Avainsana-arkisto: Rakkaus

Miksi nalle istuu vanhassa myssyssä?

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Tuo ihmisen mieli. Miten se vaihtelee. Yksi sanoo jotain ja toinen on täysin erimieltä. Syntyy ristiriita, jonka tuoksinassa usein tulee tunne, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta puusta veistetty myös ajatustasolla. Kokemus kertoo kuitenkin omaa tarinaansa. Ihmisen pitää voida olla sellainen kuin haluaa, tietenkään ketään toista ei saa tietoisesti vahingoittaa.

Joku ei pidä materiasta. Hänellä on vain välttämättömiä tavaroita ja huonekaluja, jotta pärjää. Ehkä sänky, pöytä, hella ja muutama vaatekerta. Hän haluaa elää siten ja se on aivan ok. Hän ei loukkaa valinnallaan ketään ja on itse onnellinen. Joku toinen on aivan päinvastainen. Hän kerää kotiinsa kaikkea mahdollista, tykkää sisustaa, vaihtaa vaatteitaan useasti ja pitää siitä, että on tavaroita. Hänkään ei loukkaa ketään, tosin tarkimmat voivat väittää, että hän kuluttaa luonnonvaroja kohtuuttomasti. Mutta joka tapauksessa yksilötasolla hänkin on onnellinen. Sitten tulee se ristiriita. Ei-materialisti saattaa loukata sanallisesti materialistia. Tai toisinpäin. Eli toisen elämänvalintojen kunnioitus puuttuu. Tietääkö toinen, miksi toinen on valintansa tehnyt? Tietääkö toinen, miksi joku rikkimennyt piirustus, nalle tai vanha vaatekappale on toiselle koko elämä. Joskus toisilleen lähimmätkään ihmiset eivät mieti, miksi toinen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kun erosin lapsieni isästä, ero oli pitkä ja vaikea. Vaikka järkitasolla pesäero oli tehty ja kumpikin eli omillaan, tunnetasolla mitään eroa ei ollut syntynyt. Tuollaisessa tilanteessa noita toisen loukkaamisia tuntui löytyvän joka taskusta ja laatikosta. Isku tuli siihen kohtaan, jonka tiedettiin olevan toiselle se vaikea. Mitä näillä täsmäiskuilla sitten luultiin saavutettavan? Jos kerta toimeen ei enää tultu niin, että ei ollut järkeä enää jatkaa samassa taloudessa asumista, miksi pyrittiin siihen, että toisella on mahdollisimman vaikea olla eron jälkeen?

Ehkäpä ihminen purkaa epäonnistumistaan toiseen. Siihen, joka on läheisin ja jonka tuntee. Ja jolta odottaa edes jonkinlaista vastausta. Lopulta kuitenkin lähteminen on omista jaloista kiinni. Ja päätös pitkän liiton purkamisesta lähtee omasta päästä. Miksi siis aiheuttamaan toiselle pahaa mieltä, jos kuitenkin takana on liki kaksi vuosikymmentä yhteistä elämää? Siksi, koska tunteet ja järki eivät kulje samassa tahdissa. On helpompi lähteä järkisyistä kuin tunnesyistä. Ja kun järki tekee päätöksen ja muuttaa uuteen paikkaan, tunne jää asumaan entiseen taloon.

Eroaminen ei koskaan ole helppoa. Mitä kauemmin aikaa toisen olet tuntenut, sitä vaikeampaa se on. Irrottautua siitä arjesta, jota olet tottunut elämään, vaikka se ei aina olisikaan ollut helppoa tai järkevää. Irrottautua niistä lähimmäisistä, jotka ovat luoneet sinulle verkoston. Eron jälkeen tietyt asiat pysyvät ja tietyt asiat muuttuvat, ja sitten tulee niitä aivan uusia juttuja elämään. Ero ei kuitenkaan koskaan ole lopullinen. Vaikka saman katon alla ei enää olla, tunneside säilyy. Onko se sitten välinpitämättömyys, ikävä, viha, välittäminen, ystävyys tai vaikkapa vain lasten asioiden hoitoon liittyvää yhteydenpitoa, tunneside on ja pysyy.

Eroamista on myös toisenlaista kuin parisuhteessa tapahtuva ero. On olemassa sitä lopullista eroa, johon kukaan ei kysy sinulta lupaa eikä siihen liity mitenkään järjellä tehtävät päätökset. Tunneside sen sijaan on siinäkin voimakas. Kun läheinen kuolee, tai lemmikki, tai vaikkapa kotitalo puretaan, ero menneeseen katkeaa konkreettisesti. Et voi enää nähdä, kuulla, koskettaa. Et voi edes kiukutella niin, että toinen vastaanottaa tunteesi, reagoiden niihin. Konkreettisesti jotain lakkaa olemasta, eikä ole enää kanavaa ohjata siihen liittyviä tunteita mihinkään. Tie, jota lähdet sen jälkeen kulkemaan, on tuntematon. Kaikki vastaantuleva on uutta. Tunteet, ympäristö, arjen sujuminen.

Kuoleman viedessä oman lapsen, myös vanhemman oma sisin muuttuu täysin. Ei ole pelkästään uutta tietä, on myös uusi tiellä kulkija. Selviämistä eteenpäin ei voi mitata. Ei ole totuutta, että olen selvinnyt lapseni kuolemasta, sillä sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lapsen kuolemaa, ei enää ole. On vain päivä, joka muutti kaiken. Itse olen luonut ympärilleni suojamuurin. Minkä kyvyn teatterimaailma on minussa menettänytkään, sillä niin pitkään olen pystynyt vetämään ulospäin roolia, että olen jaloillani. Sisimmässäni edelleen asun ihmisen sisällä, jota en edes tunne. Kun ihminen on täysin lyöty alas, voi pienikin lause sivaltaa niin, että paikattavaa ei enää ole. Kaikki sirut ovat pitkin maailmaa.

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Vaikeiden vuosien jälkeen kuljen eteenpäin, tosin se tunneside menneisyydestä on kiinnitettynä tiukasti vuosien, vuosien taa. Yksi suurimmista haasteista on uskoa huomiseen. Minusta kuitenkin pidetään huolta. Tämä on niin tärkeää. Ketään ei saa jättää yksin. Sillä hetkellä, kun en enää jaksanut ojentaa kättäni pyytääkseni apua, tunsin vahvat kädet ympärilläni. Minut nostettiin pystyyn kuopassani. Kädessäni rikkimennyt piirustus, nalle ja vanha vaatekappale. Kukaan ei väkisin repinyt minua ylös surustani vaan pystyynnostaja laskeutui kuoppaan, tukien minua joka hengenvedossani. Tällä tiellä olen yhä, rakas mieheni vierelläni.

Anna käsi niin mennään

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.