Aihearkisto: Terveys

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Ensimmäinen lomapäivä

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.

Ajatuksia yli rajojen

Pelatessani Mahjongia, epäonnistuneen pelin jälkeen näytölle tulee lause: ’Ikävä takaisku! Muinainen viisaus sanoo, opiskelu ilman ajattelua on ajanhukkaa, ajattelu ilman oppia vaarallista. Yritähän uudelleen!’ Tämä lause on mukaeltu Kungfutsen alkuperäisestä tekstistä mutta sisältö on sama. Minun on vaikeaa ja hidasta oppia lukemalla, opin tekemällä. Toistoilla on uskomattoman suuri vaikutus asioiden sisäistämiseen minun kohdalla. Kun toistoja on tarpeeksi, asiasta tulee rutiini, joka helpottaa keskittymisongelmien kanssa elävää. Näin on myös hienojen oppien kohdalla. Vaikka tuo lause on vilistänyt silmieni editse usein, en ole kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olenko edes lukenut mitä siinä on, tuskinpa. Tänään pysähdyin jostain syystä sen lukemaan. Lukemisen jälkeen tutkin asiaa lisää netistä. Aloin miettiä hyvin, hyvin suuria asioita. Sellaisia, joita paljon ajatellessa alkaa huimata ja käsityskyvyn rajat tulevat vastaan.

Kungfutse eli vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutselaisuus on oppi, ei varsinainen uskonto. Aikojen saatossa sitä on muokkailtu ja nykypäivänä se mielletään aika pitkälti uskonnoksi. Mutta en lopulta heittäytynyt mukaan siihen, onko se uskonto vaan siihen, mitä nuo satoja miljoonia ihmisiä koskettaneet lauseet pitivät sisällään. Ajatukset ovat matkustaneet maailman ympäri satoja ja taas satoja vuosia. Löysin niistä yhtäläisyyksiä kristinuskon sanomaan. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus. Ja lopulta, jos olisi voimia tutkailla muitakin uskontoja ja oppeja, otaksun, että niissäkin on samantyyppinen sisältö.

Miksi nämä asiat tulivat nyt sitten mieleen? Korona puhuttaa meitä kaikkia. Valtakunnan päättäjien taholta, Euroopan tautitilanteen vuoksi ja koko maailman samaa ilmaa hengittävien olentojen takia, tarvitsemme yhteisöllisyyttä. Ajatuksia, jotka kantavat. Tulivatpa ne sitten mistä uskonnosta, aatteesta tai kenen päästä vaan, lopulta lankojen pitäisi yhdistyä yhdeksi vahvaksi köydeksi, johon tukeudumme. Sooloilu on nyt pois suljettu juttu. Luin hyvin hämmästyneenä tekstiä, jossa kerrottiin, että Uudeltamaalta oli joku perhe ’onnistunut’ hämäämään poliiseja ja päässyt livahtamaan rajavalvonnan ohi. Perhe oli matkustanut Lappiin viettämään pääsiäistä. Luulen, ettei tuo perhe ollut ainoa.

Luettuani tekstin, voimakas ärtymys nousi pintaan. Mitä nuo ihmiset oikein ajattelivat? Ensinnäkin, siirtyminen suljetusta maakunnasta muualle Suomeen ei ole mikään leikki. Nyt ei puhuta siitä, pääseekö livahtamaan virkavallan ohi. Autoa ajavan henkilön ajatusmaailmassa on ammottava aukko, jos hän miettii sitä, saankohan tästä sakkoja ja mitä pikkutietä kannattaa ajaa, ettei jää kiinni. Kyse on uuden viruksen levittämisestä alueille, joissa terveydenhuoltoresurssit ja matkat sairaaloihin ovat täysin eri luokkaa kuin suurissa keskustoissa ja ylipäätään Etelä-Suomen ruuhka-alueilla. Yksi vierailu Lapissa voi sairastuttaa kymmeniä, jopa satoja. Ja mikä pahinta, heistä osa voi menehtyä. Tämän pohjoiseen matkustanut porukka on vastuuton, omaan napaan tuijottaja. En halua uskoa sitä lausetta, minkä tuosta tekstistä luin. Porukaan liittyy ihmisiä, jotka työskentelevät hoitoalalla.

Näitä artikkeleja lukiessani tuntuu, että hienot lauseet, ajatelmat ja eri uskontokuntien opit, valuvat hiekkaan. Kaikki se työ, joka tehdään valtakunnan tasolla, eri valtioissa, menettää merkityksensä, kun joku itseään täynnä oleva ihminen päättää toimia vastoin ohjeita. Miksi joku luulee olevansa kuolematon ja saavansa tehdä mitä itse lystää? Missä on vastuu lähimmäisestä? Oliko mukava loma Lapissa? Käykää ihmeessä tervehtimässä mummonsa, vaarinsa, puolisonsa, lapsensa tai ystävänsä menettänyttä surijaa, joka itkee sitä, ettei saanut saatella omaistaan viimeiselle matkalle. Tämä matka olisi ollut se merkityksellinen, ei se matka sinne Lappiin.

Istun kotona, keittiönpöydän äärellä. Kirjoitan blogia ja sykkeeni alkaa pikkuhiljaa rauhoittumaan. Minusta, niinkuin luulen, että monesta muustakin, olisi kivaa, jos viruksen leviäminen saataisiin mahdollisimman pian hallintaan ja menetettyjä ihmishenkiä olisi mahdollisimman vähän. Ei pelkästään Suomessa, vaan kaikkialla maailmassa. Kun viruksen voima lopulta hiipuu, edessämme on erilainen maailma. Emme palaa normaaliin arkeen, palaamme uudenlaiseen arkeen. Ihmisen muisti on kummallisen lyhyt. Itse mietin sitä, kuinka pian massat unohtavat tämän kaiken? Ja kuinka paljon ihmiskunnalla on muitakin asioita, jotka aiheuttavat tuhoa, pelkoa, kuolemaa ja tuskaa. Jokainen voi omalta osaltaan olla muinaisten oppien lukija, ja kokija. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus.

Hyvää Pääsiäistä kaikille!

Ympyrän kehällä

Elämä on syntymän ja kuoleman välinen matka. Mitä se sisältää, on arvoitus. Me voimme tehdä suunnitelmia, voimme koettaa hallita arkeamme tai sitten elää kuin elopellossa. Mikään ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys elämässä. Yksi pieni hetki, muutama päivä tai viikko voi pistää koko systeemin uusiksi. Olemme uuden edessä, jota emme tunne. Kun yksilölle tapahtuu muutos, joka vaikuttaa hänen arkeensa, hän reagoi tapahtuneeseen opitun kautta. Ei ole hyvää tai huonoa tapaa reagoida, on vain tapa reagoida. Reaktion vaikutukset sitten voivat olla eteenpäin vieviä, paikallaan pysyttäviä tai peruuttavia ja ne voivat vaikuttaa myös yksilöä itseään kauemmas.

Joka aamu tulee jotain uutta. Joku aamu ovet aukeavat ja voi taas halata <3

Kun uutiset koronasta ensikertoja kantautuivat tietoisuuteen, olin varuillani. Aina kun tulee jotain uutta ja tuntematonta, joka vaikuttaa terveyteen, olen hermostunut. Vaikka ensin välimatka oli utopistinen, tapahtumahan vaikutti kaukana Kiinassa, silti mietin, miten tässä käy. Olen luontaisesti varovainen kaikessa, mikä on uutta.

Viruksesta uutisointi on saanut viikkojen ja kuukausien aikana epätodellisia piirteitä. Joskus artikkeleja lukiessani mietin, miksi media tekee viruksesta ikäänkuin ajattelevan, pahoja suunnittelevan roiston. Ikäänkuin se tietoisesti matkaisi ympäri pallon. Se, miksi virus leviää johtuu ihmisten liikkumisesta ja kanssakäymisestä toistensa kanssa. Meitä mahtuu tänne pallolle paljon. Olemme ajattelevia olentoja ja siksikin olisi suotavaa käyttää niitä ajatteluelimiä tällaisessa tilanteessa. Virus pääsee leviämään, kun ajatusmalli on vähättelevä. Jos miettii vain itseään eikä välitä tekojensa seurauksia, ne ovat luettavissa lopulta tartunta- ja kuolintilastoista. Helposti myös verrataan uutta virusta vanhoihin maailmaa vuosittain kiertäviin pöpöihin. Ero on pieni mutta selkeä. Kausi-influessaan voidaan antaa rokote, joka suojaa riskiryhmiä. Se, ottavatko ihmiset rokotetta, on toinen juttu. Kyseenalaistus koronan vaarallisuuteen todetaan myös siten, että tappaahan se tavis influenssakin, kymmeniätuhansia vuosittain maailmassa. Totta mutta pitääkö ehdoin tahdoin lisätä sitä inhimillistä tuskaa heittäytymällä kiukuttelevaksi uhmaikäiseksi ja jatkamalla arkeaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa?

Kun luimme ensimmäisestä koronan aiheuttamasta ihmishengen menetyksestä Kiinassa, miten reagoimme? Tuskin yhtään mitenkään. Kun luimme ensimmäisestä eurooppalaisesta menetetystä ihmishengestä, miten reagoimme? Viruksen kulku ja eteneminen mitä ilmeisimmin alkoi kiinnostaa enemmän. Kun luimme ensimmäisestä suomalaisesta uhrista, oli vaikutus jo takapihallamme. Silti. Vaikka ensimmäinen ihminen kuoli koronaan Kiinassa, hänellä oli perhe, läheisiä, sukulaisia, joihin kuolema taatusti vaikutti. Miksi ihminen Suomessa sulkee korvansa, kun ihminen Kiinassa kuolee? Koska se ei kosketa häntä. Se on jossain kaukana, näkymättömissä, eikä se vaikuta mitenkään suomalaisen ihmisen arkeen. Siinä vaiheessa.

Juuri tuo sana näkymätön. Kun isovanhempamme sotivat, pelko oli läsnä niin rintamalla kuin kotijoukoissakin. Pelko siitä, että taistelussa voi haavoittua, terveys voi mennä tai voi kuolla. Mutta ero tämän päivän taisteluun oli siinä, että vihollinen oli sodassa näkyvä. Taistelussa viruksen leviämistä ja sen vaikutuksia vastaan on vastassa näkymätön vihollinen. On tehty paljon tutkimuksia ja ennusteita, verrattu uutta virusta tunnettuihin muihin koronaviruksiin ja vertailtu mm viruksen tarttumista. Jossain vaiheessa on todettu, että kaikille ei tule minkäänlaisia oireita, vaikka saisikin virustartunnan mutta silti voi tartuttaa muita, täysin tietämättään. Näkymättömyys tekee taistelusta vaikean. Siksi emme voi nojata vain siihen, että riittää kun pysymme flunssaisina peiton alla, kaukana muista. Tärkeää on nyt eristäytyä mahdollisimman tarkasti tarpeeksi pitkään. Avata jokaikisen sydämessä olevan empatiaoven ja ajatella omaa nokkaa pidemmälle. Miksi tuottaisimme tarpeetonta surua, tuskaa ja epävarmuutta käyttäytymällä kuin uhitteleva teini? Jokainen voi ajatella asian niin, ettei todellakaan ole tässä asiassa yksin. Tässä asiassa on mukana koko maailma. Kaikki ne lapset, nuoret, aikuistet ja vanhukset ympäri suuren mutta lopulta niin pienen kauniin pallomme.

Olen seurannut somessa ystävieni, tuttujeni ja tuntemattomienkin ihmisten reaktioita koronan aiheuttamiin poikkeustoimiin. Niin Suomessa kuin muuallakin. Huumori on yksi keino kestää eristäytymistä. Mikäpäs siinä, kunhan muistaa pysyä siellä kotona naureskelemassa. Paljon pursuaa tietoa ja vinkkejä siitä, miten kestää jatkuvaa yksinoloa tai pelkästään perheen kanssa olemista. Ulkoilu, musiikki, pelit ja kotijumpat jne. Vanhukset ovat kovilla. Lastenlapset eivät voi kyläillä. Meille kaikille tärkeät halaukset ovat suuri voimavara etenkin yksineläville ikäihmisille, mutta ne ovat nyt kuukausia pois arjesta. Se, mikä suurimmalle osalle työikäisistä ja nuorista on arkea, puuttuu osalta vanhuksista. Nettiyhteys ja somet. Pelko siitä, että virus pääsee vanhainkoteihin ja hoivalaitoksiin estää nyt uuden oppimisen.

Arjen työt jatkuvat osalla ihmisistä Suomessakin. Tekee häijyä lukea lomautuksista, irtisanomisista, konkursseista ja talouden synkistä näkymistä. Nämä kaikki siitä syystä, että ihmiset eivät nyt voi kuluttaa olemalla läsnä, käydä aktiivisesti lomilla pitkin ja poikin eivätkä elää vapaasti muutenkaan, koska ihmishenki ja terveys menevät aina rahan edelle. Se, kuinka paljon muutokset yritysmaailmassa vaikuttavat ihmisten terveyteen, on tätä kaikkea seuraava uusi taistelu. Ne, jotka töissä käyvät, altistavat itsensä virukselle muita herkemmin. Turvallisuuden tunne on nyt kortilla. Voi kuitenkin koettaa tehdä arjestaan mahdollisimman toimivan, pitämällä kiinni niistä toimista, jotka luovat jatkuvuutta. Yli tämän poikkeustilan. Yksinkertaisimmillaan se on vaikka yhteinen ruokailuhetki, etätöistä ja etäkoulusta huolimatta. Ulkoiluttaa sitä lemmikkiä ja tehdä yhdessä juttuja perheen kanssa. Yksinelävät ovat tässä tilanteessa ehkä askeleen edellä muita, sillä rytmi heillä on tähänkin asti ollut omanlaisensa, omin eväin rakennettu. Silti sosiaalinen, fyysinen eristäytyminen on voimakas efekti. Nyt vaaditaan sitä järjen ja tunteen yhteispeliä, kekseliäisyyttä. Yksi tärkeä pointti tässä on jättää ne alkoholilitkut ostamatta ja juomatta. Mitään lisätraumoja ei kannata enää alkaa hankkimalla hankkimaan perheväkivallan seurauksena.

Globaali maailma muuttuu. Ylenpalttinen ja älyttömiäkin piirteitä saanut liikkuminen tulee muutoksen eteen. On syytä miettiä tarkoituksenmukaisemmin sitä, miksi menee jonnekin ja onko se välttämätöntä. Asiat voidaan hoitaa kotisohvaltakin, ja ilmastoystävällisemmin. Tässä on ympyränmuotoinen oivallus. Se, että pieni näkymätön virus aiheutti vuodenvaihteessa lenssua kaukana, kaukana Kiinassa (maailma on suuri), on tosiasia, että muutamassa viikossa todetaan satoja tuhansia tartunnan saaneita, kymmeniä tuhansia tautiin kuolleita ja vieläpä kaikkialla maailmassa (maailma on pieni). Koronavirus on opettanut meille sen, että vaikka fyysinen maailma on ihmisen mittapuussa suuri, liikkuvuus ja massat ovat huikean suuria ja lopulta, henkinen maailma on hyvin liki ja läheinen. Ihmiskunta tarvitsee kokonaisvaltaisen, näkymättömän pienen viruksen, herätäkseen siihen, että olemme tässä maailmassa, tässä arjessa yhdessä, välimatkoista huolimatta. Onneksemme emme kuitenkaan ole lopulta yksin nytkään, vaikka piilossa toisiltamme olemmekin.

Koska olemme ajattelevia olentoja, edelleen, tilanne alkaa jossain vaiheessa helpottaa. Globaalisti, paikallisesti Suomessa ja myös siellä omassa lukaalissasikin. Virus leviää niin kauan, kun sille annetaan alustaa levitä. Pikkuhiljaa kasvaa niiden ihmisten määrä, jotka ovat saaneet immuniteetin ja myös, toivottavasti, niiden ihmisten määrä, jotka eivät ole tyrkyllä toreilla ja turuilla saamassa itselleen virusta. Lopulta viruksen eksponentiaalinen tarttuvuuskäyrä kääntyy laskuun, tautikuolemat harvenevat ja tulee aamu, jolloin rajat ovat auki, matkailu herää arkeen ja vanhukset saavat halauksia. Enkeleitä uniinne <3

Ahdistuksen ilmapiiri

Kärvistelin keskiviikkoillasta perjantaiaamuun selkeässä, korkeassa kuumeessa ja jäin miettimään, johtuiko se koronasta. Kuumeen lisäksi ei oikeastaan ollut mitään muita oireita, hyvin lievää lihassärkyä ja paineen tunnetta rintalastan alla lukuunottamatta. Nämäkin oireet katosivat keskiviikkoillan jälkeen. Miksi tätä mietin? Siksi, että Suomessa ei testata vähäoireisia, koska testausvälineistä ja ajasta on pulaa. Kaikkien vähäoireistenkin potilaiden testaus söisi hirveästi aikaa ja resursseja hoitohenkilökunnalta ja kun virus on totaalisesti globaali ongelma, myös välineiden saanti on kiven alla. MUTTA. Vaikka henkilökohtaisesti jatkan olemista ja arkea niin, etten ole sairastanut koronaa (koska en siis tiedä kuumeeni syytä), näen tässä ongelman, joka syö pohjan kaikilta laajoilta paikkojen sulkemisilta, eristämisiltä ym toimenpiteiltä.

Oletetaan, että tautini olisi korona. En siis tiedä sitä. Menen töihin digiklinikan ohjeistuksen mukaan yhden oireettoman päivän päästä. Olenko siis silloin siinä kunnossa, etten taatusti tartuta tautia työyhteisööni? Toinen juttu. Mieheni mitä ilmeisimmin sai myös taudin. Hän saattaisi sairastaa sen täysin oireettomana tai hyvin lievin oirein kuten minäkin. Koska minua ei testattu, emme tiedä tautini vakavuutta ja teemme kuten meitä ohjeistetaan: Mieheni jatkaa normaalisti töitään (jos minut olisi testattu, mieheni olisi statuksella altistunut ja olisi kaksi viikkoa karanteenissa) ja hän menee sitten hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa kauppa ym asioita, ja mahdollisesti tartuttaa juuri niitä, joita varten Suomi on nimenomaa eristyksissä.

Miksi näin?

Myös sairasloma-asiat on hoidettu hieman miten sattuu. Työnantaja voi kirjoittaa 1-7 päivää saikkua, meillä se on 1-3 päivää. Entä sitten? Otan yhteyttä digiklinikkaan, jossa tarkkaan kysellään, olenko ollut ulkomailla tai tekemisissä koronatestatun ihmisen kanssa, joka on sairas. Kysellään myös omat perussairaudet ja voinnit. Kun vastaus on ei, en ole ollut ulkomailla enkä ole tavannut (ainakaan tietäen sitä) koronapotilasta ja olen ihan ok kunnossa, ohjeistus kuuluu, että yhden oireettoman päivän jälkeen voin palata töihin. Mutta miten se tartuttavuus sitten lopulta menikään? Mediassa toitotetaan, että pysy kotona kaksi viikkoa, jos olet altistunut (itämisaika on 2-12 vuorokautta) tai jos olet vähääkään oireinen, älä mene töihin ja ole riittävän kauan kotona sairastamassa. Mutta sitten diginä sanotaan, että kahden kuumeisen päivän jälkeen, mene töihin yhden oireettoman päivän jälkeen. Voiko koronan tartuttavuus loppua kolmen päivän päästä oireiden alkamisesta? Näin on tämänhetkinen linjaus. Vähäoireisen on vaikea tietää, milloin ne oireet lopulta ovat kokonaan pois. Ehkä olisi parempi olla suoraan viikko pois töistä, jotta varmistuisi se, ettei tauti leviä. Ja jos oireita on pidempään, niin silloin tietysti sairaslomakin jatkuisi pidempään.

En yhtään ihmettele, että virus leviää.

Mutta en siis tiedä, oliko tauti koronaa. Arki jatkuu eteenpäin vältellen kontakteja, hoitaen iäkkään äitini kauppa-asioita ja pesten käsiä. SILTI… ajatukset eivät anna rauhaa. Mitä jos tartutan tautia eteenpäin ja nimenomaa riskiryhmän ihmisiin? Suomen voimassa olevat koulujen ym sulkemiset, maakunnan eristykset ja muut toimet ovat hyviä mutta eivät riittäviä, ellei potilaita testata ja siten tiedosteta, missä virus jyllää. Kun todetaan vähäoireinenkin korona, sen kantaja suoraan läheisineen vähintään kahden viikon karanteeniin tai niin kauaksi aikaa, kunnes oireet ja tartuttavuus ovat pois.

Jos tuntemattoman pelko ahdistaa, vielä enemmän ahdistaa, jos itse voi olla se, joka sitä pelon aiheuttajaa tiedostamattaan levittää. Isoissakin projekteissa pitäisi rakentaminen aloittaa perustuksista. Seulotaan tarkkaan ne maanhiljaisetkin, vähäoireiset, muutoin tämä homma karkaa käsistä ja terveydenhuolto ihan oikeastaan kuormittuu.

korona

Tämä virus on ollut otsikoissa ja ihmisten mielissä viime viikkoina tiiviisti. Korona on rantautunut myös Suomeen ja epidemia on ovella. Ihmettelen suuresti vähätteleviä kannanottoja taudin vakavuudesta. Vaikka suurin osa sairastaa taudin lievänä, on myös niitä, joille se on hengenvaarallinen. Jokainen, joka taudin saa, myös levittää sitä, ellei henkilökohtaisesti pidä huolta siitä, että on poissa ihmisten seasta taudin tartuttavuuden ajan. Koska liikkeellä on myös tavallista lenssua ja jonkin verran myös astetta kovempaa influenssaa, olisi nyt tärkeää, että pienienkin oireiden tuntuessa, jäädään kotiin potemaan tautia (oli se sitten nimeltään mikä tahansa). Koska korona tarttuu suht helposti myös pinnoilta, sen voi saada lähestulkoon mistä vaan, missä ihmisiä liikkuu.

Eli jos nyt ei tuijotettaisi vain sitä omaa napaa ja ajateltaisi, että heh, tuohan on median vouhkaama pieni ja mitätön virus, joka ei minua häiritse. Paniikkiin ja pelkoon ei ole syytä vaan asiaa on hyvä käsitellä maalaisjärjellä. Mitä vähemmän kontakteja ja mitä enemmän käsien pesua, sen hitaammin virus etenee ja vanhuksia ja monisairaita pystytään auttamaan tarpeeksi hyvin ja tehokkaasti.

Työnantajien pitäisi nyt ymmärtää, että ihmiset ovat poissa töistä herkemmin ja niitä etätöitä voi ehdotella tehtäväksi, mikäli se on mahdollista. Koulut ja päiväkodit pitäisi laittaa kiinni matalalla kynnyksellä, kun alueella todetaan koronaa. Voisi myös toteuttaa lähiopetusta pienemmissä ryhmissä, jaksotetusti. Muutaman viikon seisokki on pienempi ongelma kuin laajamittainen, eksponentiaalisesti nouseva tartunnan saavien käyrä. Ja sinne jumppatunnille voi olla menemättä.

Koronavirus on tuonut jotain hyvääkin. Kiinassa ilmansaasteet ovat laskeneet voimakkaasti epidemian ollessa voimakkaimmillaan. Myös yhteenhiileen puhaltaminen on kasvanut ihmisten keskuudessa. Liikkuminen luonnossa ei ole kielletty altistuneiltakaan, joten tämäkin plussaa. Ihmiset löytävät uusia juttuja arkeensa. Lapset näyttävät selviävän taudista onneksi vähällä. Vaikka virus on pääosalle lievä ja vaaraton, pidetään huolta vanhoista ihmisistä ja niistä, jotka ovat todellisessa hengenvaarassa viruksen iskiessä kohdalle. Nämä perussairauksia omaavat ihmiset voivat olla (aikuisia) lapsiasi, puolisosi, ystäväsi tai vaikka naapurin mukava täti. Tarvitaan siis aimo annos yhteisöllistä vastuuta.

Kiitos ja toivon kaikille viruksetonta arkea <3

Suklaa on hyvää

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.

Ankkuroitu

Löysin liki neljä vuotta sitten kirjoittamani novellin olkapääleikkauksestani ja siitä toipumisesta. Koska minulle on tehty paljon leikkauksia ja nykyinen selän tilanne on hyvin häilyväinen, liitän tähän perään Ankkuroidun blogikirjoituksena. Tämä on osittain itselleni pohja, jota seuraten saatan kirjoittaa selästäni samantapaisen novellin.

Ankkuroitu

Syyskuussa kuluvaa vuotta (2015) astelin reippain askelin (niinkuin on tapanani töissä aina kulkea) asiakkaan pihaan, tarkoituksena viedä laatikkoon lehti. Mikään mahti maailmassa ei ole koskaan saanut minua pelkäämään pihassa irti juoksevia koiria, tai säpsähtämään pihapiirissä olevia humalaisia ihmisiä saati sitten että väistelisin myrskyn saattelemaa vastatuulta, kaatosadetta, metrisiä lumiröykkiöitä tahi mitään vastoinkäymistä silloin, kun täytettävänäni on työn vaatima toimenpide. Mutta vaikka kuinka olin rohkea ja peloton, ja astelin varmoin askelin kohti päämäärääni, en osannut kymmenen vuoden kokemuksellakaan aistia tätä salakavalaa olentoa, joka kirjaimellisesti kietoutui minuun. En oikein ymmärrä, miksi niitä pidetään vapaana, keskellä yötä pihoissa, ilman, että on minkäänlaista varoituskylttiä edes lehdenjakajaa varten. No, joka tapauksessa, astelin pihassa ja aloin nousta rappuja ylös laatikolle. Sieltä se tuli, täysin varoittamatta! Kouluttamaton puutarhaletku. Se kiepsahti jalkojeni eteen, venyttäen itsensä täyteen mittaansa, aivan varoittamatta ja äänettömänä. En oikein ole tähän mennessä vieläkään selvittänyt, millaista äänimaailmaa puutarhaletkut käyttävät saalistaessa. Itse en kuullut mitään. Tai no, käsien varaan kaatuessani kuulin kyllä tömähdyksen, mutta uskoisin sen tulleen minusta, en puutarhaletkusta. Sen jälkeen kuulin vielä muutaman suomalaisen sivistyssanan lausutuksi, tosin nekin, luulen, tulivat minun suustani, ei puutarhaletkun.

Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei nähnyt. Otin lehden maasta, katsoin jalkoihini ja siinä se köllötti. Täysin viattomana, ja äänettömänä yhä. Eikä se edes vaivautunut siirtymään. Ei, en potkaissut sitä vihapäissäni. Vein vain lehden laatikkoon ja astelin varovasti letkun yli ja palasin kadulle. Ja tottakai, jatkoin työni loppuun.

Yön päätteeksi sitten vihdoin unille. Muutaman tunnin unet keskeytyivät sitten kovaan särkyyn vasemmassa olkavarressa. Makasin hetken hiljaa petissä ja kuulostelin. Tuttuakin tutumpi särky. Nousin ylös vain huomatakseni, että olkapää on todella kipeä. Mietin kolmen vuoden takaista tapaturmaa ja oireita olkanivelessä. Tiesinpä jo siinä vaiheessa sen, mikä diagnoosi tulee olemaan. Muutamien päivien päästä löysin itseni työterveyslääkärin vastaanotolta. Tarvitaan kuvaus. Ultra. Lähete sinne, tuossa ole hyvä. Työterveyslääkäri taitaa tuntea minut jo hyvin, sillä lähetettä ojentaessa, hän katsoi minua ja sanoi: Et taida haluta jäädä sairaslomalle? Sairaslomalle, mie? No en, vastasin.

Ultra tehtiin ja tiesin tuloksen ennenkuin radiologi ehti edes avata suutaan. Tämä on ehjä lukuunottamaatta valtavaa verenpurkausta kudoksissa. Takaisin lääkärille ja uusi lähete erikoislääkärille. Jälleen tiesin, mitä sitten seuraa. Lähete magneettikuvaukseen. Kalpenin ennenkuin pääsin ulos vastaanotolta. Se putki on tuskainen paikka. Ei fyysisesti vaan psyykkisesti. Kävelin vielä röntgeniin tilaamaan ajan rekkaan, ja sitten odottelemaan viikon verran aikaa…
Viikko tuntui pitkältä. Minusta se oli vaan hyvä. Olisi voinut olla vieläkin pidempi. Oli paljon töitä, sekä yöllä että päivällä ja muuta puuhaa kotona koirien ja poikien kanssa. Minusta tuntui niin mukavalta, kun päivät matelivat. Sitä melkein jo unohti kaiken kiireen keskellä, mikä oli seuraavana tiistaina edessä. Lopulta se päivä kuitenkin koitti. Lampsin röntgenin luukulle ja sitten odottamaan. Minun tuuria se, että ajat olivat tunnin myöhässä. Laitoin viestiä Ismolle, joka tuli seurakseni istumaan ja pitämään minua kädestä kiinni. Minua ei pelottanut. Ei, ei todellakaan pelottanut. Minun sisällä, jossain hyvin syvällä, odotti kamu nimeltä ahdistus ja hänen kamunsa paniikki. Ensin mainittu päätti lähteä ulkomaailmaan ensin… Puristin aina vaan kovempaa Ismon kättä. Tunsin, kuinka sydän alkoi reagoimaan ahdistuksen avatessa ulko-ovea. Sitten minut kutsuttiin sisään. Siis varjoainetta niveleen. Ismoa kuvotti ne piikit, jotka minuun iskettiin, minua ei. Mie taistelin tämän sitkeän kamun ulosmarssia vastaan. Vääjäämättä se teki tuloaan viekkuun. Ei olisi tarvinnut.

Paineen tunne nivelessä. Varjoaine teki tilaa itselleen. Ei onneksi mitään kipua. Heipat Ismolle, joka lähti siirtämään autoani ja nousin rekkaan. Tutut kuviot. Olisin voinut ottaa kelloani ja sos-passiani pois tuntitolkulla, ei minulla tässä mikään kiire ole. Katsoin röntgenhoitajaa, olen valmis. Hän katsoi minua ammattilaisen ilmein takaisin. Onko kaikki hyvin, hän kysyi. Ei, ei ole hyvin. Tunsin kuinka ahdistus irvaili minulle. Olkapäälläni. Siinä se istui, heilutteli pitkiä koipiaan, irvokkaasti istuen kipeän käsivarteni päällä. Koetin epätoivoisesti tiputtaa sen maahan, vaikka tiesin jo ennakkoon sen olevan turha toimenpide. Katsoin uudestaan röntgenhoitajaa. Mie en pysty olemaan tuolla. Näytin kädelläni hänen ohitseen, hänen takana näkyvää magneettilaitetta, putkineen. Hoitaja kysyi, sanoinko asiasta varjoainetta saadessani. Kyllä sanoin, mutta vastaus oli, että asenteella sieltä selviää. Hoitaja pyöritteli päätään. Hetkeksi tuli vahva olo. Röntgenhoitaja oli ammattilainen. Hän tiesi, mitä magneettiputki toisille voi aiheuttaa. Ahdistus liukastui ja putosi lattialle. Nopeasti se kuitenkin kiipesi siihen takaisin, vikkelä kun oli. Koetin parhaani mukaan tehdä ahdistuksen matkan vaivalloiseksi, vääntelehtimällä ja korjailemalla vaatteitani vähänväliä. Ulkopuolisesta käytökseni varmaan näytti hermoilemiselta. Tosiasiassa kuitenkin koetin kaikin tavoin saada ahdistuksen karistettua kimpustani. Se mokoma onnistui kuitenkin tavoitteessaan ja istui jälleen tiiviisti olkapäälläni. Menin lavitsalle ja hoitaja kiinnitti olkapääni telineeseen. Tunsin voimakasta kipua, nivel oli pahasssa asennossa. Samalla tavalla siihen koski kolme vuotta sitten, kun se magneettikuvattiin. Luurit päähän ja se paras ystävä käteen: pallo, jota painamalla hoitaja tulee hetkessä luokseni, kun olen putkessa.

Kuulokkeista kuulin hoitajan rauhoittavan äänen. Kuvaus alkaa, ensimmäinen sarja kestää niin ja niin monta minuuttia. Rauhoittelin itseäni. Vaikka putki oli ahdas, ahdistus onnistui roikkumaan mukana. Itse asiassa se asettui irvokkaasti tyynylleni, aivan pääni viereen. Miten se kehtasi? Retosteli vielä pehmeällä tyynyllä ja näin sivusilmällä, kuinka se kaivoi taskustaan kännykän. Kelle se nyt soittaa, magneettiputkessa. Teki mieli painaa palloa ja ilmoittaa hoitajalle, että täällä on matkapuhelin magneettilaitteessa. Lopulta katsoin kuitenkin järkevämmäksi keskittyä itseni rauhoittamiseen. Niinpä. Ahdistus sai rauhassa soittaa. Ja nyt jälkikäteen tiedän, kelle se soitti. Parhaalle kamulleen, paniikille.

Ensimmäiset minuutit keskityin työasioihin. Mietin itseni piireille ja jaoin lehtiä. Se toiminto on minuun niin syvälle selkäytimeen varustettu, että se on helppoa, jopa magneettiputkessa. En muista enää mille kadulle pääsin, kun aloin tuntea vastustamatonta halua liikkua. Liikkuminen on tietenkin kielletty putkessa. Koska tiesin, etten saa liikkua, minua alkoi hermostuttamaan. Ja se oli se huume, joka sai ahdistuksen kamun liikkeelle. Hermostuminen antoi paniikille työkalut ja jälleen kuulin, kuinka ulko-ovi narahti. Paniikki iskeytyi suoraan päin minua. Se lietsoi jokaista lihastani liikkumaan, se lietsoi kipua olkapäässäni. Se jollain käsittämättömällä tavalla sai putken seinämät lähestymään minua. Ja vaikka minulla oli silmät kokoajan tiukasti kiinni, tunsin sen lähestymisen. Muutamien kymmenien sekunttien ajan koetin pitää itseni kasassa. Taistelin vahvasti, siihen olen tottunut mm. kestävyysjuoksussa. Sitten tuli piste i:n päälle. Ajatukseni karkasivat lehtienjaosta tilanahtauteen, hautaan, putoamiseen, luiden särkymiseen, murskaantumiseen. Painoin palloa. Ja odotin. Todellisuudessa hoitaja oli luonani viidessä sekunnissa. Minusta tuntui kuitenkin, että hän viipyi matkalla tunnin.

Sitten pääsin pois putkesta. Ahdistus ja paniikki katosivat. Raukkamaista. Eivät jääneet edes loppuselvitykseen. Katosivat vain. Hoitaja kysyi rauhallisesti, miten voin. Pyöritin vain päätäni. Hetken keskusteltuamme, päädyimme ottamaan casen viikon päästä uudelleen, lääkityksen avulla. Huokaisin helpotuksesta, ulos. Ismo oli ulkona vastassa. Kuinka hän osasikaan tulla paikalle juuri silloin? Menin huilaamaan teekupin ääreen ennen ajomatkaa kotiin.

Seuraava viikko tuntui lentävän. Itse en mitenkään siitä nauttinut. Tiesin, että joudun pian taas putkeen. Vaikka hoitajat kuinka minulle vakuuttelivat, että lääke, jota saan, rauhoittaa minut täysin, sinkoilin seinille yhden jos toisenkin kerran pitkin viikkoa. Minusta jotenkin vain tuntui siltä, että seinät nimenomaa halusivat minun tekevän niiden kanssa lähempää tuttavuutta. Niinpä seuraava tiistai saapui pian, aivan liian pian. Ismo haki minut kotoa ja vei tutkimuksiin. Tultiin sovittuun aikaan hoitajan luo. Hän katsoi minua arvioiden. Jaa, että olet noin pienikokoinen. Kuinkahan paljon tätä uskaltaa sulle antaa? Katsoin häneen kysyvästi. Mie en halua laukata täällä jatkuvasti. Anna nyt sellainen annos, että taatusti pystyn putkessa makaamaan. Tämän ääneen sanottuani, kamuni sisätiloissa tuntuivat liikehtivän. Ahdistus ja paniikki. Lopulta hoitaja teki päätöksen. Tässä sinulle norsun annos, isompi mieskin rauhoittuu tämän määrän kanssa täysin. Napit naamaan ja lasi vettä perään. Olin yhä tilassa, jossa taistelin painamalla ulko-ovea tiiviisti kiinni. Käveltiin sitten Ismon kanssa pitkin Lääkärikeskusta, sillä lääke ei heti alkanut vaikuttamaan.

Koska olen elämäni aikana joutunut samantyyppisiä lääkkeitä ottamaan ennenkin, tiesin milloin on aika istua alas. Silloin, kun hienoinen humina sekoittaa äänet tuulen pauhuksi, ja rakennusarkkitehdin kunto alkaa arveluttaa lattioiden vaaterin muuttuessa kaltevaksi. Väsymystä en tuntenut lainkaan, ainoastaan lievää ajattelun hitautta. Ismon mielestä puheeni oli hieman puuroista. Kamuni sen sijaan pysyivät ärsyttävän innokkaina ulko-oven liepeillä. Mietin itsekseni, mikä annos riittää loppujen lopuksi siihen, että ne molemmat pysyvät sisätiloissa.

Lopulta varjoaine huoneesta kutsuttiin minut paikalle. En ole ikinä pelännyt tai ollut moksiskaan mistään piikityksistä. Muutaman kerran olen saanut verikokeissa tuta, miltä tuntuu, kun neula menee ohi suonen mutta olen sivuttanut tunteen olankohautuksella. Tällä kertaa oli toisin. Minusta tuntui, että varjoaineen laittaja ei ollut oikein ajantasalla. Ensinnäkin hän höpötti liikaa. Vastapäätä minua siis istui keski-ikäinen mies, joka soljutteli sanoja suustaan kuin runoilija. Paitsi, että hänellä oli valkoinen takki päällään ja hän oli radiologi. Koetin parhaani mukaan olla mukana juonessa ja juttelin takaisin. Kaikki sujuikin mielestäni kohtuullisesti, ja välillä jopa mietin, että voisin vaikka tähän torkahtaa. Ehkäpä lääke vaikutti paremmin, kun olin makuuasennossa. Mutta sitten, tämä valkotakkinen runoilija sanoi ääneen oh hoh ja samaan aikaan viiltävä kipu lävisti koko olkavarteni. Minulta pääsi useampi sivistyssana (näin Ismo minulle jälkikäteen kertoi). Kipu oli valtava. Puudutuspiikki oli osunut ohi kohteensa ja jälki sen mukaista. Lääkäri lisäsi vauhtia, siis sanojen suoltamista ja iski kaksi puudutuspiikkiä lisää. Oli aivan sama, vaikka minulle olisi annettu norsulauman kaatava annos rauhoittavia, mieleni sopukoita viilsi primitiivinen vaisto, joka kehoitti pakenemaan. Pysyin kuitenkin lavitsalla mutten ollut enää tippaakaan rauhoittunut, väsynyt tai tokkurainen. Lopuksi varjoaine niveleen ja kipu yltyi.

Ismo talutti minut rekkaan. Olin jo moikkaamassa hänelle heipat, kun hoitaja sanoi, että Ismo voi tulla mukaan pitämään minua kädestä kiinni. Suuri helpotuksen tunne ympäröi minut kokonaan. Päässäni oli lisäksi kumma tunne. Väsymystä en tuntenut tippaakaan. Mutta ahdistus ja paniikki taisivat jäädä rekan ulkopuolelle. Tai jos olivat mukana, olivat saaneet sen norsunannoksen ainetta sisuksiinsa ja makasivat jossain mieleni sopukoissa kuin pullokaupalla olutta nauttineet juhlijat. Pienen pieni väre pakenemisesta pysyi kuitenkin kokoajan ajatuksissani. Olin valmiina pakenemaan mutta kiltisti seurasin hoitajaa putken luo. Puristin Ismon kättä kokoajan. Katselin putkea voitonriemuisena. Päätin, että pysyn putkessa, tapahtui mitä tapahtui. Tämäkin hoitaja oli aivan huippu ihminen ja jutteli rauhoittavasti minulle ja kertoi samalla Ismolle, mitä tapahtuu ja missä hän voi olla.

Kuvaus käynnistyi. Hoitaja kertoi kuulokkeiden kautta tutkimuksen etenemisestä. Ismo retkotti epämääräisessä asennossa jalkani vieressä, pitäen tiukasti kiinni kädestäni. Tai se taisin olla mie, joka kättä eniten puristi. Lääke ei edelleenkään väsyttänyt. Pintajännitys oli poissa mutta yhä sisälläni pidettiin bileitä, joista väkisin oltiin tulossa ulos. Kun sitten tunsin sen saman pakottavan tarpeen liikkua, puristin Ismon kättä. Hän vastasi välittömästi puristukseeni silittämällä sormiani. Taistelin. Muutamien minuuttien välein hoitaja ilmoitti uudesta kuvauksen kestoajasta. Tunsin, kuinka ahdistus ja paniikki tanssivat lääkeainehumalassa vatsani päällä. Välillä tanssi yltyi hurjaksi rumbaksi ohimollani. Puristin silmiäni yhä tiukemmin kiinni ja sanoin itselleni puoliääneen, että norsut saattavat kaatua tähän aineeseen mutta mie en. Silti, vaikkei lääke vaikuttanut minuun sillä laajuudella, mikä oli oletus, lääkkeellä oli kuitenkin rauhoittava vaikutus nimenomaa paniikin askeleiden nujertamisessa.

Sitten kuulin parhaan mahdollisen tiedon kuulokkeista. Viimeinen sarja. Muutama minuutti. Hiljaisuus. Ovi kolahti ja hoitaja veti minut ulos putkesta. Ismo oli hyvin voipuneen näköinen. Puoli tuntia ties missä asennossa, jännittyneenä, hän oli hoitanut lempeästi tehtävänsä. Mie olin, lääkkeen avustamana, nujertanut ahdistuksen ja paniikin ulosmarssit ja selvisin hauta-murskaantumisesta ehjin nahoin. Kun nousin istumaan, alkoi huone pyöriä. Hoitaja ja Ismo auttoivat minut ulos. Katselin aamupäivän taivasta hymy huulillani. Mietin sekunttien murto-osissa historian siitä, miksi mie taas jouduin makailemaan putkessa. Jos ei pysy pystyssä, voi sattua kaikenlaista. Sitä kuitenkin on oppinut pitämään tasapainonsa jo vuosikymmeniä sitten, ja nyt sitten tekee tuttavuutta maankamaran kanssa liian vauhdikkaasti. Ismo keskeytti historiikkini pohdinnan.

Sitten elimistöni alkoi reagoimaan lääkkeeseen uudella tavalla. Väsymys astui kuviin ja huimaus yltyi. Tuntui, että vasta nyt olisi kannattanut joutua putkeen. Olin niin rättiväsynyt, että olin nukahtaa Ismon viereen. Tuollaista väsymystä ei tule vaikka valvoisin kaksi vuorokautta putkeen. Ja sitähän yötyöläinen, joka vielä päivätkin juoksee lisätöissä, vääjäämättä joutuu kokemaan. Olen aina ollut vahva valvomaan. Nyt kuitenkin väsytti tavalla, joka oli… noh, hyvin unenomaista. Lopulta Ismo auttoi minut autoon ja lähdettiin ajelemaan kotiin. Matkasta en muista mitään. Kotiin päästyämme kaaduin sänkyyn. Nukuin ja nukuin. Onneksi seuraava yö oli vapaa, muuten olisin tehnyt työt muistamatta mitään. Tosin, jos ne kertaalleen on tehnyt putkessa maatessa, miksipä ne eivät olisi sujuneet uudestaan paikanpäällä.

Magneettikuvauksen tulos, 13. ja perjantai, Ramin vastaanotolla.

Magneettikuvauksesta toivuttuani tilasin ajan kirurgilleni kuullakseni, mikä olkapäässäni on vikana. Historiamme tämän vanhan herrasmiehen kanssa on pitkä, onhan hän operoinut minua päästä varpaisiin kolmattakymmentä kertaa. Aikojen alussa, ensimmäisten leikkausteni seassa tapahtui aikoinaan isompi fiba, joka johti siihen, että operoitu polveni sai matkaansa ei toivotun vieraan: sairaalabakteerin. Muistan sen kuin eilisen päivän, valitettavasti. Polven leikkaus meni hyvin, sieltä poistettiin irtonaisia rustopaloja. Muutama päivä leikkauksen jälkeen heräsin tunteeseen, jota en toivo koskaan enää tuntevani. Kipu. Kun liikutin leikatun jalan varpaita, tajuntani pimeni. Olen aina pitänyt pimeästä mutta kivun kera tuo tunne oli vähintäänkin katastrofaalinen. En pystynyt liikkumaan milliäkään ilman viiltävää, koko naisen läpi kulkevaa tuskaa. Muistan siinä maatessani pohtivani pitkään, nostanko peiton ja kurkkaan, miltä polveni näyttää. Näin vuosikymmenten jälkeen, jos vain olisi ollut mahdollista, olisi kannattanut olla katsomatta. Polveni oli valehtelematta jalkapallon kokoinen. Sitten pikakelaus sitten hetkeen, jolloin kirurgini pelasti minut pinteestä. Olin maannut verenmyrkytys tilassa letkuissa pari viikkoa Karhulan sairaalan osastolla sairaalabakteerin jyllätessä elimistössäni. Oli 20-vuotis syntymäpäiväni. Aamulla toinen lääkäri tokaisi minulle, että tiputushoito jatkuu, ei mahista irrottautua letkuista. Sitten Rami ilmestyi iltapäivällä sattumalta osastolle. Hän kävi katsomassa minua. Katsoin masentuneena sängynpohjalta, vasen polvi oikosenaan petissä. Sanoin hänelle hiljaa, aivan varoen, ikäänkuin polveni olisi voinut mennä rikki kovempaa ääntä käyttäessäni. Ota nää piuhat multa irti, haluan liikkumaan. Rami katsoi minuun, silitti päätäni ja irrotti minut letkuista. Nousin hänen avustamanaan istumaan, hetki paikallani ja kyynersauvat käsiin. Ja niin alkoi toipuminen sairaalabakteerin ikeestä. Kaiken kaikkiaan toipuminen kesti 4 kuukautta, jonka aikana jäykistynyt polvi saatiin uudelleen liikkuvaksi.

Nyt sitten istuin Ramin vastaanoton oven takana, ties kuinka monetta sadatta kertaa. Tuo luku ei suinkaan ole liioiteltu, sillä Rami on leikellyt minua yli 20 kertaa ja joka leikkauksen yhteydessä olen joutunut käymään 10-20 kertaa vastaanotolla. Minulla oli vahva tunne ja jopa tietoisuus tulevasta diagnoosista, olihan Rami leikannut samaisen olkapääni reilu kolme vuotta aiemmin. Oireet olivat täysin samat. Mietin siinä istuessani, mitä kaikkea silloiseen tapaturmaan sisältyi. Sitä kun rakastaa juoksemista. Mutta tielle saattaa jostain metsän kätköksistä poukkoilla itsekseen vaeltavia kiviä ja oksia, joiden ainut tarkoitus on saattaa tielläkulkija nurin. Ja jos ne eivät onnistu tehtävässään täysin, niitä suuresti miellyyttää myös tilanne, jossa ihminen tahi eläin saattaa heidän avustuksellaan nivelensä epäloogisiin asentoihin. Seurauksella, että nivelsiteet, ne joustavat kuminauhat niveliemme ympärillä, joutuvat venytykseen, jota ne eivät kestä. Kuuluu paukahdus, jonka seurauksena loppujen lopuksi huomaat makaavasi leikkauspöydällä. Näin kävi silloin myös minulle. Otin kaatumisen kädellä vastaan ja olkapäästä repesi hauiksen pitkä jänne, ja kiertäjäkalvosin. 6 viikkoa sairaslomaa leikkauksen jälkeen. Tunsin silloin hyvin syvää masennusta, niin pitkän pakollisen makaamisen johdosta.

Rami avasi oven: Hilja Markkanen. Minua hymyilyttää. Minun luottokirurgini. Ollaan aina tultu mainiosti toimeen, aina hän on minut kuntoon saattanut ja hän on erikoinen lääkäri: hänet saa milloin tahansa kiinni tekstiviestein. Nyt hän kutsui minut sisään toista nimeä käyttämällä. Kipsutan sisään hänen vanavedessään. En ehdi edes istumaan, kun Rami kysäisee minulta, mitä kuuluu. Tunnen tuon kirurgin tavat. Tiedän hänen itseluottamuksensa ja ammattitaitonsa työnsä suhteen. Hän tietää, mitä tekee. Katson häneen hieman hämilläni. Ikäänkuin tuo mitä kuuluu alustus ei toisi mukanaan mitään hyvää. En ollut tippaakaan epävarma, ettenkö tulisi tälläkin kertaa kuntoon mutta, mikä ihmeen mitä kuuluu Laura… Heitän takaisin lopulta yhtä letkeästi mutta kysyen suurempia kuin kysynkään. Mitä kuuluu Rami, mitä minun olkapäästäni löytyi.

Hiljaisuus. Hiljaisuus, joka kestää aivan liian pitkään. Istu alas vaan, Rami lopulta sanoo ja huokaisee. Lävitseni iskeytyy tikari. Eikä mikä tahansa tikari. Ainakin kolmipäinen, tai vieläkin enempi päitä, ja väkäkoukullinen kalastusväline sekä joukko sähköankeriaita ja piikikäs ruusupuskakin vielä. Katson Ramia. Rami katsoo minua ja ottaa sivupöydältä olkapään pienoismallin. Hän käyttää potilaalle diagnoosia selittäessään aina sellaisia. Ne selventävät enemmän kuin tuhat sanaa. Kiertäjäkalvosimessasi on ammottava reikä. Ei repeämää vaan reikä. Leikkaus tulee olemaan suuri ja toipuminen helvetin pitkä. Katson häntä silmiin ja nieleskelen.

Pitkä. Mikä sana! Sitten Rami selittää. Olen mukana täydellä korvavarustuksella. Taisin lainata pari lisäkorvaakin jostain, sillä kuulin kaiken erittäin selkeästi. Joskus sitä ei haluaisi kuulla mitään selkeästi, ainakaan tuollaista, mitä kuulin siinä istuessani. Ymmärsin sanat. Ymmärsin leikkaustekniikan. Ymmärsin, pahus soikoon, sanan pitkä merkityksen nimenomaa toipumisaikataulussa. Kerran kuusi viikkoa. Käsi sidottuna vartaloon. Toisen kerran kuusi viikkoa, kertaa kaksi, olkanivelen uudelleen mobilosointiin. Kolmannen kerran kuusi viikkoa lihasten uudelleen rakentamiseen. Olen aina rakastanut matematiikkaa. Koetin laskea väärin ensimmäistä kertaa elämässäni. Koetin sitä ihan tosissani. 6+12 +6 = … 24 viikkoa! Sehän on liki puoli vuotta, pahimmassa tapauksessa. Kuitenkin vähintään 18 viikkoa eli yli neljä kuukautta. Puhalsin pitkään ja hartaasti hapet keuhkoistani. Ja lopulta haukkasin uutta ilmaa tilalle.

Sitten Rami kirjoitteli paperit valmiiksi. Istuin ja katselin tuttuja seiniä. Katselin Ramin vaaleita, pitkiä hiuksia ja hänen käsiään, joilla hän korjaa minua. Miten tämä voi olla mahdollista? Ajattelin kuitenkin, että ei hätää, tulen kuntoon. Kunnes Rami kääntyi minuunpäin sanoen, koetan laittaa sinut kuntoon. Koetat??? Rami on aina sanonut, että laitettaan sinut kuntoon. Nyt hän vaan koettaa. Mitä, sain kysytyksi. Tunsin, miten ajatus vyörysi ylitseni. Tunsin, miten jäin kaikkien kirjaimien, sanojen ja lauseiden alle. Tuijotin vain häntä ja koetin muuttaa mielessäni sanan koetan sanaksi laitan. Mutta ei se onnistunut. Eihän noissa sanoissa ole kaikki kirjaimetkaan samoja, aika vaikea niitä on samanlaisiksi vääntää. Ikuisuuden tuntuisen hetken jälkeen Rami jatkoi. Oli epävarmaa, onko reiän reunat tiiviit vai hauraat. Siitä on kiinni, saadaanko kiertäjäkalvosinta koskaan kuntoon.

Puhelut 19. ja 20.11. Arkea kivun ja odotuksen kanssa.

Seuraava etappi oli sitten tieto vakuutusyhtiöltä leikkauksen maksusitoomuksen saamiseksi. Koska kyseessä oli työtapaturma, asia tietysti hoidettiin työtapaturma vakuutusyhtiön kanssa. Virkailija puhelimen toisessa päässä osottautui hieman takakireäksi mutta jo toisen puhelun aikana otin tämän viulunkielen haltuuni, käyttäen hyväkseni sitä huumorinkukkaa, joka minulle on syntymälahjana annettu. Syntymälahjoja pitää osata hoitaa ja helliä sekä etenkin jalostaa elämänsä aikana. Nuorena naisena en tuntenut itseäni kovinkaan humoristiseksi ihmiseksi. Päinvastoin taisin olla lievästi tosikko. Elämä on kuitenkin heittänyt eteeni vuosikymmenten aikana kaikennäköistä haastetta, ihmissuhteita, tapahtumia ja sattumuksia, jotka ovat koulineet esiin sydämeni sopukoista hymyn ja etenkin kyvyn nauraa itselleni. Kun osaa muuttaa mielessään mutalammikon kauniiksi laguuniksi, pääsee jo hyvin pitkälle. Jokaisesta asiasta löytyy positiivinen puoli ja vaikkei löytyisikään, kannattaa silti etsiä niistä asioita, jotka saavat sinut nauramaan. Jos ei ääneen, niin hillittömästi itsekseen voi hekottaa ronskimminkin. Kukaan ei tiedä, miksi kasvoillasi on väsymätön hymy. Luulevat sinun vähintään voittaneen lotossa, tai muutoin auringon paistavan elämässäsi, kun todellisuudessa naurat itseksesi mahdottomalta tuntuvalle asialle tai tilanteelle, jopa kivulle. Anna vastaantulijoiden tulkita naamasi virnettä miten haluavat, sinulle virnistys on tie vapauteen.

Lopulta soitto vakuutusyhtiöstä tavoitti kännykkäni. Vastasin ja keskustelin. Ja sain tietoa, joka ensin pysäytti, tai lähinnä pystytti eteeni Kiinanmuuria suuremman elementin. Vakuutusyhtiöillä, etenkin työtapaturma sellaisilla, on omat sopimuskumppaninsa tiettyjen lääkäriasemien kanssa. Puhelun aikana selvisi, että Ramin pulju ei kuulunut näihin. Jouduin siis tilanteeseen, jossa minut leikkaa tuiki tuntematon ortopedi/kirurgi ja vieläpä toisella paikkakunnalla. Puhelu loppui ja pähkäilin tilannetta kotona. Olin saada ensin raivokohtauksen. Tai nousihan se raivo sieltä esiin voimakkaasti sanoin. Eli en pelkästään meinannut saada sitä, vaan sain. Aikani puhistuani rauhoituin. Aloin käyttää ajatteluelimiäni, puheen sijasta. On se kumma tuo Luoja. Se on luonut meille erilaisia tapoja tuoda esiin tunteita ja erilaisia tapoja niitä tulkita. Istuin alas ja mietin. Tutkin uuden leikkauspaikan nimiluetteloa ja löysin sieltä positiivisia juttuja. Tuttuja nimiä ja ajatteluelimiini alkoi tulla virtaa. Jospa tämä kuitenkin tästä. On vain oltava topakkana uuden paikan henkilökunnan kanssa. Olenhan aina riskipotilas leikkauksissa hemofiliani takia.

Sitten taas odotin. Seuraava puhelu oli odotettavissa lääkäriasemalta, jossa minut oli tarkoitus leikata. Tein mielikuvaharjoitteita niistä asioita, jotka minun tuli muistaa kertoa uuteen paikkaan. En kirjoittanut niitä ylös, koska ne ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Mielikuvaharjoitteet ovat muutenkin mukavia. Olet niissä ikäänkuin paikanpäällä jo ennakkoon. Olet ja elät hetket valmiiksi. Siten on lopulta helpompi saapua paikalle ja mikään, mitä kohtaat ei olekaan uutta, vaan kertaalleen läpikäytyä. Rutiinia. Kaikki ei tietenkään aina suju soljuen kuin kevätpuro. Joku pikkupoika on saattanut koulumatkallaan tehdä puroon padon ja silloin vesi alkaa kiertää uutta reittiä. Reittiä, jota et ole voinut ennakoida mielikuvaharjoitteissasi. Saattaapa olla myös niin, että kevät ei olekaan niin sateinen kuin alunperin piti olla. Puro on kuivunut kokoon. Tai toisinpäin. Vettä vihmoo viikkokaupalla kaatamalla ja ihmiset alkavat olla kyllästyneitä kumisaappaiden käyttöön ja autojen tuulilasinpyyhkimet on jouduttu kevään aikana vaihtamaan useasti, sillä tulvia nostattavat kevätsateet ovat rikkoneet yhden jos toisenkin parin pyyhkijöitä. Puhumattakaan siitä, millaisella voimalla pikku kevätpuro lorisee mäkeä alas.

Puhelin soi. Vastaan ja ilokseni puhelimen toisessa päässä on ammattilainen. Ymmärtävä, kuunteleva, asiallinen ja löytyipä puhelun aikana pieni vire nauruakin. Niin, ihan totta. Se, että sinun olkapää saksitaan auki ja toipuminen kestää kuukausia voi oikeastaan poikia sanoja ja lauseita, joille voi nauraa. Kuten se, että onhan teillä tarpeeksi siellä lääkäriasemalla sideharsotuppoja. Mulla kun toi veri ei hyydy, niin ois kiva jos en nukuksissa sotkisi koko asemaa… Asiat selkeentyy. Lääkäri tulee tutuksi nimeltä (vanha tuttavuus kaiken kukkuraksi), päivämäärä lyödään lukkoon ja sain vaikuttaa siihen loppujen lopuksi niin paljon, että itse sain sen sinne nimetä. Kärpäsiä lentelee kesäisin ikkunoissa. En vielä tähän ikään ole nähnyt ikkunoissa yhtää härkästä. Asioilla on kumma tapa järjestyä.

Tapaturman jälkeen, työterveyslääkärin käyntien, ultran, Ramin vastaanottojen, magneettikuvauksen ja puheluiden lisäksi arkeni täytyi töistä. Ja kivusta. Tämä on valinta, jonka teen joka kerta ennen leikkausta. En siis tee valintaa kivusta, vaan valinnnan pysyä töissä leikkaukseen asti. Valinta on siis tietoinen. Itse kaatusin ja kaatuminen johti tällä kertaa kiertäjäkalvosimeen tulleeseen reikään. Joka vaati leikkauksen. Jälleen. Vaihtoehtoja on aina kaksi. Jäädä sairaslomalle, kärsiä kivusta, odottaen mitään tekemättömänä leikkausta ja kuluttaen sairaslomapäiviä. Tai jatkaa töissä, kärsiä kivusta, saaden tehdä töitä eikä sairaslomapäivät kulu ennen vääjäämätöntä leikkausta, jonka jälkeen ei töihin kykene. Kumman vaihtoehdon siis valitsen? Helppoa. Pysyn töissä. Työni on miellyttävää ja osaan sen hyvin. Viihdyn siellä. Kipu on seuralainen joka tapauksessa, olin töissä tai kotona.

Kivun sietäminen on yksilöllistä. Itse olen huomannut, että mitä enemmän kipua joutuu kestämään, sitä enemmän sitä sietää. Itselläni on valtavan korkea kipukynnys. Jos luovutan kivun takia, luovutan, koska en enää kykene liikkumaan. Kipu on kuin vastavirta. Jos heittäydyt sen armoille, se vie sinut minne haluaa. Et hallitse sitä. Kipua vastaan taisteleminen uimalla jatkuvasti vastavirtaankaan ei pidemmän päälle onnistu. Väsyt siihen. Ainut keino elää ja kestää kipua, on luoviminen. Vastaan, myötään, vastaan, myötään. Kipu on kuin suru sillä erotuksella, että surussa on tuhat kertaa kovempi virta. Kipuun tottuu, turtuu. Fakta, jota ei usko kukaan ennenkuin sen itse kokee. En puhu päivien tai viikkojenkaan kivuista. Tarkoitan kuukausia ja vuosia kestäviä kipuja. Itse olen valitettavasti näitä joutunut kokemaan, elämään kivussa. Jatkuvasti.

Yöt ja päivät siis kuluivat. Välillä kipu oli vaimeaa, välillä tuntui, että kipu oli päättänyt lihottaa itsensä painavammaksi kuin murhamiehen synti. Sätin töissä turhaan olkapäätä. Tiuskin sille, että mitä siinä mekkaloit. Voi olkapää parkaa. Minkä se sille teki, että sattuu. Sitä voi olla yksin töissä niin älyvapaa ja tökerö kuin haluaa. Siis itselleen. Itku kurkussa välillä käänsin auton rattia. Ei enää montaa kymmentä lehteä, lasken ja lasken. Katson kellosta ja odotan, että työyö on lopuillaan. Silti, aivan joka kerta, joka ikinen kerta, tunnen mielihyvää saadessani työt päätökseen. Apua en pyydä, mutta niin kummallista kuin se onkin, apua saan. Ismo tietää, millainen olen. Ja hän tulee silloin tällöin omien töiden jälkeen piirille, ja auttaa. Väsynyt katseeni kiertää häneen ja hän ottaa lempeästi osan lehdistä, avaimet ja jakaa avukseni. En halua apua, siksi en sitä pyydä. Mutta silti, annan Ismon auttaa, koska hän käy läpi kanssani tätä kipua.

Kotona teen ne kaikki asiat jotka tekisin terveelläkin olkavarrella. Hoidan koirat, pojat, kodin, käyn kaupassa ja mitä kaikkea siihen nyt kuuluukaan. Se, että tekee, on järkevämpää, kuin että jäisi makaamaan paikoilleen. Välillä katselen ympärilleni ja mietin, että tässä ei ole järjen hiventäkään. Eihän siinä olekaan mutta tehdä ne silti pitää. Kotona pojat auttavat kiitettävästi myös. En edelleenkään pyydä apua mutta saan sitä jatkuvasti. Ja tunnen kiitollisuutta heistä. Ismo ja pojat. Heillä kaikilla, siis myös pojat mukaanlukien, on ymmärrys minusta. He kaikki tietävät, millainen jästipää olen. Kukaan heistä ei jyrää ylitseni. He kaikki osaavat sujahtaa lähelleni ja auttaa, satuttamatta ja kolauttamatta itsetuntoani. Se on erittäin tärkeää silloin, kun kipu on läsnä. Kipu alistaa ihmistä. Jos kivun lisäksi sinut asetetaan asemaan, jossa tunnet olevasi avuton, itsetuntosi nakertuu ja olet kohta muruisempi kuin näkkileipä lihamyllyn läpi mentyään. On taitolaji osata ottaa toisen luonne huomioon. Minulla on kolme osaajaa lähelläni. Ihminen ei saa mitään siitä, että sanotaan, että mene lepäämään, mie teen nää hommat. Kipu voi siten helpottua hetkeksi mutta kivuliaan ihmisen itsetunto tuhoutuu noiden sanojen myötä. Auttajan pitää osata sulautua sinuun. Mie haluan tehdä, kivusta huolimatta. Kun auttaja tulee ja suhtautuu tekemiseeni kunnioituksella eikä alista minua makaamaan paikoillani, otan avun kiitollisena vastaan. Yhdessä, kipua ja taakkaa lieventäen, ei tekemistä kokonaan riistäen.

Odottaminen. Se on oikeastaankin hyvin pitää touhua. Helpotusta lisää leikkausten edellä aina se hetki, kun saan tietää tarkan päivämäärän kellon aikoineen. On jotain konkreettista, mitä odottaa. On tavoite. Koska olen hyvin matemaattinen ihminen, lasken mieluusti, kuinka paljon ja mitäkin on mihinkin. Silti välillä tuntuu, etten jaksaisi odottaa. Näin on tämänkin leikkauksen kanssa. Odottamiseen paras lääke on toiminta. Mutta kun olkapäätä särkee, ja töissä ajat itsesi piippuun, mitään ylimääräistä piristävää ja aikaa tappavaa ei enää jaksa tehdä. Odottamisen kummitus vaanii mitä kummallisimmissa paikoissa. Välillä väistelen tyhjyyttä ja odottamisen tuskaa aamusta alkaen. Kun nousen sängystä, karistan kilotolkulla mitääntekemättömyyttä lattialle. Sitä täytyy vaan varoa, ettei tuohon moskaan sitten kompastu aamutossuissa hiiviskellessä. Mitääntekemättömyydestä kun ei ole edes matonkuteiksi. Teetä juodessa odottaminen tuo kitkerää lisämakua. Edes sitruuna ei auta tuohon liemeen. Sitä pitää vaan osata siivilöidä pois teestä. Muuten maku jää kiertämään kielen päälle ja päivä on valmiiksi tahmea ja pitkääkin pidempi.

Lomalla

Loma. Se on aina tervetullut raskaantyön raatajalle. Kummasti sitä jaksaa ja jaksaa, kun on pakko. Tai no, työt ei oo mulle koskaan mitään pakkopullaa olleet, eivätkä tule olemaankaan. Töissä on kivaa. Itsenäistä hommaa, jossa saa liikkua, ja lujaa. Ja tehdä asiakkaat iloisiksi. Mikäs sen antoisampaa itsellenikään? En ole koskaan laskenut tarkasti, kuinka monta rappusta työyön aikana nousen ja ravaan alaspäin. Puhumattakaan päivätöiden rappusten määrästä. Rappukäytävien määrän oon kyllä laskenut ja kilometrit, mitä yön aikana kuljen. Töissä mulla on tietty rytmi. Kaikki töihin liittyvät toiminnot tulevat selkäytimestä, joten aikaa jää omille ajatuksille. Välillä sitä löytää itsensä ties mistä työyön aikana. Kun oikein päästää ajatukset valloilleen, huomaa yhtä äkkiä, että onkin jo piirien lopussa. Kas, joku taisi tehdä työni mun puolesta, mie se vaan seikkailin aivan muilla tasoilla.

En tehnyt mitään ennakkosuunnitelmia lomaa varten. En päättänyt siivota. Siivoaminen kun on hieman turhaa puuhaa. Sitä siirtelee huonekaluja paikasta a paikkaan b, ja lakaisee niiden alta kengänpohjissa ja tassuissa sisään kulkeutuneet hiekat, mullat, pölyt ja mölyt. Lopulta, kun olet saanut työn ja tuskan ahdistamana kaikki takaisin paikoilleen, tulee joku ja tuo mukanaan samanlaisen satsin, samaa tavaraa sinne uudestaan. Sama pätee ns. tavaroiden siivoamiseen. Lastaat paperit, leikkikalut, kengät, kipot ja kupit muka niille kuuluvaan paikkaan ja katsot siivousjälkeä suurta ylpeyttä tuntien. Ja kas, nuoriso ravaa, sisään, juo kahvit, lukee lehdet ja häipyy sen jälkeen omiin askareisiinsa, ja edessäsi on jälleen aivan samannäköistä kuin ennen siivoamistakin. Tuonkin ajan olisit voinut käyttää järkevämmin.

En myöskään päättänyt tehdä lomamatkaa. Matkavalmistelut vievät mehut. Ja kun olin jo loman alussa valmiiksi mehuton, ei minusta olisi yksikään valmistelu saanut puristettua enää mitään ulos. Siksi päätin helpottaa valmistelun elämää ja pysyä kotona. Pienen pieni juhla oli kyllä loman alussa, mutta sekin hoitui mukavasti neljän läheisen ihmisen voimin.

Olkapääni ei pidä lomasta. Jo ennakkoon, Ramin vastaanotolla muutama viikko sitten, sain kuulla, että on hyvä, kun jaksan olla töissä. Siis hyvä olkapään kannalta. Sitä itse oli miettinyt asiaa hieman erilailla. Sitä mietti, hajoitanko jästipäisyyteni vuoksi lisää vaurioitunutta kiertäjäkalvosinta, kun päätin pysyä töissä leikkaukseen asti. Mutta nyt tajuan, mitä Rami tarkoitti, kun hän rohkaisi minua pysymään töissä, kivuista huolimatta. Töissä sitä liikuttaa kättä tiedostamattaan kokoajan. Milloin kääntää autonrattia, milloin avaa rapunovea tai kantaa lehtinippua kainalossaan. Kättä ja olkapäätä siis käyttää vähän kokoajan, tietenkin kivun saattelemana. Mutta nyt lomalla, käsi on hyvin passiivinen. Kaikki toiminnot pyrkii vaistomaisesti tekemään terveellä kädellä, jos vaan mahdollista. Sitä antaa lomaa vaurioituneelle olkapäälle. Karhunpalvelus. Suuren kokoisen nallen voimin.

Kipu ja särky, nuo kaverukset, päättivät laskeutua olkapäälleni oikein pysyvästi. Minulla on tunne, että heillä on pidempiaikainen vuokrasopimus tehtynä juuri minun jäsenen kanssa. Kipuhan on käynyt vierailulla olkanivelessäni jo pidemmän aikaa ja sitä on selkeästi ketuttanut, kun se ei ole saanut vaatimaansa huomiota. Se on kyllä kiitettävästi tehnyt kaikkensa, jotta huomaisin sen. Nyt sen kyllä huomaa, sillä se taisi pitää samanlaiset juhlat kuin minä loman alussa. Se sitoi itsensä parisuhteeseen ja toinen osapuoli juhlistajista on särky. Nämä kaksi ovat nyt pysyvässä liitossa ja temmeltävät estotta olkapäässäni. Heille passiivinen nivel on kuin uutta multaa viherkasville. Ne suoraan sanoen kukoistavat.

En mitenkään rakasta kipulääkkeitä. Itse asiassa kierrän purkit kaukaa. Mutta kaikenlaisten kokemusten opettamana, en myöskään täysin niitä hylkää silloin, kun on pakko. Loman kunniaksi, tai no ainakin loman aluksi, purkki piti kaivaa jostain kaapin kätköistä ja se on ollut tiiviissä käytössä sen jälkeen. Kipulääke takaa unet. Ja koska unet ovat kortilla töissäolo aikana, en millään halua kärvistellä hereillä koko lomaa kipujen ja säryn takia. Joka kerta kuitenkin, kun kipulääkettä otan, tunnen itseni roistoksi itseäni kohtaan. Sitä kun ei haluaisi turruttaa itseään. Sitä haluaisi taistella. Olla oma itsensä. Kuitenkin, kun kipu paisuu vuoren kokoiseksi ja univelka on vähintään öljytankkerin painoinen, pieni ihminen on aika voimaton niiden edessä. En nuku jos on kipua, ja jos en nuku, kiputuntemus paisuu entisestään.

Mieluusti, viimeistään kun loma on lopuillaan, voisin laittaa kivun ja säryn viettämään omaa aikaansa jonnekin muualle. Mie niin nautin mun töistä. Ja jos sitä joutuu tekemään töitään pää puurossa, nautinto on aika kaukana. Mutta onhan lomalla paljon positiivisiakin puolia. Kuten aikaa olla rakkaidensa kanssa.

Kuminauhaa ja terästä

Joskus sitä pitää sitoa jotakin kiinni joustavalla materiaalilla eli kuminauhalla. Mikäs sen kekseliäämpi konsti olisikaan? Aina ne joustavat lenkit eivät kuitenkaan löydy sieltä, missä niiden olettaisi sijaitsevan. Katson ensin eteisen laatikosta, siellähän ne olivat viimeksi vai olivatko sittenkään? Tai ehkäpä sittenkin keittiössä, makkarissa, tai hmm… kenties veskissä. Etsin aikani ja alan jo tuskastua. Paperipino, jonka ympärille yhä intensiivisemmin tunnen tarvitsevani tuota lenkuraa, alkaa kuin itsestään leviämään pitkin pöytää. Olisipa nyt kuminauhatutka. Mutta kuitenkin sisimmässäni tunnen, että kunhan vaan koluan tarpeeksi tarkkaan koko huushollin läpi, tulen löytämään tarvitsemani sidontavälineen. Lähestyn sitten laatikkoa, jossa kaikkein viimeisimmäksi oletan läpinäkyvän muovipussin sijaitsevan, ja kas, sieltähän ne pilkistävät. Vihreät, siniset, keltaiset ja punaiset joka miehen ja naisen kuminauhat. Avaan pussin ja otan käteeni miellyttävimmän värisen lenkin. Kirmaan voitonriemuisena, jo Pisan torniakin kaltevamman, paperipinon luo, eheytän pinon tasaiseksi ja alan venyttää kuminauhaa sen ympärille. Mutta. Nauha katkeaa kuin kreppipaperi. Elastisuus on katoavaista.

Tämän totuuden olen huomannut itsessänikin, palattuani loman jälkeen töihin. Ei liene epäselvää kenellekään, kuinka paljon työstäni pidän. Sitä tulee saavuttua piirieni tykö jopa silloin, kun joku olettaa minun kanniskelevan jalkapalloa kainalossani, jotensakin lyhyenlännän oloisena. Tuo mielikuva lienee tullut siitä, että jalkapallon sijasta kainalossani on oma pääni, ja lyhyt olemus taas ei siksi ole vain olettamus vaan olen kirjaimellisesti päätä lyhyempi silloin. Töissä tarvitsen paitsi elastisia jalkoja rappujen kiipeämiseen ja elastisia käsiä lehtien pujotteluun hieman erikoisempien laatikoiden paikkojen osuessa eteeni, myös elastista ajattelua ja luonnetta. Etenkin nyt, kun kipu jyllää olkapäässä ja kipulääkkeet turruttavat ajatukset. Työt eivät edelleenkään maistu puulta. Mietin vain sitä, miten ihmeessä katuja on saatu pidennettyä, oviluukkuja nostettua korkeammalle ja lehdet on painettu lomani jälkeen todella raskaasta paperista. Tai sitten niissä on hyvin painavaa asiaa. Joka tapauksessa olen joutunut olemaan hyvin, hyvin elastinen. Ja todennut lopulta, kuinka kaikki nuo joustavat ominaisuudet ovat muuttumassa kreppipaperiakin hauraammaksi materiaaliksi. Sitä tahtoisi olla joustava. Mutta lopulta sitä onkin vain hauras ja katkeaa helposti.

Eräänä yönä mun oli pakko antaa hieman löysää. Soitin esimiehelle ja kuulin, että apua on saatavana. Tunsin siinä sitten apuria odotellessa, ja samalla tietenkin jakaessani piiriä eteenpäin, kuinka sisälläni oli täysi kapina päällä. Eräs joukko-osasto puolusti selkeästi sitä, että lehdet nippuun, nappia naamaan ja makaamaan. Toinen porukka taas viritteli asemiaan siihen malliin, että kävi mitä kävi, sotilaat eivät peräänny. Lehdet jaetaan minun käsieni kautta kaikki, silläkin uhalla, että kipeä olkapää joudutaan amputoimaan. Kolmas ryhmä oli kaikkein voitokkain, sillä se edusti kompromissia. Osa lehdistä apurin matkaan, ja osan jaan sitten itse. Kapina kesti kaiken kaikkiaan parisenkymmentä minuuttia. Sinä aikana tunsin, kuinka teräshermoni ja ylitiöpäinen työfriikkiyteni alkoi murtumaan. Tunsin, ettei sisimmässäni ollut yhtään palasta ruostumatonta terästä. Kyyneleet, jotka valuivat valtoimenaan pitkin poskiani, ruostuttivat teräsosia uskomattoman kovaa vauhtia. Kipu viilteli pitkiä haavoja sisimpääni. Katsoin tuimasti vain eteenpäin ja asiakkaat saivat lehtensä. Tunsin, kuinka joka askeleella joku valoi saappaisiini lyijyä. Ei auttanut olla kova. Eikä auttanut olla joustava. Oli vain lehtiniput, aika ja kipu.

Lopulta apuri saapui. Annoin osan lehdistä ja avaimet hänelle. Ja itkin. Onneksi minulla on maailman parhaat työkamut. Minun ei tarvinnut hävetä kyyneliäni. Kun on kova kipu, minä itken. Kyyneleisiin sekoittui myös tappio. Hävisin tämän erän kivulle. Se on kuin heittelisi tikkaa betoniseinään. Mikään tikoista ei jää kiinni, eikä yhtään napakymppiä tule. Kun apurin autonvalot katosivat pimeään yöhön, tunsin itseni heikoksi. En fyysisesti vaan psyykkisesti. Olin antanut periksi. Sitä en anna itselleni anteeksi. Päätin kuitenkin saada toisen piirin kunnialla jaettua, joten jatkoin pitkää taivallusta kohti sitä hetkeä, jolloin auton etupenkiltä loppuivat lehdet. Silloin tiesin saavuttaneeni osavoiton. Osavoiton kivusta.

Jaon jälkeen, ennenkuin lähdin ajamaan kotiinpäin, laitoin viestin Ismolle. Kirjoitin siihen, että jaoin vain puolet piireistäni. Ja että nyt tarvitsen yksinoloa. Tiesin, että hän ymmärtää sisälläni käytävän kovaa taistelua. Kotiin päästyäni käperryin välittömästi petiin, kipulääke kurkusta alas nielaistuna. Maailmalla kapinoidaan ja kylmä tuuli tunkeutuu seikkailijan iholle. Nukahdin.

Parkaisu ja henkäys

Joulukuu on odotusta. Suurimmalle osasta meistä se tietää Joulun odotusta. Etenkin lapset laskevat öitä aattoon. Aikuisille saattaa noiden öiden väheneminen tietää stressikäyrän eksponentiaalista nousua. Onko kaikki lahjat hankittu, siivoukset tehty, kaapit täynnä ruokaa ja joulumieli istutettu pysyvästi ajatteluelimiin. Stressasimmepa tai emme, joulu tulee joka tapauksessa, samalla vauhdilla mitä se on joka ikinen joulu tullut.

Miekin lasken öitä. En kuitenkaan odottaen pukkia. Enkä stressaten joulun takia. Sitä on oppinut iän myötä antamaan itselleen anteeksi, ettei ehdi, ja etenkin kun ei jaksa. Lapsille riittää kyllä joulumieltä ja parasta heidän mielestään lopulta tuntuu olevan yhteinen aika ja nimenomaa se ajattomuus. Ajattomuus, joka hiipii sisään aattoillan hämärtyessä, kuusen alle kasattujen pakettien, jouluruuan ja yhteisten hetkien myötä. Odotan kuitenkin. Päivät menevät lentäen, ja etenkin ne yöt. Lasken, kuinka monta yötä on vielä jaksettava olla töissä. Kipu on yltynyt särystä kovaksi vihlovaksi kivuksi. Yöt menevät rutiinilla, sen enempää ajattelematta. Silti, yön pimeydessä, pitkinä yksinäisinä tunteina, välillä tunnen, kuinka jalkojen alla oleva asfaltti tai hiekka muuttuu suopuuroksi. Tarvon tuossa loputtomassa lällingissä eikä seuraavaa laatikkoa tule vastaan sitten millään. Joku laittaa lehtiä lisää autoni etupenkille, kun olen toisaalla asiakkaiden pihoissa. Kummastelen yhä, miten se joku joka kerta tietää, mitä reittiä ajan. Ja sitäkin ihmettelen, miten se pääsee lukittuun autoon sisään. Yhtä kaikki, lehtipinot eivät suinkaan alene samaa vauhtia kuin keveinä, kivuttomina suviöinä.

Aika pysähtyikin tässä muutama päivä sitten. Silmäni seurasivat pienen olennon eloonjäämiskamppailua. Avuttomana en voinut kuin katsoa, koskettaa hellästi ja olla läsnä. Hajujen maailmassa elävä koira, aivan muutaman päivän ikäinen pentu, haistaa viimeiseen asti tutuksi käyneen tuoksun, joka rauhoittaa lähdön hetkellä. Jokin meille tuntematon asia, oli liikaa pikku Hileelle. Se lepäsi kämmenelläni ja hengitti pinnallisesti. Tuisku koetti saada pentuun liikettä nuolemalla sitä. Pikku Hile vaan makasi. Otin pennun aivan itseeni kiinni ja itkin katsoessani sen valmistautumista siirtymään täältä pois. Silitin pientä koiraa. Muutama sata grammaa. Valkoinen kaunis tyttö. Sille ei annettu enempää aikaa. Se toi minulle hetkessä mieleen oman tyttäreni. Ja kaiken sen surun ja ikävän. Hile vikisi hiljaa. Huokaisi. Hetken se vielä hengitti. Sitten kaikki loppui. Hile lähti.

Syntymä ja kuolema. Siihen väliin mahtuu elämä. Mitä me kohdataan, mitä me koetaan? Miten me eletään? Meillä jokaisella on jokin, mitä joskus odottaa. Kuitenkin, elämä itsessään ei ole odotusta. Elämä on kaikki ne hetket, jotka myös kuluvat odottaessa. Kaikki tapahtuu aikanaan, halusimmepa tai emme. Syntymä. Kuolema. Mutta kaikki ne hetket, joita nytkin kokoajan on käsillä, ovat niitä, joista koostuu elämä.

Leikkauspäivä lähestyy. Sitä ennen, luulen, nautin kaksikätisyydestä. Uuden opettelu tulee eteen vajaan kahden viikon päästä. Elämä on muutosta ja uusien tapojen opettelua. Etenkin tuntuu, että minun on asennoiduttava erilailla arkeen tämän leikkauksen jälkeen. On asioita, mitä en yksinkertaisesti pysty tekemään. Yksi näistä asioita on koirien lenkitys. No, minun jääräpäisyydelläni lähtisin yksikätisenä lenkille, yksi koira kerrallaan. Tähän uhkarohkeaan ja tyhmään suunnitelmaan laittoi Ismo sitten välittömästi poikkiviivan päälle. Hän tulee ja pakkaa minut ja koiran autoon. Ja sitten mennään metsään niin, että hihnasta kiinni pitää Ismo, en mie. Sama asia tulee toistumaan iltalenkeillä. Suostuminen siihen, että olen avuton ja autettava monta viikkoa, on suoritus, jota voi verrata rakkaaseen harrastukseeni kestävyysjuoksuun. Alku on kevyttä ja helposti nieltävää. Muutama päivä, ehkä viikko pari, annan mieluusti toisten auttaa, sillä kipu pitää minut aisoissa. Mutta todellista rakkautta saan osakseni siinä vaiheessa, kun kipu on lähtenyt matkalle johonkin toiseen kohteeseen, ja elimistöni alkaa ehdotella kovempaa vauhtia. Mieli laukkaa ties missä kesäniityillä, kirmaten kuin koiranpentu heinikossa. Maratonissa tämä aika tulee puolen matkan molemmin puolin. Ismolla on keinonsa minuun ja hyväksyn hänen auttavan läsnäolon levottoman mieleni tehdessä seikkailuja. Hyväksyn sen, että olen autettava. Ismo siirtää loputtoman energiani jaloista paperille. Hän tietää, miten levoton mieleni käännetään tuskaisista kilometreistä arkkikaupalla lisääntyväksi kirjoittamiseksi. Tosin talvella se kirjoittelu tapahtuu sitten hitaasti, yhdellä kädellä. Herkän ihmisen hellä ohjaus, joka ei loukkaa jääräpäistä luonnettani. Nämä hetket koetaan viimeisillä kilometreillä ennen maalia.

Hädän hetkellä, huuda apua. Näin sanoo suuri kirja. Minun ei tarvitse huutaa. Rakkaallani on korvat ja silmät päässä ja hoksottimet pelaavat. On paljon pieniä lauseita, mitä onni on. Tiedättehän niitä kuvallisia pikku lauseita, Onni on…. sitä ja tätä. Minulla on oma tuollainen lause. Onni on…

Rakkaus, joka joustaa mutta ei päästä irti, koskaan.

Tyhjyys

Ylämäkiä ja alamäkiä. Sitähän elämä on. Olen monesti miettinyt, kumpi noista on tarkoitettu kuvaamaan vastoinkäymisiä ja kumpi helppoja jaksoja elämässä. Monille ihmisille ylämäet ovat raskaita kulkea, joten siinä valossa ylämäet tarkoittaisivat vastoinkäymisiä. Toisaalta taas alamäki sanana kuvaa vastoinkäymistä. Itselleni juoksuharrastuksen myötä ylämäet ovat hupia, rakastan vetää kovaa ylämäkiin. Ja taas alamäet ovat juosten vauhdikkaita ja sykettä laskevia, tosin liian kovaa mentäessä, alkaa omat ongelmat alamäissä. Ehkäpä tuo oma asetelma ajatteluelimissäni kertoo asenteestani elämään. Kaikesta löytyy positiivinen puoli.

Kaikkein positiivisimmallakin ihmisellä on hetkiä, jolloin mustat, paksut pilvet peittävät taivaan. Positiivisuutta on silloin turha hakea kissojen ja koirien kanssa, tai ilman. Taskulampusta voisi olla silloin hyötyä, sillä kun pilvimatto peittää auringon, on hyvä löytää korvaava valonlähde. Laskin Tapaninpäivänä maan poveen toisen pienen elämänalun, joka sekään ei jaksanut taistella tietään elämänpoluille. Valkoinen pieni möngertäjä, joka valloitti koko perheen sydämet, oli poissa. Se lähti siskonsa luo, reilu viikko sen jälkeen, kun pienen tytön sydän lakkasi lyömästä. Samoin kuin siskonsa, Vitikin nukahti ikiuneen sylissäni. Rauhallisesti, tutun tuoksun saattelemana. On niin ikävä tuota poikaa. Kuoleman vierailut näin tiuhaan luonani, joulun alla ja jouluna, tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Kahden päivän kuluttua makaan itse leikkauspäydällä, jonka syrjäisimmässä kolkassa on pieni paikka kuolemalle. Sitä ei varsinaisesti ajattele kuin vasta nukutuslääkkeen virratessa suoneen. Sitä miettii silloin, joka kerta, että jos en herää, olen kuollut. Joka kerta olen herännyt ja siinä vaiheessa kuolema on kadonnut ajatuksista. Siinä vaiheessa ajatuksissa on vain kotiinpääsy ja toipumisen alkaminen.

Kuolemaa pitää uskaltaa ajatella. Minulle sanotaan joka kerta, että hienosti se menee, se leikkaus. Ja toivotetaan pikaista paranemista ja kaikkea muuta leppoisaa. Itse olen vältellyt koko ikäni tietoisesti lausumasta sanaa kuolema. Olen siirtänyt sen pois, hyvin kauas, kaikista systeemeistä, jotka toimivat siltoina ajatteluelimiini. Viimeisten kolmen vuoden aikana kuolema on kuitenkin vieraillut luonani paljon useammin kuin yksikään ystäväni, tai sukulaiseni. Kuolema on napsinut minulta kissoja, koiria, läheisiä ja kaikkein rakkaimman, oman tyttäreni. Olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaa. Tekemään tuttavuutta tuon pelottavan kanssa, joka vie mutta ei palauta.

Ihminen ei pysty itse päättämään, milloin kuolee. Ei hän pysty sitä estämään eikä edesauttamaan. Edes itsemurha ei ole keino kuolla, jos ei ole kuoleman aika. Kun antaa pelolle avaimet, pelko päättää, mitä sinulle kuuluu. Siksi en anna kuoleman pelottaa minua. Kuolemastakin voi löytää positiivisia juttuja. Ei suoraan tietenkään siitä, että joku kuolee mutta siitä, että antaa omien silmien avautua. Näkemään, mitä on, silloin kuin sitä on. Kuoleman vierailtua ei enää ole. Mutta niin kauan kuin sydän pumppaa verta ja aivot välittävät tietoa, sitä on. Ei tarvitse olla rikas, kaunis, menestyvä tai tehokas. Riittää, että on.

Kuoleman läheinen partneri on syntymä. Syntymä on aina lahja. Se ei ole koskaan itsestäänselvyys. Myös se, millaisena tänne maailmaan synnyt, on lahja. Meillä jokaisella on omat puutteemme mutta myös omat vahvuutemme. Itse olen joutunut taistelemaan koko elämäni ajan terveyteni kanssa. Tuleva leikkaus on 27. Sitä on leikkauksillaan maksanut yhden jos toisenkin etelänlomamatkan kirurgilleen. Ei siis mitenkään turhia toimenpiteitä nämä minun leikkaukset. Nimittäin jos leikkaava kirurgi ei välillä pääse lomalle, hän ei millään jaksa tehdä töitään. Joku tarkoitus siis minunkin saksimisilla on ollut. Ja vaikka minua on leikelty sieltä sun täältä ja paljon, olen edelleen työkuntoinen, juoksukuntoinen ja elämänmyönteinen ihminen. Miksi siis valittaisin?

Kun saamme syntymän lahjan, tiedostamme, vaikkemme välttämättä sitä ajattelekaan, että se lahja otetaan meiltä jossain vaiheessa myös pois. Mutta sitä ennen, meillä on tehtävä. Meidän tehtävä on rakastaa. Rakastaa sitä, minkä olemme saaneet. Pitää siitä huolta ja rakastaa. Joka päivä. Jotta pystyisimme rakastamaan, tarvitsemme voimaa. Jokainen meistä tekee parhaansa. Muutama päivä sitten, kun Viti lähti pois luotamme, ymmärsin, minulle rakkaan ihmisen kautta, kuinka suuri voima rakkaudella on. Vaikka itse olen menettänyt oman lapseni kuolemalle monta vuotta sitten, vasta nyt ymmärsin, kuinka suuri rakkauden voima voi olla.

Kun kahden päivän päästä menen leikkaukseen, en pelkää. Minut laitetaan kuntoon. Olkapääni on entistä ehompi ja muutaman kuukauden päästä juoksen taas pitkin rappukäytäviä ja Puistolan raitteja, olen siis töissä. Juoksen, kävelen ja etenkin nostan vasemmalla kädelläni mitä vaan. Tänään, viimeistä työyötä tehdessäni, tunsin tyhjyyttä. Niin pitkä aika siihen, että pääsen taas tekemään asiakkaat tyytyväisiksi jakamalla heille heidän tilaamansa lehdet. Rakastan niin työtäni. Liikuntaa, vauhtia ja täsmällisyyttä. Tuo tunne kuuluu minulle. Tyhjyys. Olen työfriikki. Mitä sitten? On minulla muutakin elämää kuin työ, mutta työ on minulle henkireikä, toimeentulo ja liikunnallinen sessio. Kun tunsin tyhjyyttä tänään viimeisen yön jälkeen, annoin tyhjyyden muuttaa sisimpääni. Se kuuluu sinne nyt. Mitäs pahaa siinä on, että ottaa vuokralaisen. Tyhjyys on hiljainen kaveri. Siis hyvin mukava asukas, vaikkakin hieman melankolinen. Tiedän, että kun toipilasaika alkaa, tyhjyys tuntuu väistyvän hetkeksi. Ikävöin töihin ja on minulla keinoni helpottaa työikävääni. Onneksi.

Erilaisen tunteiden hyväksyminen itsessään on rikkaus. Ei ole minulta pois, kun uskallan ajatella kuolemaa tai antaa tyhjyyden vallata tilaa huoneissani. Negatiivisten tunteiden pois sulkeminen ei ole välttämätöntä. Kun uskaltaa päästää kaikki tunteet iholle, pystyy nauttimaan paremmin positiivisista asioita. Ihmiselämään kuuluu myös murheet, pelot ja vastoinkäymiset. On itsensä huijaamista koettaa romuttaa ja poistaa kaikki negatiivisuus.

Tummat värit räsymatossa korostavat vaaleita värejä. Kaikki sävyt kuuluvat elämään.

2-1-2, toipilasko?

27. operaatio takanapäin. Olotila on niinkuin kaikkien muidenkin leikkausten jälkeen, unenomainen. Kipu muutti samaan osoitteeseen, onneksi ei kuitenkaan lopullisesti. Jäi kuitenkin vaivaamaan kivun halu tulla ja mennä.

Leikkauspäivää edeltävänä yönä nukuin huonosti. Ei, en jännittänyt leikkausta, kipu vaan piti minua valveilla. Ja kyllä sitä tietysti mietti, millainen tulevan operaation jälkitila on. Siis miten toipuminen lähtee liikkeelle. Kolme vuotta sitten tehdyn olkapääleikkauksen jälkitila oli kivulias. Tiesin, mitä odotettavissa oli. Aamu meni koiria hoitaessa ja valmistautuessa leikkaukseen. Vähän väliä vilkuili kelloa, jotta joko sitä pitää lähteä. Kellon näyttäessä 10, kokka laitoin kokan kohti Kouvolaa. Matka meni maisemia katsellessa. Sitä oli niin valmistautunut tulevaan, ettei oikeastaan ajatellut mitään. Hiljaista viestittelyä Ismolle kotijoukkoihin. Kun päästiin viimein perille, Kouvolan puolella aikaa meni etsiessä oikeaa paikkaa ja autolle parkkia. Lopulta paikka löytyi, ja kävelin pikku pakkasessa ja tuulen purressa korvannipukoita, sisälle taloon. Sitten olinkin ilmottautumassa. Hetken istuin aulassa. Olin jo täysin psyykannut itseni tulevaan. Odotin vaan, että minut kutsutaan sisään. Tuossa vaiheessa aina miettii, mitähän maailmassa tapahtuu, kun nukun. Ihmiset ovat töissä, lapset joululomalla, käydään kaupoissa, harrastetaan, ollaan ja ihmetellään. Ja mie vaan nukun. Maailma ei pysähdy, vaikka mie pysähdyn. Tuossa vaiheessa sitä mietti myös, mitä maailmassa tapahtuu, jos jään leikkauspöydälle. Se vaan jatkaa kulkuaan, olin mukana tai en.

Nämä ajatukset katkesivat, kun iloinen hoitaja kutsui minut sisään vaatteiden vaihtoon. Istahdin sen jälkeen odottelemaan mukavan pehmeään nojatuoliin. kello näytti 12. Kirjoittelin Ismolle ja odotin. Hoitaja kävi luonani, samoin anestesialääkäri. Vihdoin myös leikkaava ortopedi. Olkapääni sai mustalla tussilla koristetun kuvion ja sitten lopulta kävelin saliin, hieman ennen yhtä. Salissa tunnelma on aina yhtä hilpeä. Kevyttä juttelua hoitajien ja nukutuslääkärin kanssa. Joka kerta saan kuulla saman kysymyksen: miten voit olla noin tyyni? No, mikäs minun on leikkauspöydällä maatessa. Siinä on oltu niin monta kertaa, että osaan ulkoa sekä hoitajien että anestesialääkärin työt. Kysäisinkin hoitajalta, eikö hän laitakaan happisaturaatiomittaria mun sormeen. Hoitaja hymyili ja sanoi, että ai niin, hyvä kun muistutit.

Nukutusaine virtaa suoneen. Pieni kirvely ja erittäin lyhyt aika ja tiedän, että kohta nukahdan. Katselen leikkaussalin kattoon. Laattoja. Ja seiniin. Lasiovisia kaappeja. Seurantalaitteet piippaavat hiljaa, taustalta kuulen leikkausinstrumenttien kolinaa. Uni saapuu, ja aivan samalla sekunnilla herään. Leikkaus on ohi. Kysyn kelloa. 14.10. Otan kännykän käteen, laitan viestin Ismolle. Siinä viestejä näpytellessä tajuan, että minulla on kaksi kättä. Siis onhan minulla ollut kaksi kättä jo lähes puolivuosisataa mutta ne molemmat ovat yhä mun käytössä. Kun lähdin kohti Kouvolaa, tiesin, että kohta olen yksikätinen monta viikkoa. Nyt minulla on kuitenkin molemmat kädet käytössä, vaikka toista koskeekin julmasti. Mitä leikkauksessa tapahtui, tai siis jäi tapahtumatta?

Pyydän hoitajalta, että tuo teetä, että pääsen kotiin. Hoitaja sanoo, että sain vasta silmät auki. Mutta hän tuo kuitenkin teetä ja leipää. Nälkä ei ole yhtään, koska kipu jyllää olkapäässä. Syön kuitenkin, koska se on kriteeri, että pääsee lähtemään. Piuhat irrotetaan ja pääsen vaihtamaan omat vaatteet päälle. Menen istumaan sille pehmeälle penkeille, jossa odottelin leikkuriin pääsyä. Ortopedi saapuu. Ja juttelee läpi leikkauksen. Reikää ei paikattu. Sen sijaan hauiksen jänne katkaistiin. Olen ymmällä. Selvisin vähemmällä, tällä kertaa. Mutta ortopedin sanat, että leikataan myöhemmin, jäivät kaikumaan päähän. Taas uusi leikkaus?

Kotimatkalla olin ensin hyvin helpottunut, että selvisin lyhyellä saikulla ja molemmat kädet toimii. Kirjoitan innoissani ystäville hyviä uutisia. Kotiin päästyäni luin tarkemmin kotihoito-ohjeet. Vasemman hauiksen voima heikkenee 30%, lopullisesti, jänteen katkaisun myötä. Käsi ja hauis, jolla kannan lehtiä ja postia. Reikä kiertäjäkalvosimessa on edelleen kivun aiheuttaja ja este normaaleille liikeradoille. Nyt ei leikattu, koska säästeltiin potilasta… Säästeltiin…?! En ymmärrä vieläkään.

Toipilasaika on alkanut. Lepään ensimmäiset päivät, aika totaalisesti. Nyt kirjoitan, kahdella kädellä, vaikka mun piti olla yksikätinen. Ankkuroidusta ei tullut ankkuroitua, tuli vain putsattu. Luuankkurit olisi laitettu olkapäähän, jos reikä olisi ommeltu kiinni. Käsi olisi ollut vartalossa kiinni viikkoja, jotta ankkurointi olisi onnistunut. Sen jälkeen olisi alkanut nivelen mobilisointi ja lihasmassan kasvatus takaisin käteen. Lääkärin sanojen mukaan, tuo kaikki on vielä edessä, uuden leikkauksen myötä? Toipilasaika jatkuu ensi viikolla fyssarin kanssa. Olkapää on turvoksissa, hauis mustelmilla ja kipparikallen lihas jää pysyvästi käteen. Käsi ei toimi vielä mitenkään. Odotan aika paljon fysioterapiakäynniestä. Aikaa tässä nyt onneksi on, sairasloma jatkuu pitkälle talveen.

Fyssari ja kipua

Leikkauksesta 26 vuorokautta. Kaikki ei mene niinkuin pitäisi. Itseasiassa mikään ei mene niinkuin alunperin suunnitelma oli. Elämä on sellaista. Liikaa kun suunnittelee ja luulee hallitsevansa hetken omaa itseään, joutuu pian nöyrtymään ja huomaamaan, että mikään ei ole omissa käsissä. Ainakaan mikään, mikä liittyy leikkauksesta toipumiseen. Ainakaan minulla. Milloinkaan.

Monen monituisen kommervenkin jälkeen pääsin vihdoin fyssarille kuluvan viikon torstaina, yli kolme viikkoa leikkauksesta. Fyssarin hoidot piti aloittaa heti leikkauksen jälkeen. Toisin kävi. Tuskaisin tuntein mietin näinä pitkinä viikkoina paria paperilappua postin mukana saapuvaksi odotellessani, mikä tätä systeemiä oikein riepoo. On työntekijä, joka loukkaa itsensä töissä. Työpaikoilla on työntekijät vakuutettu juuri tällaisia tilanteita varten, jotta kumpikaan osapuoli, työnantaja tai työtekijä ei turhaan joudu kärsimään ja odottelmaan työntekijän työkuntoon pääsyä. Sitten on se vakuutusyhtiö, jolle maksetaan siitä, että nämä molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä. Mutta tämä taho onkin se, joka viivyttelee. Ja loppujen lopuksi, uskomatonta kyllä, vakuutusyhtiö on se, joka tässä taloudellisesti kärsii, oman viivyttelyn seurauksena.

Koska olen varovainen ja maltillinen ihminen sanoissani, kun kyseessä on toinen ihminen, en ala tässä sen enempää tunteitani ulospäästämään tahi tarkemmin selvittämään, mikä meni vikaan ja mitä siitä minun kroppani ulkopuolisille tahoille ja päättäjille seuraa. Mennään eteenpäin. Tunnelmiin, joita vasen olkapääni ja hauikseni on minulle syöttänyt sydänjuurieni alle.

Kun leikkkauskivut rauhoittuvat, aloin uskomaan, että asiat alkaa etenemään. Siis toipuminen pääsee vauhtiin. Olen seurannut itsessäni paria asiaa, joiden perusteella kirjaan ylös itselleni toipumista. Fyssarin ensimmäiseen tapaamiseen asti. Kipu ja voima. Tästä kaksikosta on ollut läheinen pari minulle, kun olen niiden seurassa päiväkausia seurustellut. Leikkauskipu on aivan eri asia kuin kipu, joka tulee sinusta itsestäsi. Siis vammautuneesta raajasta. Kaiken oppimani mukaan, kun paranen, kipu vähenee. Olkapääni kipu on vain yltynyt. Voiman kanssa olen joutunut toteamaan, että on niin uskomatonta, kun saa lasin vettä nostettua pöydältä suun korkeudelle ja saa vielä juotuakin veden. Reilussa kolmessa viikossa olen edennyt nostamaan teekupin huulilleni. Hyvä mie. Siis 4dl nestettä 30cm korkeudelle. Sehän on, kupin paino mukaan lukien, puoli kiloa! Kokeilkaapa itse. Kuinka etuoikeutettuja te olettekaan, kun teekupillinen nousee täysin ponnistamatta huulillenne. Saa se olla kahvikupillinenkin, mutta ei mieluusti alkoholijuomia. Tai en ainakaan halua niiden juomisesta tietää.

Odottavin mielin, vihdoin ja viimein, liput ja laput mukanani, saavun fyssarin ensimmäiselle tapaamiselle. Vastassa on tuttuakin tutumpi mies, jonka tiedän olevan suora ja sanovan asiat niinkuin ne ovat. Juuri siksi hänet fyssarikseni valitsinkin. En pidä ihmisistä, jotka kiertävät ja kaartavat asioita. Kun puhuu, puhuu niinkuin asiat ovat.

Perusjuttujen tarkistuksen jälkeen, fyssari pyytää minua liikuttamaan leikattua kättäni. Ensin etukautta ylös. Nousee 45 astetta. Niskan taakse ja selän taakse ei mene normaalisti, jotenkuten sinnepäin kättä saan. Sitten se tärkein juttu. Toimiiko sivukautta nosto. Se pahuksen reikä siellä kiertäjäkalvosimessa estää juuri sivunoston. Sitä ei leikattu, koska lääkäri oletti, että minulle riittää, että olen kivuton ja oletti, ettei reikä ole niin pahassa paikassa, että se vaikuttaisi paljoa käden sivuttaisliikkuvuuteen. Fyssari sanoo minulle, että nostappa nyt käsi sivukautta ylös. Teen työtä käskettyä.

Käsi lähtee liikkeelle kylkeni vierestä. Päätän tiukasti, että se nousee vähintään olkavarren tasolle. Sinnehän se nousi ennen leikkaustakin. Ei korkeammalle mutta sentään sinne asti. Nostan mielessäni kättä. Vaadin sitä nousemaan. Kun aivoni on lähettänyt sata käskyä viedä käsi ylös, mutta mitään ei tapahdu, katsahdan fyssariani. Katson takaisin käteeni, jonka sormet osoittavat viistoon alaspäin. Tämä ei nouse. Tunne on aivan uskomaton. Käsi ei liiku. Se ei yksinkertaisesti nouse. Fyssari pyörittää päätään ja pyytää minut makuuasentoon. Hän tutkii passiivisia liikeratoja. Kysyn kesken tutkimusten, olenko työkunnossa 6 viikon päästä.

Et ole. Reikä kiertäjäkalvosimessa pitää paikata. Kätesi ei koskaan nouse, ellei reikää laiteta kuntoon. Mitä ihmettä teet kädellä, joka on kivuton mutta joka ei toimi? Tule ensiviikolla vielä pari kertaa käymään ja tilaa sitten leikkaavalle ortopedille aika, ja sovi aika uuteen leikkaukseen. Hauiksen voimaa voimme alkaa treenata vasta sitten, kun olkapääsi on toimiva. Jos hauikseen ei palaa voima, se on myös leikattava uudestaan. Jos reikä olisi ollut viaton, käsivartesi olisi noussut nyt paremmin ylös kuin ennen leikausta. Näin pienen operaation jälkeen, joka sinulle on olkapäähän tehty, kätesi pitäisi olla jo lähes kivuton ja liikeradat lähes täydet. Reikä ei siis todellakaan ole ollut viaton, koska kätesi ei nouse. Fyssari kertoili madonlukuja.

Maistelen sanoja. Laitan viestiä Ismolle ja ajan kotiin. Uusi leikkaus. Töihin vasta joskus syksyllä… tai vieläkin myöhemmin, jos hauis ei tule kuntoon ilman uutta leikkausta. Olen tyrmistynyt. Miksi se olen aina minä, jolla leikkaukset eivät koskaan mene lyhyen kaavan mukaan?

Edistystä

35 vuorokautta leikkauksesta.

Fyssarin käynnit vilisevät silmissä. Siis niitä on nyt todella tiheästi. Fyssarin, ja minunkin, mielestä kannattaa yrittää kaikki keinot, jotta käteen saadaan liikettä. On aina mielenkiitoista saapua fyssarin vastaanotolle. Se on kuin pieni joulu, joka kerta. Mitä minä tänään paketistani saan? Uutta puhtia seuraaville päiville vai lisää jumppaamista? Koska olen yltiöpositiivinen ihminen, löydän joka käynnistä jotain hyvää.

Käden nosto etukautta onnistuu nyt 80 asteeseen. Etunosto edistyy aina selkeästi nopeammin kuin sivunosto. Katson hymyssäsuin kättäni joka nousee kiltisti lähes vaakatasoon asti. Sitten tarkistetaan sivunosto, joka sekin on edistynyt mutta äärimmäisen hitaasti. Käsi nousee 40 asteeseen. Mutta vaikka astelukema on aivan onneton, tunnen mielihyvää siitä, että käsi nousee, edes hivenen. Pohditaan sitten fyssarin kanssa sitä, onko lääkärillä tarvetta leikata minua, jos saadaan sivunosto ennen kuunvaihdetta 90 asteeseen. Nythän edistys on ollut kymmenen astetta kahdessa viikossa. Tuolla menolla loppuu viikot kesken. Fyssari selkeästi pohtii paria asiaa, mitkä vaikuttavat lääkärin leikkauspäätökseen. Toinen niistä on se, edistyykö sivunosto kokoajan, vai tuleeko siihen taantumia, jotka kuulemma ovat yleisiä. Siis olkavarren liike on kuin pikkulapsi. Tänään en pue päälleni punaisia rukkasia, sillä naapurin Liisalla on vihreät. Enkä taatusti syö aamupuuroa, koska se on pahaa. Ja niinkuin äiti ja isä tekivät viikkoja sen eteen, että pikku neiti söisi vihdoin jotain ennen eskariin menoa. Nythän tässä mennään takapakkia ja lujaa. Toinen asia, joka vaikuttaa lääkärin leikkauspäätökseen on se, tarvitseeko lääkäri kesäksi uuden purjeveneen.

Elämän ei tarvitse olla helppoa. Olen tässä sairaslomalla pohtinut, etten oikeastaan välitä helposta elämästä laisinkaan, vaikka pitkinä, pimeinä hetkinä sitä toivoo joskus, että voi kun elämä olisi vaan sellaista taviselämää. Ei se sitten olisi minun elämää. Olen huomannut, että vaikka muuten olen perusterve ihminen, minulla on yksi paha allergia. Se on paikallaanoleminen. Jos olen paikoillani päivänkään, oireet alkavat samantien. Oireet ovat moninaiset ja osittain vakavatkin. Ainakin lähimmäisilleni. Elimistööni on sisäänrakennettu mekanismi, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa liikettä. Olen aina ihmetellyt mm. nukkumistani. Suurin osa meistä nukkuu useamman tunnin putkeen, tunteakseen olonsa levänneeksi. Kuka viisi, kuka kuusi ja kuka kahdeksan tuntia. Nyt kun minulla on ollut sairaslomallani mahdollisuus nukkua keskeytymättömiä öitä, olen ymmärtänyt, kuinka paljon unta tosiasiassa tarvitsenkaan. Uneni tarve on suoraan verrannollinen paikallaanoloallergiaani.

Suljen silmät silloin, kun olen uninen. Joka ikinen yö, riippumatta siitä monelta käyn nukkumaan, nousen 2-3 tunnin päästä ylös, täysin virkeänä. Sitten vaan alan puuhailla kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Käyn mm.kävelemässä aina yhden koiran kanssa kympin lenkin, tai teen vuosisuunnitelmia, tai pidän itseni ajatasalla työasioissa ym. Yleensä nousen juuri siihen aikaan, kun itse menisin töihin. Sisäinen kello pitänee siis huolta väsymisestä illalla ja ylösnoususta työaikaan? Tuolla unimäärällä pärjään vuorokauden. Muutaman kerran viikossa otan päivällä tunnin unet tuohon päälle. Pitkä sairaslomani on ollut minulle siten hyvin itseäni tutkiskeleva ja opettavainen. Olen tajunnut, etten todellakaan tarvitse unta enempää. Muutenhan nukkuisin pidempään, kun kerta mikään ei ole minua herättämässä. Jos tuo määrä ei olisi riittävä, olisin aivan tillintallin. Nyt olen virkeä. Pieni sekavuus lienee synnynnäistä tai sitten johtunee lääkkeistä, joita kipu vaatii. Kipulääkkeitä ottaessani unet pitenevät jopa viisi tuntisiksi. Sen jälkeen nousen viimeistään ylös, vaikka annostus olisi ollut kokoa norsu.

Mitä nyt sitten tapahtuu leikkausrintamalla? Itse tietenkin toivon, että sivunosto edistyy. Ja ettei lääkäri kauheasti piittaa merellä olemisesta. Fyssarin käynnit jatkuu ja itselläni on miellyttävä työ, kun saan jumppauttaa kättäni omalla ajalla aktiivisesti. Kipu olkapäässä pahenee kokoajan mutta huonoonkin vuokralaiseen tottuu, sanotaan. Voiman suhteen kaikki tehtävä on vasta edessäpäin. Kunhan ensin olkapää alkaa toimimaan.

Takapakkia

Olen sanaton. Päässäni on kyllä vähintään romaanin verran sanoja mutten saa niitä järjestykseen, ainakaan sellaiseen, että ne olisivat luettavissa järkevänä tekstinä.

Viime kuun puolella kävin lääkärissä arvioittamassa leikkauksen jälkeistä toipumista olkapäässäni. Se kaikki positiivisuus, jota fyssarini kanssa loimme, romahti lattiasta läpi kerralla. Olkapää ei todellakaan ole toipunut toivottavaa vauhtia. Niveleen on tullut lisäongelmia, nivelkapselin paksuuntumisen myötä. Lääkäri kirjoitti 5 viikkoa lisää sairaslomaa. Kysyin suoraan, mitä tällainen lisäongelma tarkoittaa käytännössä. Milloin pääsen töihin, milloin treenaamaan koiria, ja etenkin, milloin pystyn aloittamaan omat, kunnon juoksulenkit (nythän vaan leikin juoksemista)? Lääkärin vastaus tuli kuin apteekinhyllyltä: puoli vuotta. Puoli vuotta???

Siis siinä tapauksessa, ettei tarvita uutta leikkausta tai leikkauksia.

Oletko koskaan nähnyt tai kokenut, miten aurinko laskee kirkkaalta taivaalta paistaessaan horisonttiin sekunnissa? Mie olen. Se tapahtui samalla sekunnilla, kun kuulin sanat puoli vuotta. Ajatukset päättivät vaihtaa kaistaa. Tai toiset niistä. Osa porhalsi edelleen eteenpäin samalla paanalla. Etenkin ajatusten risteyksissä tapahtui pahoja kolareita. Osaan ajatusteni lauseita sekoittui silmiinpistävän rumia kirosanoja, osasta lauseita putosi kirjaimia, jopa sanoja pois. Toiset lauseet muuttivat merkitystään. Huomattavaa oli, että lähes kaikissa lauseissa oli tuon auringonlaskun jälkeen havaittavissa joko alakuloisutta tai vihaa.

Lääkäri antoi hoito-ohjeet ja sanoi, että tapaamme pääsiäisen jälkeen, jolloin tehdään päätös jatkoista. Tarkoittaa käytännössä veitsenterottimen kaivamista kaapista tai vähintään unilääkepumpun kytkemistä minuun, mobilisoinnin merkeissä. Fyssarikäyntejä harvennettiin nivelkapselin ärtymisen/tulehduksen takia.

Kun soppa kiehuu yhdestä kattilasta yli, tuppaa muutkin kattilat samalla hellalla tekemään saman ilmiön. Näin kävi minullekin. Jo pelkkä taistelu siitä, pääsenkö töihin ja saanko olkapääni toimimaan kivutta ja normaalein liikeradoin, olisi mielestäni ollut kohtuu kuorma ihmiselle, jolta on viety maton lisäksi lattiakin jalkojen alta. Mutta ei se riittänyt. Olen joutunut miettimään oikein pinnistelemällä, millaista on elää toisten kirjoittamassa sadussa. Se on suoraan sanottuna ihmeellistä. Eikä tuo satu tunnu olevan mikään olipa kerran ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti kertomus. Koska tämä ei nyt mitenkään liity olkapäähäni, en ala tässä sen enempää asiaa vatvomaan. Mainitsenpahan vain, että meitä tuntuu mahtuvan tänne maan päälle joka junaan…

Fyssarin kanssa jatkoimme olkapään liikeratojen palauttamista. Kunnes viime käynnillä olkapäästäni löytyi jotain poikkeavaa. Fyssari liikutti niveltäni passiivisesti, minun maatessa rentona ja kertoen, miltä liike tuntuu. Lähinnä siis missä vaiheessa kipu alkaa, itse liikkeen pysähtymisen fyssari kyllä tuntee itsekin. Käsi ei silloin yksinkertaisesti vaan enää mene eteenpäin. Oltiin tilanteessa, jossa tutkittiin olkanivelen ulkokiertoa. Älähdin. Fyssari palautti käden takaisin lähtöasentoon. Uudestaan ja sama kipu palasi. Fyssari kurtisti kulmiaan. Tätä ulkokiertoa ei oltu tähän mennessä voitu kokeilla vielä lainkaan jäykkyyden takia. Fyssari pyysi minua näyttämään kipukohdan. Sitten hän teki kaksi erilaista testiä ja toisen testin aikana kipu oli vaimeampaa ja toisen aikana kovaa.

Sinulta ei olekaan pelkästään revennyt kiertäjäkalvosin siinä työtapaturmassa. Katsoin häntä kysyvästi. Kuin hidastetussa filmissä tai vielä pahemmin, pause napin painamisen jälkeen, kaikki tuntui pysähtyvän. Auringonlasku sekunnissa ei ollutkaan mitään. Nyt hanget korkeat nietokset sulivat mutavelliksi kymmenesosa sekunnissa. Solisluusi on siirtynyt.

En nyt kirjoita tämän enempää tästä, sillä pääsiäisen jälkeen tiedän, mitä seuraa. Solisluu teipattiin, kipu vaimeni hieman. Seuraava yö oli vaikea. En löytänyt asentoa, jossa olisin voinut nukkua. Aamulla takkia päälle laittaessani alkoi kipuhelvetti. Lihas olkapään päällä meni täysin jumiin. En pystynyt liikutamaan päätäni oikealle lainkaan. Torstaipäivä meni kokonaan nukkuessa vahvassa kipulääkityksessä. Perjantaina tila paheni entisestään. Pään lisäksi en pystynyt enää liikuttamaan olkapäätänikään ilman kipua. Ismolla lauantai-iltana istuessani kipu ylitti sietokykyni. Kaikki liike, sormen liikuttelua myöten sattui. Eikä pelkästään sattunut vaan kipu lävisti kehoni miekan iskuin. Automatka kotiin, Ismon ajaessa, oli täynnä tuskankyyneleitä. Vaivuin jälleen kipulääkeuneen. Aamulla herätessäni liikuin miinamatolla. Pienikin liike vasempaan käteen, sormiin, kyynärvarteen ja olkapäähän tai pään liikuttaminen oikealle aiheuttaa valtavaa, tuskaista kipua. Huomenna on fyssari.

Kipu

Kipu, joka minussa asuu, on tuskaista.
Ei ole asentoa, jossa se vaimenisi.
Ei ole lääkettä, joka siihen purisi.
Ei ole hetkeä, jolloin nukkuisin.

Painiottelu

3 kuukautta ja 2 viikkoa leikkauksesta.

Odottelen. Niinkuin olen tässä odotellut jo tuon yllä näkyvän ajan. Mikäs olisi odotellessa, sehän on oikeastaan aika kutkuttavakin tunne, jos ei olisi mitään, mikä vie huomioni toisaalle. Kaamein Ilmentymä Pyrkiessään Uniisi eli K.I.P.U. on kuitenkin asettunut tiiviisti viereeni. Se vie voimakkaasti huomioni pois positiiviselta odotukselta. Sen lisäksi kaikenmaailman maisia murheita, itsetutkistelun pidempi kurssi, sekä jopa työstressi, joka nyt ei kyllä mitenkään liity tai kuulu SAIRASlomille.

Vakuutusyhtiö. Meidän jokaisen tuki ja turva. Sekä harmaita hiuksia havittelevan ilmainen värjäys. Pitäisi osata kertoa asiansa asiallisesti. Aikuinen ihminen. Mutta jossain vaiheessa nukkuva karhukin herää, kun tarpeeksi ympärillä tapahtuu. Tai tässä tapauksessa jää tapahtumatta. Kenen etu on, etten tule mahdollisimman nopeasti kuntoon? Työnantaja toivoo paluutani pian. Mie haluan töihin pian. Vakuutusyhtiö, joka on korvausvelvollinen, toivoo töihinpaluutani mahdollisimman pian. Ja vakuutusyhtiö on nyt se, joka hidastaa töihinpaluutani.

Sanonpa vaan, että sisälläni räjähtää kohta. Tulivuoren purkautuessa, kansa juoksee laavamerta ja tuhkaa karkuun. Tämä koskee vakuutusyhtiötä yhtä paljon kuin niitä muitakin yksittäisiä henkilöitä, jotka hämmentävät soppaa minun kaukalossa.

Ankkuroitu. Painiottelu olkapään tila vastaan vakuutusyhtiö. Toisessa kehässä Laura vastaan kipu, ihmiset jotka jyräävät ylitseni ja odotuksen ilmapiiri. Arvaatteko, kumpi voittaa? Molemmat kehät tuomaroidaan erikseen.

Ankkurit ylös

Näin se vaan on. Joku setä tai täti, jossain toisessa kaupungissa, sinua näkemättä koskaan, eikä tietenkään hän ole nähnyt vammaasikaan, eikä sitä, miten olkapää voi, hän päättää, että sinä olet kunnossa. Ja miksikö? No, siksi, että tietylle vammalle/leikkaukselle on annettu määräaika, kuinka nopeasti siitä toipuu. Ja kun tuo toipumisaika on saavutettu, tämä täti tai setä kirjoittaa paperille, että olet terve, palaa töihin, korvauksia ei tipu enempää. Koska aika on täynnä.

Niin sitten minäkin, toivuttuani vakuutusyhtiön papereissa kirjoitetun ajan, olen kunnossa. Käsi ei edelleenkään nouse edes 90 asteeseen. Leikkauksesta on aikaa 4 kuukautta ja 6 päivää. Olkapäässä on kipuja ja särkyä, edelleen. Mutta koska Luoja suuresssa viisaudessaan on luonut minulle periksiantamattoman luonteen, ja vanhempani ovat kasvattaneet minusta työorientoituneen yhteiskunnan jäsenen, palasin töihin. Eikä tuossa kaikki. Minähän suorastaan viihdyn töissä. Rakastan liikkua yöaikaan, palvella asiakkaita, vaikken heitä näekään. Teen tuon kaiken vielä tunnollisesti, nopeasti ja virheettä. Jaksan hymyillä, tsempata työkamuja ja olla avuksi vielä muissakin työpisteissä, tarpeen mukaan. Ja niin aioin olla tästä eteenpäinkin. Miksen olisi, mie kun olen mie, vaikka puolikuntoisena.

Olenko katkera? En. Sisälläni vaan leijuu kysymys. Miksi ihmeessä työnantajat ottavat kalliita vakuutuksia, jos niistä ei ole työnantajalle eikä työntekijöille hyötyä? Miksi työtapaturmapotilas passitetaan töihin keskenkuntoisena tai vaihtoehtoisesti saahan sitä saikulla olla, ilman asianmukaista korvausta (lue: palkkaa). Heti, kun työnantajan vastuu palkanmaksusta siirtyi vakuutusyhtiölle, yhtiö ilmoitti, että olen kunnossa, mitään ei enää korvata. Ei fyssaria, ei palkkaa, ei uusia toimenpiteitä.

Käteni ei välttämättä koskaan enää nouse normaalisti, liikeradat jäävät vajaiksi. Kivut kyllä saan kuriin, tottumalla niihin. Miten tuo sitten vaikuttaa elämääni? Pyöräillä en pysty, uimaan en pysty, hiusten laitto ponnarille vaatii taiteilua, samoin hiustenpesu. Kauppakassia pystyn kyllä kantamaan, mutten pysty nostamaan sitä kovinkaan korkealle. Kuntosalille on turha mennä tekemään yläkroppaa. Punnertamaan en pysty, enkä kurottamaan mitään sivusuuntaan. On myös parempi olla horjahtamatta vasemmalle. Miten tuo sitten ei vaikuta elämääni? Pysyn ajattelemaan, hymyilemään, tekemään työni. Pystyn juoksemaan kipulääkkeiden avulla, pystyn kävelemään ilman niitä. Pystyn halaamaan poikiani ja kultaani. Pystyn elämään ja nauttimaan siitä.

Mitä nyt sitten teen? Olen tietysti töissä ja nautin elämästä. On monia, monia ihmisiä, joilla ei ole töitä. Minulla on, olen siis etuoikeutettu. On monia, monia ihmisiä, joilla ei ole käsiä ollenkaan. Minulla on molemmat, olen siis etuoikeutettu. On monia, monia ihmisiä, joiden kipu on niin kovaa, ettei heillä ole toimintakykyä ollenkaan. Minulla on, olen siis etuoikeutettu.

Nostan ankkurin ja jatkan matkaa. Kiitos kaikille seurasta ja hyviä tuulia kaikkien purjeisiin 🙂

Reppuselässäni on kipu

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.