Aihearkisto: Terveys

Hetki arjesta

Kuinka yksinäistä se onkaan, elää tuo vihulaisen kanssa.

Kun sytytin tulia uuniin, se tuli ja lävisti lapaluuni. Tuntui kuin paksu jää olisi murskaantunut ja sen palaset olisivat liukuneet pitkin jääkantta viheltäen mennessään. Se jatkoi matkaa ylöspäin ja sai minut polvilleni saunan lattialle. Painoin otsani saunan viileää lattiaa vasten ja oikealla kämmenellä taputin hiljaa ja rytmikkäästi siihen viereen. Kyllä ja päästelin sarjan suomalaisia sivistyssanoja siinä samalla.

Kulkeehan tuo mukana päivittäin. Käy läpi sairaat niveleni ja irvailee. Aamuisin se tekee minut kankeaksi. Päivisin se muistuttelee olemassaolostaan lähes joka asennossa. Iltaisin olen jo aika turta sen touhuihin, josta suuttuneena se jytää koko yön aiheuttaen eritasoista särkyä nivelissä.

Kuuntelen syttyvien puiden rätinää ja olen vain paikoillani. Kipu on valtavaa. Se sykkii ja saa minut hengittämään raskaasti. Yksin. Talossa ei ole itseni lisäksi kuin eläimet. Vilkaisen uuniin. Hyvä, luukku on sentään kiinni. Pään kääntäminen tekee häijyä. Käännän pääni rauhallisesti takaisin ja katselen saunan lattiaa käsieni välistä.

Tuota vihulaista en millään ilveellä olisi seurakseni halunnut. Mutta ei se kysellyt, se vain tuli. Ensin se oli aika helppo tapaus. Asusteli yhdessä tai kahdessa nivelessä ja raapusteli niiden seiniä melko heppoisella asenteella. Ajattelin silloin, että noh siinähän meuskaa, ei varmaan pahemmaksi mene. En osaa sanoa päivämääriä mutta epäilen suuresti, että se kutsui minulta kysymättä luokseen lisää väkeä. Samankaltaisia kuin se itse mutta ilkeämpiä. Sellaisia, jotka tekevät lupaa kysymättä juuri mitä haluavat.

Nostan pääni hitaasti ylös ja suoristan itseni istumaan. Okei, on noustava ylös, lisättävä puita uuniin ja mentävä tupaan. Koski tai ei, nyt on päästävä ylös. Kampean itseni seisomaan, aika hitaasti mutta lopulta olen jaloillani. Se tässä on plussaa, että täällä voi rauhassa maata saunan lattialla ja taputella sitä, eikä kukaan huutele perään, että mitä sie siellä oikein teet.

Silti tuon vihulaisen kanssa eläminen on kovin, kovin yksinäistä puuhaa.

Turnausväsymystä

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Rampa juoksija

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Kahlittu

Katselen kaunista lumisadetta lauantaiaamuna. Taivas on valkoista täynnä. Lumi tarrautuu puiden oksiin, piha-aidan päälle ja värittää maan puhtaan valkoiseksi. Tuuli on hiljainen, kaikkialla on uneliasta. Mietin mitä tein tällaisena hetkenä silloin, kun olin kunnossa. Silloin, kun sairaus ei hallinnut arkeani. En ainakaan istunut keittiössä katsellen lumisadetta. Lähdin lenkille. Niin silloin. Nyt istun ja katselen lumisadetta. Tuo kauneus sattuu. Sattuu, koska hetkittäin pystyn vain olemaan, en pysty jatkuvaan toimintaan. Toimin ja liikun silloin, kun kipu on vähäistä.

Millaista on, kun arki muuttuu aktiivisesta passiiviseksi? Mitä muuta muuttuu kuin lenkkien pituudet? Mieli haparoi innosta alakuloon. He sanovat, että olen vahva. Minusta näin ei ole. Olen hieman eksyksissä itseni kanssa. Eikä se ole vain liikunnan määrä, mikä on muuttunut. Se on arki. Kyykistyminen sytyttääkseni tulet uuniin. Sukkien pukeminen. Nukkuminen. Istuminen. Voimien heikentyminen. Nälän tunteen katoaminen. Fakta, ettei kykene mihinkään sellaiseen, mitä ennen oli.

Olen aktiivisessa hoitosuhteessa sairaalassa. Minulla on edessä taas leikkauksia. Välillä, kun istun sairaalan odotusaulassa, katselen kanssaihmisiä siellä. Jähmettyneitä katseita, kipua ja turtumusta kaikkeen. Tunnen, kuinka seinätkin nauravat minulle. Et pääse pakoon, olet tänne kahlittu. Tyhjennämme pääsi ja imemme sinut avuttomaksi potilaaksi, vailla omaa ajattelua. Puistattaa.

Minulle ladotaan faktoja. Ja toiset ihmiset tekevät suunnitelmia minusta. He eivät kysy mielipidettäni, koska olen vain potilas numero xxx. Onnun röntgeniin, labraan ja takaisin vastaanotolle. Tehdään operaatio, joka suurella todennäköisyydellä ei onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, et kykene tuohon etkä tuohon eikä tuohon sen jälkeen… Jäät tyhjän päälle. No, onpas hyvinkin rohkaisevaa… lähinnä toivotonta.

En kirjoittanut tätä siksi, että olisin vahva ja selviäisin voittajana tästä. Enkä siksi, että leikkauksen jälkeen olisin taas entisessä kunnossa, kun en voi enää sitä olla. Enkä siksi, että olisin esimerkki sitkeydestä ja eteenpäin menemisestä. Kirjoitin tämän siksi, että koetan sopeutua uuteen aikaan itseni kanssa. Ja tämä sopeutuminen vie aikaa. Se on vaikeaa. Eikä siihen auta nyt sekään, että kaikki järjestyy tai maailmalla on miljoona kertaa pahempiakin tapauksia. Minun sisälläni ei ole noita tapauksia. Minun sisälläni olen vain minä, oman taisteluni kanssa 🙁

Joskus on vaan kerrottava, että arki on tällaista. Kai se on sitä, että kuitenkin hyväksyn pikkuhiljaa tämän sairauden, vaikken ymmärräkään, miksi se minut valitsi.

Uuden vuoden kynnyksellä

Vuoden viimeinen päivä kirvoittaa aina miettimään mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Niin kävi tänäkin vuonna.

Pohdin liikkumisiani. Nivelieni sairastuttua, liikuntaan on pikkuhiljaa tullut estoja, kipujen takia. Kuitenkin liikun, etupäässä kävellen saariston metsissä koirieni kanssa. Pehmeä metsämaa ja näin talvisin lumi, ovat nivelille ystävällistä alustaa. Ja kun vauhdin pitää maltilliselta, pystyn lähes päivittäin tekemään parikin vitosen lenkkiä. Hiihtämässäkin kävin mutta plussakelit kadottivat kunnon lumen ja nyt metsätiet ovat huonossa kunnossa. Mönkijöiden renkaat tekevät tiehen syvät ajourat ja kolmen koiran kanssa on vaikeuksia jopa pystyssä pysymisessä. Hupaisasti ajatellen, voisi olla parempi, että talvisin saaressa kulkisivat vain kelkat. Mönkijäväki voisi kävellä 🙂

Olen myös miettinyt tätä meidän kotisivua ja näitä blogeja. Voisin koettaa kirjoittaa useammin kuulumisia. En lupaa enkä vanno, koska olen keskittymiskyvytön ja levoton persoona. Mutta ainakin se on ollut mielessä, että useammin voitaisiin tätä päivittää. Kuvia tietysti voisi aina lisätä vaikka päivittäin, mutta myös sisältöä on ollut ajatuksena laajentaa. Aikaa varmaan olisi, mutta se istuminen alas ja kirjoittaminen ajatuksella – ooh, se takkuaa.

Palaan vuoden alussa töihin pitkältä sairaslomalta. Lokakuun alussa leikattu sormi alkaa olla työkunnossa. Hieman jäykäksi se jää muihin sormiin verrattuna. Myös leikatun rystysen tyvi jää selkeästi paksummaksi kuin vastaava vasemman etusormen rystynen. Mutta kaikkea voin jo sen kanssa tehdä, ja mikä parasta, kivutta! Terveystilanteeni ei muuten kyllä parempaa huomista ole näkemässä. Keväällä leikatussa nilkassa on kipuja. Ei leikatulla alueella, vaan muualla. Oikeasta nilkasta löytyi loppukesästä otetussa magneettikuvassa laaja, alkava nivelrikko ja tulehdustila. Sitä hoitettiin akuutisti kortisonipiikein ja pidemmällä aikavälillä tukipohjallisin. Veneluuni on väärässä asennossa. Sen ympärillä on myös nivelrikkoa. Lähitulevaisuudessa, vuoden sisään, nilkka puhdistusleikataan. Vaikeimmat kohdat nivelrikon suhteen ovat ylempi nilkkanivel ja pottuvarpaan tyvinivel.

Terveysongelmat saivat jatkoa juuri ennen sormileikkausta syyskuun lopulla, kun oikea polvi alkoi yht’äkkiä kipuilla voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi nivelrikko ja tarkemmassa magneettikuvassa rustopuutos. Gradus neljä eli luu paistaa ulkosyrjän reisiluun kantavalla pinnalla. Paljaassa luussa kasvaa jo kystia. Polveen tehdään keväällä 2023 naskalisaatio, jolla etupäässä koeteaan vähentää voimakasta kipua polvessa. Naskalisaatiossa rustonalaisluuhun tehdään reikiä, jota kautta mahdollisesti luuytimestä nousee kasvutekijöitä ja verta, joka hyydyttyään kasvattaa säierustoa. Säierusto ei ole normaalia rustoa ja se on myös sitä heikompaa mutta sen tarkoitus on vähentää kipua ja hidastaa rustopuutoksen etenemistä. Pitkällä aikavälillä se siis siirtää tekonivelleikkauksen tarvetta. Ongelma on mun tapauksessa ikä ja hyytymistekijän vajaus. Kasvutekijöiden nousu onnistuu alle 40-vuotiailla ja vereni hidas hyytyminen taas puolestaan voi aiheuttaa paitsi pieleenmenneen säieruston kasvamisen, myös veripolven. Ortopedi sanoi suoraan, ettei anna takeita leikkauksen onnistumiselle. Mutta kovien kipujen takia sitä kokeillaan, tiedostaen kuitenkin nämä minun riskitekijät.

Suunnitelmissa on siis, nämä faktat tiedostaen, sairaseläkkeelle jääminen ensi vuoden aikana. Tämä asia on minulle sekä helpotus että vaikeaa henkisesti. Helpotus tietenkin siksi, että jos eläkkeelle pääsen, pystyn kipujeni rytmissä pitämään huolta itsestäni huomattavasti paremmin kuin töissä käyden. Myös nukkuminen tulee olemaan paljon parempaa. Henkinen vaikeus tulee siitä, että pidän työstäni hyvin paljon ja tuntuu jotenkin väärältä jäädä eläkkeelle kymmenisen vuotta liian aikaisin. Mitään työyhteisökaipuuta minulle ei tule, koska en oikeastaan näe työkamujani koskaan ja olen mieluummin yksin kuin porukassa. Uudelleenkoulutus ei onnistu minulta adhd:n takia ja myös asuinpaikkani ja kulkeminen talvisin mantereelle on vaikea yhdistelmä uudelle mahdolliselle työlle.

Tällaisin ajatuksin vuoden 2022 viimeisenä päivänä. Hyvää uutta vuotta 2023 <3

Ajatuksia sormileikkauksesta, ensimmäinen viikko

Tapaturmassa vioittunut oikeankäden etusormi leikattiin 3.10.2022. Tämä kirjoitus kertoo ensimmäisen toipumisviikon ajatuksista.

Tämä matka leikatun sormen kanssa on haastava. Sormen lisäksi leikkaushaava on oikeassa ranteessa, josta siirre etusormeen otettiin. Oikeakätisenä olen tottunut tekemään kaiken oikealla kädellä. Lapsena onnekseni harjoittelin kirjoittamaan myös vasemmalla, joten kynällä pystyn nyt saamaan hyvää jälkeä aikaiseksi.

Mutta sitten se kaikki muu. Kuten tämä koneella kirjoittaminen, hampaiden harjaus, hiusten letittäminen, juuston höylääminen ja vessa-asiat. Aika kömöä ja hidasta touhua. Arkeeni tietysti kuuluu myös koirienhoito, veneellä ajaminen, pukeminen ja vaikkapa kissojen vessojen siivous. Niitä tehdessäni huomaan, kuinka hidasta ja kömpelöä ‘väärän’ käden kanssa toimiminen on.

Tämä on kuitenkin haastavuudessaan mukaansatempaavaa. Kokoajan vasen kehittyy, voimistuu ja tulee taitavammaksi. Niinkuin lapsena tehty harjoittelukin vasemmalla tuottaa nyt tulosta. Kauppalapuista saa miehen kertoman mukaan paremmin selvää kuin oikealla sutaisemalla kirjoitetusta listasta.

Henkisesti tuntuu, että olen vammainen, jonka arki on hankalaa. Tiedostan kyllä, että tämä on väliaikaista, parin kuukauden rutistus. Leikattu käsi on kuitenkin kipeä, sitä särkee ja sormet ovat voimakkaasti turvoksissa. Huomenna käteen vaihdetaan ortoosi, joten hieman helpotusta on luvassa. Pääsen mm pesulle.

Sen päätin, etten tämänkään episodin jälkeen lopeta vasemmalla kädellä kirjoittamista. Olen siis pitänyt yllä tuota lapsena harjoittamaani taitoa läpi aikuiselämäni. Ehdottomasti suosittelen kaikille käyttämään kirjoittaessa molempia käsiä.

Tästä on suunta vain eteenpäin ja toivon mukaan joulukuussa kipsin ja ortoosin suojissa olleet sormeni taas liikkuvat. Matka on hyvin erilainen kuin jalkaleikkauksissa mutta olenpahan taas yhtä kokemusta rikkaampi 🙂

Tepposia toipumisessa

Toipuminen sai hidasteen, kun leikkausalueelle tuli tulehdus. Joudun passailemaan liikkeelle lähtöäni ainakin parilla viikolla. Tulehduksen parantuessa aloitetaan fysioterapia ja siitä alkaa varsinainen toipuminen liikkumista ajatellen. Olen kuitenkin päättänyt, että vielä kävelen, juoksen ja hypin. Uin, pyöräilen, hiihdän ja käyn töissä. Vaikka nyt näyttää hitaalta tämä toipuminen, uskon siihen, että jalassa oleva tulehdus asettuu, voin jättää kokonaan kepit nurkkaan ja tuntea, kuinka askellan molemmilla jaloilla voimakkaasti.

Ajatusteni kulku on nopeaa kuin valonvälähdys ja ajatuskaistoilla on aina ruuhkaa.

Vaikka kuinka tiedän, että elimistöni systeemit eivät toimi niinkuin normaalilla väestöllä, nappaan kirurgien selonteoista kiinni aina sen lyhimmän toipumisjakson aikataulun. Sitten sinkoudun sinne ajatuskaistoille ja ennenkuin ensimmäistäkään leikkausviiltoa on tehty, olen jo täydessä vauhdissa kuntouttamassa itseäni. Siis sen lyhimmän kaavan mukaan. Sen mukaan, että kaikki menee hyvin ja nopeasti.

Vaikka olen käynyt läpi kymmeniä kertoja sen, että kaikki ei menekään käsikirjoituksen mukaan, jaksan uskoa yhä uudestaan ja uudestaan siihen, että minulla ei ole mitään ongelmia vereni kanssa. Sen verran on kuitenkin karttunut iän tuomaa viisautta, että tiedän olevani ylioptimistinen, hätähousu, mahdoton ihminen.

Kuitenkin, ilman noita piirteitä, olisin jo mustaakin mustemmassa suossa. Olisin kokenut syvän laskeutumisen alakulon maille enkä välttämättä olisi sieltä omin avuin ylös päässyt. Se, että joka kerta, lapsenomaisesti, uskon ihmeeseen ja ponnistelen eteenpäin, on pitänyt minut elämänlangoissa kiinni. Nuo luonteenpiirteet ja sisälläni oleva ominaisuus ADHD (kärsimättömyyden, jatkuvan liikkeen ja keskittymisen puutteen ominaisuudet) ovat taanneet minulle kyvyn unohtaa vastoinkäymiset nopeasti. Vaikka kirjoitan ja pohdin hyvinkin pitkään negatiivisia tapahtumia, en kuitenkaan jätä niitä muhimaan sisälleni. Pohtiminen on sisäistä siivousta. Jos en käsittele niitä, ne taatusti ilkikurisesti pesiytyisivät nurkkiin ja tekisivät silloin minusta ihmisen, joka ottaa ne vuokralaisikseen. Ei kiitos.

Pieni hassu juttu alkoi hymyilyttämään minua aamulla, kun vein koirat ulos. Terassi oli märkä sateen jälkeen. Mutta aivan terassin toisessa päässä oli metrin mittainen kaistale kuivaa. Eli sadepilven raja oli kulkenut siitä. Terassi symboloi siten juuri nykytilaani. Märkä osuus on virtaavaa, ahnaasti pulppuavaa vertani, joka tekee kulkemisen vaikeaksi. Mutta tuo kuiva terassin pääty on uusi päivä, jolloin veri vihdoin löytää balanssin ja mie pääsen ahmimaan uusia polkuja. Pääsen mukaan siihen rytmiin, joka tekee minusta minut. Liikkumaan.

Kaipuu juoksemaan

20.5. kuluvaa vuotta vasemmasta jalkaterästäni korjattiin leikkauksella revennyt tibialis posterior -jänne. Jänteen alue oli alkanut oireilemaan pikkuhiljaa keväällä 2021. Ensin siinä oli lisääntynyttä hermotusta, lievää turvottelua ja pikkuhiljaa jalka kipeytyi enemmän ja enemmän töissä ja vapaa-ajan liikunnassa. Jänteen seutu särki ja kipuili lopulta myös levossa. Koska jatkoin sitkeästi töissä, lopulta molempiin jalkoihin tuli vielä plantaarifastiikit. Varsinaista syytä jänteen repeämälle ei ole. Mahdollisesti iän tuoma jänteen heikkeneminen, kova fyysinen kuormitus ja/tai jokin itseltäni huomaamatta jäänyt venähdys ovat yhdessä aiheuttaneet repeämän. (Leikkausosioon kirjoittelen tämänkin leikkauksen tarkempia tietoja toipumisen edetessä).

Olin siis töissä ja välillä sairaslomalla. Sairaslomaa en kylläkään pyytänyt jalkojen kipujen takia vaan tammikuussa 2020 sattuneeseen työtapaturmaan, jossa oikean käden etusormeni vääntyi yliojennukseen ja sieltä repesi/katkesi nivelsiteitä. Myös kämmenen puolelta repesi poikittainen jänne. Sormen tarina on niin pitkä, etten ole jaksanut siihen paneutua kuukausiin sen paremmin. Ehkä sitten, kun se leikataan syksyllä, kirjoitan siitä enemmän. Lokakuussa tapasin jalkakirurgin ja hän röntgenkuvatutti molemmat jalat ja pisti vasemman vielä magneettiinkin. Tuloksena siis jänteen repeämä ja tulehdus. Alueella oli kaikennäköistä muuta pientä kuten kulumaa, nesteilyä ja lisäluuta. Päädyttiin korjaamaan jänne leikkauksella, koska teen fyysistä työtä jaloilla ja vapaa-aikani on erittäin aktiivista liikkumista.

Kivut lisääntyivät pikkuhiljaa leikkausta odotellessani. Alkusuunnitelma oli päästä leikkauspöydälle helmikuussa. Koronatilanteen huononeminen kotikunnassani kuitenkin siirsi leikkausta muutamaan otteeseen ja sitten elettiin vielä hoitajien työtaistelua, joten lopulta pääsin leikkaukseen toukokuussa, alussa mainitsemanani päivänä. Ennen leikkausta olin laittanut työterveyslääkärin kanssa vireille osa-aika työkyvyttömyyseläkehakemuksen. Päätös tuli lopputalvesta määräaikaisena kuntoutustukena vuodeksi. Syynä tähän eläkehommaan oli siis selkäongelmani, ei suinkaan jalat tai sormi, jotka ovat korjattavissa olevia vaivoja. Selvittelin eläkeyhtiön kanssa tilannetta ja sain tiedon, että vuoden määräaikainen on suht helposti muunnettavissa jatkuvaksi osa-aika sairaseläkkeeksi. Tätä lähden sitten syksyllä uudestaan hakemaan. Aloin tehdä töissä kevennettyä työviikkoa huhtikuun alusta. Tämä kevennys helpotti myös jalkojen ja sormen tilaa niin paljon, etten enää tarvinnut keväästä olla sairaslomalla ennen leikkausta lainkaan. Mahdottoman hienoja systeemejä meille ei niin iskussa oleville viisikymppisille. Kevennetty työrytmi takaa töissä jatkamisen ja samalla antaa mahdollisuuden hoitaa kipuja, kuntouttaa itseään ja levätä tarpeeksi. He, joilla kroonisia kipuja on, tietävät sen tarpeen.

Samanaikaisesti kun itse kärvistelin sekalaisissa ja kovenevissa kivuissa talvella, yhdeksänvuotiaan saksanpaimenkoirani selän tilanne oli huonontunut. Koirallani on synnynnäinen Spina bifida occulta selässä. Sairaus on ollut oireeton. Wilman selkä oli kuitenkin alkanut edellisenä vuonna oireilla selkäytimen rappeuman/selkäytimen ahtauman oirein, ilman minkäänlaista kipua. Takajaloista alkoivat hermotukset vähentyä, joka taas esti jalkojen voiman ylläpitämistä. Kävely oli hieman horjuvaa ja asioiden tekeminen ajoittain hankalaa. Koira on kuitenkin vilkas, syö hyvin ja on siis kivuton. Tilasin Wilmalle ajan osteopaatille. Menemme sinne heinäkuussa, kun itse olen taas kävely-/autolla-ajokykyinen. Sitten aloin miettiä osteopaatin mahdollisuudesta auttaa itseäni selkäni kanssa.

En siis ole vielä tavannut osteopaattia. Hän kuitenkin pitää vastaanottoa pääasiallisesti ihmisille ja on myös pätevöitynyt koiriin. Ajatukseni, jotka ovat hyvin vilkkaita (adhd), alkoivat lentää. Aloin pohtia, voisiko osteopaatti auttaa minua selkäkipujeni kanssa. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja, jotka harrastavat juoksua ja liikkuvat muutenkin paljon. Lueskelen heidän somepäivityksiä tyytyväisenä ja tunnen mielihyvää, kun ystäväni saavat kokea liikunnan iloa. Silti pienessä sopukassa, jossain hyvin syvällä ajatusteni kammioissa, on toive. Haave. Unelma. Haaste itselleni. Voisinko vielä juosta? Tässä iässä liikunnan selkeä väheneminen ja etenkin insentiteetin lasku lisää vaaraa painon nousuun. Koska olen koko ikäni ollut aktiivinen, minulla ei ole pahemmin ollut paino-ongelmia. Nyt alkaa olla ja senkin takia haluaisin kyetä lisäämään rasitustasoa kävelystä kovemmaksi. Liika paino on selälleni myrkkyä.

Jos unohdan kaikki fyysiset asiat, mitkä paljosta liikunnasta ja etenkin juoksemisesta saan, ajatukseni laukkaavat henkisten saamisten sfääreihin. Tasainen pitkä juoksu. Varhainen aamu saaristossa. Koirat juoksevat vapaina edessäni. Pieni tuulenvire, meren tuoksu, lokkien kirkuna. Metsä, joka huokuu rauhaa. Ja se olotila, mikä juoksun jälkeen tulee. Vapaus, väsymys, täyteläisyys. Tätä kaipaan. Olen kyllä viikoittain hölkkäillyt koiralenkeillä pieniä pätkiä. Tyyliin muutama sata metriä, muutaman kerran toistoina. Ei tule edes hiki 🙁 Nyt kun joudun käytännössä olemaan vielä viikkoja suht paikoillani, tämä halu vaan kasvaa. En tiedä, miten saan itseni rauhoitettua. Miten saan ajatukseni takaisin tähän hetkeen, arkeen, toipumiseen.

Ihmisellä on hyvä olla unelmia, haasteita, tavoitteita. Realistisia mutta kyllin hulluja, jotta elämä maistuu selkäydintä myöten 🙂

Taisteluväsymystä ja odottelua

Kun jotain oikein odottaa, voi joutua pettymään.

Keväällä, jäiden tehdessä lähtöä, odotimme Marun laskemista mereen. Kun vene sitten vihdoin pulahti laineille, alkoi vapaus, jonka turvin oletimme kulkevamme omassa tahdissa pitkän kauden, vuoden loppuun asti ilman aikataulujen mukaan juoksemista. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan. Pari viikkoa ajeltuamme, Marun nivelakseli alkoi täristä voimakkaasti. Mitä kovemmat kierrokset, sen hurjempi tärinä. Muutaman päivän tilannetta seurattuamme, veimme Marun huoltoon. Tuomio oli kova. Painelaakeri oli kappaleina.

Koska huollossa ei ollut mahdollisuutta tehdä mittavaa remonttia veneeseen heti, saimme Marun takaisin ajoon, väliaikaisella tuunauksella. Kierroksia ei saanut nostaa kovin isoiksi, joten normaali alle 50 min kotimatka vaihtui liki tunnin mittaiseksi. Maru on toiminut moitteettomasti ja näillä näkymin 2-3 päivän mittainen telakointi tapahtuu kesäkuun alkupäivinä. Maru joudutaan nostamaan ylös, akseli vedetään ulos ja ulkokautta tehtävä petin kiinnipulttaus vaatii vielä kuidutuksen uusimista. Onni onnettomuudessa tässä tapauksessa oli toinen onnettomuus. Olemme voineet säästellä Marulla ajamista, vähentääksemme väliaikaisen tuunauksen käyttöä ja lisäämällä sen kestämistä paikoillaan, sillä olen ollut huollossa käynnistä asti sairaslomalla ja olen ajanut Marulla vain välttämättömät ajot. Mieheni matkustaa Otavalla ja elää valitettavasti jälleen aikataulujen tahdissa.

Tuolle sairaslomalle on pitkä historia. Tammikuussa minulle sattui töissä työtapaturma, jossa oikean käteni etusormi vääntyi yli ääriasennon. Tapaturman jälkeen jatkoin töitä, vaikka sormi oli hankala. Menin lääkäriin vasta pari viikkoa tapahtumasta, kun sormen vamma alkoi häiritsemään nukkumistani kovan säryn takia. Sormi kuvattiin röntgenissä, ei murtumia. Niveleen pistettiin viikon välein kortisonia, joka hieman helpotti kipua mutta ei tehnyt sormesta tervettä. Ensimmäisen kortisonin piston jälkeen jäin yhdeksäksi päiväksi sairaslomalle. Ja sen jälkeen lähes heti alkoikin pitkä loma.

Etusormi oli tämän näköinen tapaturman sattuessa 5.1.2021.

Kuukauden lomalta palattuani, sormi alkoi jälleen oireilla töihin palattuani todella voimakkaasti. Nivel turposi ja särky oli kovaa. Muutaman viikon sitä siedettyäni, menin jälleen lääkäriin. Sormi passitettiin magneettikuviin. Tulos oli selkeä: sormesta oli repeytynyt nivelsiteitä ja kämmenen puolella olevia jänteitä. Jäin sairaslomalle ja sain ajan käsikirurgille reilun parin viikon päähän. Tästä hetkestä alkaen siis myös Maru oli puolitehoinen.

Odotin vastaanottoaikaa kovasti. Ajattelin mielessäni, että sinne päästyäni sormeni hoidetaan pian kuntoon ja etenkin kivuttomaksi. Sormi vaikeuttaa tavallista arkielämääni valtavasti. Olen oikeakätinen. En pysty tekemään mitään ilman kipua. Vasen käteni on tullut avuksi asioissa, joita se ei ole koskaan tehnyt. Olen tullut aika taitavaksi vasuriksi. Eniten kuitenkin sormen kivut vaivaavat untani, joka on ollut tapaturmasta asti hyvin katkonaista ja tuskaista. Välillä olen ottanut selkääni tarkoitettuja kipulääkkeitä päästäkseni uneen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ylipäätään jaksoin painaa töissä lähes koko tammikuun sekä koko maalis- ja huhtikuun nukkumatta kunnolla yhtenäkään päivänä tuona aikana.

Kun vihdoin koitti aika tavata käsikirurgi, olin jo henkisesti varautunut pikaiseen leikkaukseen ja kivun loppumiseen. Lääkäri kertoi kuitenkin, että sormea ei voitukaan leikata heti. Nivelessä on voimakas turvotus, joka ei tule helpottumaan kirurgisen operaation myötä. Tuo turvotus on siis este leikkaukselle. Sormi on onneksi suhteellisen vakaa, joten sen puolesta leikkauksella ei ole myöskään kiire. Tämä on tietenkin hyvä, ettei lähdetä leikkaamaan, jos siitä ei ole nyt suoranaista apua. Mutta. Konservatiivisen hoidon huono puoli, ja iso sellainen, on kivun jatkuminen. Oikeastaan mitään varsinaista hoitoa ei sormeen edes anneta, vaan seurataan tilannetta muutama kuukausi.

Voin palata töihin jossain vaiheessa kokeilemaan, miten sormi reagoi todelliseen rasitukseen. Jos tuntuma on siedettävä, saan jatkaa töissäoloa. Jos taas nivel riehaantuu ja turpoaminen lisääntyy tai kivut yltyvät, töistä on siirryttävä takaisin sairaslomalle. Tarkoitus on se, että nivelen turvotus saataisiin laskemaan, jotta saan sormeen normaalit liikeradat. Tämän jälkeen pystytään tutkimaan, tarvitaanko leikkausta palauttamaan sormen täysi toimintakyky. Sormi saattaa palautua pitkän ajan päästä suht normaaliksi ilman leikkaustakin. Kipu on nyt se avainsana, leikataanko sitä vai ei. Pinsettiote kertoo, onko nivelsiteet palautumassa luonnon ja odottamisen keinoin kuntoon.

Sormi on ollut kivulias nyt 4,5 kuukautta ja yhtä pitkä aika on mahdollisesti vielä edessä ennenkuin on edes odotettavissa paluuta kivuttomaan arkeen. Lokakuussa on tarkoitus tehdä päätös leikkauksesta. Jos silloin vielä sormi kipuilee rasituksessa eikä pinsettiote onnistu kivuitta tai sormi ei toimi muutoin normaalin rajoissa, edessä on operaatio. Tuossa operaatiossa ranteestani tai kämmenselästä otetaan jänteestä siivu ja siirretään se sormeen. Apujänne ankkuroidaan sormen luihin kiinni. Toipuminen tuosta kestää 2-3 kuukautta. Jos kipuja ei enää syksyllä ole, homma on siten paketissa ja leikkausta ei tule. Vajaakuntoista sormea en kuitenkaan itselleni soisi jäävän. Toivon todella, että luonto korjaa sormeni.

Liikuntamietteitä

Olen viime kuukausina miettinyt, mikä on vinossa elimistöni kanssa. Taustalla on monta tekijää. Vielä viime kesänä kaikki oli normaalisti, tai ainakin luulin niin, sillä meno maistui, työt sujuivat ja olo oli kaikin puolin normaali.

Juokseminen on aina ollut minulle se numero yksi. Lapsena etupäässä hiihdin, pyöräilin ja tein mitä nyt pikkumuksut tekivät 70-luvulla. Oltiin jatkuvasti veljen kanssa ulkona, leikittiin metsässä, uitiin meressä ja oli ylipäätään jatkuvaa liikettä leikin tiimellyksessä. Juoksu tuli vakavammin kuvioihin 12-vuotiaana, 15-vuotiaana se oli jo tavoitteellista. Urheilupäiväkirjaa aloin pitää vuodesta 1984. Sieltä on luettavissa kaikki liikkuminen mitä tein päivittäin. Pidän edelleenkin urheilupäiväkirjaa.

Koska liikkumiseni oli ja on jatkuvaa ja säännöllistä, olen myös läpikäynyt monet vaivat ja leikkaukset, sillä tekevälle sattuu. Ja huonoksi onnekseni elimistössäni on ollut myös heikkoja kohtia, joita en ole osannut käsitellä oikein ja ne ovat vuosikymmenten saatossa huomauttaneet itsestään, pysäyttämällä liikkeen tai vaatimalla erityisjärjestelyjä liikkumiseen. Myös ADHD:ni on yksi iso tekijä sattumuksille. Olen suoraansanottuna sählä.

Nimenomaa urheilun puolella olen myös saavuttanut asettamiani tavoitteita. En ole koskaan voittanut henkilökohtaisesti mitään olemalla palkintopallilla mutta omia ennätyksiä tavoitellessa olen ylittänyt itseni sitäkin useammin. Koirarintamalla olen sitten saavuttanut myös palkintopallisijoja. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun tavoitellaakseni sijoitusta. Ainut syy osallistumiseen on ollut itseni testaaminen henkisesti toisten juoksijoiden seassa. On aivan eri asia juosta yksin ja tehdä omia ennätyksiään kuin olla kisoissa ja saavuttaa sama taso, jopa ylittää se. On siis olemassa juostuja kisoja, joissa olen tehnyt ennätykseni ja niistä olen todella ylpeä.

Olen läpikäynyt 29 leikkausta. Näistä osa on urheiluvammoja ja niiden korjailuja. Sekaan mahtuu myös muita leikkauksia. Ja sitten sieltä löytyy myös niitä elimistöni heikkouksista johtuvia korjailuja, osaa niistä voisi kait kutsua ikälisiksi. Leikkauksista toipuminen on ollut aina nopeaa erinomaisen kuntoni takia, vaikka toipumisia on varjostanut hyytymisongelmani. Minulla on synnynnäinen verenhyytymisongelma eli yksi hyytymistekijäni on vajaa. Tämä vajaus vaikuttaa nimenomaa leikkaushaavojen vuotoon ja mustelmaherkkyyteen. Tietyt lääkkeet ja käsikauppatavarat ovat minulta kiellettyjä, mm omega-tuotteet. Varovainen saa olla myös uusien rokotteiden kanssa ja jopa verikokeissa käynti on seikkailu. Myös verenluovutus on minulta kielletty.

Olen nyt yli viisikymppinen ja teen fyysistä työtä öisin. Peruskuntoharjoittelu tulee siis tehtyä työmaalla. Vapaa-aika kuluu tiiviisti koirien lenkittämisessä. Menneenä talvena hiihdin hieman (ja nautin siitä kovasti). Otan lenkeillä myös juoksuaskelia mutta varsinaisesta juoksua ei enää kerry. Selkäni yliliikkuvuus ja siitä johtuvat muutokset selkärangassani eivät salli enää säännöllistä juoksua. Kesällä tulee myös pyöräiltyä välillä työmatkoja, tosin sekään ei palvele säännöllisesti tehtynä selkääni. Olen siis joutunut karsimaan lajeja ja nimenomaa irrottautumaan suurimmasta rakkaudestani juoksusta. Mitään ei ole tullut tilalle mutta kävelykilometrit ovat luonnollisesti lisääntyneet.

Elimistöni on kuitenkin nyt muutostilassa ja olen pohtinut syitä siihen. Ikä on yksi tekijä. Hormooneilla ei ole vaikutusta minun kehontoimintaan, sillä 10 vuotta sitten minulta on poistettu sekä kohtu että molemmat munasarjat kasvainten takia. Mitään muutoksia ei leikkausten jälkeen tullut elimistön toimintaan silloin eikä lähivuosina, joten en usko, että 10 vuoden viiveellä sitä enää tapahtuisikaan. Ikä kuitenkin vaikuttaa mm. palautumiseen. Tätä on vaikea ottaa huomioon, sillä iän tuomat muutokset tulevat kehoon pikkuhiljaa. Olen selaillut urheilupäiväkirjojani ja seurannut mm. 5 ja 10 km juoksuaikojani vuosikymmenten saatossa. Vaikka tulokset ovat olleet melko tasaisia niin palauttavia päiviä on pitänyt pitää iän karttuessa enemmän ja enemmän.

Olen koko ikäni ollut laiska lihaskunnon ylläpitämisessä. Minulla oli reilu parikymmentä vuotta sitten ajanjakso, jolloin kävin säännöllisesti salilla ja siihen ajanjaksoon osuu myös urheilullisesti parhaat saavutukseni. Joten näillä kahdella on vankka yhteys. Elimistöni nykytilan äkkylöimiseen voisi taatusti auttaa lihaskuntopiirin säännöllinen tekeminen. Mutta. Viime syksynä kamppailin työuupumuksen kourissa, johon en älynnyt (halunnut) ottaa lepoa eli sairaslomaa. Kitkuttelin loma-ajan leväten mutta se ei sitten riittänytkään. En ole vieläkään palautunut uupumuksesta. Paino on noussut, ei hälyyttävästi mutta minulle henkilökohtaisesti liikaa, sillä selkäni hyvinvointi edellyttää mahdollisimman normaalipainoista oloa. Toinen asia painoa seuratessani on se, ettei se laske, vaikka arkipuuhani syömisineen ovat jo palautuneet normaaleiksi uupumuksen pahimman ajanjakson jälkeen. Oletan kehoni olevan ongelmissa aineenvaihdunnan kanssa ja henkinen matalapaine ruokkii tuota lisää.

Olen miettinyt tätä asiaa isona kokonaisuutena. Selkäni kipujen takia joudun ottamaan voimakkaita opiaatteja, jota ylipäätään kykenen olemaan ja nukkumaan. Lääkkeet otettuani makaan liian pitkään paikoillani ja selkä on entistä pahempi. Koska työssäni ajan autoa ja koti-ja työmatkani ajan suurimman osaa vuotta venettä, en voi ottaa yhtäkään kipulääkettä helpottaakseni oloani töissä tai matkalla sinne ja kotiin. Kärvistelen siis kivuissa nämä ajat. Kun otan lääkkeet, en kykene harrastamaan liikuntaa. Noidankehä on valmis, tai se on ollut sitä nyt jo monta vuotta. Alan olla kypsä tähän elämänvaiheeseen. Tämä ei voi olla sitä, mitä ihmiseltä vaaditaan työssäkäymisen suhteen. Olen valmis lopettamaan työni, sillä kohta pimahtaa päänuppi tämän yhdistelmän ylläpitämisessä.

Eläkkeelle siirtyminen joko kokonaan tai osittain toisi minulle mahdollisuuden kuntouttaa itseäni kotioloissa. Siinä olen erittäin hyvä, jopa ammattilainen. Liikuntaa omaehtoisesti, selän kipujen tahdissa. Nythän lähden joka ikinen yö töihin oli kipua tai ei. Niin monet sadat yöt olen kärvistellyt kivuissa 3-4 tuntia työmaalla. Ei ole pienituloisella vaihtoehtoja. Yksikään työnantaja ei katsoisi hyvällä, että olisin 2-3 yötä viikosta saikulla ja loput töissä, selkäni kipujen mukaan. Mutta jos töitä olisikin vain se kolme yötä viikossa, voisin lähteä aivan eri alustalta hoitamaan itseäni.

Ajatusvirtani on jo suunnitellut arkeeni mukaan lihaskuntopiiriä, lempeää kävelyä koirien kanssa ja vähennettyä työviikkoa. Ja myös niitä sykettä nostattavia tärkeitä treenejä. Kun on tieto siitä, että voi levätä ja liikkua rauhallisesti omassa tahdissa, kun kivut ovat päällä, nostaa henkistä vireyttä jaksaa arjessa. Nämä asiat tapahtuvat, kun itse ottaa asian puheeksi työterveydessä. Pitää elää näin vanhaksi, jotta kehonkuuntelemisesta tulee totta. Kuinka usein muistankaan itseni vetämässä väkisin läpi työyötä ja vapaa-ajan treenejä. Tässäpä sitten hinta siitä?

Tämän asian sisäistäminen on minulle lähtenyt kehittymään muutoksista, jotka ovat tapahtuneet pikkuhiljaa. Ei ole niin helppoa hyväksyä niitä, koska mikään niistä ei ole tapahtunut selkeästi jostain lähtien. Eräs hyvä ystäväni, joka on ollut samaisessa tilanteessa vuosia ja vuosia sitten sanoi minulle sanat, jotka saivat minut miettimään tätä kaikkea syvällisesti. Hän sanoi, että ei ole mitään mieltä vetää itseään loppuun kipujen kera työelämässä, kun edessä ovat sen jälkeen todella kivuliaat vuodet eläkkeellä eikä elämä ole enää elämisen arvoista.