt alkavat vasta muokkaantumaan?

Kun järjellä selittäminen ei onnistu tai sitä ei oteta vastaan, on aika siirtyä tunteisiin. Niihin, jotka kantavat tätä koko universumia. On aika kulkea vierellä, tukea, rakastaa ja kertoa, että mitä sitten tapahtuukaan, olen tässä. Silläkin uhalla, että kaikki se tapahtuu, jota ilman tuo niin rakas ihminen olisi voinut olla. Olla valmiina ottamaan vastaan tunneryöpytys, etten tajua mitään ja että hän tekee mitä itse haluaa. Ja myös se, että hänen asiat eivät kuulu kenellekään. Kuinka tuttua. Mutta nuorelle uutta, uteliaisuutta herättävää ja haastavaa. Ilman niitä tunteita ja kokeiluja, hän ei löydä takaisin sille polulle, joka vie eteenpäin. Ei ole tarkoituskaan, että olisi valmiina sanat, jotka vaikuttaisivat suoraan. Aikuisella on antaa vain esimerkki, itsensä. Mietin tämän ongelmallisuutta. Kun oma kokemus varoittaa ja kerron siitä eteenpäin, sanat ovat kuin ilmaa. Oma esimerkkikään ei tee mitään vaikutusta, vaan mennään ja tehdään älyttömyyksiä ja sitten. Ehkäpä jopa vuosia myöhemmin tullaan liki ja kerrotaan, että olisi pitänyt kuunnella. Tämä on nähty niin usein ja ongelmalliseksi sen muokkaa tapahtumat, jotka ovat peruuttamattomia. Millä tunteella saa toisen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että suunnitelma ei ole kannattava?

Antiloopin vastasyntynyt vasa harjoittelee pitkille koivilleen nousua emonsa vieressä. Ensin nousee toinen pää, sitten toinen. Askel, horjahdus ja nurin. Ja kaikki alkaa alusta. Emo seisoo vieressä, tukee välillä vasaansa ja tarkkailee ympäristöä mutta jälkikasvun on itse noustava ja hokattava, miten nuo kropan jatkeena olevat tikut saa toimimaan. Lopulta elämän kannalta välttämätön rytmi löytyy ja vasa kirmaa emonsa vierellä kuin vanha tekijä. Tuo kaikki tapahtuu antiloopilla vaistojen varassa. Ihmislapsi on varustettu ajatteluelimillä, puhekyvyllä ja mahdollisuudella vaihtaa suunnitelmaa. Ihmisellä on vain se huono puoli, että hän yleisesti ajattelee kahta kummallista asiaa. Toinen on se, ettei hänelle itselleen koskaan tapahdu mitään pahaa ja toinen on se, että hän kyllä hallitsee kaiken, mitä eteen tulee. Mysteeriksi itselleni on jäänyt se, miksi ihminen tajuaa tämän vasta silloin, kun joku tömähtää kovaa päin.

Raitoja

En ole siivousfriikki. Lähinnä päinvastoin. Välttämättömät siivoukset teen mutta jatkuva puunaaminen tai suursiivoukset väsyttävät jo ajatustasolla. Olen sellainen sinnepäin ihminen. Kunhan sekaan mahtuu. Kun paikat ovat jatkuvasti pienessä kaaoksessa, tiedän, missä mikin tavara on. Jos joku innostuu siivoamaan sivupöydän, en löydä sieltä enää mitään.

Mattojen pesu eläinperheessä kuuluu niihin välttämättömiin siivouksiin. Tosin mattoja ei pestä viikoittain eikä edes kuukausittain, joten tuo välttämättömyys sopii minulle hyvin. Kesällä kasaan pestävät matot kottikärryihin ja vien ne rantaan. Uivan laiturin päällä on paras paikka pestä. Vettä on vieressä, joten huuhtelu on helppoa. Mereen vaan. Mäntysaippuaa ja juuriharja. Ja lämmin auringonpaiste. Lattioillani onkin siis vain mattoja, jotka ovat vesipestäviä, pienehköjä ja kevyitä. Räsymatot ovat parasta, mitä tiedän. Pesun jälkeen värit hohtavat ja ne kuivuvat nopeasti tuulessa tangon päälle levitettyinä. Talvisin mattojen pesu on vielä helpompaa. Siis silloin kun on tarpeeksi lunta. Matot ulos hankeen ja mattopiiskalla perään. Tamppaamisen jälkeen katselen pölyn ja lian määrää valkoisella hangella. Mistä sitä tuleekaan kaikki nuo määrät?

Matot kuivumassa 22.5.2018.

Elämä on kuin räsymatto. Tummaa ja vaaleaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Muistini lokeroista tulee mieleen kaksikin tumman ja vaalean kohtaamista, joissa ilman toista ei olisi toista. Molemmat näistä liittyvät lapsiini ja sairaalaan. Nykyaikana sairaala toimii elämän alun ja lopun paikkana. Usein mutta ei aina. Sairaala on myös toipumisen paikka. Lapset syntyvät sairaalan synnytysosastolla ja kipeitä ihmisiä hoidetaan sairaalan muilla osastoilla. Monen ihmisen elämä päättyy sairaalassa, sairauden sammuttaessa elämänliekin.

Itseäni pelkkä käyntikin sairaalassa ahdistaa. Olen joutunut viettämään sairaalassa päiviä, jopa viikkoja. Sairaala ei ole vankila, johon sinut kahlitaan mutta silti ympäröivät tyhjät seinät, vieraat ihmiset, äänet, tuoksut ja epätietoisuus tekevät paikasta erittäin ahdistavan ja haluan aina äkkiä sieltä pois. Kahdeksan vuotta sitten istuin sairaalan ensiavussa. En ollut itse potilaana. Vieressäni sängyllä makasi tyttäreni, joka taisteli elämästään. Tilanne oli hyvin absurdi. Ympärillämme häärivä hoitohenkilökunta koetti parhaansa mukaan pelastaa tyttäreni elämän ja saada hänet kuntoon. Itse istuin ja pidin lapseni kädestä kiinni, peläten ja toivoen. Tyttäreni oli halunnut päättää elämänsä. Taistelu elämästä siis tapahtui tyttäreni ulkopuolella, hänen itse halutessaan antaa jo periksi. Mietin siinä pelkojeni keskellä, miten ikinä kestäisin sen, että häntä ei enää olisi. Kuinka mustaa kaikki olisi. Miten pikkuveljet jaksaisivat, miten elämä voisi enää ikinä jatkua ilman häntä. Kun akuutti vaara saatiin sivuutettua ja tyttäreni palasi tajuihinsa, oli kaikki hetken valkeaa. Tunsin, kuinka merivesi huuhteli lian pois, kuinka värit kirkastuivat ja valkoinen hohti silmään niin, että katsominen hetken jopa sattui, auringon osuessa kirkkaaseen raitaan. Voipunut lapseni katsoi minuun ja sanoi ’äiti’. Tuo hetki ei olisi ollut niin valkoinen ilman mustaa hetkeä hieman aiemmin.

Toinen muisto on tuoreempi. Poikani oli huonossa kunnossa ja jouduimme lähtemään sairaalaan saamaan apua. Kun istuin ensiavussa, pitäen poikani kädestä kiinni, huoli ja epätietoisuus tulevasta nostivat juuri silloin tuon edellisen muiston pintaan. Vaikka tilanne lääketieteellisesti ei ollut yhtä vakava, äitinä lapseni tuska väritti seinät, katon ja lattian mustaksi. Lääkärit ja hoitajat olivat kiireisiä ja odottelimme melko pitkään ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan avun saamiseksi. Aika tuntui saavan siivet ja siinä niiden muutaman tunnin aikana kävin läpi erisävyisiä tunteita, laidasta laitaan. Ihminen ei voi ikinä tietää, mitä kulman takaa tulee vastaan. Vaikka olettaisit mitä, suunnittelisit ja olisit varautunut kaikkeen, elämä voi heittää aivan jotain muuta eteesi. Kesken myrskyn voi tulla tyyni tai seesteinen kesäpäivä voi hetkessä täyttyä raekuuron ropinalla ja taivaan repeämisellä ukkosmyrskyyn. Valkoiseksi värit alkoivat palata, kun lapseni nousi istumaan ja juteltiin. Se, mikä painoi hänen sydäntään, alkoi mönkimään sieltä ulos ja poikani hymy tuskan keskellä oli tuulen tuoma uusi lumi, joka peitti alleen kaiken sen pölyn, jota hangelle oli varissut.

Räsymatot ovat elämänmakuisia. Malmstenin kappaleessa Riepumatto on osuvat sanat. Aivan laulun lopussa on hieno oivallus: Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo valkeatkaan ois. En koskaan osaa valittaa, kun sataa vettä, autosta puhkeaa rengas, on kova pakkanen, tai kun merellä tuuli pauhaa myrskylukemissa. Otan vastaan sen, mitä annetaan. Tai otetaan pois. Kaikkea en ymmärrä mutta joskus mietin, että ehkä on vain parempi, ettei ihminen kykene kaikkea sisäistämäänkään. Se on kuin suojakilpi. Ymmärtämättömyys. Asiat, jotka kohahduttavat minua ovat niitä, jotka tehdään täydessä ymmärryksessä ja jotka satuttavat tekijäänsä itseään tai muita ihmisiä. Niihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Ja värit matossa tukevat toisiaan.

Kesäajasta

Kellojen siirtely Suomessa on nyt jatkunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1981. Kellojen siirtelyn lopettamisesta ihmiset ovat varsin yksimielisiä.

Äskettäin pidettiin mielipidekysely, pitäisikö siirtyä pysyvästi kesäaikaan vai talvi- eli normaaliaikaan. Normaaliaikaa kannattavat voittivat kyselyn,  tosin  niukasti. Tällaisissa kyselyissä voi olla kylläkin vääristymää, eli niihin osallistuvat innokkaimmin ehkä nuoret aikuiset taajama-alueilta,  joiden koko elämän ajan on siirrelty kelloja ja joille asialla ei ole suurta merkitystä.

Maaseudun väestön mielipide ei ehkä tällaisissa kyselyissä tule tarpeeksi voimakkaasti esiin. Suomessa ei olisi varmaan koskaan edes siirrytty kesäaikaan, jos maataloustuottajien mielipidettä olisi kuultu.

Aikoinaan kesäaikaa perusteltiin mm. energiansäästöllä. Eli ihmiset aikaisemmin kesällä töihin, niin tulee kesäaamujen valoisuus paremmin hyödynnettyä. Iltaisin jäisi sen mukaan sitten myös enemmän valoisaa vapaa-aikaa. Kuitenkin Suomessa kesäkuukaudet ovat muutenkin niin valoisia, että ei ole energiansäästön kannalta merkitystä meneekö joku töihin kello 8, 6 vai 5. Samoin ihmisten nukkuma-aika ei muutu eli nukkumaan mennään sitten myös valoisaan aikaan. Kaikkea elämässä ei pitäisi mitata vain taloudellisin perustein.

Jossain vaiheessa vielä keksittiin, että pidennetään kesäajan voimassaoloa syyskuun lopulta lokakuun loppuun. Juuri tuossa vaiheessa syksyllä syyspäiväntasauksen jälkeen ajatus jostain energiansäästöstä kääntyy aivan päinvastaiseksi, kun monet ihmiset pakotetaan lähtemään töihin pimeällä, kun tuntia myöhemmin olisi valoisaa.

Nykyisin kun entistä suurempi osa ihmisistä tekee töitä epätyypillisiin aikoihin eli aina vain vähemmän perinteistä kuudesta kahteen tai kahdeksasta neljään töitä niin kellojen siirtelyssä ei ole mitään järkeä. Ennemmin voisi muuttaa työaikoja tunnilla kesäksi niillä aloilla, joilla sille on jotain merkitystä, eikä muuttaa koko yhteiskunnan rytmiä.

Normaali- eli talviaikaa Suomessa voi puoltaa myös se, että jos Ruotsi ja muutenkin maat Suomen länsipuolella päättävät jäädä pysyvästi kesäaikaan, niin silloin esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa olisi sama aika. Tätäkin on liike-elämä pitänyt joskus tärkeänä. Vaikka kaikkea ei pitäisi mitata vain taloudellisin perustein, niin olisi erikoista, jos liike-elämän edustajat nyt kannattaisivatkin eri aikaa Suomeen kuin Ruotsiin tai Saksaan.

Omasta mielestäni luonnollisin aikavyöhyke Suomessa olisi ympäri vuoden nykyinen normaali- eli talviaika (UTC+02:00), jolloin aurinko on korkeimmillaan kello 12 tai niin lähellä sitä kuin se on mahdollista tässä aikavyöhykkeessä.

Projekteja

Historiani on täynnä projekteja, suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Suurin osa suunnitelluista liittyy juoksemiseen. Ja suunnittelemattomista leikkauksiin. Sitten on ollut lukuisia projekteja koirien kanssa, opiskeluprojekteja ja kaiken näköisiä muita pikku askareita. Pidän projekteista. Sytyn asioihin, kun edessä on riittävän suuri haaste. Kuitenkin suurin haaste lopulta olen minä itse, sillä ADHD:ni pistää kampoihin tiiviisti projektien loppuunviemisen. Etenkin intensiiviseen uuden opiskeluun liittyvät projektit ovat kaikkein eniten jääneet kesken ja toteutumatta. Ei ole palikoita kärsivällisyyteen eikä palikoita keskittymiseen. Urheilun suhteen projektit ovat lähes kaikki viety loppuun ja saavutettu tavoite.

Juoksuun liittyvät projektit ovat pitkiä haasteita. Aikataulullisesti puhutaan kuukausista. Maraton on raaka laji, oikeasti. Vaikka edetään juosten vauhdilla eteenpäin, maratonille treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys taas on minulle kirosana. Tai oikeastaan se on tuntematon suurre. Mutta 40 juoksuvuoteen mahtuu monta maratonille valmistautumista ja näin ollen niistä on tullut minulle rutiinia. Rutiini puolestaan on ADHD ihmisen ystävä ja tukiväline. Ja en tiedä mitään niin haastavaa kuin itsensä voittaminen. Mitä mielenkiintoisempaa tekeminen on, sitä intensiivisemmin siihen pureudun. Tämä siis onnistuu minultakin. Se, mikä taas ei onnistu, on lukeminen ja keskittyminen pitkiin lauseisiin. Niiden ymmärtäminen se vasta ongelmallista onkin.

Olen elänyt kymmeniä vuosia ymmärtämättä, miksi olen levoton, miksi nukun vähän ja miksen saa mitään vietyä loppuun. Siis sellaista, joka vaatii keskittymistä eikä ole kyllin mielenkiintoista. Opiskellessani kirjoittamista opettajani ehdotti minulle, että tutkituttaisin itseni ADHD:n varalta. Kirjoittamista harrastavan ihmisen kun pitäisi kyetä lukemaan kirjoja. Ja tuolla kurssilla minun oli ääneen myönnettävä itselleni, etten kykene siihen. Lapsena ja nuorena koulussa ollessa opin kuuntelemalla. Kokeisiin lukeminen kirjoista ei koskaan sujunut ja muistan hyvin tekniikkani, millä pärjäsin koulussa. Tein paljon muistiinpanoja vihkoon tunneilla. Kokeisiin lukiessa oikeastaan en lukenut vaan kirjoitin uudelleen kaikki tuntimuistiinpanoni vihkoista. Toinen vielä tehokkaampi keino oli lupa piirtää oppitunneilla. Kun sain tehdä käsilläni jotain, pystyin omaksumaan huikeat määrät tietoa. Kun nuorimmalla pojallani todettiin ADHD:n oireita, pyysin koulusta luvan hänelle, että hän voisi kuunnella musiikkia itsenäisen työskentelyn aikana. Tämä lupa heltisi ja pojan tulokset paranivat.

ADHD on elämänmittainen projekti. Tämä projekti itseasiassa on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista siitä, miten selvitä arjesta. Miten muistaa asioita, miten tulee toimeen ihmisten kanssa kimmastumatta, miten keskittymiseen voi etsiä erilaisia keinoja ja tietysti se, miten hyväksyä itsensä erilaisena mutta persoonallisena ihmisenä muiden joukossa.

Koska päässäni on jatkuvasti seitsemän kanavaa auki yhtä aikaa, koen, etten tarvitse erikseen minkäänlaista omaa aikaa. Sitä kun on käynnissä 24/7. Jos vielä repisin itselleni aikaa jostain ja nimenomaa siten, mitä oma aika todellisuudessa on, pimahtaisin. En koe omaa aikaa ajaksi, jolloin tehdään jotain yksikseen vaan oma aika on nimenomaa aikaa ajatella itseään. Senhän voi tehdä vaikka ruuhkabussissa tai kokatessa perheelle ruokaa. Mutta oma päänsisäinen ajatusmyrsky antaa minulle mahdollisuuden luoda jatkuvasti jotain uutta. Myrskyn lennättämät pisarat ovat lauseita ja niitä satelee tuhansia ja taas tuhansia koko hereilläoloaikani ajatteluelimistäni suun kautta muiden kuultavaksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kuulijani ovat epätietoisia siitä, mitä selitän ja mistä aiheesta. Jopa läheiseni putoavat muutamassa minuutissa kärryiltä, kun aloitan keskustelun. Ainut joka pysyy matkassa kokoajan on ADHD poikani.

Tuhannet ajatusaallot keksivät jatkuvasti uusia projekteja. En todellakaan tartu niistä jokaiseen. Mutta sellaiset aallot, jotka kerta toisensa jälkeen rantautuvat lähelleni, kerään talteen. Pyörittelen ajatuksia päiviä, jopa viikkoja. Yhteen sellaiseen tartuin tiukemmin kiinni muutamia viikkoja sitten. Pohdin sitä, mitä me syömme ja etenkin miksi. Onko meissä miestä ja naista kuunnella itseämme vai pistämmekö suuhumme sitä, mitä joku muu taho suosittelee? Vai kenties annammeko mielitekojen sumentaa kehon omat tarpeet? Miten tärkeää olisi kuunnella omia tarpeita. Etenkin syömisen ja liikkumisen suhteen. Itse sorrun ylimääräiseen syömiseen talvella. Olen kuitenkin kokenut sen positiiviseksi tavaksi. Jos painoni olisi läpi vuoden sitä, mitä se on keväällä, kesällä ja syksyllä, palelisin talvella, koska olen laihassa kunnossa kolme neljäsosaa vuodesta. Koen, että kuuntelen primitiivisiä tarpeitani ja kasvatan kehoni rasvakerrosta alitajuntaisesti loppusyksystä. Vaikka vaatteiden ahtaminen päälle on välillä tuskallista sydäntalvella, tärkeämpää on kuitenkin lämpimänä pysyminen. Tästä projektista jatkan lisää, kunhan keräilen faktaa ensin pahoista tavoistani.