Avainsana-arkisto: Maru

Vapauden tuulet

Meren väreily sieppaa pienen siivun auringonsäteestä peilaten sen veneen keulakaareen. Meren pienet aaltolapset saavat kylpeä sinisessä. Ne sekoittavat liikehtiessään värit turkoosiin, vihreään ja kirkkaisiin välkehtiviin pisteisiin. Silmiä täytyy hieman siristellä. Aurinko jatkaa leikkiään, pysäyttäen kevään kauneimman hetken valokuvaksi. Näen laiturissa jotain hyvin tuttua.

Maru valmiina kauteen 2019.

Maru on valmiina lähtemään ja viemään meidät kotiin. Neljän ja puolen kuukauden odotus on päättynyt. Ja tuon ajan viimeiset viikot olivat todellista odottamista. Talven luminen maisema, meren jäinen peitto, pakkaset ja metsäteillä väsyneenä kulkemiset haihtuvat mielestä kuin synnytyskivut saatuani vastasyntyneen käsivarsilleni. Vene ei suinkaan ole vastasyntynyt mutta sen voimanpesä on. Sisällä uusi sydän, uusi moottori. Pohdimme tätä ostosta pitkään, jo viime syksystä lähtien. Mikäpä ei tässä maailmassa maksaisi, oravarukat ovat sen joutuneet ammoisina aikona tuta liiankin kipeästi. Kaikella on hintansa. Kuitenkin tämä investointi Maruun on tuntunut alusta asti oikealta.

Asentaja ohjeistaa meille uuden koneen käyttöä. Käymme testiajossa. Ja sitten. Istahdan ruorin taakse uudestaan, käynnistän veneen ja Maru irtoaa laiturista. Kuulostelen uutta ääntä konehuoneesta. Tasainen dieselin nakutus, niin rauhoittava. Siirrän vaihteen vapaalle. Maru lipuu vielä hetken taaksepäin. Ja sitten. Vaihde eteen ja matka voi alkaa. Keli on huhtikuuksi lämmin. Aurinko paistaa, mittarissa + 16 astetta ja meri on lähes tyyni. Pinnalla väreilevät aaltolapset huiskuttavat meille. Ne ottavat Marun keulasta vauhtia, ponkaisevat monivärisinä pisararyöppyinä hetkeksi ilmaan ja kikattaen ne pärskähtävät merenpintaan jatkaen huvimatkaansa.

Aistin meren tuoksun. Tunnen tuulen hivelevän lempeästi kasvojani. Tunnen värinän. Sen, mikä vie meitä eteenpäin. Sen, mikä on vapauden syke. Katselen merta, moikkaan vastaantuleville merelläkävijöille. Taakse jäävät pölyiset kadut, työn tuoksu, ihmiset, kaupunki. Mieheni katselee yhtä hiljaisena merelle. Meidän vapaus, meidän tunne. Mahdollisuus kulkea omalla aikataululla kotiin ja kulkea töihin. Olla erossa kaikesta, mikä tuottaa painetta. Mahdollisuus antaa suuren meren keinuttaa, kuljettaa, pitää otteessaan. Meren, jota kunnioitan. Meren, joka on minulle väylä, vapaus olla minä. Ilman sitä en ole mitään.

Meri antaa laskupäivänä parastaan. Keli tasoittuu entisestään, ollen loppumatkasta plägä. Tunnin merimatkan jälkeen saavumme kotilaiturille. Vaikka allamme on muiden silmissä vain lasikuidutettu vene, meille se on Maru. Sen jokainen kaari, sen värit, sen tuoksu. Sen keinahdukset, sen hypyt kovilla keleillä. Sen moottorin ääni. Sen suoma itsenäisyys meille, jotka olemme valinneet kodin autoteiden ulottumattomiin. On vaikea kertoa, mitä oma vene merkitsee saarelaiselle. Sen tunteen kokee vasta, kun asuu täällä. Kun tiedostaa, että oma vapaus on yhtäkuin oma vene. Ja moottoritienä on meren aallot.

Meri – saaristolaisen valtatie.

Paljon olen kuullut puhetta, että saaressa asuvat ja viihtyvät ihmiset ovat tietynlaisia erakkoja, syrjäytyneitäkin. Osittain nyökytän tuon lauseen perään mutta sen kielteinen sävy pitäisi maalata uudestaan kanssaihmisten mutusteltaviksi. Saaressa asuminen on luonnon mukaan elämistä. Kuljetaan kelien mukaan. Kotipolulla ei käy talvisin aura-autot. Kauppaan ei mennä, kun tekee mieli kahvipullaa. Vettä ei tule hanasta, vessaa ei tyhjennetä nappia painamalla. Naapuriapu on itsestäänselvyys, yhteisöllisyys jotain käsinkosketeltavaa. Silti, ketään ei koskaan näy missään. Oma rauha, jonka hintana on luonnonolojen kunnioitus ja niiden mukaan eläminen. Ei hifiä, ei glitteriä vaan lämmin sauna, linnunlaulu ja jääkenttien kauneus. Ja oma vene laiturissa. Vapaus elää omana itsenä.

Sairaspetiltä työkiireisiin

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.

Paluu arkeen

Pieniä ja joskus suuriakin alkuja ilmeistyy ihmisen elämään epäsäännöllisen säännöllisesti. Näistä uutuuksista voi ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin. Tietysti alku voi olla myös negatiivinen, jolloin on vain annettava aikaa asian sisäistämiseen. Kaikesta voi koettaa oppia jotain, oli se tapahtuma sitten hyvää tai ei niin hyvää. Alkujen vastakohta on sitten ne loppumiset, niitäkin tarvitaan.

Puolukka ja mustikka odottavat kevään alkua.

Vajaa viikko sitten päättyneet MM-kisat saivat minut tutkimaan muutaman urheilijan taustoja tarkemmin. Löysin itseni pian heidän kotisivuiltaan ja sukelsin urheilijoiden blogeihin. Miten tuttua tekstiä sieltä lopulta löytyikään. Vaikken itse ole ikinä lähellä huippu-urheilijan elämää ollutkaan, tunnistin ne tunteet, joita urheileminen nostaa mieliin. Itsensä likoon laittaminen, tulosten analysointi, se rääkki, jota tavoitteiden saavuttaminen vaatii ja ennenkaikkea se mietiskely, mitä tuo kaikki vaatii psyykeeltä. Urheilijan elämässä on tavoitteita, asioiden loppuun saattamisia, pettymyksiä, onnen hetkiä. Sieltä löytyy paljon tekemisten loppumisia ja jälleen uuden alun alkamisia. Lähestyessäni urheilua toisen silmin, löysin kanavia, joiden avulla pystyn kehittämään itseäni liikkuvana, urheilevana ihmisenä.

Itselläni tuollainen alku tapahtui tällä viikolla, kun siirryin sairaslomalaisesta takaisin töihin. Olen joka kerta voimakkaasti hermostunut, kun joudun lähtemään mantereelle. Tuohon tunteeseen ei tarvita viikkojen taukoa. Jopa jokailtainen rutiini siirtyä kotoa töihin riittää herättämään levottomuuden. Vastaavasti aamuisin matka kotiin on täynnä riemua. Hyvänolon tunnetta ei latista se, että kotimatkoja vuoteen osuu lähes 300. Se tunne, kun alus irtoaa laiturista ja olen merellä, saa minut tuntemaan vapauden. Vapaus on minulle lupa elää.

Ystävämme kevätkiireet ovat aluillaan 🙂 Palokärki työntouhussa.

Sairasloman päättyminen on merkki tervehtymisestä. Olen taas iskussa, henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan vastaan arjen tuomat velvollisuudet ja kykenevä ne hoitamaan. Tämä tunne luo voimaa sisälleni. Sitä voin sitten ammentaa elämän muihinkin kuppeihin. Arki muodostuu pienistä paloista. Jos joku paloista on poissa, palapeliä ei saa ehyeksi. Mitä olisi jatkuva vapaa-aika? Luulen, että se menettäisi hyvinkin pian merkityksensä ilman vastapainoa, työtä, opiskelua, velvollisuuksia. Nuorimmaiseni tuskailee välillä, miksei koulua voisi olla vaan yhtenä päivänä viikossa ja loput olisi vapaapäiviä. Joskus koetan selittää hänelle järjellä, että yhdessä päivässä ei ehdi omaksumaan niitä tietoja, joita on opetussuunnitelmaan laadittu. Lopulta kuitenkin heitän järkiselitykset saunan uuniin ja kerron, että oppimalla päivittäin edes yhden pienen asian tai tekemällä yhdenkin velvollisuuden, oppii imemään vapauden tunnetta kaksin kauhoin itseensä. Ilman olemista velvollisuuksien vankilassa, ei koskaan voi tuntea vapautta. Ja se on se tunne, jolla taas jaksaa eteenpäin.

Fyysisesti töihin palaaminen oli kevyttä. Siitä piti huolen kahden kuukauden mittaisen sairaslomani aikana jalkani. Tai oikestaan mieleni, joka ei halua olla paikoillaan. Olkapääni vaati lepoa nostamisesta ja väärässä asennossa olemisesta. Kiellettyjen listoilla ei onnekseni ollut hiihto, kävely eikä juokseminen. Uimassakin sain käydä, kunhan uin pelkästään selkää ilman käsien avitusta. Onnekseni lääkärini tuntee minut hyvin. Totaalinen lepo ei yksinkertaisesti vie minua takaisin terveiden kirjoihin. Ja tämänkin pitkähkön sairasloman aikana se jälleen nähtiin. Liike on lääke. Henkinen puoleni taas taisi jo kiljua kurkku suorana töihin pääsyä. Sitä velvollisuuksien täyttämistä ja vapauden tunteen purkautumista merelle palattuani. Koska pidän valtavasti työstäni, henkisesti en tuntenut stressiä töihinpaluusta. Kun pääsin kiinni itse töihin, tuntui, etten poissa olisi ollutkaan.

Sumuisella taivaalla lenteli 8.3.2019 kevään ensimmäinen selkälokki. Lokit saapuvat avoveden reunan mukana. Kaukana ei siis enää ole vapaa meri kotilahdeltakaan 🙂

Nyt nautin vapaapäivistä kotona. Kevättä kohti ollaan menossa, vaikkakin omasta puolestani talvi voisi viipyä vielä viikon pari, sillä hiihtotavoitteistani uupuu vielä muutama lenkki. Sääennusteiden mukaan kevät kuitenkin koputtelee jo ovelle. Saunavettä tippuilee vesitynnyreihin, tiaiset laulavat kilpaa pihapiirissä ja rukkaset ovat vaihtuneet sormikkaisiin. Eniten kevättä kuitenkin mittaa minun silmissäni Kylänlahden jäätilanne. Vielä katto on tasainen ja paksu. Kaupungin edusta on ollut jäistä vapaa jo pari viikkoa ja avovesi valtaa tilaa päivä päivältä enemmän. Kevät on kuitenkin herättänyt minut henkisesti. Marun koneprojekti on lähtenyt käyntiin. Odotan päivää, jolloin Maru on jälleen ulapalla. Maru, meri ja mie. Saaristolaisen vapaa hengitys, saaristolaisen elämän suola.

Tuulen tuomaa

Talven viimat toivat tullessaan vipinää. Itsenäisyyspäivänä iltasella, kun lähdimme ajelemaan mantereelle, selasin mietteliäänä sääennustuksia. Ilmatieteenlaitoksen merisää-sivu on luetuin sivu minun kännykässä. Se on auki ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä. Ilman sen informaatiota asuminen saaristossa olisi hyvin hankalaa. Juuri nuo illan ja yön sääennustukset tiesivät talven kolkuttelevan ovelle, joulupukkia aiemmin.

Linnanjuhlia seuratessamme tuuli kääntyi lounaasta pohjoisen kautta koilliseen ja tyyntyi. Plussakeli vaihtui mitättömän tuntuiseen pikkupakkaseen. Mitätön ehkäpä mutta riittävä siihen, että nolla-asteinen meri sai jääkaton kylänlahdella. Tuulten suunta vielä edesauttoi tätä prosessia. Kun sitten perjantaiaamuna ajoimme kotiinpäin, Vassaarensalmen jälkeen vastassa oli jää. Ei mikään paksu teräsjää mutta sen verran kuitenkin, että raudoittamaton Marun keula oli vaarassa saada rumia jälkiä. Käänsin veneen ympäri ja ajoin laituriin, joka oli avoimelle ulapalle päin. Samaan aikaan tuuli oli kääntänyt itseään kaakkoon ja alkoi voimistua. Tiedossani oli, että edessä oli muutama päivä navakkaa tuulta etelä-kaakosta. Kiinnitettyäni Marun vieraaseen laituriin ja varmistettuani kiinnitykset, nappasimme Napin ja reput mukaan ja kävelimme metsätietä kolmisen kilometriä kotiin. Kotiin päästyämme haimme vielä mönkijällä loput tavarat Marusta.

Kun vene jää silmien ulottumattomiin, vieraaseen rantaan, on aina hieman huolissaan. Lämpötila pysytteli nollassa ja se tiesi sitä, että konetta oli käytettävä muutaman kerran päivässä, jotta merivesijäähdytyspumppu ja letkut eivät jäätyisi. Ajelin siis päivällä ja iltasella myöhään useamman kerran katsomaan Marua ja käytin sitä riittävän usein. Perjantain ja lauantain välisenä yönä istuin pikkutunneilla Marussa sitä käyttäen. Tuuli piiskasi siinä vaiheessa jo puuskissa 15 m/s ja keinuminen oli kohtalaisen kovaa. Kun mitään ei näkynyt pimeydessä, ei kajuutassa nähnyt olevansa laiturissa kiinnitettynä. Kuuntelin moottorin tasaista nakutusta ja tuulen laulua alastomissa puissa. Oli kuin olisin ollut merellä keinumassa. Vain pollareiden natina laiturin ja Marun välissä kertoi minulle, ettei ruoriin tarvinnut tarttua. Kurssi pysyi oikeana ilmankin. Laituri täyttyi hiljalleen lumesta ja viimeiset kaislat katkeilivat ja uivat salmessa etsien paikkaa rantautumiseen.

Lauantaiaamuna 8.12.2018 valmistautumassa siirtämään Maru omaan laituriin.

Yöllä käväisin sitten myös omassa rannassa ja aaltojen lyödessä pikimustalta mereltä rantaan, tiesin jäiden saaneen äkkilähdön lahdelta. Oli aika siirtää Maru omaan laituriin, heti aamun valjetessa. Tuuli tempoili yhä kiihtyvään tahtiin. Irtauduttuamme salmensuulla olevasta laiturista, käänsin peräsimen linkkuun, jotta kokka kääntyisi kotiinpäin. Tuulen voima käänsi kuitenkin veneen täysin vastaiseen suuntaan ja teimme pienen kierroksen ennen ajoa vastalaineeseen. Omaan laituriin pääseminenkin oli tarkkaa touhua, sillä tuuli työnsi Marua poispäin laiturista täydellä voimalla. Halusin varmistaa turvallisen olemisen laiturissa ja ajoin Marun tuulen vastaiselle puolelle. Näin vältin laituriin hakkaamisen. Kiinnitykset oli kuitenkin varmistettava molemmista päistä, jotta vene pysyi siinä, missä sen pitikin. Varmistin myös rannasta tulevalla liinalla vielä laiturin pysymisen paikoillaan. Tuulen voima on uskomaton. Ei siinä pieni ihminen paljoa vastaan voi pistää, kun tuuli tarttuu 4 tonniseen veneeseen. Siksipä juuri pitää ennakoida ja tehdä varmistuksen varmistukset, jotta kaikki pelittää.

Maru on saapunut omaan laituriin kaakkotuulen tuivertaessa. Kuvasta näkee, miten paljon uivalaituri on siirtynyt kovan tuulen vaikutuksesta kiinteään laituriin nähden.

Tuuli nousi huippuunsa seuraavana yönä. Keskituuli ujelsi 12 m/s ja puuskissa jopa 18. Marun liike laiturissa oli voimakasta. Kävin passissa useamman kerran yössä. Öisin kovassa myrskyssä laiturilla oleminen on mystistä. Uivalaituri velloo edestakaisin, laakonki natisee ja vene nykii laiturin tolppia täydellä voimalla. Pimeydestä saapuvat aallot lyövät kannen yli, kastellen kaiken. Aaltojen virta on jatkuvaa, niitä tulee satoja ja taas satoja. Ne soittavat mollivoittoista sävelmää, tuoden mukanaan talven. Kylmyyden, pimeän, sateet ja lopulta hiljaisuuden. Tuota hiljaisuutta juuri sinä viikonloppuna odotin enemmän kuin mitään muuta. Useaan otteeseen Marulla käydessäni sanoin ääneen, että riittäisi jo. Rauhoitu tuuli. Mutta se vaan puhalsi, puhalsi kovempaa ja kovempaa.

Akut olivat kovilla jatkuvista käyttämisistä. Laturi ei ehdi ladata niitä siinä lyhyessä ajassa, minkä koneen lämpimäksi saaminen edellytti. Kun vielä jouduin käyttämään pilssipumppua vuotavan pakosarjanpöntön takia, oli lopulta turvauduttava käynnistysmokkulaan. Tuo pieni musta mötikkä on kyllä syksyisen merenkulkuni paras apuri. Aina pärähtää diesel käyntiin, oli tilanne mikä tahansa. Ikäni merellä olleena, ovat apuvälineet tulleet tutuiksi iän myötä vähitellen. Vaikka perheessä on aina ollut miehiä; isä, veli, puoliso ja kolme poikaa, olen halunnut tietää ja pärjätä myös itsekseni veneen kanssa. Toisin on auton kanssa. Annan mielihyvin miesten laitella sitä kuntoon ja asetun itse olemaan vain se, joka ei-tiedä-mistään-mitään. Merellä kuljen kuitenkin paljon yksin ja jos jotain sattuu, on oltava se, joka-tietää-kaikesta-ainakin-sen-välttämättömän ja enemmänkin. Rakastan merta ja veneitä, etenkin Marua. Mikään ei tuo samaa tunnetta vapaudesta kuin meri. Sitä pitää vain osata kunnioittaa ja turhia riskejä ei tule ottaa.

Lopulta ja vihdoin maanantaina aamupäivällä tuuli alkoi rauhoittumaan. Se kääntyi itään ja antoi meille sopivan raon ajaa mantereelle. Ajo olikin ennalta sovittu ja jälleen ääneen puhelin ylöspäin, sillä kertaa kiitokset. Aaltojen soittama laulu oli kuin ennakkoon kirjoitettu sovitus. Maanantaina oli näet päivä, jolloin Marun oli aika päästä talviunille. Tuleva viikko oli ennusteissa täynnä sinisiä miinusmerkkisiä lämpötilalukemia ja myös tuulien talvisävelet saivat jatko-osia. Veneen nosto on aina yksi merkkipaalu talvelle. Meillä vene on vedessä jäiden tuloon asti ja tänä kautena nyt sitten muutama päivä sen ylikin. Maru nousi ylös tänäkin vuonna Tulikukon rampilta Sapokasta. Iloiseksi mielen saa nosto- ja laskutilanteissa Kotkan Moottoriveneseuran ystävälliset ja avuliaat traktorikuskit ja kenttävastaava. Tiimityötä, kirjaimellisesti, jossa jokaisella on oma paikkansa. Noston jälkeen tehtiin pari tuntia talvitelakoinnin kannalta välttämättömiä huoltoja ja toimenpiteitä. Pressun Maru saa ylleen parin päivän päästä. Hyviä unia uskollinen Maru, keväällä taas tosi toimiin.

Maru nousemassa talviunille maanantai-illan hämärässä 10.12.2018.

Maru odottaa pressutettuna kevättä 13.12.2018.