Avainsana-arkisto: Työ

Selän takaa

Aina ei mene niinkuin suunnittelee. Aika usein jopa. Joskus tuntuu, ettei kannattaisi edes suunnitella. Pieleen menee kuitenkin. Koska satun olemaan suunnittelun intomielinen harrastaja, olen kehitellyt suunnitelmille varasuunnitelman ja niille vielä varavarasuunnitelman. Suunnitelmasta toteutukseen onkin sitten aivan eri juttu. Sellaiseen en ole itseäni jalostanut.

Meren hoiva.

Osa pohdituista jutuista onnistuu minullakin. Mitä kauemmin jokin asia pysyy suunnittelulistallani, sitä todennäköisemmin se myös toteutuu. Jos siis sitkeästi teen ja törmään seinään, teen ja törmään uudestaan seinään, lukemattomia kertoja, huomaan jossain vaiheessa tehneeni kyseisen asian. Tuossa vaiheessa usein olen jo niin rutinoitunut tavoitteluun, etten enää osaa innostua tuulettamaan saavuttamaani asiaa. Siitä on tullut osa arkea.

Kirjoittelin jo aiemminkin, että tämä kevät on ollut erilainen. Paikoillaan pysyvä ja tekemätön. Toki eteen on tullut hetkiä, jolloin kauan toivottuja asioita on tapahtunut, niinkuin Bocellin konsertti. Mutta matalammalla tasolla tunnen edelleen pyöriväni paikoillani. Töissä jaksaa painaa. Ei siksi että on pakko, vaan siksi, että nautin töistäni. On olemassa sellainen käsite kuin sairasloma. Minulla on synnynnäinen allergia sitä kohtaan. Talvella oli pakkotilanne, jolloin vietin kolmatta kuukautta sairaslomalla. Jäljet on yhä nähtävissä. Ahdistun pelkästä ajatuksesta särkeä rytmini olemalla saikulla.

Tälle keväälle oli siis erilaisia suunnitelmia. Nyt kun kalenterissa on käännetty sivua jo kesään, pohdin liikkeellelähtemättömien suunnitelmien syitä. En ole politikko enkä huippu-urheilija, joten en osaa selittää. En siis latele eteeni syitä ja keksi oivia aasinsiltoja, miksen jotain tehnyt. Itse asiassa itseni hyvin tuntevana tiedän, että tämä tapaus jää hävyttömän usein puolitiehen, jos edes pääsee alkuakaan pidemmälle toteutuksissa.

Suurin vaikuttaja tekemättömiin asioihin on kipu. Tässä kohtaa kuulen tuon lauseen, joka minulle niin usein sanotaan. Kun koskee, on levättävä. Minun tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että kannattaisi vaihtaa työ patjatehtaalle koemakaajaksi, olisin pian miljonääri. Kipu on ollut läsnä arjessani vuosikymmeniä, en edes tiedä, mitä on olla kivuton. Välillä se on hyvin vaimeaa. Kipu hiippailee kehossani, enkä edes huomaa sitä. Se tarkkailee minua tai ehkä se pitää jopa lomaa, muutaman päivän. Välillä se suunnittelee huolella, milloin aloittaa villin sambansa. Se kiihdyttää vauhtiaan ja koettaa saada minut polvilleni. Tuossa tilanteessa minulla on aikaa reagoida sen temppuihin. Sitten on päiviä, jolloin se rysähtää katon läpi suoraan naamalleni. Kukkuu, tulin taas! Porskutan eteenpäin, kuinkas muuten, ja irvistän.

Kivun olemassaolo tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minua on leikattu, lääkitty, käytän TENS laitetta, kipulaastareita, liikun, lepään, murisen, kuljen eteenpäin. Fyysisesti. Henkisesti olen välillä hyvin, hyvin alhaalla. En ole päivääkään (tai siis yötäkään) ollut poissa selkäkipuni takia töistä. Kaikesta muusta sitten joudun luopumaan. Kipu vie nimittäin mehut. Tätä kirjoittaessani se tiivis elämänkumppanini hilluu selässäni. Irvistän ja jatkan tarinani kirjoittamista. Koska minulla on niitä vara- ja varavarasuunnitelmia, olen käyttänyt niitä voitokkaasti myös kivun vaimentamiseen. Yksi niistä on meri. Tänäänkin, töiden jälkeen, istahdin Marun ruoriin ja ohjasin sen kohtalaisen tiiviisti velloviin lounaistuulen aaltoihin. Myötäisellä veneen keula haukkasi aaltoihin ja keinui sivulle. Meri pyörittää, keinuttaa ja liikuttaa pehmeästi suurta ystävääni ja Marun liikkeet hoivaavat pieksettyä selkääni. Vielä enemmän kuin fyysinen keinunta, meri ja Maru vahvistavat henkistä puoltani. Merellä voin itkeä, merellä voin nauraa. Merellä ei kukaan pyydä minua nousemaan liian ylös, eikä alas. Voin olla minä. Saan irvistää, ilman selitysvelvollisuutta.

Paluu arkeen

Pieniä ja joskus suuriakin alkuja ilmeistyy ihmisen elämään epäsäännöllisen säännöllisesti. Näistä uutuuksista voi ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin. Tietysti alku voi olla myös negatiivinen, jolloin on vain annettava aikaa asian sisäistämiseen. Kaikesta voi koettaa oppia jotain, oli se tapahtuma sitten hyvää tai ei niin hyvää. Alkujen vastakohta on sitten ne loppumiset, niitäkin tarvitaan.

Puolukka ja mustikka odottavat kevään alkua.

Vajaa viikko sitten päättyneet MM-kisat saivat minut tutkimaan muutaman urheilijan taustoja tarkemmin. Löysin itseni pian heidän kotisivuiltaan ja sukelsin urheilijoiden blogeihin. Miten tuttua tekstiä sieltä lopulta löytyikään. Vaikken itse ole ikinä lähellä huippu-urheilijan elämää ollutkaan, tunnistin ne tunteet, joita urheileminen nostaa mieliin. Itsensä likoon laittaminen, tulosten analysointi, se rääkki, jota tavoitteiden saavuttaminen vaatii ja ennenkaikkea se mietiskely, mitä tuo kaikki vaatii psyykeeltä. Urheilijan elämässä on tavoitteita, asioiden loppuun saattamisia, pettymyksiä, onnen hetkiä. Sieltä löytyy paljon tekemisten loppumisia ja jälleen uuden alun alkamisia. Lähestyessäni urheilua toisen silmin, löysin kanavia, joiden avulla pystyn kehittämään itseäni liikkuvana, urheilevana ihmisenä.

Itselläni tuollainen alku tapahtui tällä viikolla, kun siirryin sairaslomalaisesta takaisin töihin. Olen joka kerta voimakkaasti hermostunut, kun joudun lähtemään mantereelle. Tuohon tunteeseen ei tarvita viikkojen taukoa. Jopa jokailtainen rutiini siirtyä kotoa töihin riittää herättämään levottomuuden. Vastaavasti aamuisin matka kotiin on täynnä riemua. Hyvänolon tunnetta ei latista se, että kotimatkoja vuoteen osuu lähes 300. Se tunne, kun alus irtoaa laiturista ja olen merellä, saa minut tuntemaan vapauden. Vapaus on minulle lupa elää.

Ystävämme kevätkiireet ovat aluillaan 🙂 Palokärki työntouhussa.

Sairasloman päättyminen on merkki tervehtymisestä. Olen taas iskussa, henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan vastaan arjen tuomat velvollisuudet ja kykenevä ne hoitamaan. Tämä tunne luo voimaa sisälleni. Sitä voin sitten ammentaa elämän muihinkin kuppeihin. Arki muodostuu pienistä paloista. Jos joku paloista on poissa, palapeliä ei saa ehyeksi. Mitä olisi jatkuva vapaa-aika? Luulen, että se menettäisi hyvinkin pian merkityksensä ilman vastapainoa, työtä, opiskelua, velvollisuuksia. Nuorimmaiseni tuskailee välillä, miksei koulua voisi olla vaan yhtenä päivänä viikossa ja loput olisi vapaapäiviä. Joskus koetan selittää hänelle järjellä, että yhdessä päivässä ei ehdi omaksumaan niitä tietoja, joita on opetussuunnitelmaan laadittu. Lopulta kuitenkin heitän järkiselitykset saunan uuniin ja kerron, että oppimalla päivittäin edes yhden pienen asian tai tekemällä yhdenkin velvollisuuden, oppii imemään vapauden tunnetta kaksin kauhoin itseensä. Ilman olemista velvollisuuksien vankilassa, ei koskaan voi tuntea vapautta. Ja se on se tunne, jolla taas jaksaa eteenpäin.

Fyysisesti töihin palaaminen oli kevyttä. Siitä piti huolen kahden kuukauden mittaisen sairaslomani aikana jalkani. Tai oikestaan mieleni, joka ei halua olla paikoillaan. Olkapääni vaati lepoa nostamisesta ja väärässä asennossa olemisesta. Kiellettyjen listoilla ei onnekseni ollut hiihto, kävely eikä juokseminen. Uimassakin sain käydä, kunhan uin pelkästään selkää ilman käsien avitusta. Onnekseni lääkärini tuntee minut hyvin. Totaalinen lepo ei yksinkertaisesti vie minua takaisin terveiden kirjoihin. Ja tämänkin pitkähkön sairasloman aikana se jälleen nähtiin. Liike on lääke. Henkinen puoleni taas taisi jo kiljua kurkku suorana töihin pääsyä. Sitä velvollisuuksien täyttämistä ja vapauden tunteen purkautumista merelle palattuani. Koska pidän valtavasti työstäni, henkisesti en tuntenut stressiä töihinpaluusta. Kun pääsin kiinni itse töihin, tuntui, etten poissa olisi ollutkaan.

Sumuisella taivaalla lenteli 8.3.2019 kevään ensimmäinen selkälokki. Lokit saapuvat avoveden reunan mukana. Kaukana ei siis enää ole vapaa meri kotilahdeltakaan 🙂

Nyt nautin vapaapäivistä kotona. Kevättä kohti ollaan menossa, vaikkakin omasta puolestani talvi voisi viipyä vielä viikon pari, sillä hiihtotavoitteistani uupuu vielä muutama lenkki. Sääennusteiden mukaan kevät kuitenkin koputtelee jo ovelle. Saunavettä tippuilee vesitynnyreihin, tiaiset laulavat kilpaa pihapiirissä ja rukkaset ovat vaihtuneet sormikkaisiin. Eniten kevättä kuitenkin mittaa minun silmissäni Kylänlahden jäätilanne. Vielä katto on tasainen ja paksu. Kaupungin edusta on ollut jäistä vapaa jo pari viikkoa ja avovesi valtaa tilaa päivä päivältä enemmän. Kevät on kuitenkin herättänyt minut henkisesti. Marun koneprojekti on lähtenyt käyntiin. Odotan päivää, jolloin Maru on jälleen ulapalla. Maru, meri ja mie. Saaristolaisen vapaa hengitys, saaristolaisen elämän suola.

Menneessä – tulevassa – tässä?

Jotta kaappiin mahtuisi jotain uutta, on luovuttava jostain vanhasta. Yksinkertainen ja kulunut fraasi mutta niin totta joka suhteessa elämässä. Toisinaan ei halua luopua vanhasta. Eikä siinä mitään. Jokainen päättää itse, mitä päälleen pistää ja miten elämänsä läpi kulkee.

Toisinaan uusi tunkeutuu elämään pakolla. Vaihtoehtoja ei ole. Vanha väistyy yksinkertaisesti, koska sen olemassa olo lakkaa. Mukautuminen tähän luopumiseen ja uuden vastaanottamiseen ei ole yksinkertaista eikä se tapahdu hetkessä. Ikäänkuin avaisi kaapin ja kaikki vanha on otettu sieltä pois. Kaappi on tyhjä. Tyrmistyneenä miettii, mitä nyt päällensä pistää. Aikansa pohdittuaan, alkaa miettiä, mikä uusi on se, joka pitää ensimmäisenä hankkia ja ottaa käyttöön.

Olen kuunnellut lukemattomia määriä erilaisia keskusteluohjelmia siitä, kuinka ihminen alkaa elää uudestaan sitten, kun omaksuu uudet systeemit, vanhojen tilalle. Tällaiseen täydellisesti uuden elämän rakentamiseen päädytään tilanteissa, joissa ihminen on kokenut kovia: sairaus, onnettomuus, läheisen kuolema, hyväksikäyttö jne. Tapahtumat, joista ei ole paluuta entiseen, tapahtumat, jotka tapahtuvat lupaa kysymättä. Näissä tapauksissa luopuminen tapahtuu ilman suunniteluaikaa.

Olen itsekin joutunut tällaisen luopumisen eteen ja edelleen teen työtä sen kanssa, että uskaltaisin ottaa askeleen eteenpäin. Mihinkään ei ole kirjoitettu aikataulua, koska ja milloin uusi elämä pitäisi ottaa käyttöön. Kaikki tapahtumat hiipivät salaa elämääni enkä tunne olevani mitenkään valmis niitä omaksumaan. Mitä syvempi kriisi on, sitä kauemmin sitä taistelee uutta vastaan. Ohjelmien kuunteluiden lisäksi olen käynyt keskusteluja luotettavien ihmisten kanssa tilanteestani. Kuuntelija ja vastakeskustelija ei voi kuitenkaan elää elämääni. Olen saanut hyviä neuvoja ja vinkkejä sekä kuullut niitä elämän tosiasioita, joiden valossa pitäisi vain mennä eteenpäin.

Kykenen käymään töissä. Kykenen huolehtimaan pojistani ja koiristani. Kykenen elämään parisuhteessa. Mutta en kykene elämään uudelleen muokkaantuneen elämän kanssa. Elämiseni on kuin pintahengitystä. Teen kaikki velvollisuudet kuin unessa. Kun olen yksin, kaikki vanha palaa luokseni. Katselen kuvia, jotka vievät minut menneisyyteen ja tunnen, kuinka helpottavaa siellä on elää. Edelleenkään en ymmärrä lausetta: pitää mennä eteenpäin. Tunnen, kuinka ympäröivä maailma kulkee eteenpäin. Näen poikieni kasvavan. Rekisteröin elämän etenemisen vanhojen koirien poislähdöllä ja pentujen syntymillä. Jopa oma elimistönikin reagoi ajan kulumiseen. Mutta mieleni on yhä menneisyydessä. En tunne olevani luonnonvaroja tuhlaileva ihminen, joka aina hommaa uutta, kun kyllästyy vanhaan, sillä pitäydyn vanhassa ajatustasollakin.

Yksi kriisi ei kuitenkaan riittänyt kohdallani, vaan jostain lykättiin niitä lisää niin paljon, että ne kuuluisat kaiken kestävät hartiat lysähtivät kasaan. Olen ulospäin päättänyt näytellä kaiken olevan normaalisti. Näin suojelen itseäni kysymyksiltä ja säälittelijöiltä. Sisälläni myrsky jatkuu. Olen pohtinut kuitenkin keinoja, joilla ottaisin uuden haltuuni. Miettinyt miten se tulee tapahtumaan. Niitä keinoja olen kirjoitellut itselleni ylös ja analysoinut sitä, missä mättää, etten kykene uudistumaan. Tai pikemminkin elämään ilman menneisyyttäni. Kohdallani tulevaisuus näyttää tyhjältä.

Kun tällaisia asioita työstää ja pyörittelee pienessä päässään vuosikausia, alkaa lopulta psyyke viheltämään aikalisää. Ja tunnen, kuinka juuri tarvitsisin sitä. Istumista alas. Tuntea, kuinka elämän vilinä ja kiire menevät menojaan. Tutustua rauhassa itseeni ja kaikkeen uuteen. Tähän siis tarvitsisin yhteiskunnan apua taloudellisesti, sillä kukaan ei elä pohdiskelemalla. Aikalisä tömähtää joka kerta mahdottomuuden seinään. Siihen, etten ole riittävän lysähtänyt päästäkseni 1-2 vuodeksi huilaamaan. Tunnen olevani pieni pelinappula suuren yhteiskunnan pelilaudalla. Jos putoan pöydältä, sitä ei edes huomata. Otetaan paketista uusi nappula ja peli jatkuu.

Luopuminen on vaikeaa. Ajatusten alasajo ja repivä todellisuus, että koko muu elämä jatkaa kulkuaan mutta pieni yksilö kamppailee ymmärtääkseen, missä hänen kuuluu olla. Kaikki se, missä eli ennen, on poissa. Uuden omaksuminen on vaikeaa, kun ei ole voimia ottaa mitään vastaan. Yhteiskunta tukee moninaisia asioita mutta kun ihminen kohtaa kriisin, vastaan ei enää tulla. Tai jos tullaan, asetetaan jo valmiiksi lyödylle ehdot, jotka hänen tulee täyttää, päästäkseen avun piiriin. Kenen hyöty on jatkuvat poissaolot töistä, ihmissuhdeongelmat, perheiden ahdingot ja kriisin kokeneen itsemurha? Jotenkin minusta tuntuu, että pian, istumisen sijaan, tipahdan alas. En enää vapaaehtoisesti vaan pakosta, kun voimia ei enää ole. Pitäisi ymmärtää, ettei menneisyyttä voi palauttaa. Mutta kun ei ole tulevaisuuttakaan. Kaappi on tyhjennetty. Se odottaa täyttämistä. En vain tiedä, mitä sinne laittaisin.

Mikä minusta tulee isona?

Tiedän jo tähän ikään mennessä sen, missä haluan asua ja ketä perheeseeni kuuluu. Luulin myös tietäväni, mitä teen työkseni. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, tai mikään ajatusmalli ei kuitenkaan ole ikuista. Elimistö on alkanut protestoimaan jatkuvaa kovaa fyysistä rasitusta vastaan. Se tuntuu väärältä, sillä rakastan fyysisillä äärirajoilla käymistä ja rakastan haasteita, joihin sisältyy nopeus, tarkkuus ja lopputulos, joka on virheetön.

Itseasiassa mitään suoranaisesti ei ole hajonnut kropassani peruuttamattomasti, ainakaan vielä. On vain selkeitä merkkejä, että tyyliä on syytä muuttaa. Elimistö on alkanut kehittelemään tulehdustiloja sinne ja tänne, jotka vaativat parantuakseen lepoa. Siis non-fyysistä toimintaa. Etenkään hien nostaminen pintaan ja sykkeen kohoaminen eivät ole nyt kropan toivelistalla. Vakavia sairauksia en ole saanut riesakseni mutta olen saanut faktaa yliliikuvien nivelieni aiheuttamista ongelmista. Nyt ei ole antaa itselleni enää vaihtoehtoja. On opeteltava elämään yliliikkuvuuden ehdoilla tai sitten niitä peruuttamattomia muutoksia alkaa ropista.

Pidän nykyisestä työstäni paljon. Työni on fyysistä yksintekemistä, tarkkuutta vaativaa ja aika-ajoin juuri äärirajoilla ponnisteltavaa hommaa. Työni ajankohta, yö, myös tukee muuta elämääni parhaalla mahdollisella tavalla. Palkastahan voisi aina napista mutta todettakoon, että sillä tulee toimeen, kun on tarkka ja vähään tyytyväinen. Saaressa asuminen sulkee pois lähes kaikki muut työt, paitsi yöllä tehtävät hommat. Samoin jo aiemmin alaselässäni todettu paha yliliikkuvuus taas sulkee pois sekä istuma- että seisomatyön. Loppujen lopuksi vaihtoehtoja on niukasti sille, mikä minusta tulee isona.

Tällä hetkellä sekä olkapäässäni että rintarangassa riehuu tulehduksia. Eikä mitään aivan pieniä sellaisia. Juttelin kirurgini kanssa vastaanotolla viimeksi käydessäni, miten voisin muuttaa työtapojani, jotta yliliikkuvuus ei aiheuttaisi niin helposti ongelmia. Tähän muutokseen tarvitaan myös työterveyslääkärin ja -hoitajan kanssa juttelua. Minulla on ystävä, joka on kuntoutuspuolen lääkäri ja juttelin myös hänen kanssaan eri vaihtoehdoista. Sitten istuin alas ja mietin itseni kanssa tätä asiaa. Vaihtoehtoja tarjotaan eri tahoilta runsaasti. Pienimmät muutokset ovat tyyliin työssä käytettäviä apuvälineitä, vauhdin pudottamista töissä, töiden keventämistä vähentämällä työvuoroja viikkotasolla ja työmäärän vähentämistä. Isommat muutokset olisivat määräaikainen sairaseläke, kuntoutus, uuden työn opiskelu tai vaikkapa yrittäjäksi alkaminen.

Noita annettuja ja vielä tässä vaiheessa itselleni tuntemattomia vaihtoehtoja puntaroidessani, sisälläni alkoi kiehua. En ole heikko enkä ole myöskään ylittänyt fyysisiä kykyjäni. Jaksan painaa kovaa enkä ole uupunut henkisesti enkä fyysisesti työyön jälkeen ikinä. Tiedän, että kaikki auttavat ja tässä mukana olevat tahot haluavat minulle parhaan ratkaisun mutta työpaikka on minun oma valintani. Haluan ehdottomasti jatkaa nykyisessä työpaikassani. Jos en kykenisi töihin siksi, että työni olisi sairastuttanut minut, antaisin mielihyvin toisten ihmisten kertoa minulle vaihtoehdoista työmarkkinoilla. Kohdallani on kuitenkin kyse siitä, etten itse ole kuunnellut itseäni. Työni vaatii aika-ajoin nopeutta ja aina tarkkuutta. Tähän yhdistelmään sovin erittäin hyvin. ADHD aiheuttaa minulle kuitenkin usein koheltamista, joka johtaa pieniin ja hieman suurempiinkin tapaturmiin. Olen erittäin tapaturma-altis henkilö. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kykenevä edelleen tekemään töitäni täysimääräisesti. Toinen asia, jossa en ole kuunnellut itseäni on tuo yliliikkuvuus ja sen huomioonottaminen töissä. Tunnen siis, että tarvitsen kaikkein eniten asiantuntevia neuvoja siihen, miten opin elämään yliliikkuvan kroppani kanssa.

Jotta sitten saisin opeteltua sisäisen letkeyteni saloja ja pääsisin niiden kanssa sinuiksi, tarvitsisin ehdottomasti aikaa. Ja tämä on se seikka, jota lähden työterveyshuollon ammattilaisten kanssa pohtimaan. Minun on vaikeaa omaksua asioita sormia napsauttamalla. Uuden opettelu vaatii aikaa. Nyt kun olen sairaslomalla, olisi sopiva rako alkaa tutustumaan löysyyden saloihin. Nostan hattua lääkäreille, jotka ottavat ihmisen kokonaisuutena. Lääkäriystäväni on nimenomaa sellainen, joka oikeasti kuunteli ajatuksiani. Ehkäpä siihen vaikutti myös se, että olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä mutta yhtä kaikki: kokonaisvaltaisia lääkäreitä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan sitä, että otetaan huomioon potilas kaikkinensa. Fyysinen ja psyykkinen tila ja niihin vaikuttavat asiat: perhesuhteet, asuminen, työ, harrastukset, muut sairaudet ja ominaispiirteet sekä ehdottomasti se historia, mitä kukin on omalla kohdallaan joutunut läpikäymään. Saadakseen tällaisen kokonaisuuden hallintaansa, lääkärillä ja potilaalla täytyy olla pitkä hoitosuhde. Itselläni on ollut onni myötä: Tällaisia lääkäreitä on osunut kohdalleni.

Työ ei ole kaikki kaikessa mutta se tunne, että voi tehdä sitä työtä, jonka osaa ja jossa viihtyy, on tärkeä juttu. Aivan samoin kuin muillakin elämänaloilla, ihmisellä on oikeus valita, mitä tekee työkseen. Aina ei työpaikka ole mieleinen ja eipä sitä työtä edes ole kaikilla halukkailla. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja oppia tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Ne sisäistämällä pääsee eteenpäin. Pitkälle aikuisuuteen asti väheksyin itseäni eikä tullut mieleenkään sanoa ääneen, että olin jossain hyvä. Nyt kun ikä ja kokemukset ovat tuoneet itsevarmuutta, pystyn sanomaan ei itselleni sopimattomille vaihtoehdoille. Pidän kiinni siitä, mikä on minulle mieleistä ja mahdollista.