Avainsana-arkisto: lapset

Joka vuosi on juhannus

Haja-ajatusten työstäminen blogikirjoitukseksi tuntuu vaikealta. Kun päässä pyörii kaikennäköistä mutta väsymys estää tuottamasta tekstiä, lopputulos on vääjäämättä kaaos tai vähintään tajunnanvirtaa. Ne kumpikaan ei anna lukijalleen mitään. Itselleni kaaostekstin tuotto ja lukeminenkin on helppoa. Elänhän pääkoppani kanssa jatkuvasssa kaaoksessa. Kerrankin kun tuskailin erään paperilappusen löytymistä, armas mieheni tokaisi: Ei olisi kannattanut siivota tuota paperikasaa. Muiden silmissä suunnaton sekasotku on sinulle järjestys. Tämä blogi on pitkälti ajatussilppua. Toivottavasti saatte juonesta kiinni.

Hyvää Juhannusta!

Tänään on juhannus. Ihmiset sankoin joukoin siirtyvät kaupungista saariin viettämään juhannusta. Toiset telttailemaan, toiset mökeille, ja kuka minnekin. Kunhan pääsee pois rutiinista, syömään ja juomaan hyvässä seurassa. Kotisaaremme on suurikokoinen. Uskon, että täälläkin on juhannuksen viettäjiä omilla mökeillään, vierailijoita metsissä telttaillen tai merenrannalla loikoillen. Ketään ei kuitenkaan näy missään. Mitään lisä-ääniä ei kuulu eikä tuntemattomia ihmisiä kävele kylätiellä vastaan. Ihmismassa katoaa saaren sisään.

Kävin juhannusaatonaattona viemässä naapurillemme juhannusluettavaa. Lähin naapurimme on eläkeläispariskunta, joka asustaa täällä lähes vuoden ympäri. He ovat mukavia ihmisiä ja touhuavat jatkuvasti jotain. Se miellyttää ikiliikkujan mieltä. Minusta on hienoa katsella, kun heidän pihallaan käyskentelevät sulassa sovussa hanhet ja sorsat poikasineen kissan katsellessa laiskana verannalta lintujen touhuja. Viedessäni lehtiä, tapasin rouvan siivouspuuhissa. Juttelimme muutaman sanan ja lähdin sitten kapuamaan mäkeä takaisin omalle tontille. En ole itse kovin seurallista tyyppiä. Minusta on mukava kyllä vaihtaa sananen silloin tällöin mutta muuten viihdyn erakkona omalla tontilla. Ja se, että lähimmät naapurit kunnioittavat tätä erakkomaisuutta, pitämättä minua outona lintuna, lämmittää mieltä. Tiedän, että apua on saatavissa milloin tahansa mutta silti oma hiljaisuus on taattua. Voisi siis summata, että meillä on loistonaapurit.

Poikani eivät tulleet tänä juhannuksena saareen. Nuorin halusi hengata kamujensa kanssa ja puuhailla moponsa kimpussa. Keskimmäinen taas löi minut ällikällä ilmoittaessaan viikko takaperin lähtevänsä Norjaan tyttöystävänsä kanssa. Vanhin poikani on pysytellyt jo vuosia omissa oloissaan. Olin tietenkin hyvin iloinen nuorien halusta ja mahdollisuudesta reissata mutta samaan aikaan pohdin sitä, miten aika juoksee.

Pojat kotirannassa leikkimässä kymmenen vuotta sitten.

Juhannus tulee joka vuosi. Se on kuitenkin joka kerta erilainen, sillä perhe, joka sitä viettää, muuttuu. Tämän pohtiminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen nostaa kaltaiselleni herkälle sielulle kyyneleet silmiin. Juhannusaattoaamuna makoilin petissä ja kaipasin poikiani. Heidän ääniään, puuhailujaan, lähelläoloaan. Mielessäni kertailin vuosia takaperin olevia tunnelmia pienistä shortsihousuisista pojannappuloista, jotka onkivapoineen viilettivät aattoaamuna rantaan. Siellä vietettiin useampi tunti kalastaen, uiden ja viettäen yhdessä aikaa. Tuota aikaa ei saa takaisin mutta ehkä jotain saa sen tilalle? Vaikka tänä juhannuksena ei pojat täällä olekaan, olen kuitenkin saanut pitkin kesää nauttia heidän läsnäolostaan. Perhe on muuttunut suuremmaksi, kun poikani tyttöystäväkin on käynyt jo visiitillä täällä.

Niin se aika, joka juoksee. Mieheni on viime viikkoina useaan otteeseen sanonut tuntevansa itsensä vanhaksi. Tuo leiskautus ei ole ollut tyypillistä huulenheittoa. Meillä on ollut töissä kovaa kiirettä. Meidän ikäisten elimistö alkaa jo huomauttelemaan kovan fyysisen rasituksen vaikutuksista. Ja nimenomaa palautuminen hidastuu, kun ikää tulee lisää. Sitä jaksaa painaa hyvän kunnon turvin kuten nuoremmatkin mutta palautuminen vaatii enemmän aikaa, unta ja hyvää ravintoa. Itse en vielä tunne rajoittavia muutoksia palautumisessa tai fyysisessä jaksamisessa. Joskus lääkärit ja hoitajat muistuttavat minuakin, etten enää ole nuori. Toimin kuitenkin aina sen mukaisesti, mitä elimistö ilmoittelee, en sen mukaan, missä kohtaa kalenteria kuljetaan.

Kun tarpeeksi lujaa siipiänsä räpyttelee, pysyy lennossa. Joskus askeleet tuntuvat kuitenkin menevät sinua edellä…

Vanheneminen ei lopulta tule onneksi rytinällä. Tätä edesauttaa valtava eteenpäin menemisen haluni ja jääräpäisyyteni, joka ei anna ajatustakaan ikääntymiselle. Minullakin on tietysti omat rajoitteeni, jotka eivät suoranaisesti liity ikään mutta ne pahus soikoon hidastavat etenkin vapaa-aamujani. Ylösnoustessani saatan suoda hetkellisen ajatuksen sille, että okei, olen hieman köpö. Sukkien laittaminen jalkaan on mahdotonta ja muutenkin pukeminen hidasta. Mutta kyllä se siitä, kun aikansa tekstiilien kanssa taistelee. Näin kesäisin on helpompaa, kun päällelaitettavaa on niukasti. Lopputulos on kuitenkin joka kerta puetun oloinen, kesät talvet. Ikä ei ole kuin luku. Liki 90 vuotiaan äitini menoa peilaten: Lonkkaleikkauksesta toivuttuaan meillä lapsilla on jälleen ollut äidin perässä pysymisen kanssa ongelmia.

Tavoittele

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Pisaroina meressä

Oletko koskaan laskenut pisaroita merestä? Mie en. Mitä kaikkea pisaroiden liikkeisiin sisältyy, sitä ei tiedä kukaan. Ne ryhmittyvät valtaviksi aalloiksi tai rakentavat tuhansia kilometrejä ulappaa yhdessä. Ne kimmeltävät kylpiessään auringonsäteissä. Mistä ne syntyvät ja minne ne matkaavat? Yhtä arvoitusta kaikki.

Lapset ovat pisaroita meressä. Jokaisella on paikkansa. Ollessaan pieniä, he ovat aamukasteen pisara kasvoillamme. Hyvin lähellä meitä. He liukuvat pitkin meitä ja nauravat. Pidämme heistä huolta, sillä yksi pisara yksinään on turvaton. Hoiva omaa lasta kohtaan on sisäsyntyistä. Sitä valvoo yöt ja päivät, jos on tarve, jotta pienokainen voisi hyvin ja saisi kaiken tarvitsemansa. Ja kuinka paljon antaakaan lapsen hymy vanhemmilleen? Väsymyksen tunne on unohtunut sekunneissa, kun tunnet lapsen onnellisuuden ihollasi.

Pisaroina lähellämme

Lapsen kasvaessa joukkoon liittyy lisää pisaroita. Sisaruksia, serkuksia, tarha- ja koulukavereita. Ystäviä. Aamukaste vaihtuu sateeseen, jolloin ilmassa vilistää sankoin joukoin pisaroita. Niiden matka on loppumaton. Liike ei pääty osuessaan maahan, vaan roolit vaihtuvat matkaamiseen puroissa, joissa ja lammikoissa. Lapsi oppii mukautumaan muutoksiin ja vastaamaan haasteisiin. Välillä pisara muuttaa olomuotoaan kiinteäksi ollaakseen talven värinä, välillä kaasumaiseksi näkyäkseen taivaan pilvihuttuna, ja lopulta muuttuen taas pisaraksi. Ja liike jatkuu. Lapset omaksuvat tapoja kodin ulkopuolelta, oppivat asioita ja taitoja kokoajan lisää. Joskus myös kantapään kautta. Pisarat raikastavat ilmaa ja antavat elämälle tarkoituksen. Ilman vettä ei olisi mitään. Ilman lapsia elämä ei jatkuisi.

Nuoruuden etsikkoaikaa ja riemunkiljahduksia

Aikuisuuden kynnyksellä pisarat pikkuhiljaa massautuvat, rakentaakseen puroista jokia, lammikoista järviä, kylänlahdista ulapoita. Tuhansia ja taas tuhansia pisaroita yhdessä ja näemme meren. Jokaisella on paikkansa, jokaisella on tehtävänsä. Jotkin pisarat ovat erilaisia. Ne eivät liity muihin, eivätkä rakenna sangolla nostettavia vesimassoja. Ne törmäilevät jo alusta alkaen ja etsivät omaa uomaa kulkea. Nämä pisarat ovat yhtä rakkaita vanhemmilleen kuin meren aaltoja muovaavat sisaruksensa.

Joka merellä purjehtii, hän tietää. Päästäkseen eteenpäin, on meren oltava alla, ympärillä ja tiiviisti purtehen kosketuksissa. On oltava meri, jota kyntää. On oltava lapsia, jotka jatkavat tehtäväämme.

Kun kuljen metsässä, kaukana meren rannalta, kämmenelleni putoaa pisara. Vaikka ei sada, tuo pisara istahtaa liki minua, hetkeksi. Omanlaisensa, omaa tietä kulkeva lapseni on tälläkertaa se, joka lohduttaa minua. Mietin miten hän pärjää ja löytääkö hän paikkansa maailmassa. Se jos mikä on vanhemmille tärkeää. Että lapsi on onnellinen ja pärjää arjessa. Kun pisara lopulta jatkaa matkaansa, seisahdun. On vielä yhdenlaisia pisaroita, yhdenlaisia lapsia, jotka ovat lähellämme. Kyynel vierii poskeani pitkin. Kyynel, lapseni taivaassa, poisotettu mutta silti aina lähelläni.

Raitoja

En ole siivousfriikki. Lähinnä päinvastoin. Välttämättömät siivoukset teen mutta jatkuva puunaaminen tai suursiivoukset väsyttävät jo ajatustasolla. Olen sellainen sinnepäin ihminen. Kunhan sekaan mahtuu. Kun paikat ovat jatkuvasti pienessä kaaoksessa, tiedän, missä mikin tavara on. Jos joku innostuu siivoamaan sivupöydän, en löydä sieltä enää mitään.

Mattojen pesu eläinperheessä kuuluu niihin välttämättömiin siivouksiin. Tosin mattoja ei pestä viikoittain eikä edes kuukausittain, joten tuo välttämättömyys sopii minulle hyvin. Kesällä kasaan pestävät matot kottikärryihin ja vien ne rantaan. Uivan laiturin päällä on paras paikka pestä. Vettä on vieressä, joten huuhtelu on helppoa. Mereen vaan. Mäntysaippuaa ja juuriharja. Ja lämmin auringonpaiste. Lattioillani onkin siis vain mattoja, jotka ovat vesipestäviä, pienehköjä ja kevyitä. Räsymatot ovat parasta, mitä tiedän. Pesun jälkeen värit hohtavat ja ne kuivuvat nopeasti tuulessa tangon päälle levitettyinä. Talvisin mattojen pesu on vielä helpompaa. Siis silloin kun on tarpeeksi lunta. Matot ulos hankeen ja mattopiiskalla perään. Tamppaamisen jälkeen katselen pölyn ja lian määrää valkoisella hangella. Mistä sitä tuleekaan kaikki nuo määrät?

Matot kuivumassa 22.5.2018.

Elämä on kuin räsymatto. Tummaa ja vaaleaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Muistini lokeroista tulee mieleen kaksikin tumman ja vaalean kohtaamista, joissa ilman toista ei olisi toista. Molemmat näistä liittyvät lapsiini ja sairaalaan. Nykyaikana sairaala toimii elämän alun ja lopun paikkana. Usein mutta ei aina. Sairaala on myös toipumisen paikka. Lapset syntyvät sairaalan synnytysosastolla ja kipeitä ihmisiä hoidetaan sairaalan muilla osastoilla. Monen ihmisen elämä päättyy sairaalassa, sairauden sammuttaessa elämänliekin.

Itseäni pelkkä käyntikin sairaalassa ahdistaa. Olen joutunut viettämään sairaalassa päiviä, jopa viikkoja. Sairaala ei ole vankila, johon sinut kahlitaan mutta silti ympäröivät tyhjät seinät, vieraat ihmiset, äänet, tuoksut ja epätietoisuus tekevät paikasta erittäin ahdistavan ja haluan aina äkkiä sieltä pois. Kahdeksan vuotta sitten istuin sairaalan ensiavussa. En ollut itse potilaana. Vieressäni sängyllä makasi tyttäreni, joka taisteli elämästään. Tilanne oli hyvin absurdi. Ympärillämme häärivä hoitohenkilökunta koetti parhaansa mukaan pelastaa tyttäreni elämän ja saada hänet kuntoon. Itse istuin ja pidin lapseni kädestä kiinni, peläten ja toivoen. Tyttäreni oli halunnut päättää elämänsä. Taistelu elämästä siis tapahtui tyttäreni ulkopuolella, hänen itse halutessaan antaa jo periksi. Mietin siinä pelkojeni keskellä, miten ikinä kestäisin sen, että häntä ei enää olisi. Kuinka mustaa kaikki olisi. Miten pikkuveljet jaksaisivat, miten elämä voisi enää ikinä jatkua ilman häntä. Kun akuutti vaara saatiin sivuutettua ja tyttäreni palasi tajuihinsa, oli kaikki hetken valkeaa. Tunsin, kuinka merivesi huuhteli lian pois, kuinka värit kirkastuivat ja valkoinen hohti silmään niin, että katsominen hetken jopa sattui, auringon osuessa kirkkaaseen raitaan. Voipunut lapseni katsoi minuun ja sanoi ’äiti’. Tuo hetki ei olisi ollut niin valkoinen ilman mustaa hetkeä hieman aiemmin.

Toinen muisto on tuoreempi. Poikani oli huonossa kunnossa ja jouduimme lähtemään sairaalaan saamaan apua. Kun istuin ensiavussa, pitäen poikani kädestä kiinni, huoli ja epätietoisuus tulevasta nostivat juuri silloin tuon edellisen muiston pintaan. Vaikka tilanne lääketieteellisesti ei ollut yhtä vakava, äitinä lapseni tuska väritti seinät, katon ja lattian mustaksi. Lääkärit ja hoitajat olivat kiireisiä ja odottelimme melko pitkään ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan avun saamiseksi. Aika tuntui saavan siivet ja siinä niiden muutaman tunnin aikana kävin läpi erisävyisiä tunteita, laidasta laitaan. Ihminen ei voi ikinä tietää, mitä kulman takaa tulee vastaan. Vaikka olettaisit mitä, suunnittelisit ja olisit varautunut kaikkeen, elämä voi heittää aivan jotain muuta eteesi. Kesken myrskyn voi tulla tyyni tai seesteinen kesäpäivä voi hetkessä täyttyä raekuuron ropinalla ja taivaan repeämisellä ukkosmyrskyyn. Valkoiseksi värit alkoivat palata, kun lapseni nousi istumaan ja juteltiin. Se, mikä painoi hänen sydäntään, alkoi mönkimään sieltä ulos ja poikani hymy tuskan keskellä oli tuulen tuoma uusi lumi, joka peitti alleen kaiken sen pölyn, jota hangelle oli varissut.

Räsymatot ovat elämänmakuisia. Malmstenin kappaleessa Riepumatto on osuvat sanat. Aivan laulun lopussa on hieno oivallus: Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo valkeatkaan ois. En koskaan osaa valittaa, kun sataa vettä, autosta puhkeaa rengas, on kova pakkanen, tai kun merellä tuuli pauhaa myrskylukemissa. Otan vastaan sen, mitä annetaan. Tai otetaan pois. Kaikkea en ymmärrä mutta joskus mietin, että ehkä on vain parempi, ettei ihminen kykene kaikkea sisäistämäänkään. Se on kuin suojakilpi. Ymmärtämättömyys. Asiat, jotka kohahduttavat minua ovat niitä, jotka tehdään täydessä ymmärryksessä ja jotka satuttavat tekijäänsä itseään tai muita ihmisiä. Niihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Ja värit matossa tukevat toisiaan.