Avainsana-arkisto: suru

Reppuselässäni on kipu

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.

Tikarisateessa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.

Tavoittele

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Oot sie tällä planeetalla?

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.