![\"\"](\"http:\/\/www.laurapennanen.fi\/wp-content\/uploads\/2018\/11\/Mattopyykill\u00e4-22.5.2018.jpg\")
<\/a>Matot kuivumassa 22.5.2018.<\/p><\/div>\n
El\u00e4m\u00e4 on kuin r\u00e4symatto. Tummaa ja vaaleaa. Ja kaikkea silt\u00e4 v\u00e4lilt\u00e4. Muistini lokeroista tulee mieleen kaksikin tumman ja vaalean kohtaamista, joissa ilman toista ei olisi toista. Molemmat n\u00e4ist\u00e4 liittyv\u00e4t lapsiini ja sairaalaan. Nykyaikana sairaala toimii el\u00e4m\u00e4n alun ja lopun paikkana. Usein mutta ei aina. Sairaala on my\u00f6s toipumisen paikka. Lapset syntyv\u00e4t sairaalan synnytysosastolla ja kipeit\u00e4 ihmisi\u00e4 hoidetaan sairaalan muilla osastoilla. Monen ihmisen el\u00e4m\u00e4 p\u00e4\u00e4ttyy sairaalassa, sairauden sammuttaessa el\u00e4m\u00e4nliekin.<\/p>\n
Itse\u00e4ni pelkk\u00e4 k\u00e4yntikin sairaalassa ahdistaa. Olen joutunut viett\u00e4m\u00e4\u00e4n sairaalassa p\u00e4ivi\u00e4, jopa viikkoja. Sairaala ei ole vankila, johon sinut kahlitaan mutta silti ymp\u00e4r\u00f6iv\u00e4t tyhj\u00e4t sein\u00e4t, vieraat ihmiset, \u00e4\u00e4net, tuoksut ja ep\u00e4tietoisuus tekev\u00e4t paikasta eritt\u00e4in ahdistavan ja haluan aina \u00e4kki\u00e4 sielt\u00e4 pois. Kahdeksan vuotta sitten istuin sairaalan ensiavussa. En ollut itse potilaana. Vieress\u00e4ni s\u00e4ngyll\u00e4 makasi tytt\u00e4reni, joka taisteli el\u00e4m\u00e4st\u00e4\u00e4n. Tilanne oli hyvin absurdi. Ymp\u00e4rill\u00e4mme h\u00e4\u00e4riv\u00e4 hoitohenkil\u00f6kunta koetti parhaansa mukaan pelastaa tytt\u00e4reni el\u00e4m\u00e4n ja saada h\u00e4net kuntoon. Itse istuin ja pidin lapseni k\u00e4dest\u00e4 kiinni, pel\u00e4ten ja toivoen. Tytt\u00e4reni oli halunnut p\u00e4\u00e4tt\u00e4\u00e4 el\u00e4m\u00e4ns\u00e4. Taistelu el\u00e4m\u00e4st\u00e4 siis tapahtui tytt\u00e4reni ulkopuolella, h\u00e4nen itse halutessaan antaa jo periksi. Mietin siin\u00e4 pelkojeni keskell\u00e4, miten ikin\u00e4 kest\u00e4isin sen, ett\u00e4 h\u00e4nt\u00e4 ei en\u00e4\u00e4 olisi. Kuinka mustaa kaikki olisi. Miten pikkuveljet jaksaisivat, miten el\u00e4m\u00e4 voisi en\u00e4\u00e4 ikin\u00e4 jatkua ilman h\u00e4nt\u00e4. Kun akuutti vaara saatiin sivuutettua ja tytt\u00e4reni palasi tajuihinsa, oli kaikki hetken valkeaa. Tunsin, kuinka merivesi huuhteli lian pois, kuinka v\u00e4rit kirkastuivat ja valkoinen hohti silm\u00e4\u00e4n niin, ett\u00e4 katsominen hetken jopa sattui, auringon osuessa kirkkaaseen raitaan. Voipunut lapseni katsoi minuun ja sanoi ‘\u00e4iti’. Tuo hetki ei olisi ollut niin valkoinen ilman mustaa hetke\u00e4 hieman aiemmin.<\/p>\n
Toinen muisto on tuoreempi. Poikani oli huonossa kunnossa ja jouduimme l\u00e4htem\u00e4\u00e4n sairaalaan saamaan apua. Kun istuin ensiavussa, pit\u00e4en poikani k\u00e4dest\u00e4 kiinni, huoli ja ep\u00e4tietoisuus tulevasta nostivat juuri silloin tuon edellisen muiston pintaan. Vaikka tilanne l\u00e4\u00e4ketieteellisesti ei ollut yht\u00e4 vakava, \u00e4itin\u00e4 lapseni tuska v\u00e4ritti sein\u00e4t, katon ja lattian mustaksi. L\u00e4\u00e4k\u00e4rit ja hoitajat olivat kiireisi\u00e4 ja odottelimme melko pitk\u00e4\u00e4n ennen kuin mit\u00e4\u00e4n alkoi tapahtumaan avun saamiseksi. Aika tuntui saavan siivet ja siin\u00e4 niiden muutaman tunnin aikana k\u00e4vin l\u00e4pi eris\u00e4vyisi\u00e4 tunteita, laidasta laitaan. Ihminen ei voi ikin\u00e4 tiet\u00e4\u00e4, mit\u00e4 kulman takaa tulee vastaan. Vaikka olettaisit mit\u00e4, suunnittelisit ja olisit varautunut kaikkeen, el\u00e4m\u00e4 voi heitt\u00e4\u00e4 aivan jotain muuta eteesi. Kesken myrskyn voi tulla tyyni tai seesteinen kes\u00e4p\u00e4iv\u00e4 voi hetkess\u00e4 t\u00e4ytty\u00e4 raekuuron ropinalla ja taivaan repe\u00e4misell\u00e4 ukkosmyrskyyn. Valkoiseksi v\u00e4rit alkoivat palata, kun lapseni nousi istumaan ja juteltiin. Se, mik\u00e4 painoi h\u00e4nen syd\u00e4nt\u00e4\u00e4n, alkoi m\u00f6nkim\u00e4\u00e4n sielt\u00e4 ulos ja poikani hymy tuskan keskell\u00e4 oli tuulen tuoma uusi lumi, joka peitti alleen kaiken sen p\u00f6lyn, jota hangelle oli varissut.<\/p>\n