Kävin tapaamassa fyssariani. Tarkoituksena oli miettiä, mitä voin tehdä selkäni hyväksi. Tunnen fysioterapeuttini liki 30 vuoden takaa ajalta, jolloin aloitimme ensimmäisen lapsemme kanssa vauvauinnit. Hänen kanssaan on siis luontevaa jutella. Ja puhe on puolin ja toisin suoraa. Tämä on se tapa, mistä mie pidän jutellessani ammattilaisten kanssa omasta terveydestäni ja sairauksieni hoidoista. Ennen tätä tapaamista oli tehty joukko tutkimuksia ja olin myös tavannut jälleen kipulääkärin. Kipupolilla laitettiin kokeiluun uusia kipulääkkeitä. Kun sitten istahdin fyssarini viereen, kävimme läpi niin labrat, mri kuvat kuin kipulääkkeetkin, unohtamatta selkäni nykytilaa ja suruani.
Fyssarini selitti ja näytti magneettikuvien tulosta. Yliliikkuva selkä on altis välilevypullistumille. Uusimman kuvan perusteella niitä on nyt kaksi alaselässäni ja ne ovat laajoja. Ne pitäisi poistaa leikkaamalla. Alempi on ollut siellä jo kaksi vuotta ja toinenkin, oireiden perusteella, yli puoli vuotta. Akuutit pullistumat tulevat, ovat voimakkaasti oireellisia ja useimmiten paranevat eli vetäytyvät takaisin levolla, tulehduskipulääkkeillä ja oikeanlaisella jumpalla muutamissa viikoissa. Minun tapauksessa ongelmallinen yliliikkuvuus provosoi pullistumia ja niistä on lopulta tullut kroonisia. Itsekseen nuo kaksi eivät siis enää palaudu. Molemmat aiheuttavat minulle oireita. Ajoittain mutta voimakkaasti. Akuutti pullistuma painaa hermoa/hermoja jatkuvasti. Minun selässäni olevat eivät tee sitä jatkuvasti. Ne provosoituvat tietyistä liikkeistä ja yliliikkuva selkä tekee sitä omineen. Se mihin uudempi pullistuma vaikuttaa on työni. Pullistuma on välissä, joka hermottaa etu- ja sisäreisilihaksia. Lihaksissa ei ole voimaa ja niinpä 35 hissittömän rappukäytävän urakoiminen töissä on hyvinkin ongelmallista. Nimenomaa siis rappuja ylöspäin mentäessä. Loput 35 hissillistä rappukäytävää eivät ole niinkään pahoja.
Labrojen suhteen kaikki on hyvin. En itse edes miettinyt, että veriarvoissani voisi olla jotain pielessä. Yhdessä päätimme, että teemme kehonkoostumusmittauksen, kävelytestin ja joukon lihastestejä, jotta voidaan kartoittaa, kuinka paljon selkä ja pullistumat vaikuttavat minuun ja arkeeni. Sekä töissä että vapailla. Se, että tutkiva fysioterapeutti tuntee tutkittavan, on etu. Luonteelleni on tyypillistä periksiantamattomuus ja se, että kestän kipua. Mieheni on usein sanonut, että kukaan toinen ei olisi noissa kivuissa töissä eikä etenkään vielä jatkaisi vapaa-ajallaan liikettä. Fyssarini sanoikin osuvasti, että minun tuntuu-vähän-kipua on toisille en-enää-liiku.
Kävelytestistä tuli erinomainen tulos. Testi tehtiin sairaalan käytävällä kävelemällä kuusi minuuttia niin reippaasti kuin pystyi. Sanonpa suoraan, että esim urheilukentällä tulos olisi ollut paljon parempi. Käytävällä kävellessä piti suuntaa vaihtaa 36 metrin välein. Piti väistellä muita potilaita, sairaalahenkilökuntaa ym kapeassa tilassa. Fyssarini piti kirjaa tuntemuksista ja seurasi askellustani, lonkan asentoa, kokonaisasentoa ym. Käveltyäni 1,5 minuuttia kipu selässä alkoi. Vauhti ei hidastunut mutta ammattilaisen silmään pisti asennon vaihtuminen. Vajaassa puolessa välissä reisilihaksista lähti voimat. Meno jatkui sitkeyteni ansioista mutta selkeät merkit saatiin ylös, ettei olotila todellakaan ole normaali edes tasamaalla kävellessä.
Kehonkoostumusmittauksen tulos oli mainio. Ei liikaa rasvaa, lihaksia sen sijaan reippaasti. Sisäelinrasvan määrä olematon. Hassua oli, että vasen käteni on vahvempi/lihasmassaltaan isompi kuin oikea. Olen siis oikeakätinen. Jaloissa lihasmassan osuudet olivat tasaiset. Lihaskuntotesteissä suurinta osaa näytteli selkäni. Tehtiin staattinen pito 5 kg:n painolla käsille. Testi keskeytyi hyvinkin pian selän kipuun. Sitten molemmille käsille erikseen 5 kg:n painoilla nostot olkavarren tasolta ylös. Vasen käteni lakkasi toimimasta vanhan olkapäävamman takia ensin, sitten oikea lopetti toiminnan selän kipujen yltyessä. Kyykyt oli paras osuus mutta siinäkin kipu ja lihasten voimien katoaminen tekivät testiin onnettoman lopun. Yhdellä jalalla seisominen keskeytyi myös samasta syystä.Vakavin ja minua pysäyttävin testi oli vatsalihasten rutistus. Selkämakuuasennosta apurin pitäessä nilkoista kiinni, jalat koukussa, istumaan nousu. En noussut ensimmäistäkään kertaa, en edes kymmentä senttiä irti lattiasta. Vatsalihasten puute ei ollut tässä syynä. Selkäni ei kestänyt nousta ylös.
Palasimme huoneeseen ja purkasimme tilannetta. Huolestuttavaa millaisilla tuloksilla teen fyysistä työtä. Ei siis siksi huolestuttavaa, etten olisi varsinaisesti työkuntoinen. Lihaksia on vaikka muille jakaa ja fyysinen kuntoni on huippu. Mutta. Selän tilanne aiheuttaa minulle koko työyön voimakasta kipua, jonka kuitenkin kivunsietoni kompensoi yhdessä vahvan periksiantamattomuuteni takia. Kakku ei kuitenkaan ole koristeltu vielä loppuun. Pitkäaikaisen fyysisen kivun lisäksi sisälläni asuu menetyksestä johtuva voimakas suru, ahdistus ja henkinen tuska. Ollaan yhtälössä, josta ei saada tulosta ilman toimenpiteitä. Fyssarini tietää, mistä narusta vetää. Hän sanoo nuo sanat, jotka laittoivat minut ajattelmaan. Ajattelemaan eteenpäin, ajattelemaan itseäni ja sitä kautta perhettäni. Ole rohkea, pysähdy, ennenkuin törmäät seinään ja sinut pysäytetään hallitsemattomasti.
Kivun kierre on vaikea. Töissä ollessani hoidan työni hyvin. Minuun kuitenkin koskee enemmän tai vähemmän koko vuoroni ajan. Kun lopetan työt ja menen ensin citykotiin ja sieltä sitten saarikotiin, liike jatkuu ja kipu pysyy vakaana. Kun lopulta pysähdyn syödäkseni ja käydäkseni nukkumaan, kiputaso nousee sietämättömäksi. Otan kipulääkkeen, jotta kykenen nukkumaan. Ilman sitä en nuku. Kipulääke pitää minut unessa luonnottoman pitkään ja kun herään, en pääse sängystä ylös. Mieheni pukee minulle vaatteita ja lähden liikkeelle hitaasti. Vapailla tilanne on myös vaikea. Liikun koirieni kanssa monipuolisesti ja mantereella ollessani käyn uimassa. Pystyn ottamaan illasta kipulääkken, kun ei ole töihin menoa. Mutta sama ongelma toistuu taas. Aamulla en pääse sängystä ylös ja viuhahtelen ulos Wilman kanssa. Talvella se on hieman viluinen koiranpissityskeikka… En siis kykene nukkumaan ilman kipulääkettä, syön mitä sattuu, itken paljon, olen tuskainen.
Tälle on saatava nyt loppu, ennenkuin pumppuni sanoo sopimuksen irti tai selkäni kömähtää liikkumattomaksi. Tarvitaan lepoa, vaikka töitäni rakastankin. Tarvitaan aikaa, jotta toisenlainen lääke alkaa purra ja kykenen aloittamaan fyysiset harjoitteet vahvistaakseni selän ja vatsan pienen pieniä tukilihaksia selkäni avuksi. Tarvitaan pysähdys, suruterapiaa ja etenkin sitä omaehtoista liikkumista, kivun sallimissa rajoissa. Ensin tokaisin, että juu, mullahan alkaa sunnuntaina loma, kolme viikkoa. Sehän tulee nyt sopivasti kohdalle. Fyssarini katsoi minua pitkään, pyöritteli päätään ja sanoi, että hei, nyt ei ole kyse kolmesta viikosta. Minulla ei ole burnouttia, en tarvitse masennuslääkkeitä, minun työkyvyssäni ei ole ongelmia. Minulla on kivun kierre, jonka katkaisuun, hoitoon ja elämän uudelleen rakentamiseen menee kuukausia. Kuukausia? Pysähdys? Omaehtoinen, kivun sanelema liikkuminen? Surun tapaaminen kasvokkain? Lepo?
Tämä ei ole helppoa. Rakastan työtäni, liikkumista öisin. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä. Autan muilla piireillä mieluusti, sillä olen nopea jakaja ja minulla jää aikaa auttaa omien piirieni jälkeen. Pahaa mieltä aiheuttaa ajatus, että jätän työkamuni ja yöesimieheni pulaan olemalla sairaslomalla. Töihin meno ja siellä oleminen ovat turvallinen rutiini. Tunnen olevani tarpeellinen. Helposti, niin helposti aletaan osoittamaan sormella, että jää kokonaan sitten pois, kun kerta et kykene töihin. Jos osaisin, kertoisin esimiehelleni, mistä on kyse. Mikä on se syvä syy siihen, että mun on pakko ajatella nyt itseäni. Minulla ei ole sanoja, koska olen kiltti ja koetan myötäillä aina työn tarpeita. Kuitenkin. Mun on saatava itseni henkisesti tasapainoon surun kanssa ja saatava kipu sairasloman aikana turrutettua lääkkein niin, että kykenen voimistamaan lihaksistoani pitääkseni kivun jatkossa vaimeampana. Ja kun lihakset tukevat selkää, yliliikkuvuuden aiheuttamat pullistumien ja nikamasiirtymien riskit vähenevät. Kaikki selkäni ongelmat eivät tietenkään poistu treenatuilla tukilihaksilla. Oiennut lordoosi on ja pysyy. Myös alkanut nivelrikko pysyy, joskaan toivottavasti ei pahene.
Kaiken tämän pitkähkön blogikirjoituksen jälkeen totean, että lopulta, lopulta kaikkein tärkeintä on, että ihminen jaksaa henkisesti hyvin. Kun päänuppi on balanssissa, kestää, jaksaa ja ymmärtää hoitaa fysiikkansa, työnsä, ihmissuhteensa, elämänsä. Minun päänuppi elää vielä vahvasti menneisyydessä. Tarvitsen nyt aikaa, lepoa ja voimia työstää suruani. Kahdeksan vuotta se on ollut sisälläni. Tuska, kaipuu, suru, usvainen elämä. Tunnen tarvetta auttaa. Autan, kun saan järjestettyä sydämeni.
