Pohtii ihmiseen istutettua syyllistämistä.

Jokainen tapaturma olisi vältettävissä. Jo tuossa lauseessa itsessään on syvä kaiku syyllistämisestä. Tuo lause ei edes ole paikkaansa pitävä. Jos noin olisi, ei loppujen lopuksi tapahtuisi tapaturmia koskaan vaan olisi keksitty jo ajat sitten keinot niiden välttämiseksi. Ihminen ei ole kone, joka toimiessaan rekisteröi joka liikkensä siten, että välttäisi kaikki tapaturmia aiheuttavat ketjut. Kun tapaturma sitten sattuu, aletaan joko yksilötasolla tai isommalla määrillä tutkimaan, mitä tapahtui. Hyvä on, kun tutkitaan, ehkä siinä opitaan jotain. Olen itsekin joutunut tilanteeseen, jossa tutkitaan sattunutta tapaturmaa. Tuli tunne, että tarkoituksella teloin itseni. Kysyttiin monta kertaa miksi ja mikset. Tuntui juuri siltä, että tapahtunut tapaturma on vain ja ainoastaan minun syy. Todellisuudessa tapaturma oli yllättävä tapahtuma, jota ei voinut ennakoida. Ja viitaten ylläolevaan, ei ole mitenkään mahdollista kontrolloida joka ikistä liikettä kulkiessaan.

Sitten on syyllistäminen normista poikkeavista käyttäytymisistä. Siis tarkoitan tässä kohden sellaista käyttäytymistä, joka vaikuttaa vain omaan elämään. Ulkopuoliset eivät kuitenkaan hyväksy poikkeavaa käytöstä ja syyllistävät käyttäytyjän. Jopa yhteiskunta tulee mukaan syyllistämään. Ehkä jotkin etuudet ja tuet ovat tavoittamattomissa, koska et tee niinkuin kaikkien pitäisi tehdä. Syyllistetään ja rankaistaan ‘väärästä’ käytöksestä. Ja edelleen, kyse siis omaan elämään liittyvistä valinnoista, ei rikoksista tms. Miten kaikki ihmiset edes voisivat toimia täysin samanlailla, kun meitä ei ole ajatuksiltamme eikä rakenteellisesti luotu samoista palikoista. Mietin yksinkertaistettuna esimerkkinä ihmisen pituutta. Keittiön kaapit, hyllyköt ym on tehty silmällä pitäen tietyn vähimmäispituuden omaavia ihmisiä. No, onneksi on keittiöjakkaroita ym apuvälineitä sitten lyhyemmille aikuisille ja lapsille. Kerran kaupassa näin, kuinka ei niin pitkä ihminen tavoitteli tavaraa ylähyllyltä, siihen ylettymättä. Lopulta hän otti avukseen pallin, jonka päälle kiivettyään hän sai tarvitsemansa. Tultuaan alas lattiatasolle, hänen vieressään ollut henkilö törmäsi käytävälle jääneeseen palliin. Törmännyt ihminen hermostui, sinkosi pallin voimalla kauemmas ja alkoi huutaa tuolle lyhyemmälle syyllistäen häntä siitä, että käytti pallia.

Loppujen lopuksi, jo vauvaiässä meihin sisäistetty syyllisyys ja syyllistäminen näkyy valitettavasti myös ihmisen tunteissa. Sitä jää pohtimaan, saako näin ja noin tuntea. Teenkö oikein vai olenko väärässä. Jos tunnen tietyllä tavalla, olenko syyllinen toisen ihmisen hätään. Lopulta ihminen ei enää edes tajua sitä, että ajatukset eivät satuta koskaan ketään eikä niistä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Vasta teot satuttavat. Tätä jäin miettimään, kun tyttäreni kuoli. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko minun pitänyt olla paikalla estämässä tapahtunut? Tämä ajatus nousee vieläkin mieleeni siksi, että tukihenkilö, jonka kanssa kävin läpi yhdeksän vuotta sitten tapahtunutta, kysyi minulta, tunnenko syyllisyyttä tapahtuneesta. Hän kysyi sitä, vaikka olin kertonut aiemmin monta kertaa, että tyttäreni kuoli yksin eikä asiaa olisi mitenkään voinut estää eikä ennakoida muutoin kuin kulkemalla 24/7 hänen vierellään, pitäen kädestä kiinni. En usko, että sellaiseen kukaan kykenee.

Syyllisyyden tunteen ja syyllistämisen sijaan pitäisi antaa tilaa. Omille ajatuksille. Elämälle, joka jatkuu vaikka olisi kompastunut katukivetykseen ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Tietoisuudelle, että me jokainen olemme persoonia ja se, mikä sopii yhdelle, ei aina sovi kaikille. Antaa tilaa elämän ennalta-arvaamattomuudelle ja sille, että on inhimillistä, mutta ei syyllistä, olla väärässä ja pohtia tapahtuneita. Osoittavan sormen sijaan, voisimme avata sylin. Myös itsellemme.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.