Avainsana-arkisto: hiljaisuus

Kolmekymmentä yötä

Joskus on hyvä ylittää oma mukavuusalue. Tehdä jotain poikkeavaa. Ylittää fyysinen kynnys, jumppauttaa aivojaan pähkäilyillä, jotka vaativat keskittymistä tai sitten vaan ajaa itsensä sellaiseen tilaan, että oleminen on jo saavutus sinänsä. Kehittyminen millä tahansa osa-alueella tapahtuu juuri silloin, kun astutaan pois normista, siitä minkä suorittamiseen ei tarvita mitään uutta.

Työ on minulle tärkeää. Siinä on monta juttua, jotka sopivat minulle täydellisesti. Työssäni saan liikkua. Se on selkäni takia ehdoton edellytys, jotta se pysyy kunnossa. Yötyö taas on oikeastaan ainut vaihtoehto saaristossa asuvalle. Täältä käsin ei pystyisi talviaikaan tekemään päivätöitä, kun yhteysalukset eivät liikennöi päivätyölle sopivin aikatauluin. Työni on itsenäistä, tarkkuutta vaativaa ja se kysyy aika-ajoin myös paineensietokykyä. Pitää kyetä reippaassa tahdissa tekemään huolellista työtä, säässä kuin säästä. Olemme siis tietyntapaa arjen taitureita, katseiden ulottumattomissa.

Teen mieluusti mieheni kanssa myös lisätöitä eli tarvittaessa joustamme vapaaöistämme ja menemme töihin. Tästä tietenkin maksetaan korvaus. Koska lehdenjako on reilusti alipalkattua työtä, ylimääräiset vuorot tuovat tarpeellista lisää talouden pyörittämiseen. Kahden jakajan talous toimii hyvin, kun tarkasti laskee menot ja tulot eikä hanki mitään ylimääräistä. Sitten kun pakostikin tulee lisämenoja, on enemmän kuin tervetullutta nämä työnanatajan tarjoamat lisätyöt.

Kevättalvella meille tulee työnantajan puolelta ilmoitus tulevan kesän lomista. Tuossa vaiheessa saa myös esittää toivomuksensa, jos haluaa pitää loman pätkissä tai normaalin loma-ajan ulkopuolella. Meille kesä on parasta aikaa käydä töissä. Illat ovat valoisia ja matkanteko omalla veneellä on silloin helppoa. Pidämme siis kesäloman syksyllä ja talvella. Jätimme tänäkin keväänä toiveen tästä ja lisäsimme toiveeseen vielä, että meitä voi pyytää lisätöihin, jos apuun on tarvetta.

Kesällä sitten noita apuna olemisen tarpeita tuli kesä- ja heinäkuussa jonkin verran. Heinäkuun loppupuolella esimies kyseli, jaksaisimmeko vielä tehdä pari vapaata töitä. Toki jaksoimme. Kun lopulta pääsimme nykyhetkeen, olimme paiskineet 30 yön putken töissä. Tuossa putkessa oli vain yksi vapaayö. Koska tilanne ei ollut missään vaiheessa selkeä viikoa pidemmälle, puursimme eteenpäin aina seuraaviin vapaisiin. Ja kun tilanne jatkui ja jatkui, lopulta menimme vain ajanvirrassa odottaen sitä tietoa, että saamme vapaamme pitää.

Meillä on se onni, että teemme samaa työtä. Pysymme tukemaan toisiamme, koska tiedämme, että ilman kunnon nukkumista, tuollaista pätkää ei jaksa. Kun työkamumme vuoron jälkeen ajoivat koteihinsa 10-15 minuutissa, meillä kotimatkaan kului aina se tunti. Yhteensuuntaan. Koska mitään varmuutta ei ollut, milloin putki päättyy, piti vain ajatella yhden merimatkan verran eteenpäin arkea. Mieheni nukkui usein veneessä mennen tullen. Mie kun en tarvitse niin paljoa unta, tyydyin nukkumaan aamut/aamupäivät kotona ja viimeisellä puurtamisviikolla otin iltaisinkin tunnin nokoset juuri ennen töihinlähtöä.

Fyysisesti en rasittunut 30 yön putkesta lainkaan, vaikka siihen sisältyi useampi isojako. Henkisesti jakso oli vaativa. Jakson alkuun osui vielä tyttäreni kuolinpäivä, joka on minulle todella raskas. Kaikkein eniten henkisesti rassasi se, kun ei ollut yhtään iltaa, jolloin olisi voinut vaan jäädä kotiin ja rauhoittua olemaan. Kokoajan oltiin siis menossa. Illalla merelle, kaupassa käynti mantereella, hetki lepoa, töihin, aamupakkaamiset, merelle, aamutoimet kotona koirien kanssa, lepo. Ja sitten normaalit arkitoimet syömisten ja koirien lenkitysten ym hoidon kera ja taas merelle. Myös jatkuva mantereella oleminen on minulle vaikeaa. Ihmisten näkeminen, häly, äänet, autot, kaikki se kaupungin syke. Pikku perheenjäsenen tulokin osui tuohon putkeen, joten pentukoiran vaatimat ylimääräiset toimet rasittivat lisää. Vaikkakin kokonaisuudessaan pennun tulo oli positiivinen juttu.

Henkisen kuorman kantaminen oli minulle se mukavuusalueen ulkopuolelle meno tässä casessa. On hyvin tervettä joutua välillä tilanteeseen, jossa joutuu pinnistämään. Vaikka emme tienneet, milloin putki päättyy, silti tiesimme, ettei lisätöitä jatku ikuisesti. Viimeistään syyskuussa alkava kesälomamme olisi ollut päätepysäkki puurtamiselle. Niin pitkälle ei siis kuitenkaan meitä tarvittu apuna. Se, että jakso on määräaikainen, tekee helpommaksi suhtautua väsymykseen, kuormaan ja tsemppaamiseen. Jos tilanne olisi ollut päättymisen suhteen avoin, voi olla, että seinä olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin kovaa kolahtaen.

Läheisen ihmisen tuki oli kaikki kaikessa. Kun sanoin miehelleni välillä, että kylläpä väsyttää, mieheni tokaisi, että ollaan väsyneitä yhdessä. Nenät toisissaan kiinni ja käsi kädessä nukahdimme joka aamu päästyämme kotisaareen. Pitkä rupeama lähensi meitä ja vahvisti yhteenkuulumistamme. Sekin siis selkeästi plussariviin tämän urakan yhteenvedossa.

En koe urakkaamme lopulta minään supertekona. Selvisimme hommasta hyvin, ilman traagisia käänteitä, yliväsymystä tai sekaisin menoa. Vaikka henkinen kuorma painoikin valtavasti, näin jälkikäteen sen väpäjäminen mittariston ulkopuolella vahvisti minua ihmisenä. Opin itsestäni paljon. Ja opin siitä kuinka tärkeää on lepo ja vaikeiden paineiden purkaminen, vaikka sitten itkemällä. Jokaisella on keinonsa selvitä takaisin mukavuusalueellensa huilaamaan. Nyt vietämme hyvin ansaittuja, normaaleja vapaita. Sitten jaksaa vielä muutaman yön töissä, ennen kesäloman alkamista.

Askel, askeleet, elämä

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä heijastuu ajatuksiani surusta, lapsista, urheilusta, kivusta, luonnosta jne. Jokaisessa blogissa on pieni siivu myös positiivisuutta, aiheesta riippumatta. Luin uudelleen ja uudelleen, kunnes aloin miettiä, millaista kuvaa annan ulospäin tilanteestani.

Elän etä-äitinä saaressa. Käyn öisin töissä ja kuljen työmatkat suurimman osan vuotta omalla veneellä. Talviaikaan sitten kuljen yhteysaluksella, aikatauluihin sidottuna. Vierelläni on mieheni, joka tekee samaa työtä kuin minäkin. Olemme tiiviisti yhdessä, ja paljolti juuri miehestäni on kiinni, että ylipäätään olen. On päiviä, jolloin hänellä on asioita mantereella. Silloin kuljen kotiin yksin.

Pidän hyvin yksinkertaisesta, askeettisesta elämästäni. En halua nähdä ihmisiä, se ahdistaa minua. Tämä ei johdu niistä ihmisistä vaan itsestäni. Tyttäreni kuoleman jälkeen kaikki ns tavallinen elämä on ollut minulle liikaa. Kun näen äidin pienen tyttärensä kanssa, surun paino on liikaa voimilleni. Kun näen nuorisojoukon, mopoilla päristeleviä tai kaupankulmalla maleksivia ihmisiä, ahdistun. Konserteissa, jalkapallomatseissa, kaupassa, jopa uimalan täydessä altaassa, menen paniikkiin. Haluan ulos, kauas pois, hiljaisuuteen.

Ennen Mariannen kuolemaa elin muiden silmissä tavallista perhe-elämää. Minulla oli mies, lapset, koirat, työ ja harrastukset. Elämä kulki ylös ja alas, niinkuin kaikilla. Huominen oli olemassa. Suunnittelin, kävin töissä ja juoksemassa, touhusin poikien kanssa, juttelin/tapailin tytärtäni ja vanhinta poikaani, jotka olivat jo omissa kodeissaan. Kuitenkaan, siinäkään vaiheessa elämääni, ei kaikki ollut niinkuin ulospäin näytti. Elin jatkuvassa pelossa. Pelossa menettää. Tyttäreni oli yrittänyt jo kolmesti itsemurhaa. Joka päivä, jokainen tunti ja sekunti, olin varuillani. Pidempi hiljaisuus tyttäreni suunnalta sai minut huolestuneeksi. Ei siten huolestuneeksi, että olisin miettinyt, että missähän hän on tai mitähän hän nyt tekee. Vaan huolestuneeksi siitä, onko hän enää elossa. Mietin siis vuosikausia joka päivä, onko lapseni elossa.

Tämä jätti minuun jäljet. Kun sitten tuli eteen se viimeinen puhelu, viesti siitä, ettei häntä enää ollut, kaikki tuo vuosien pelko iski päin kasvojani, ja kovaa. Kaikki se arki, joka oli maalattu siihen mennessä tavalliseksi paperille, paloi tuskan tulessa hiileksi. Ihmiset, autot, talot, äänet, nauru, ilo, kaupassakäynnit, harrastukset, elämän pienet murheet. Kaikki katosivat. Niiden tilalle tuli mustaa. Ei ollut huomenta, ei ollut hyvää yötä. Ei ollut kiirettä, ei ollut huomista. Ei ollut aikaa, ei ollut nälkä, ei jano, ei ollut ihmissuhteita. Oli vain mustaa. Hoidin pojat, hoidin työni, hoidin koirat. Kaikki muu jäi. Ihmissuhteet, mieheni, minä itse.

Aikaa kului. Suru jäi minuun asumaan. Myös sen kumppanit tuska ja ahdistus jäivät. Huomasin, etten ole enää onnellinen ihmisten seassa. Heistä heijaistui silmiini vain tavallinen arki, tavalliset huolet, ja huolettomuus. Ihmiset ympärilläni elivät kuin kaikki jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin. En kyennyt enää elämään niin, en menettämisen jälkeen. Erosin silloisesta miehestäni ja muutin saareen kokonaan koirieni kanssa. Rinnalleni astui uusi ihminen. Hänen hiljainen, luonnonläheinen ja vaatimaton luonteensa piti minut hengissä. Samoin minut piti hengissä minun poikani. Ja koirani.

Vieressäni on vuosia ennen surua kulkenut toinen voimakaasti minuun vaikuttava asia. Kipu. Senkään kanssa eläminen ei ole sellaista, mitä olen antanut ulospäin ymmärtää. Kipu hallitsee. Kipu ei ole kevennetty vitsi eikä se missään vaiheessa ole positiivinen lause blogin lopussa. Minulla on tiivis hoitosuhde sairaalan kipupoliklinikalle. Inhoan lääkkeitä. Ne tekevät olon tokkuraiseksi. En voi ottaa kovia kipulääkkeitä ollessani töissä, joten silloin elän kivun kanssa. Työnantajalle en tätä ole hirveästi mainostanut. Minuun sattuu kokoajan mutta teen silti työni mukisematta, tunnollisesti, tarkasti ja nopeasti. Minua ei voida viskata pellolle kipuni takia, sillä en ole tähän päivään asti ollut ensimmäistäkään yötä sairaslomalla kipuni takia. Vaikka aihetta olisi kyllä ollut.

Kun herään vapaayöni jälkeen kipulääketokkurassa sängystä, tarvitsen aikaa, että pääsen jaloilleni. Kun makaan yli kolme tuntia paikoillani (kipulääkkeet pitävät minut unessa luonnottomasti jopa 6-8 tuntia), selkä jäykistyy ja kipu on rumasti sanottuna helvettiä. En saa puettua päälleni yksin. Köpötän Wilman kanssa ulos ja teen varovaisesti hentoja venytysliikkeitä, kivun sallimissa rajoissa. Pääni on sekaisin monta tuntia heräämisen jälkeenkin. Silti koetan tehdä asioita, joita tekisin ilman tokkuraista oloakin. Kaikki onnistuu, mutta erittäin hitaasti. Siksikin, haluan olla poissa ihmisten silmistä. En todellakaan ole liikkuvan, elinvoimaisen ja iloisen näköinen tyyppi kovien opioidien nauttimisen jälkeen. Enkä kykenisi minkäänlaiseen kommunikointiin. Olisin hyvin flegmaattinen, poissaoleva, jopa tyly toisten silmissä. En elä toisten mielipiteiden mukaan mutten myöskään halua olla loukkaava, joten parempi olla kaukana, kaukana ihmisistä.

Miten päätän tämänkertaisen blogini? Johonkin mieltä nostattavaan positiiviseen lauseeseen vai siihen toteamukseen, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka määrittelevät minut: suru ja kipu. Elän elämääni eteenpäin, joka sinänsä on jo ihme. Mutta miten sitä elän, sitä voi jokainen mielessänsä pohtia. Kuljen omissa ajatuksissani, joka hetki mietin tytärtäni. Minuun koskee. Välillä taustakipu humisee hyvin vaimeasti enkä rekisteröi sitä mitenkään, välillä vääntelehdin kovasta kivusta, enkä kykene tekemään mitään. En istu, en makaa, en liiku, en seiso, en pue päälleni, en nuku. Mie vaan olen yhtä kuin kipu. Mie olen saanut tällaiset kortit elämääni. En tiedä enää, mitä on kivuttomuus ja mitä on elämä, kun kaikki lapset ovat. Tiedän vaan, että on askel, jonka otan. Siihen askeleeseen kuuluvat suru, kipu ja minun perhe. Ja se askel voi olla eteen-, sivulle tai taaksepäin.

Joulun aikaan

Joulu saaressa on hiljainen. Tänä vuonna sattui vapaat niin, että meillä oli mahdollisuus olla neljännestä adventtisunnuntaista Tapaninpäivän iltaan asti kotona. Kulkeminen mantereelle olisi ollutkin mahdotonta, sillä yhteysalukset eivät liikkuneet joulupäivänä lainkaan ja kolmena muuna päivänä vain yksi vuoro kulki saaren ja mantereen väliä päivässä.

Talvipäivänseisaus osui tänä vuonna neljänteen adventtiin. Pimeys oli siis pisimmillään ja katselimmekin Marun lokikirjasta lähtö-ja tuloaikoja Sapokan satamasta kotilaituriin ja takaisin. Lyhyttä on aika merellä valoisassa. Mietimme samalla, millainen talvi on tulossa ja milloin tulee taas aika, kun vene saadaan mereen. Maru nousi talviunille 18.12. Ennakoimme tällä tulevia pakkasia. Ja nostoon vaikutti myös joulunpyhät, jolloin traktoria ei olisi ollut mahdollisuutta saada nostamaan venettä. Veneetön saarelainen on aina hieman pihalla oleva saarelainen. Olemme nyt 3-4 kuukautta kiinni Otavan aikatauluista, joka etenkin aamuisin on hieman stressaavaa. Stressaavaa siksi, että välillä tulee kiire töistä lautalle.

Pimeys on käsinkosketeltavaa saaressa, jossa ei oman torpan valojen lisäksi ole missään keinovaloa. Taivallus metsän läpi yhteysaluslaiturille tapahtuu säkkipimeässä, otsalampun valossa. Vielä nyt, kun lunta ei ole, kuljemme matkan pyörillä. Vauhti ei kyllä päätä huimaa, sillä epätasainen metsätie ei anna mahdollisuutta edes mummovauhtiseen pyöräilyyn pienen valokeilan näyttäessä suuntaa. Minusta on rauhoittavaa kulkea täysin pimeässä metsässä. Koska talvipäivänseisaus on nyt takanapäin, valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Sitä on mukava seurata. Se tarkoittaa, että jossain vaiheessa talvea näkee jo kulkea ilman lamppua osan matkaa. Ja kun lumi sataa maahan, valoisuus lisääntyy kertaheitosta säkillisellä.

Joulu on levon aikaa. Poikani eivät tänä jouluna tulleet saareen. Kaikilla kolmella oli muuta puuhaa. Mutta vaikka ikävä painaa, kun he eivät ole liki, onneksi on puhelimet ja viestit keksitty. Täällä kaukana ihmisvilinästä, kaupoista ja liikenteestä kaikki tapahtuu omaehtoisesti. Aatonaaton puuhiin tänä jouluna kuului uivanlaiturin irrottaminen ankkureista ja hinaaminen rantaan. Talven aikana saamme uuden laiturin, joka keväällä jäiden lähdettyä laitetaan paikoilleen ja Marulla on siten uusi pysäkki kotilaiturissa. Aattopäivä kului koiratarhojen pohjien parantamisessa ja koppeihin laitettiin jouluksi uudet pahnat.

Koska kirjoitan tätä aattona, on vielä avointa, mitä joulupäivänä tehdään. Ilmeisesti kuitenkin jotain muutakin kuin syödään. Täällä kun ei kukaan tule tekemään mitään valmiiksi. Kaikki perusasiat täytyy tekemällä tehdä, niitä ei osteta kaupasta eikä nautita itsestäänselvyyksinä. Sääennuste on luvannut sadetta. Sekään ei ole syy käpertyä sohvanurkkaan, kun tekemistä kuitenkin ulkona on.

Joulun ja uudenvuoden välinen aika on saaressa täydellistä erakkoasumista. Täällä ei liiku ketään. Saari on niin iso, että muutamat mahdolliset perheet, jotka viettävät joulua saaressa, eivät kuulu eivätkä näy meille. Oman kylän kesätorpat ovat tyhjentyneet jouluksi. Kuljemme kyläteillä aivan kaksin. Naapurimme, jotka myös asuvat täällä vakituisesti, ovat tietenkin paikalla mutta välimatkaa heihinkin on sen verran, ettei nähdä kuin sattumalta. Vuosien varrella olen tottunut siihen, että joulusta uuteen vuoteen ei näy yhtään ihmistä missään. Kun merikin on asettunut täksi jouluksi liki tyyneksi, äänimaailma on hyvin mystinen täydellisen hiljaisuuden peittäessä iltahämärän.

Viikko joulusta vietetään sitten vuodenvaihtumista, sekin täydellisessä hiljaisuudessa täällä. Vuodenvaihde on aikaa lupauksille ja suunnitelmille uutta tulevaa vuosikymmentä varten. Vuoteen 2020 osuu myös karkauspäivä, joten meillä kaikilla on aikaa 366 päivää tehdä läheisemme iloisiksi, nauttia suunnitelmien toteutumisesta omalla kohdallamme ja elää siten, että kaikilla on hyvä olla meidän kauttamme kulkevien ajatusten myötä. Toivotan kaikille lukijoillemme, ystävillemme ja kamuillemme Rauhallista Joulua 2019 ja Onnellista Uutta Vuosikymmentä, alkaen vuodesta 2020 🙂

Elämää saaressa

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Talvi

Seison meren jäällä ja katselen, kuinka taivaankansi vaihtaa väriä. Auringonnousuun on vielä aikaa, pakkanen huitelee liki 20 asteessa, tuuli on vaiti. Lumi narskuu talvikenkieni alla. Siinä kahdenkymmenen sentin lumikerroksen alla on myös yhtä paksulti jäätä ja sen jälkeen jossain, silmien tavoittamattomissa, lepäilee meri. Vaitonaisena se odottaa kevättä. Vaaleanpunertava taivas muuttuu hiljalleen heleän punaiseksi ja lilan vivahteet juovittavat maisemaan satumaisen kajon aamuhämärän väistyessä yhä kauemmas ja kauemmas. Linnut ovat vielä vaiti, ja kaunis yöllinen kuutamo haalistuu pikkuhiljaa.

Kylmää mutta niin kaunista 🙂

Yöllä kävelin valaistussa metsässä. Täysikuu toi valon, ja mieli oli tyyni. Loppulenkistä varpaita kipristeli ja pistin juoksuksi. Ei sillä, että minulla olisi ollut kiire mihinkään. Lämmön palatessa varpaisiin, hidastin takaisin kävelyksi ja katselin ikihonkia, joiden paksut oksat täyttyivät lumivaipasta. Tuota samaa talven peittoa oli silmänkantamattomiin metsä täynnä. Mustikanvarvut, kanervat ja kaikki tutut pikkukivet olivat kadonneet. Metsän täytti yön hiljaisuus ja hengitykseni höyry oli ainut siellä liikkuva otus. Se kiemurteli puiden runkoja ylös, kuin leikkien lumessa. Kosketin kevyesti nuoren kuusen lumentäyttämää oksaa. Ja sain päälleni lumet. Hartiani peittyivät hetkessä miljoonien kauniiden lumikiteiden alle. Olin hetken yksi oksa muiden joukossa, lumen peittämänä ja paikollaan.

Maisema merellepäin. Joulukuusikin loistaa kilpaa kuunvalon kanssa. Taustan valkoinen matto on meren katto, jää.

Päivällä kävin hiihtämässä. Saaren metsäteillä ei tunneta latukoneita, eikä itseasiassa latuja sinne ilmesty muutenkaan. Minun lisäkseni suksilla metsässä kulkee mieheni ja toisella puolella saarta asuva rouva. Koko talvessa en välttämättä törmää yhteenkään tehtyyn latuun, omia jälkiä lukuunottamatta. Yhdet ladut, lumisade ja taas tie on puhdas. Hiihdän usein mahdollisimman myöhään iltapäivällä niin, että hämärä pääsee laskemaan. Laitan otsalampun päälle ja samalla kuuntelen sivakoinnin ääniä ja luonnon hiljaisuutta. Tunnen maaston niin hyvin, että välillä sammutan valon kokonaan ja vain liun pitkin moottorikelkan uraa. Pohja on kova ja helppo mennä. Jäälle en ole vielä tänä talvena mennyt. Isovesi nostaa jään päälle niin paljon vettä, että lähinnä vesisuksilla olisi sinne asiaa.

Puhtaan valkeaa ja hiljaista, saariston hiihtäjän latunen…

Kotiin päästyäni sytytin iltaiset lyhdyt pihaan, joiden lomitse kuun valo toi mystisen tunnelman. Saunan lämpenemistä odotellessani syötin koirat. Rakastan talvea, rakastan lunta ja hiihtämistä. Tiedän, että en sanonut tuossa lauseessa kaikkea, mitä rakastan. Kaikkein eniten rakastan merta, vapaana ja kauniina. Kun saan ajaa Marulla ja lipua hiljaa laituriin, antaen kaikkien aistien sisäistää meren. Tuntea meren tuoksun, maistaa suolaisen maun, kuulla laineiden äänet, nähdä meren kauniit kaaret ja tuntea, kun vesi pärskähtää kasvoilleni. Sitä odotellessani, voin rauhassa rakastaa talvea, vielä muutaman kuukauden.

Satumaisema omalla pihalla. Kuun valo luo erittäin rauhoittavan tunnelman lumen ja pakkasen maisemaan <3