Kun ympärillä tapahtuu tekoja, joita en voi ymmärtää, palaan hetkeen ennen tuota tapahtumaa. Ajatuksin suojaan henkilöitä, jotka ovat kohtaamassa kipua. Mietin, miten tapahtuma olisi voitu estää. Mitkä kaikki asiat vaikuttivat siihen, että ymmärryksen ylittävä sarja ylipäätään käynnistyi. Kuinka niihin olisi voitu puuttua ja koko tapahtumaa ei olisi lopulta tullut. Tämä tietysti koskee ihmisten alkuun laittamia julmuuksia. Luonnonkatastrofit ovat toinen juttu. Niidenkin uutisoinnin yhteydessä mietin, miten ihmisille olisi voitu informoida ennakkoon tulevasta ja mahdollisesti välttää suurimmat tuhot ja menetykset.

Kun ajatukset ovat sumua, teot voivat olla katastrofaalisia.

Syyllisen etsiminen, löytäminen ja osoittaminen on tyypillistä. Koetetaan kohdentaa joku, joka laitetaan vastuuseen. Rangaistaan teosta, jotta se ei toistuisi. Syyllinen siis pistetään itsetutkiskelun piinapenkkiin miettimään, mitä tuli tehtyä. Syyllisen etsintään, kiinniottoon ja prosessiin, joka johtaa rangaistuksen langettamiseen, menee aikaa, resursseja ja se saattaa jopa aiheuttaa lisää vaaratilanteita. Tuomion julkistaminen taas nostaa erilaisia tunteita pintaan. Useissa tapauksissa, joissa ajatuksiltaan häiriintynyt ihminen tekee julmuuksia, syyllisiä tapahtuneeseen olemme pidemmän tien kautta me kaikki. Yhteiskunta pyörii lakien ja asetusten varassa. Resursseja syydetään kohteisiin, jotka ovat päättäjille ja näin ollen myös äänestäjille tärkeitä. Kun kriisit puhkaisevat turvallisuuden tunteen väkivaltaisuuden naamion muodossa, olisi viimeistään aika asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Vastuu tapahtuneista on meillä kaikilla.

Inhimillinen tuska saa minut tuntemaan kipua. Uneni pätkittyy ja usein löydän itseni itkemästä niiden takia, joita on satutettu. Minun kyyneleeni eivät helpota kärsiviä mutta heidän kyyneleensä saavuttavat minut ja tunnen suurta avuttomuutta heitä miettiessäni. Tunnen myös samaistumista. Menetysten, fyysisen kivun ja henkisen paineen tunteet kertautuvat minussa. Tahtoisin ojentaa käteni mutta kaikki se tapahtunut on niin kaukana. Ei ole resursseja kuin itkeä ja tuntea voimakasta empatiaa. Kun jossain kuolee ihminen tai eläin väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai sairauden riuduttamana, tunnen viiltävää tuskaa. Onnekseni en pysty lukemaan uutisia intensiivisesti. Se suojaa herkkää sisintäni repeytymästä riekaleiksi.

Miten asioilta, jotka ahdistavat mutta joille ei itse voi mitään, pystyy suojautumaan? Sanotaan, että laita mediatulvalle rajat ja koeta keskittyä omaan elämään. Mieti, miten todennäköistä on, että tapahtunut toistuisi tai osuisi omaan arkeen. Mitä lähempää järkytys sivuaa meitä, sitä vaikeampaa on palauttaa itsensä normaaliin tilaan. Kaukana maailman laidalla tapahtunut asia tulee usein unohdettua arjesta sen jälkeen, kun uutisointi siitä laantuu. Jos tapahtuman keskipiste on oman elinympäristön sisällä tai jos se jopa koskettaa läheisiämme, turvallisuuden tunteen ja normaalin arjen palauttaminen on pitkä prosessi. Kuitenkin, vaikka sulkeutuisin koko yhteiskunnan uutisoinnin ulkopuolelle, jo tapahtunut ja tietoisuuteen imeytynyt tapahtuma on vääjäämättä muokannut sisintäni. En pysty sivuuttamaan asiaa enää siinä vaiheessa, kun se on paiskautunut päin käsityskykyäni. Keinoni suojautua ahdistukselta ovat kovin minimaaliset. Lähinnä liikkuminen ja rukous ovat mieleni rauhoittajat.

Yhteiskunnan tuki haavoittuneelle on kuin laiva, joka ei poikkea väylältä. Se näkyy suurena ja tuntuu pienenä.

Ihminen, joka on kokenut trauman, muuttuu. Tätä muutosta ei pitäisi kenenkään jäädä selvittelemään yksin. Muuten olemme jatkuvassa oravanpyörässä. Traumasoituneen ihmisen mieli on hauras. Jokainen yksilötasollakin etsii oikeutta, tasapainoa ja kokemukset tapahtuneista muokkaavat ihmistä lisää. Yhteiskunnan tuki on ailahtelevaista. Joukkokriiseissä on nähtävissä pureutumista massojen auttamiseen. Tämä on hyvin lohdullista, sillä usein esim luonnonkatastrofit tekevät kertaheitolla elämänalustasta täysin uuden. Ihmiset joutuvat aloittamaan kaiken tyhjästä. Se, mihin tarvitaan toisenlaista otetta, on yksilöä kohdannut kriisi. Moukaroitu ihminen jää valitettavan usein ahdistuksensa kanssa yksin autiolle saarelle. Laivat, joiden väylät risteävät autiosaaren vesistöjä, ovat yhteiskunnan tarjoama tuki. Se näkyy valtavana horisontissa mutta ei koskaan saavuta apua tarvitsevaa ellei tämä omista soutuvenettä, schwarzeneggerin lihaksia ja tahtoa hakeutua väylälle. Tämä tahto on usein nujertunut kriisin myötä.

Ilman suojelusenkeleitä kyky selvitä tien ylityksestä olisi mahdotonta.

Olen joutunut itse kokemaan tuo yhteiskunnan tukilaivaston ohiajon. Lippulaiva toisensa jälkeen on näkynyt silhuettina horisontissa. Yksikään kapteeni ei ole pyytänyt luotsia saati hinaajaa muuttaakseen kurssiaan kohti autiosaartani. Väylät ovat kyllä kyllin syviä ja satama-altaassa on laiturointiin tilaa. Yhteiskunnalla ei vaan ole tahtoa, aikaa eikä resursseja paneutua vaihtamaan kurssia yksilöä auttaakseen. Miten sitten olen yhä tässä? Minulta on otettu mutta vastapainoksi olen myös tuntenut saamisen riemun. Vierelläni on joukko ihmisiä, jotka taivuttavat autiosaaren hedelmäpuiden oksia saadaksemme syötävää, he ovat apuna rakentamassa suojia tuulta, sadetta ja kylmyyttä vastaan ja he kaivavat hiekkalinnoja kanssani autiosaaren rannassa. He nauravat, itkevät ja kumittavat ahdistukseni piirustuksia. He ovat herkän mieleni tukipilarit. Minulla on lisäksi vierelläni suojelusenkeli, joka todella osaa asiansa.