Avainsana-arkisto: matkanteko

Anna käsi niin mennään

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Luonnon vietävänä

Luonto ja sen oikut. Nehän ne ihmistä ohjaavat. Etenkin meren takana saaristossa.

Menneenä kesänä, muutamaa päivää ennen juhannusta lähdin poikani kanssa mantereelle. Tarkoituksena viedä poika mopoineen kaupunkiin ja tulla takaisin kotiin. Ensimmäisten kilometrien aikana kuulostelin veneen moottoria, joka vatkasi normaalia enemmän. Kaikki kuitenkin toimi ilman ongelmia, joten uskalsin jatkaa ajamista. Siinä sitten pohdittiin, missähän vika lienee. Poika, joka on osaava, tarkasteli muutamia asioita mutta päädyttiin pysyä edelleen matkanteossa. Loppumatkasta ravistus kuitenkin vaan lisääntyi ja lopulta jouduttiin ajelemaan puolella kaasulla, että päästiin perille. Lopputuloksena oli veneen jääminen mantereen puolelle ja minun siirtyminen yhteysaluksen käyttäjäksi.

Leppoisa kesäloma muuttui vielä leppoisemmaksi oleskeluksi kotisaaressa ilman omaa venettä. Alunperin oli tarkoitus tehdä muutama kesälomareissu mutta ne saivat jäädä, sillä yhteysaluksen aikataulujen mukaan oli mahdotonta käydä kauppamatkoja pidemmillä reissuilla. Kuinka tärkeä ja välttämätön oma vene onkaan saaristolaiselle. Jos kaupungissa auto hajoaa, vaihtoehtoisia kulkuneuvoja löytyy kyllä. Saaressa asuva tarvitsee venettä, vain vaikkapa hakeakseen leivät, maidot ja leikkeleet kaupasta. Ensin näytti, että vene saadaan kuntoon pienellä remontilla, koneen tukipuslan vaihdolla. Remonttireiskan vierailtua veneessä, tultiin kuitenkin tilanteeseen, että vene oli telakoitava. Kyllä riipaisi sydämestä, kun uskollinen vene nousi keskellä kauneinta kesää trailerille ja maihin. Pientä jännitystä, sanoisinko jopa hermoilua, alkoi kasaantua korvien väliin, kun kuntoon tuleminen viivästyi ja kesälomapäivät alkoivat uhkaavasti loppumaan.

Paria päivää ennen töiden alkamista istuttiin iltapäiväteellä ja puntaroitiin vaihtoehtoja. Työmme on yötyötä, joten kyytiä naapureilta ei ollut mahdollista pyytää. Kukaan ei vapaaehtoisesti lähde ajelemaan yöksi mantereelle. Yhteysalukset eivät kulkeneet päivittäin. Sekin vaihtoehto oli unohdettava niiltä päiviltä, jolloin liikennöintiä ei ollut. Kotimme sijaitsee siis saaressa, linnuntietä kuuden kilometrin päässä mantereesta. Veneellä matka on liki kaksinkertainen. Sairaslomaa ei tullut pieneen mieleenkään hakea, luonto ajaa töihin, kun niitä kerran on ja saa tehdä. Eikä kukkaro anna myöten minkäänlaisille omille lomille, palkatta. Sitten ajatus kirkastui. Soutuvene. Sillä töihin illalla ja aamulla takaisin kotiin! Koska perämoottorikin oli sopivasti huollossa, pakkasimme seuraavana aamuna neljän aikaan kamerat kyytiin ja lähdimme soutamaan 11 kilometrin matkaa mantereelle, saaren ympäri. Tarkoituksena siis viedä soutuvene mantereelle valmiiksi, koska ei ollut tuntumaa, kuinka kauan ensimmäinen soutu ajallisesti vie. Emme siis uskaltaneet jättää pitkää soutua illaksi. Seuraavia soutumatkoja ei tarvinnut soutaa enää saaren ympäri, vaan veneen pystyi jättämään yhteysaluslaiturille, josta matkanteko kotiin sujui mönkijällä metsän läpi.

Aamu oli erittäin kaunis. Keli oli plägä eli täysin tyyni. Soudimme vuoronperään, noin kaksi kilometriä siivu ja vaihto. Kiirettä emme pitäneet. Oli mielenkiintoista kuvata lintuja liki merenpinnan korkeudelta. Normaalistihan kuvauskorkeus on omassa veneessä kaksi, jopa kolme metriä merenpinnasta. Vajaa nelimetrisellä Terhillä soutaminen oli helppoa. Nuorimmaiselta pojaltani saamani pyöräilyhanskat suojasivat rakoilta tehokkaasti. Pepun alle laitoimme myös pehmusteen, sillä pitkään puupenkillä istuminen kävi istumalihaksiin. Välillä nostimme airot oikoseen ja vain katselimme ulappaa. Ei ketään missään. Ne pienet hetket. Niistä koostuu elämä. Oikaisimme pikkusaarien lomitse, joten matka kutistui kilometrillä. Kun kaupungin syli otti meidät vastaan ja vene lipui aallonmurtajalta sisään, vilkaisin kelloa. Kaksi tuntia, 10 minuuttia. Yllättävän nopeasti, sillä pidimme todella useamman maiseman katselutauon matkan aikana. Ehdimme hienosti kauppaan ja takaisin kotiin aamupaatissa.

Parasta antia matkalla töistä kotiin 15.7.2018.

Kaikki soutumatkat eivät kuitenkaan olleet plägässä tehtäviä suoritteita. Matka kaupungista yhteysaluslaiturille on neljä kilometriä. Reitin keskellä kulkee laivaväylä, joten matkan teko ei ollut joka kerta yhtä leppoisaa. Eräänä aamuna jouduimme soutamaan vastatuuleen, aaltojen vyöryessä kaakosta. Vene liikkui puolta hitaammin ja vieläpä sivusuunnassakin. Töistä väsyneinä puskimme itsemme lopulta kotisaaren suojaan. Kerran kaksi laivaa osui yhtäaikaa reitille. Siinä pikkuisessa soutupaatissa istuessamme, katselimme valtavan kerrostalon korkuisen laivan lipumista ohi ja lopulta saimme vielä keinua laivan jättämissä aalloissa tovin jos toisenkin. Sen jälkeen se toinen laiva tuli vielä satamasta mutta sitä ennen ehdimme livahtaa väylän yli ja katselimme rahtialuksen menoa hieman kauempaa, keinuen jälleen valtavissa peräaalloissa. Kotisaaren rantaan päästyämme katselimme aikamme merelle, kuuntelimme lokkien aamuista kirkunaa ja lopulta kiipesimme mönkijään. Kotiin ajelua muutama kilometri reput selässä metsän läpi. Kyllä taas uni maistui kotiin päästyämme.

Aikaa merelliseen kotimatkaan meni vajaa tunti. Sen verran aikaa menee myös omalla veneellä ympäri saaren kuljettaessa. Tietysti mönkijällä ajomatka tuohon päälle. Sitä on kuitenkin vuosien varrella tottunut pitkiin kotimatkoihin, joten sen puoleen soutaminen ei poikennut tavanomaisesta. Soutamisesta tuli paljon positiivisia vaikutuksia. Kunto pysyi hyvänä ja etenkin selkä tykkäsi uudentyyppisestä liikunnasta. Tärkein vaikutus oli kuitenkin itsensä likoon laittaminen. Mikään ei ole mahdotonta, kun vain lähtee liikkeelle ja käyttää mielikuvitustaan. Työnantajakin oli tyytyväinen, vaikka pyörittelikin silmiään meidän työmatkatyylillemme.