Avainsana-arkisto: metsälenkit

Keväistä tohinaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.

Aatoksin aattoon

Mitä vanhemmaksi kuopukseni tulee, sitä vähäeleisempi on joulua edeltävä aika. Ei vähämerkityksinen, vaan pelkästään vähäeleinen. Joulu on lasten juhla, aika, jolloin lapsenusko ja lapsenomaisuus täyttävät sydämet ja tekemisen. Niin ainakin toivon.

Kävimme joulupäivänä Kuutsalon metsäkappelissa Mörkin ja Kiikin kanssa.

Katson kauhunsekaisin mielin ihmisten ryntäilyä kaupoissa ennen joulua. Jos ei tarvitsisi käydä töissä, pysyisin kotisaaren turvallisessa äänettömyydessä juuri nuo pahimmat päivät ennen aattoaamun mukanaan tuomaa rauhaa. Ihmisten ostohysteria on uskomatonta. Kyseessä on kaksi, kolme päivää, jonka vuoksi uhrataan aikaa tolkuttomuudelle, kiirelle ja mahtipontiselle rahan tuhlailulle. Kaikkea on pakko löytyä kaapista jouluna. Vähemmälläkin tulisi taatusti toimeen. Voisi mieluummin keskittyä siihen olennaiseen, rakkaiden kanssa olemiseen.

Kotiin pääsen aattona, puurrettuani yön vielä töissä. Aaton tärkein asia on jättää hälinä ja kiire niille, jotka siitä pitävät. Saaressa ei ole kauppoja, ei ihmisiä, ei ääniä. Joulukuusi kasvaa pihalla ja on joka joulu hieman isompi. Pienet kynttilät valaisevat sen oksia ja lumivaipan alta valo sirottuu kauniisti. Ympärillä jatkuu valkea kaunis luonto ja hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on korvilla kuultavaa huminaa, tuulen tanssia vastajäätyneellä merenkannella, lumen pöllyyntymistä dyyneiksi, puiden oksien kahinaa toisiaan vasten, ruokaa etsivän tintin rapinaa lautaseinää vasten. Hiljaisuus muuttaa muotoaan iltaa kohti värjäten taivaankannen, tuodessaan mukanaan tuoksut, tunteet ja olemassa olon keveyden, luonnon ehdoilla, luonnon keskellä.

Oi joulupuu ja sen kauniit oksat kynttilöineen. Metsän hämärä, lumi ja täydellinen hiljaisuus.

Aattosauna, muutama kinkkuvoileipä, kissa leikkimässä lempileluillaan ja koira makaamassa jaloissa. Rakas mieheni vierelläni. Kaikki poikani ovat tänä jouluna mantereella. Heitä näen sitten pyhien jälkeen. En kaipaa lahjoja, en syömisähkyä, en edes kirjaa, jota luen aattoiltana. Tosin koska en pysty lukemaan, en tiedä, millainen nautinto tuo asia voisi edes olla. Jouluna käydään pitkillä metsälenkeillä koirien kanssa, kuvataan kamerat tanassa luontoa ja illan hämärtyessä ollaan lähekkäin. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Joulupäivän lenkki kera Kiikin (edessä) ja sen emon Mörkin. Meno maistui myös ulkoiluttajille 🙂

Arki saapuu taas muutaman päivän jälkeen. Vaikka ihmisten kiireet palaavat, olisi hyvä jokaisen pysähtyä katsomaan ympärilleen myös 27.12. kun se ihana joulu on taas mennyt. Katsoa ja miettiä, mikä luonnossa muka muuttuu radikaalisti joulun mentyä. Talvi jatkaa kulkuaan, aamut valostuvat pikkuhiljaa. Pikkulinnut käyvät ahkerasti lintulaudoilla, puut odottavat vielä viikkoja ja meri on hiljaa kantensa alla. Joulun pysähtyneisyys odottaa mukaanottamista. Kun kiire on kintereilläsi, istu alas ja anna sen mennä ohi. Satsaa vuoden jokaiseen päivään annos pysähtyneisyyttä, aikaa itsellesi ja rakkaillesi. Huomaat, että joulun sanoma ei ole muutamassa päivässä, kerran vuodessa. Se kuuluu ihmiselle vuoden jokaisena päivänä.

Hyvää Joulua kaikille lukijoilleni <3

Syyslenkillä

Kymmenen koiran lenkittämisessä tarvitaan logistiikkaa, suunnittelua ja joustoa. Silloin, kun vielä aktiivisesti pystyin treenaamaan huskyjä, lenkittäminen oli itseasiassa helppoa, joskin aikaa vievää. Koko lauma vaan mönkijän tai reen eteen ja heittämään 10-15 kilsan lenkki. Elämä ei mene aina kuitenkaan niinkuin itse suunnittelee. Realiteetit on otettava vastaan sellaisina, millaisina ne annetaan. Tärkeintä tällaisen lauman kanssa on kuitenkin se, että on säännöllisyyttä ja vaihtelevuutta.

Päivittäin metsälenkkejä vapaana juoksee 2-4 koiraa. Joten lauma on lenkitetty kolmessa päivässä. Sen jälkeen kierros alkaa alusta. Koiraparit vaihtuvat joka kerta. Lenkkikamu on aina joku muu kuin edellisellä kerralla. Tuo mahdollisuus tehdä vaihteluita on voimavara ja onni. Muita aktiviteetteja tulee säännöllisesti niin, että niissäkin koirat ja tavat vaihtelevat päivittäin. Viikottain joku koirista pääsee mantereelle ja siellä erikseen citylenkille. Nuoret koirat ovat tässä pääroolissa. Minulle kaikkein tärkeintä on se, että koirat voivat hyvin, niin fyysisesti kuin päänupiltaankin. Juuri se vaihtelevuus on se juttu, jolla rikon puuduttavia rutiineita koirilla.

Tässä eräänä kauniina syysaamuna lähdimme tavanomaiselle lenkille, sillä kertaa mukana olivat Salama ja Usva. Sisarukset asuvat vierekkäisissä tarhoissa, joten suoranaista jatkuvaa peuhaus mahdollisuutta ei ole. Iloa tuotti koirien silmiinpistävä onnellisuus päästessään leikkimään yhdessä. Kolme ja puolivuotiaista nuorukaisista tuli uudelleen pentuja niiden painellessa pitkin metsämaita, painiessa tantereen kumistessa ja heiluttaessa häntäänsä toisilleen.

Salama (takana) ja Usva syyslenkin alkutunnelmissa

Mietin tuossa lenkillä ollessani ihmisen oikeutta tehdä päätöksiä. Ja ihmisen oikeutta ja velvollisuuttakin olla kekseliäs. Ei ole olemassa yhtä kaavaa hoitaa asioita. En usko, että kukaan tietoisesti haluaa toimia vahingollisesti rakastamiaan olentoja kohtaan. Tai itseään kohtaan. On vain tehtävä valintoja, jotka eivät aina mukaile valtaväestön noudattamia trendejä. Omassa elämässäni tällaisia valintoja on mm. asuminen, työpaikka ja vaikkapa koiramaailmani. Myös unirytmini ja -tarpeeni ovat hyvin poikkeavat, tosin niissä ei ole kyse valinnoista vaan ominaisuudesta. Kun terveyskyselyssä kysytään vuorokaudessa nukuttu määrä ja toisaalla samassa kyselyssä on kohta, mihin laitetaan määrä, kuinka paljon nukkuu loma-aikaan, saan joka kerta noottia terveydenhoitajilta ja lääkäreiltä. He ilmoittavat, että nukun liian vähän. Tätä ihmettelen ja kritisoin voimakkaasti. Onko nukkumisen mittarina jokin lukema, joka on keskiarvo? Tämäkö pätee yleisesti kaikkiin ihmisiin? Ei. Ihminen itse tietää, milloin on virkeä. Kun käy nukkumaan ja herää ilman kellonsoittoa virkeänä ja vieläpä jaksaa touhuta pää toimintakunnossa, eikö se ole mittari oikeasta määrästä unta? Itselleni siis riittää neljä tuntia unta vuorokaudessa. Herään ylös ja muut jatkavat unta. Olen virkeä enkä kaipaa 20 tuntiin unta.

Toinen, uneen liittyvä asia on vuorokausirytmi. Koska teen jatkuvaa yötyötä, on vuorokausirytmini pakosti erilainen kuin päivätöissä, koulussa tai vuorotöitä tekevillä. Nukun usein tuon neljätuntiseni kahdessa osassa. Koska työmatkoihini kuluu tunti suuntaansa, en pääse edes nukkumaan aina suoraan töistä tullessani. Olen tehnyt valinnan asua saaressa ja valinnan tehdä yötyötä. Kuljen siis jatkuvasti veneellä töihin ja takaisin. Aika. Se on se, mikä on vuorokaudessa työssäkäyvällle rajallinen ja sen raameissa olen rakentanut arkeni itselleni ja perheelleni sopivaksi palikaksi. Jos kävisin päivätöissä, eläisin rytmini vastaisesti. Jos asuisin mantereella, eläisin tapojeni vastaisesti. Jos minulla ei olisi laumaa koiria, elämäni sisältö olisi hyvin tyhjä.

Ihmettelen suuresti myös sitä tapaa, jolla ihmiset, etenkin nuoret koulussakäyvät, lokeroidaan tiettyyn raamiin. Ymmärrän sen, että koulupäivä alkaa tiettynä kellonaikana ja loppuu tiettynä kellonaikana. Suurin osa nuorista elää samassa rytmissä näiden määriteltyjen, tehtyjen aikojen sisällä. Vaikka moni heistäkin on oikeasti rytmeiltään poikkeavia, he kuitenkin mukautuvat tähän määriteltyyn rytmiin. Mutta entäpä he, joilla oman kehon ja mielen vuorokausirytmi on sisäsyntyisesti aivan jotain muuta? Heidän purkittaminen valtaväestön rytmiin tekee häijyä jälkeä. Kun yksinkertaisesti ajatteluelimet eivät toimi 8-14 välillä eikä keho kykene nousemaan 6:30 opintojentielle. Näitä nuoria kutsutaan halveksuvasti eri nimillä. Ne ovat vedättelijöitä, yökukkujia, kouluvieroksujia, pinnareita, jopa epäsosiaalisia yksilöitä, jotka tarvitsevat kurinpalautuksen. Jaa. Itse hyvin läheltä tällaisia nuoria katsovana äitinä rohkenen olla eri mieltä. He ovat vain omanlaisiaan ja hakevat voimakkaasti omaa sisäistä rytmiään elämässään. Aikanaan hekin suuntaavat työelämään, perustavat perheen ja asettuvat jonnekin asumaan. Kun he oppivat kuuntelemaan omaa sisäistä rytmiään, he tekevät valintoja ja järjestävät elämäänsä siihen suuntaan, joka suo heille miellyttävän kehyksen elää. Niin, he tekevät nuo päätökset, kun heidän suodaan olla omia itsejään jo murrosiässä. Yhteiskunta ja sen byrokratia tuhlaa mielettömät määrät rahaa ja aikaa tällaisten nuorten rytmien muuttamiselle. Pidetään palavereja palaverien perään ja pohditaan jopa vuositolkulla, miksei homma toimi. Nuoret itse tuskastuvat ja tulee sijaistoimintoja, jotka eivät välttämättä ole toivottavia. Ehkäpä olisi mahdollisuus lempeämpään lähestymistapaan, jossa nuori on keskipisteenä ja hänen sisäistä rytmiä mukaillen tehdään opiskelusuunnitelma, joka kulkee käsi kädessä nuoren rytmissä. Annetaan nuorelle mahdollisuus olla sitä, mitä he oikeasti ovat. Turha yrittää ympätä neliönmuotoista palikkaa kolmionmuotoisesta kolosesta sisään. Meneehän se, kun tarpeeksi hakkaa, mutta sen jälkeen ei ole enää muotoa, joka on tunnistettavissa. Tai koko palikkaa.

Pysähdymme hetkeksi kotia lähellä olevalla majalla. Kuljemme polkua pitkin rantaan, jossa asetumme pitkän laiturin päähän. Koirat ovat jo rauhoittuneet ja katselevat kanssamme merelle. Jossain kauempaa ui vielä syysmuuttoa suunnitteleva silkkiuikku ja lokkinuorukaiset kaartelevat kivikon yllä. Joutsenia ei näy, lienevätkö aamu-unilla vielä. Usva painaa päänsä syliini ja Salama istahtaa viereeni. Rapsuttelen niitä hajamielisesti. Kaksi hyvin erilaista sisarusta. Oikeus ja onni olla omanlaisiaan, omassa laumassaan, omilla lenkeillään. Nousemme ja kävelemme loput sadat metrit kotiin. On aamuteen aika.

Suukko veikalta siskolle <3