Avainsana-arkisto: olkapää

Paluu arkeen

Pieniä ja joskus suuriakin alkuja ilmeistyy ihmisen elämään epäsäännöllisen säännöllisesti. Näistä uutuuksista voi ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin. Tietysti alku voi olla myös negatiivinen, jolloin on vain annettava aikaa asian sisäistämiseen. Kaikesta voi koettaa oppia jotain, oli se tapahtuma sitten hyvää tai ei niin hyvää. Alkujen vastakohta on sitten ne loppumiset, niitäkin tarvitaan.

Puolukka ja mustikka odottavat kevään alkua.

Vajaa viikko sitten päättyneet MM-kisat saivat minut tutkimaan muutaman urheilijan taustoja tarkemmin. Löysin itseni pian heidän kotisivuiltaan ja sukelsin urheilijoiden blogeihin. Miten tuttua tekstiä sieltä lopulta löytyikään. Vaikken itse ole ikinä lähellä huippu-urheilijan elämää ollutkaan, tunnistin ne tunteet, joita urheileminen nostaa mieliin. Itsensä likoon laittaminen, tulosten analysointi, se rääkki, jota tavoitteiden saavuttaminen vaatii ja ennenkaikkea se mietiskely, mitä tuo kaikki vaatii psyykeeltä. Urheilijan elämässä on tavoitteita, asioiden loppuun saattamisia, pettymyksiä, onnen hetkiä. Sieltä löytyy paljon tekemisten loppumisia ja jälleen uuden alun alkamisia. Lähestyessäni urheilua toisen silmin, löysin kanavia, joiden avulla pystyn kehittämään itseäni liikkuvana, urheilevana ihmisenä.

Itselläni tuollainen alku tapahtui tällä viikolla, kun siirryin sairaslomalaisesta takaisin töihin. Olen joka kerta voimakkaasti hermostunut, kun joudun lähtemään mantereelle. Tuohon tunteeseen ei tarvita viikkojen taukoa. Jopa jokailtainen rutiini siirtyä kotoa töihin riittää herättämään levottomuuden. Vastaavasti aamuisin matka kotiin on täynnä riemua. Hyvänolon tunnetta ei latista se, että kotimatkoja vuoteen osuu lähes 300. Se tunne, kun alus irtoaa laiturista ja olen merellä, saa minut tuntemaan vapauden. Vapaus on minulle lupa elää.

Ystävämme kevätkiireet ovat aluillaan 🙂 Palokärki työntouhussa.

Sairasloman päättyminen on merkki tervehtymisestä. Olen taas iskussa, henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan vastaan arjen tuomat velvollisuudet ja kykenevä ne hoitamaan. Tämä tunne luo voimaa sisälleni. Sitä voin sitten ammentaa elämän muihinkin kuppeihin. Arki muodostuu pienistä paloista. Jos joku paloista on poissa, palapeliä ei saa ehyeksi. Mitä olisi jatkuva vapaa-aika? Luulen, että se menettäisi hyvinkin pian merkityksensä ilman vastapainoa, työtä, opiskelua, velvollisuuksia. Nuorimmaiseni tuskailee välillä, miksei koulua voisi olla vaan yhtenä päivänä viikossa ja loput olisi vapaapäiviä. Joskus koetan selittää hänelle järjellä, että yhdessä päivässä ei ehdi omaksumaan niitä tietoja, joita on opetussuunnitelmaan laadittu. Lopulta kuitenkin heitän järkiselitykset saunan uuniin ja kerron, että oppimalla päivittäin edes yhden pienen asian tai tekemällä yhdenkin velvollisuuden, oppii imemään vapauden tunnetta kaksin kauhoin itseensä. Ilman olemista velvollisuuksien vankilassa, ei koskaan voi tuntea vapautta. Ja se on se tunne, jolla taas jaksaa eteenpäin.

Fyysisesti töihin palaaminen oli kevyttä. Siitä piti huolen kahden kuukauden mittaisen sairaslomani aikana jalkani. Tai oikestaan mieleni, joka ei halua olla paikoillaan. Olkapääni vaati lepoa nostamisesta ja väärässä asennossa olemisesta. Kiellettyjen listoilla ei onnekseni ollut hiihto, kävely eikä juokseminen. Uimassakin sain käydä, kunhan uin pelkästään selkää ilman käsien avitusta. Onnekseni lääkärini tuntee minut hyvin. Totaalinen lepo ei yksinkertaisesti vie minua takaisin terveiden kirjoihin. Ja tämänkin pitkähkön sairasloman aikana se jälleen nähtiin. Liike on lääke. Henkinen puoleni taas taisi jo kiljua kurkku suorana töihin pääsyä. Sitä velvollisuuksien täyttämistä ja vapauden tunteen purkautumista merelle palattuani. Koska pidän valtavasti työstäni, henkisesti en tuntenut stressiä töihinpaluusta. Kun pääsin kiinni itse töihin, tuntui, etten poissa olisi ollutkaan.

Sumuisella taivaalla lenteli 8.3.2019 kevään ensimmäinen selkälokki. Lokit saapuvat avoveden reunan mukana. Kaukana ei siis enää ole vapaa meri kotilahdeltakaan 🙂

Nyt nautin vapaapäivistä kotona. Kevättä kohti ollaan menossa, vaikkakin omasta puolestani talvi voisi viipyä vielä viikon pari, sillä hiihtotavoitteistani uupuu vielä muutama lenkki. Sääennusteiden mukaan kevät kuitenkin koputtelee jo ovelle. Saunavettä tippuilee vesitynnyreihin, tiaiset laulavat kilpaa pihapiirissä ja rukkaset ovat vaihtuneet sormikkaisiin. Eniten kevättä kuitenkin mittaa minun silmissäni Kylänlahden jäätilanne. Vielä katto on tasainen ja paksu. Kaupungin edusta on ollut jäistä vapaa jo pari viikkoa ja avovesi valtaa tilaa päivä päivältä enemmän. Kevät on kuitenkin herättänyt minut henkisesti. Marun koneprojekti on lähtenyt käyntiin. Odotan päivää, jolloin Maru on jälleen ulapalla. Maru, meri ja mie. Saaristolaisen vapaa hengitys, saaristolaisen elämän suola.

Lepo on lentävä liike

En osaa olla jouten. Sairaslomat eivät ole minua varten. Jos olisi oikein, oikein kovasti kuumetta, sitä vain makaisi ja tuntisi sairastavansa. Eipä sitä silloin jaksaisi edes ajatella töitä. Mutta kun on vain olkapäässä tulehdus, joka kyllä jäytää ja on häijy mutta ei se estänyt minua tähänkään asti tekemästä töitä, niin on olemista. Sairaslomalla. Sain vajaa pari kuukautta sitten ulko-oven olkapäätäni päin niin kovaa, että rusahti. Jatkoin tietenkin töitä mutta sain siipeeni kuitenkin. Kipu tuli muutaman päivän viiveellä ja on siitä eteenpäin kokoajan pahentunut.

Lopulta olkapää magneettikuvattiin. Se putki, se ei todellakaan ole minun juttu. Vapaaehtoisesti en mene sinne, en ainakaan pää edellä, enkä niin, etten näe ulkomaailmaa putkesta. Ja sitten kun on pakko mennä, haluan ehdottomasti hevosen annoksen rauhoittavia ja mieheni pitämään kädestäni kiinni. Koko kuvauksen ajan hän siis roikkuu kädessäni, tuossa kamalassa metelissä. Aikoinaan oli myös avomagneettilaite. Se oli sellainen hevosenkengän muotoinen ja hyvin käyttäjäystävällinen. Minulta on kuvattu toinen polvi sellaisella magneettilaitteella. Ei ollut mitään hätää. Putkessakin makasin ensimmäiset kuvaukset ilman mitään ongelmia. Sitten kerran piti kuvata pää. Kuvausta varten laitettiin kasvojen eteen sellainen jääkiekkomolarin kasvosuojaimen näköinen häkki. Avasin silmät putkessa ja näin muutaman sentin päässä häkin. Siitä se alkoi. Halusin välittömästi pois ja sen jälkeen pelko on ollut hallitsematonta, kun jouduin putkeen. Välillä ahdistus tulee hississä töissä tai jopa kassajonossa. Ahtaanpaikankammo. Näin sen tulkitsen. Siinä tulee voimakas tunne, ettei pääse pois ja että seinät tulevat päälle. Aivankuin litistyisi sinne. Vaikkei mitään sellaista tapahdukaan, silti järki ei saa mieltä rauhoittumaan. Joka kerta olen kuitenkin selvinnyt putkesta litistymättä.

Sitten tuli päivä, jolloin kipitin kuvien kera sovittuun tapaamiseen luottokirurgini kanssa. Ei leikattavaa tällä kertaa. Se oli minulle suuri helpotus. Tälli oli niin kova, että AC nivel otti ja tulehtui. Tohtori sanoi, että olkapään pitää antaa levätä töistä. Kolme viikkoa. Huokaus. En näe tuonne nivelen sisään. Olisiko siellä mahdollisesti kaikki ok jo kahden viikon päästä. On vain luotettava lääkärin arvioon ja koetettava olla rasittamatta raajaa. Normaalisti saa olla ja kantaakin saa tavaroita. Kättä vaan ei saa viedä siihen outoon asentoon, jossa se joka yö on, kun kannan lehtiä käsivarren päällä. Olen pohtinut pitkään tuota käsien asentoa töissä. Tai juuri tuon vasemman käden, joka on paikoillaan lähes kokoajan mutta nivel kummallisessa asennossa auki. Olkapään lisäksi minulla on jo useita vuosia kipuillut vasen lapa. Lääkärin mukaan samaa ongelmatiikkaa. Siellä puolella vaan lihasperäistä kipua.

Ensin minua kiukutti. Kiukutti niin paljon, että päätin kiukutella. Aikuinen ihminenkin voi heittäytyä lattialle ja sättiä olotilaansa. Kunhan lähellä on se turvallinen ihminen, joka pitää huolta, ettei kiukkuaminen mene överiksi. No, aikani siellä mupistuani siirryin itkuosioon. Jälleen turvallinen mies vierellä, nyt lohtua antaen. Mietin niinkin syviä asioita kuin sitä, miksi ihminen, joka ehdottomasti haluaa olla töissä, joutuu aika-ajoin sairaslomalle. Minullahan näitä leikkauksia on ollut, ihan vaikka muille jakaa. Kun joutuu jäämään lepäämään, tuntuu niin väärältä. Ei tämän pitänyt mennä näin. Tähän aikaan vuodesta on muutenkin niin paljon muutoksia ilmassa. Säätiloja tulee seurattua pitkin päivää. Milloin tulee pakkaset, milloin lahti jäätyy, mitkä ovat tuulet, pitääkö Marua käyttää muutaman tunnin välein laiturissa, jottei putket jäädy. Ja milloin on aika nostaa se talvitelakalle. Ja sitten pitää vielä olla ja olla vaan.

Sitä kaipaa asiaa, joka on mukavaa liikunnallista rutiinia, hommaa, jonka osaan hyvin ja tuopa se vielä tilipäivänä jotain tullessaankin. Saan usein kuulla näissä vastaavissa tilanteissa, että huilaa nyt, kun on mahdollisuus siihen. Mitä vielä! En oikein tunne olevani mitenkään hyödyllinen kenellekään, jos joudun olemaan pois töistä. Sitten se jostain tuli. En tiedä mistä. Järkikulta. Lepo. Ilman lepoa en tule kuntoon. Ja jos pitkitän paranemista, en välttämättä tule täysin kuntoon ollenkaan. Ilman omanlaista purkautumista ei tuo järkikään olisi leikannut. Eli nyt on vain annettava olkapäälle aikaa parantua ja keksittävä itseään piristäviä hommia. Niinpä lähdin lenkille. Ensimmäiselle sairaslomalenkille pääsi mukaan Wilma.