Avainsana-arkisto: Tunne

Miksi nalle istuu vanhassa myssyssä?

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Tuo ihmisen mieli. Miten se vaihtelee. Yksi sanoo jotain ja toinen on täysin erimieltä. Syntyy ristiriita, jonka tuoksinassa usein tulee tunne, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta puusta veistetty myös ajatustasolla. Kokemus kertoo kuitenkin omaa tarinaansa. Ihmisen pitää voida olla sellainen kuin haluaa, tietenkään ketään toista ei saa tietoisesti vahingoittaa.

Joku ei pidä materiasta. Hänellä on vain välttämättömiä tavaroita ja huonekaluja, jotta pärjää. Ehkä sänky, pöytä, hella ja muutama vaatekerta. Hän haluaa elää siten ja se on aivan ok. Hän ei loukkaa valinnallaan ketään ja on itse onnellinen. Joku toinen on aivan päinvastainen. Hän kerää kotiinsa kaikkea mahdollista, tykkää sisustaa, vaihtaa vaatteitaan useasti ja pitää siitä, että on tavaroita. Hänkään ei loukkaa ketään, tosin tarkimmat voivat väittää, että hän kuluttaa luonnonvaroja kohtuuttomasti. Mutta joka tapauksessa yksilötasolla hänkin on onnellinen. Sitten tulee se ristiriita. Ei-materialisti saattaa loukata sanallisesti materialistia. Tai toisinpäin. Eli toisen elämänvalintojen kunnioitus puuttuu. Tietääkö toinen, miksi toinen on valintansa tehnyt? Tietääkö toinen, miksi joku rikkimennyt piirustus, nalle tai vanha vaatekappale on toiselle koko elämä. Joskus toisilleen lähimmätkään ihmiset eivät mieti, miksi toinen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kun erosin lapsieni isästä, ero oli pitkä ja vaikea. Vaikka järkitasolla pesäero oli tehty ja kumpikin eli omillaan, tunnetasolla mitään eroa ei ollut syntynyt. Tuollaisessa tilanteessa noita toisen loukkaamisia tuntui löytyvän joka taskusta ja laatikosta. Isku tuli siihen kohtaan, jonka tiedettiin olevan toiselle se vaikea. Mitä näillä täsmäiskuilla sitten luultiin saavutettavan? Jos kerta toimeen ei enää tultu niin, että ei ollut järkeä enää jatkaa samassa taloudessa asumista, miksi pyrittiin siihen, että toisella on mahdollisimman vaikea olla eron jälkeen?

Ehkäpä ihminen purkaa epäonnistumistaan toiseen. Siihen, joka on läheisin ja jonka tuntee. Ja jolta odottaa edes jonkinlaista vastausta. Lopulta kuitenkin lähteminen on omista jaloista kiinni. Ja päätös pitkän liiton purkamisesta lähtee omasta päästä. Miksi siis aiheuttamaan toiselle pahaa mieltä, jos kuitenkin takana on liki kaksi vuosikymmentä yhteistä elämää? Siksi, koska tunteet ja järki eivät kulje samassa tahdissa. On helpompi lähteä järkisyistä kuin tunnesyistä. Ja kun järki tekee päätöksen ja muuttaa uuteen paikkaan, tunne jää asumaan entiseen taloon.

Eroaminen ei koskaan ole helppoa. Mitä kauemmin aikaa toisen olet tuntenut, sitä vaikeampaa se on. Irrottautua siitä arjesta, jota olet tottunut elämään, vaikka se ei aina olisikaan ollut helppoa tai järkevää. Irrottautua niistä lähimmäisistä, jotka ovat luoneet sinulle verkoston. Eron jälkeen tietyt asiat pysyvät ja tietyt asiat muuttuvat, ja sitten tulee niitä aivan uusia juttuja elämään. Ero ei kuitenkaan koskaan ole lopullinen. Vaikka saman katon alla ei enää olla, tunneside säilyy. Onko se sitten välinpitämättömyys, ikävä, viha, välittäminen, ystävyys tai vaikkapa vain lasten asioiden hoitoon liittyvää yhteydenpitoa, tunneside on ja pysyy.

Eroamista on myös toisenlaista kuin parisuhteessa tapahtuva ero. On olemassa sitä lopullista eroa, johon kukaan ei kysy sinulta lupaa eikä siihen liity mitenkään järjellä tehtävät päätökset. Tunneside sen sijaan on siinäkin voimakas. Kun läheinen kuolee, tai lemmikki, tai vaikkapa kotitalo puretaan, ero menneeseen katkeaa konkreettisesti. Et voi enää nähdä, kuulla, koskettaa. Et voi edes kiukutella niin, että toinen vastaanottaa tunteesi, reagoiden niihin. Konkreettisesti jotain lakkaa olemasta, eikä ole enää kanavaa ohjata siihen liittyviä tunteita mihinkään. Tie, jota lähdet sen jälkeen kulkemaan, on tuntematon. Kaikki vastaantuleva on uutta. Tunteet, ympäristö, arjen sujuminen.

Kuoleman viedessä oman lapsen, myös vanhemman oma sisin muuttuu täysin. Ei ole pelkästään uutta tietä, on myös uusi tiellä kulkija. Selviämistä eteenpäin ei voi mitata. Ei ole totuutta, että olen selvinnyt lapseni kuolemasta, sillä sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lapsen kuolemaa, ei enää ole. On vain päivä, joka muutti kaiken. Itse olen luonut ympärilleni suojamuurin. Minkä kyvyn teatterimaailma on minussa menettänytkään, sillä niin pitkään olen pystynyt vetämään ulospäin roolia, että olen jaloillani. Sisimmässäni edelleen asun ihmisen sisällä, jota en edes tunne. Kun ihminen on täysin lyöty alas, voi pienikin lause sivaltaa niin, että paikattavaa ei enää ole. Kaikki sirut ovat pitkin maailmaa.

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Vaikeiden vuosien jälkeen kuljen eteenpäin, tosin se tunneside menneisyydestä on kiinnitettynä tiukasti vuosien, vuosien taa. Yksi suurimmista haasteista on uskoa huomiseen. Minusta kuitenkin pidetään huolta. Tämä on niin tärkeää. Ketään ei saa jättää yksin. Sillä hetkellä, kun en enää jaksanut ojentaa kättäni pyytääkseni apua, tunsin vahvat kädet ympärilläni. Minut nostettiin pystyyn kuopassani. Kädessäni rikkimennyt piirustus, nalle ja vanha vaatekappale. Kukaan ei väkisin repinyt minua ylös surustani vaan pystyynnostaja laskeutui kuoppaan, tukien minua joka hengenvedossani. Tällä tiellä olen yhä, rakas mieheni vierelläni.

Järjellä ja tunteella

Välillä tunnen olevani ilman sanoja, vaikka minulle on luontaista puhua ja kirjoittaa. Tämän tilanteen koen ainakin silloin, kun edessäni on nuori, jolle pitäisi sanoa jotain järkevää. Koetan sukeltaa aikaan, jolloin olin itse nuori. En ollut NIIN kapinallinen kuin nuoret keskimäärin mutta jääräpää olin, vailla kokemuksen antamaa vakautta. Olin hyvin kiltti ja viidyin kotona, koska näin vanhempani toivoivat. Silti halu tehdä niinkuin tunsin, oli voimakas. Olin kovin energinen jo lapsena. Nuoruudessa tuo energisyys vain lisääntyi ja purin sitä erilaisin keinoin. Fyysinen energia purkaantui juoksu- ja hiihtolenkeillä. Henkinen energisyys siirtyi kuviksi paperille, novelleiksi, taulukoiksi ja matemaattisiksi ongelmanratkaisuiksi. Lauloin myös tunteitani ulos mm. seurakunnan nuorissa. Pianon- ja urkujen soitto oli yksi tärkeimmistä kanavista saada itselleni tekemistä. Vaikka olin kuuliainen lapsi, jääräpäisyyteni ja ajattelemattomuuteni sai aikaan prosesseja, joka olisivat voineet jäädä kokematta vielä siinä iässä. Jos korkokengillä lähtee juoksemaan satasen kisoihin, tietää jo ennakkoon, miten käy. Ja silti juoksee.

On asioita, joita ei mieluusti muistele. Mutta sitten jostain ponnahtaa eteen tilanne, joka tuo nuo muistot mieleen. Kun näkee, että toinen ihminen on ajautumassa samankaltaiseen tilanteeseen, haluaa estää tapahtuman etenemisen. Siinä kohtaa usein loppuu sanat. On vain hätä ja vaikuttaminen toiseen loppuu lyhyeen. Etenkin jos se toinen on keskenkasvuinen nuori, joka luulee hallitsevansa tilanteen kuin tilanteen, eikä ymmärrä, että asioilla on kauaskantoiset vaikutukset. Itselläni on kaksi teini-ikäistä poikaa ja mietin miten monta askelta ihmisen on otettava harhaan, ennen kuin hän uskoo, että polulla pysyminen vie eteenpäin. Kuinka monta kertaa se on koettu, että sukupolvi toisensa jälkeen ei ymmärrä puhetta vaan kokeilunhalu johtaa asioihin, joita ilman olisi ollut parempi olla. Jos kokemuksensa voisi näyttää lapsillensa kuin filmin, voisi olla, että asioita jäisi tekemättä. Tiede harppoo huimia askelia monilla sektoreilla eteenpäin, mutta tunne- ja järkimaailmaa ei silti vielä pystytä dokumentoimaan niin, että jälkikasvu voisi ottaa niistä opikseen ja siivet jäisivät ehjiksi lentää eteenpäin. Eikö ihminen olekaan kehityskelpoinen olento vaan jurruttaa samassa mutalammikossa vuosisata vuosisadan jälkeen? Vai meneekö tähänkin kehitysvaiheeseen kymmeniä tuhansia vuosia ja meidän aikamme on juuri siinä vaiheessa, jossa kehityskelpoisimmat yksilöt alkavat vasta muokkaantumaan?

Kun järjellä selittäminen ei onnistu tai sitä ei oteta vastaan, on aika siirtyä tunteisiin. Niihin, jotka kantavat tätä koko universumia. On aika kulkea vierellä, tukea, rakastaa ja kertoa, että mitä sitten tapahtuukaan, olen tässä. Silläkin uhalla, että kaikki se tapahtuu, jota ilman tuo niin rakas ihminen olisi voinut olla. Olla valmiina ottamaan vastaan tunneryöpytys, etten tajua mitään ja että hän tekee mitä itse haluaa. Ja myös se, että hänen asiat eivät kuulu kenellekään. Kuinka tuttua. Mutta nuorelle uutta, uteliaisuutta herättävää ja haastavaa. Ilman niitä tunteita ja kokeiluja, hän ei löydä takaisin sille polulle, joka vie eteenpäin. Ei ole tarkoituskaan, että olisi valmiina sanat, jotka vaikuttaisivat suoraan. Aikuisella on antaa vain esimerkki, itsensä. Mietin tämän ongelmallisuutta. Kun oma kokemus varoittaa ja kerron siitä eteenpäin, sanat ovat kuin ilmaa. Oma esimerkkikään ei tee mitään vaikutusta, vaan mennään ja tehdään älyttömyyksiä ja sitten. Ehkäpä jopa vuosia myöhemmin tullaan liki ja kerrotaan, että olisi pitänyt kuunnella. Tämä on nähty niin usein ja ongelmalliseksi sen muokkaa tapahtumat, jotka ovat peruuttamattomia. Millä tunteella saa toisen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että suunnitelma ei ole kannattava?

Antiloopin vastasyntynyt vasa harjoittelee pitkille koivilleen nousua emonsa vieressä. Ensin nousee toinen pää, sitten toinen. Askel, horjahdus ja nurin. Ja kaikki alkaa alusta. Emo seisoo vieressä, tukee välillä vasaansa ja tarkkailee ympäristöä mutta jälkikasvun on itse noustava ja hokattava, miten nuo kropan jatkeena olevat tikut saa toimimaan. Lopulta elämän kannalta välttämätön rytmi löytyy ja vasa kirmaa emonsa vierellä kuin vanha tekijä. Tuo kaikki tapahtuu antiloopilla vaistojen varassa. Ihmislapsi on varustettu ajatteluelimillä, puhekyvyllä ja mahdollisuudella vaihtaa suunnitelmaa. Ihmisellä on vain se huono puoli, että hän yleisesti ajattelee kahta kummallista asiaa. Toinen on se, ettei hänelle itselleen koskaan tapahdu mitään pahaa ja toinen on se, että hän kyllä hallitsee kaiken, mitä eteen tulee. Mysteeriksi itselleni on jäänyt se, miksi ihminen tajuaa tämän vasta silloin, kun joku tömähtää kovaa päin.