Avainsana-arkisto: luopuminen

Miksi nalle istuu vanhassa myssyssä?

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Tuo ihmisen mieli. Miten se vaihtelee. Yksi sanoo jotain ja toinen on täysin erimieltä. Syntyy ristiriita, jonka tuoksinassa usein tulee tunne, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta puusta veistetty myös ajatustasolla. Kokemus kertoo kuitenkin omaa tarinaansa. Ihmisen pitää voida olla sellainen kuin haluaa, tietenkään ketään toista ei saa tietoisesti vahingoittaa.

Joku ei pidä materiasta. Hänellä on vain välttämättömiä tavaroita ja huonekaluja, jotta pärjää. Ehkä sänky, pöytä, hella ja muutama vaatekerta. Hän haluaa elää siten ja se on aivan ok. Hän ei loukkaa valinnallaan ketään ja on itse onnellinen. Joku toinen on aivan päinvastainen. Hän kerää kotiinsa kaikkea mahdollista, tykkää sisustaa, vaihtaa vaatteitaan useasti ja pitää siitä, että on tavaroita. Hänkään ei loukkaa ketään, tosin tarkimmat voivat väittää, että hän kuluttaa luonnonvaroja kohtuuttomasti. Mutta joka tapauksessa yksilötasolla hänkin on onnellinen. Sitten tulee se ristiriita. Ei-materialisti saattaa loukata sanallisesti materialistia. Tai toisinpäin. Eli toisen elämänvalintojen kunnioitus puuttuu. Tietääkö toinen, miksi toinen on valintansa tehnyt? Tietääkö toinen, miksi joku rikkimennyt piirustus, nalle tai vanha vaatekappale on toiselle koko elämä. Joskus toisilleen lähimmätkään ihmiset eivät mieti, miksi toinen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kun erosin lapsieni isästä, ero oli pitkä ja vaikea. Vaikka järkitasolla pesäero oli tehty ja kumpikin eli omillaan, tunnetasolla mitään eroa ei ollut syntynyt. Tuollaisessa tilanteessa noita toisen loukkaamisia tuntui löytyvän joka taskusta ja laatikosta. Isku tuli siihen kohtaan, jonka tiedettiin olevan toiselle se vaikea. Mitä näillä täsmäiskuilla sitten luultiin saavutettavan? Jos kerta toimeen ei enää tultu niin, että ei ollut järkeä enää jatkaa samassa taloudessa asumista, miksi pyrittiin siihen, että toisella on mahdollisimman vaikea olla eron jälkeen?

Ehkäpä ihminen purkaa epäonnistumistaan toiseen. Siihen, joka on läheisin ja jonka tuntee. Ja jolta odottaa edes jonkinlaista vastausta. Lopulta kuitenkin lähteminen on omista jaloista kiinni. Ja päätös pitkän liiton purkamisesta lähtee omasta päästä. Miksi siis aiheuttamaan toiselle pahaa mieltä, jos kuitenkin takana on liki kaksi vuosikymmentä yhteistä elämää? Siksi, koska tunteet ja järki eivät kulje samassa tahdissa. On helpompi lähteä järkisyistä kuin tunnesyistä. Ja kun järki tekee päätöksen ja muuttaa uuteen paikkaan, tunne jää asumaan entiseen taloon.

Eroaminen ei koskaan ole helppoa. Mitä kauemmin aikaa toisen olet tuntenut, sitä vaikeampaa se on. Irrottautua siitä arjesta, jota olet tottunut elämään, vaikka se ei aina olisikaan ollut helppoa tai järkevää. Irrottautua niistä lähimmäisistä, jotka ovat luoneet sinulle verkoston. Eron jälkeen tietyt asiat pysyvät ja tietyt asiat muuttuvat, ja sitten tulee niitä aivan uusia juttuja elämään. Ero ei kuitenkaan koskaan ole lopullinen. Vaikka saman katon alla ei enää olla, tunneside säilyy. Onko se sitten välinpitämättömyys, ikävä, viha, välittäminen, ystävyys tai vaikkapa vain lasten asioiden hoitoon liittyvää yhteydenpitoa, tunneside on ja pysyy.

Eroamista on myös toisenlaista kuin parisuhteessa tapahtuva ero. On olemassa sitä lopullista eroa, johon kukaan ei kysy sinulta lupaa eikä siihen liity mitenkään järjellä tehtävät päätökset. Tunneside sen sijaan on siinäkin voimakas. Kun läheinen kuolee, tai lemmikki, tai vaikkapa kotitalo puretaan, ero menneeseen katkeaa konkreettisesti. Et voi enää nähdä, kuulla, koskettaa. Et voi edes kiukutella niin, että toinen vastaanottaa tunteesi, reagoiden niihin. Konkreettisesti jotain lakkaa olemasta, eikä ole enää kanavaa ohjata siihen liittyviä tunteita mihinkään. Tie, jota lähdet sen jälkeen kulkemaan, on tuntematon. Kaikki vastaantuleva on uutta. Tunteet, ympäristö, arjen sujuminen.

Kuoleman viedessä oman lapsen, myös vanhemman oma sisin muuttuu täysin. Ei ole pelkästään uutta tietä, on myös uusi tiellä kulkija. Selviämistä eteenpäin ei voi mitata. Ei ole totuutta, että olen selvinnyt lapseni kuolemasta, sillä sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lapsen kuolemaa, ei enää ole. On vain päivä, joka muutti kaiken. Itse olen luonut ympärilleni suojamuurin. Minkä kyvyn teatterimaailma on minussa menettänytkään, sillä niin pitkään olen pystynyt vetämään ulospäin roolia, että olen jaloillani. Sisimmässäni edelleen asun ihmisen sisällä, jota en edes tunne. Kun ihminen on täysin lyöty alas, voi pienikin lause sivaltaa niin, että paikattavaa ei enää ole. Kaikki sirut ovat pitkin maailmaa.

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Vaikeiden vuosien jälkeen kuljen eteenpäin, tosin se tunneside menneisyydestä on kiinnitettynä tiukasti vuosien, vuosien taa. Yksi suurimmista haasteista on uskoa huomiseen. Minusta kuitenkin pidetään huolta. Tämä on niin tärkeää. Ketään ei saa jättää yksin. Sillä hetkellä, kun en enää jaksanut ojentaa kättäni pyytääkseni apua, tunsin vahvat kädet ympärilläni. Minut nostettiin pystyyn kuopassani. Kädessäni rikkimennyt piirustus, nalle ja vanha vaatekappale. Kukaan ei väkisin repinyt minua ylös surustani vaan pystyynnostaja laskeutui kuoppaan, tukien minua joka hengenvedossani. Tällä tiellä olen yhä, rakas mieheni vierelläni.

Menneessä – tulevassa – tässä?

Jotta kaappiin mahtuisi jotain uutta, on luovuttava jostain vanhasta. Yksinkertainen ja kulunut fraasi mutta niin totta joka suhteessa elämässä. Toisinaan ei halua luopua vanhasta. Eikä siinä mitään. Jokainen päättää itse, mitä päälleen pistää ja miten elämänsä läpi kulkee.

Toisinaan uusi tunkeutuu elämään pakolla. Vaihtoehtoja ei ole. Vanha väistyy yksinkertaisesti, koska sen olemassa olo lakkaa. Mukautuminen tähän luopumiseen ja uuden vastaanottamiseen ei ole yksinkertaista eikä se tapahdu hetkessä. Ikäänkuin avaisi kaapin ja kaikki vanha on otettu sieltä pois. Kaappi on tyhjä. Tyrmistyneenä miettii, mitä nyt päällensä pistää. Aikansa pohdittuaan, alkaa miettiä, mikä uusi on se, joka pitää ensimmäisenä hankkia ja ottaa käyttöön.

Olen kuunnellut lukemattomia määriä erilaisia keskusteluohjelmia siitä, kuinka ihminen alkaa elää uudestaan sitten, kun omaksuu uudet systeemit, vanhojen tilalle. Tällaiseen täydellisesti uuden elämän rakentamiseen päädytään tilanteissa, joissa ihminen on kokenut kovia: sairaus, onnettomuus, läheisen kuolema, hyväksikäyttö jne. Tapahtumat, joista ei ole paluuta entiseen, tapahtumat, jotka tapahtuvat lupaa kysymättä. Näissä tapauksissa luopuminen tapahtuu ilman suunniteluaikaa.

Olen itsekin joutunut tällaisen luopumisen eteen ja edelleen teen työtä sen kanssa, että uskaltaisin ottaa askeleen eteenpäin. Mihinkään ei ole kirjoitettu aikataulua, koska ja milloin uusi elämä pitäisi ottaa käyttöön. Kaikki tapahtumat hiipivät salaa elämääni enkä tunne olevani mitenkään valmis niitä omaksumaan. Mitä syvempi kriisi on, sitä kauemmin sitä taistelee uutta vastaan. Ohjelmien kuunteluiden lisäksi olen käynyt keskusteluja luotettavien ihmisten kanssa tilanteestani. Kuuntelija ja vastakeskustelija ei voi kuitenkaan elää elämääni. Olen saanut hyviä neuvoja ja vinkkejä sekä kuullut niitä elämän tosiasioita, joiden valossa pitäisi vain mennä eteenpäin.

Kykenen käymään töissä. Kykenen huolehtimaan pojistani ja koiristani. Kykenen elämään parisuhteessa. Mutta en kykene elämään uudelleen muokkaantuneen elämän kanssa. Elämiseni on kuin pintahengitystä. Teen kaikki velvollisuudet kuin unessa. Kun olen yksin, kaikki vanha palaa luokseni. Katselen kuvia, jotka vievät minut menneisyyteen ja tunnen, kuinka helpottavaa siellä on elää. Edelleenkään en ymmärrä lausetta: pitää mennä eteenpäin. Tunnen, kuinka ympäröivä maailma kulkee eteenpäin. Näen poikieni kasvavan. Rekisteröin elämän etenemisen vanhojen koirien poislähdöllä ja pentujen syntymillä. Jopa oma elimistönikin reagoi ajan kulumiseen. Mutta mieleni on yhä menneisyydessä. En tunne olevani luonnonvaroja tuhlaileva ihminen, joka aina hommaa uutta, kun kyllästyy vanhaan, sillä pitäydyn vanhassa ajatustasollakin.

Yksi kriisi ei kuitenkaan riittänyt kohdallani, vaan jostain lykättiin niitä lisää niin paljon, että ne kuuluisat kaiken kestävät hartiat lysähtivät kasaan. Olen ulospäin päättänyt näytellä kaiken olevan normaalisti. Näin suojelen itseäni kysymyksiltä ja säälittelijöiltä. Sisälläni myrsky jatkuu. Olen pohtinut kuitenkin keinoja, joilla ottaisin uuden haltuuni. Miettinyt miten se tulee tapahtumaan. Niitä keinoja olen kirjoitellut itselleni ylös ja analysoinut sitä, missä mättää, etten kykene uudistumaan. Tai pikemminkin elämään ilman menneisyyttäni. Kohdallani tulevaisuus näyttää tyhjältä.

Kun tällaisia asioita työstää ja pyörittelee pienessä päässään vuosikausia, alkaa lopulta psyyke viheltämään aikalisää. Ja tunnen, kuinka juuri tarvitsisin sitä. Istumista alas. Tuntea, kuinka elämän vilinä ja kiire menevät menojaan. Tutustua rauhassa itseeni ja kaikkeen uuteen. Tähän siis tarvitsisin yhteiskunnan apua taloudellisesti, sillä kukaan ei elä pohdiskelemalla. Aikalisä tömähtää joka kerta mahdottomuuden seinään. Siihen, etten ole riittävän lysähtänyt päästäkseni 1-2 vuodeksi huilaamaan. Tunnen olevani pieni pelinappula suuren yhteiskunnan pelilaudalla. Jos putoan pöydältä, sitä ei edes huomata. Otetaan paketista uusi nappula ja peli jatkuu.

Luopuminen on vaikeaa. Ajatusten alasajo ja repivä todellisuus, että koko muu elämä jatkaa kulkuaan mutta pieni yksilö kamppailee ymmärtääkseen, missä hänen kuuluu olla. Kaikki se, missä eli ennen, on poissa. Uuden omaksuminen on vaikeaa, kun ei ole voimia ottaa mitään vastaan. Yhteiskunta tukee moninaisia asioita mutta kun ihminen kohtaa kriisin, vastaan ei enää tulla. Tai jos tullaan, asetetaan jo valmiiksi lyödylle ehdot, jotka hänen tulee täyttää, päästäkseen avun piiriin. Kenen hyöty on jatkuvat poissaolot töistä, ihmissuhdeongelmat, perheiden ahdingot ja kriisin kokeneen itsemurha? Jotenkin minusta tuntuu, että pian, istumisen sijaan, tipahdan alas. En enää vapaaehtoisesti vaan pakosta, kun voimia ei enää ole. Pitäisi ymmärtää, ettei menneisyyttä voi palauttaa. Mutta kun ei ole tulevaisuuttakaan. Kaappi on tyhjennetty. Se odottaa täyttämistä. En vain tiedä, mitä sinne laittaisin.

Minne ne kaikki katoavat?

Luopuminen on raskasta. Se on elämässä vääjäämätöntä mutta jo sen ajatteleminen on tuskallista ja siksi varmaan asian sivuuttaa niin helposti. Kun arki rullaa normaalilla painollaan, luopumista ja menetystä ei ole olemassakaan.

Koiranomistajan yksi vaikeimmista päätöksistä on, kun rakkaasta lemmikistä pitää luopua. Lopullisesti. Ei tunnu löytyvän hetkeä, joka olisi se oikea. Eläimen sairastaessa sitä toivoo yhä vaan paranemista ja vanhuuden vaivojen tiukentaessa otettaan nelijalkainen saa päivä-, viikko- jopa kuukausitolkulla lisää aikaa. Omistaja tietenkin tuntee lemmikkinsä parhaiten mutta joskus tarvitaan myös eläinlääkärin mielipidettä, joka aina nojaa eläimen hyvinvointiin.

Olen läpikäynyt kymmenien koirieni ja kissojeni poislähdöt. Joka kerta se on yhtä tuskallista. Määrä ei siis takaa minkäänlaista rutinoitumista asiaan. Järkikulta on usein lomalla, kun päätös rakkaan eläinystävän viimeisestä matkasta on tehtävä. Minulle on ollut tärkeää, että sairas tai vanhuuden vaivoista kovasti jo kärsivä karvainen perheenjäsen saa olla viimeiset hetkensä lähelläni, perheen parissa. Se saa haistaa tutut tuoksut, tuntea läsnäolon sekä kosketukset ja kuunnella tuttuja ääniä. Hoito on aina tapauskohtaista ja jos eläimen tila sitä vaatii, olen vienyt eläimeni viimeiselle piikille. Kun on omistanut kymmeniä eläimiä, kohtaloihin mahtuu erilaisia lähtöhetkiä. Kissani ovat yhtä lukuunottamatta nukahtaneet ikiuneen sylissäni, luonnollisesti, ilman lopetuspiikkiä. Koirieni kohdalla kirjo on valtava. Joku on löytynyt kuolleena aamulla tarhasta, toinen kotoa omalta paikalta. Osa on kuollut todella vanhoina ilman varsinaista sairastelua, osa on kuollut vielä nuoruuden jyllätessä. Lukuisia on viety eläinlääkäriin piikille, myös leikkauspöydälle on menehtynyt yksi. Sitten ovat ne, jotka ovat päästäneet irti elämästä lähelläni. Niiden poislähtö on ollut levollinen. On tarkasti kellonaikaa myöten tieto, milloin viimeinen hengenveto tuntui ja rakas lemmikki on saanut tuntea lämmön ja turvallisuuden lähtiessään.

Eläin vaistoaa poislähtönsä. Mitä eläin kertoo, kun se viimeisillä voimillaan pyrkii syliin tai vastaa puheeseen heiluttamalla häntää, vaikka mikään muu ruumiinosa ei ole enää tässä maailmassa. Ymmärtääkö sinua koko elämänsä lohduttanut nelijalkainen sinun tuskasi, kun itket sen ollessa huonossa kunnossa? Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia. Rico hyvästeli parhaan ystävänsä Wilman muutama minuutti ennen kuolemaansa. Sen jälkeen se pujotteli itsensä syliini, huokaisi ja nukahti pois. Petu sairasti lyhyen aikaa ja otin sen hoitoon sisätiloihin tarhasta. Kävimme mantereella kaupassa ja kun tulimme kotiin takaisin, Petu ikäänkuin odotti paluutamme. Menimme sen luo, silittelimme sitä hetken. Sitten se pyrki syliini ja kuoli.

Lemmikin poislähtö herättää kysymyksiä. Aivan samaan tapaan kuin ihmisenkin kuolema. Mietin usein edeltäviä viikkoja. Hetki sitten se oli vielä tuossa. Muutama päivä sitten se oli vielä kunnossa, söi ja leikki. Kuukausi sitten se teki sitä ja tätä. Ja mitä sitten tapahtui? Minne katoaa silmien loiste, kropan kieli, äänet ja koko olemus, kun viimeinen hengenveto on vedetty? Tunnet lemmikin lämmön vielä pitkään lähdön jälkeen. Puhut sille mutta enää se ei vastaa. En halua siirtää juuri kuollutta eläintä koskaan välittömästi mihinkään. Annan sen olla siinä, mihin se jäi, usean tunnin jopa vuorokauden ajan. Ikäänkuin oma tajuntani ymmärtäisi paremmin, että se on poistunut, kun näen, ettei se enää liiku eikä reagoi. Mutta minne ne kaikki katoavat?

Merellä katselen usein pilviä. Kuvaan niitä paljon ja tarkastelen kuvia sillä silmällä, että löytäisin viitteitä poislähteneistä. Joskus pilvellä on koiran kuonon muoto, olen nähnyt myös tassupilviä ja lukuisia häntiä sinitaivasta vasten. Siellä ne ovat ja niillä on ihan hauskaa. Ihmisellä on tarve tuntea, että poislähteneellä on hyvä olla. Oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä. Toinen asia pilvien ja hyvänolon tunteen lisäksi, joka pitää rakkaan lemmikin ikuisesti lähelläni, on niiden jälkeläiset. Itselläni on ollut onni mukanani ja olen saanut omistaa koiria, jotka ovat perheyhteisö, suuressa mittakaavassa. Kun eilen koko huskylaumani kantaemo poistui luotamme, edessäni seisoi kahdeksan koiraa, jotka polveutuivat siitä. Katselin niitä kyynelteni läpi ja mietin, kuinka tuossa ja tuossa on viitteitä Tuiskusta. Miten Tuisku jatkaa elämäänsä ikuisesti näissä kahdeksassa. Tuiskulla on maailmalla omia pentuja pitkälle toistakymmentä. Näistä yksi tuli laumaani ja on osaltaan jatkanut Tuiskun linjaa.

Elämään mahtuu paljon luopumista. Ja paljon asioita, joita ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Kun lemmikki kuolee ja se poistuu näkökentästä, jäljelle jää kuitenkin se, mitä sen kanssa on kokenut. Voiko niitä mieltää suoranaisesti muistoiksi, ehkäpä? Ajalla on tapana kuultaa muistot mutta koira tai kissa pitää paikkansa omanlaisenaan kuoleman jälkeenkin. En olisi minä ilman noita kymmeniä ja kymmeniä lemmikkejäni. Niitä, jotka ovat ja niitä, jotka eivät enää näy mutta ovat silti.