Aihearkisto: Terveys

Loma-ajatuksia

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Tammikuinen meri

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Ensimmäinen lomapäivä

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.

Ajatuksia yli rajojen

Pelatessani Mahjongia, epäonnistuneen pelin jälkeen näytölle tulee lause: ’Ikävä takaisku! Muinainen viisaus sanoo, opiskelu ilman ajattelua on ajanhukkaa, ajattelu ilman oppia vaarallista. Yritähän uudelleen!’ Tämä lause on mukaeltu Kungfutsen alkuperäisestä tekstistä mutta sisältö on sama. Minun on vaikeaa ja hidasta oppia lukemalla, opin tekemällä. Toistoilla on uskomattoman suuri vaikutus asioiden sisäistämiseen minun kohdalla. Kun toistoja on tarpeeksi, asiasta tulee rutiini, joka helpottaa keskittymisongelmien kanssa elävää. Näin on myös hienojen oppien kohdalla. Vaikka tuo lause on vilistänyt silmieni editse usein, en ole kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olenko edes lukenut mitä siinä on, tuskinpa. Tänään pysähdyin jostain syystä sen lukemaan. Lukemisen jälkeen tutkin asiaa lisää netistä. Aloin miettiä hyvin, hyvin suuria asioita. Sellaisia, joita paljon ajatellessa alkaa huimata ja käsityskyvyn rajat tulevat vastaan.

Kungfutse eli vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutselaisuus on oppi, ei varsinainen uskonto. Aikojen saatossa sitä on muokkailtu ja nykypäivänä se mielletään aika pitkälti uskonnoksi. Mutta en lopulta heittäytynyt mukaan siihen, onko se uskonto vaan siihen, mitä nuo satoja miljoonia ihmisiä koskettaneet lauseet pitivät sisällään. Ajatukset ovat matkustaneet maailman ympäri satoja ja taas satoja vuosia. Löysin niistä yhtäläisyyksiä kristinuskon sanomaan. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus. Ja lopulta, jos olisi voimia tutkailla muitakin uskontoja ja oppeja, otaksun, että niissäkin on samantyyppinen sisältö.

Miksi nämä asiat tulivat nyt sitten mieleen? Korona puhuttaa meitä kaikkia. Valtakunnan päättäjien taholta, Euroopan tautitilanteen vuoksi ja koko maailman samaa ilmaa hengittävien olentojen takia, tarvitsemme yhteisöllisyyttä. Ajatuksia, jotka kantavat. Tulivatpa ne sitten mistä uskonnosta, aatteesta tai kenen päästä vaan, lopulta lankojen pitäisi yhdistyä yhdeksi vahvaksi köydeksi, johon tukeudumme. Sooloilu on nyt pois suljettu juttu. Luin hyvin hämmästyneenä tekstiä, jossa kerrottiin, että Uudeltamaalta oli joku perhe ’onnistunut’ hämäämään poliiseja ja päässyt livahtamaan rajavalvonnan ohi. Perhe oli matkustanut Lappiin viettämään pääsiäistä. Luulen, ettei tuo perhe ollut ainoa.

Luettuani tekstin, voimakas ärtymys nousi pintaan. Mitä nuo ihmiset oikein ajattelivat? Ensinnäkin, siirtyminen suljetusta maakunnasta muualle Suomeen ei ole mikään leikki. Nyt ei puhuta siitä, pääseekö livahtamaan virkavallan ohi. Autoa ajavan henkilön ajatusmaailmassa on ammottava aukko, jos hän miettii sitä, saankohan tästä sakkoja ja mitä pikkutietä kannattaa ajaa, ettei jää kiinni. Kyse on uuden viruksen levittämisestä alueille, joissa terveydenhuoltoresurssit ja matkat sairaaloihin ovat täysin eri luokkaa kuin suurissa keskustoissa ja ylipäätään Etelä-Suomen ruuhka-alueilla. Yksi vierailu Lapissa voi sairastuttaa kymmeniä, jopa satoja. Ja mikä pahinta, heistä osa voi menehtyä. Tämän pohjoiseen matkustanut porukka on vastuuton, omaan napaan tuijottaja. En halua uskoa sitä lausetta, minkä tuosta tekstistä luin. Porukaan liittyy ihmisiä, jotka työskentelevät hoitoalalla.

Näitä artikkeleja lukiessani tuntuu, että hienot lauseet, ajatelmat ja eri uskontokuntien opit, valuvat hiekkaan. Kaikki se työ, joka tehdään valtakunnan tasolla, eri valtioissa, menettää merkityksensä, kun joku itseään täynnä oleva ihminen päättää toimia vastoin ohjeita. Miksi joku luulee olevansa kuolematon ja saavansa tehdä mitä itse lystää? Missä on vastuu lähimmäisestä? Oliko mukava loma Lapissa? Käykää ihmeessä tervehtimässä mummonsa, vaarinsa, puolisonsa, lapsensa tai ystävänsä menettänyttä surijaa, joka itkee sitä, ettei saanut saatella omaistaan viimeiselle matkalle. Tämä matka olisi ollut se merkityksellinen, ei se matka sinne Lappiin.

Istun kotona, keittiönpöydän äärellä. Kirjoitan blogia ja sykkeeni alkaa pikkuhiljaa rauhoittumaan. Minusta, niinkuin luulen, että monesta muustakin, olisi kivaa, jos viruksen leviäminen saataisiin mahdollisimman pian hallintaan ja menetettyjä ihmishenkiä olisi mahdollisimman vähän. Ei pelkästään Suomessa, vaan kaikkialla maailmassa. Kun viruksen voima lopulta hiipuu, edessämme on erilainen maailma. Emme palaa normaaliin arkeen, palaamme uudenlaiseen arkeen. Ihmisen muisti on kummallisen lyhyt. Itse mietin sitä, kuinka pian massat unohtavat tämän kaiken? Ja kuinka paljon ihmiskunnalla on muitakin asioita, jotka aiheuttavat tuhoa, pelkoa, kuolemaa ja tuskaa. Jokainen voi omalta osaltaan olla muinaisten oppien lukija, ja kokija. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus.

Hyvää Pääsiäistä kaikille!

Ympyrän kehällä

Elämä on syntymän ja kuoleman välinen matka. Mitä se sisältää, on arvoitus. Me voimme tehdä suunnitelmia, voimme koettaa hallita arkeamme tai sitten elää kuin elopellossa. Mikään ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys elämässä. Yksi pieni hetki, muutama päivä tai viikko voi pistää koko systeemin uusiksi. Olemme uuden edessä, jota emme tunne. Kun yksilölle tapahtuu muutos, joka vaikuttaa hänen arkeensa, hän reagoi tapahtuneeseen opitun kautta. Ei ole hyvää tai huonoa tapaa reagoida, on vain tapa reagoida. Reaktion vaikutukset sitten voivat olla eteenpäin vieviä, paikallaan pysyttäviä tai peruuttavia ja ne voivat vaikuttaa myös yksilöä itseään kauemmas.

Joka aamu tulee jotain uutta. Joku aamu ovet aukeavat ja voi taas halata <3

Kun uutiset koronasta ensikertoja kantautuivat tietoisuuteen, olin varuillani. Aina kun tulee jotain uutta ja tuntematonta, joka vaikuttaa terveyteen, olen hermostunut. Vaikka ensin välimatka oli utopistinen, tapahtumahan vaikutti kaukana Kiinassa, silti mietin, miten tässä käy. Olen luontaisesti varovainen kaikessa, mikä on uutta.

Viruksesta uutisointi on saanut viikkojen ja kuukausien aikana epätodellisia piirteitä. Joskus artikkeleja lukiessani mietin, miksi media tekee viruksesta ikäänkuin ajattelevan, pahoja suunnittelevan roiston. Ikäänkuin se tietoisesti matkaisi ympäri pallon. Se, miksi virus leviää johtuu ihmisten liikkumisesta ja kanssakäymisestä toistensa kanssa. Meitä mahtuu tänne pallolle paljon. Olemme ajattelevia olentoja ja siksikin olisi suotavaa käyttää niitä ajatteluelimiä tällaisessa tilanteessa. Virus pääsee leviämään, kun ajatusmalli on vähättelevä. Jos miettii vain itseään eikä välitä tekojensa seurauksia, ne ovat luettavissa lopulta tartunta- ja kuolintilastoista. Helposti myös verrataan uutta virusta vanhoihin maailmaa vuosittain kiertäviin pöpöihin. Ero on pieni mutta selkeä. Kausi-influessaan voidaan antaa rokote, joka suojaa riskiryhmiä. Se, ottavatko ihmiset rokotetta, on toinen juttu. Kyseenalaistus koronan vaarallisuuteen todetaan myös siten, että tappaahan se tavis influenssakin, kymmeniätuhansia vuosittain maailmassa. Totta mutta pitääkö ehdoin tahdoin lisätä sitä inhimillistä tuskaa heittäytymällä kiukuttelevaksi uhmaikäiseksi ja jatkamalla arkeaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa?

Kun luimme ensimmäisestä koronan aiheuttamasta ihmishengen menetyksestä Kiinassa, miten reagoimme? Tuskin yhtään mitenkään. Kun luimme ensimmäisestä eurooppalaisesta menetetystä ihmishengestä, miten reagoimme? Viruksen kulku ja eteneminen mitä ilmeisimmin alkoi kiinnostaa enemmän. Kun luimme ensimmäisestä suomalaisesta uhrista, oli vaikutus jo takapihallamme. Silti. Vaikka ensimmäinen ihminen kuoli koronaan Kiinassa, hänellä oli perhe, läheisiä, sukulaisia, joihin kuolema taatusti vaikutti. Miksi ihminen Suomessa sulkee korvansa, kun ihminen Kiinassa kuolee? Koska se ei kosketa häntä. Se on jossain kaukana, näkymättömissä, eikä se vaikuta mitenkään suomalaisen ihmisen arkeen. Siinä vaiheessa.

Juuri tuo sana näkymätön. Kun isovanhempamme sotivat, pelko oli läsnä niin rintamalla kuin kotijoukoissakin. Pelko siitä, että taistelussa voi haavoittua, terveys voi mennä tai voi kuolla. Mutta ero tämän päivän taisteluun oli siinä, että vihollinen oli sodassa näkyvä. Taistelussa viruksen leviämistä ja sen vaikutuksia vastaan on vastassa näkymätön vihollinen. On tehty paljon tutkimuksia ja ennusteita, verrattu uutta virusta tunnettuihin muihin koronaviruksiin ja vertailtu mm viruksen tarttumista. Jossain vaiheessa on todettu, että kaikille ei tule minkäänlaisia oireita, vaikka saisikin virustartunnan mutta silti voi tartuttaa muita, täysin tietämättään. Näkymättömyys tekee taistelusta vaikean. Siksi emme voi nojata vain siihen, että riittää kun pysymme flunssaisina peiton alla, kaukana muista. Tärkeää on nyt eristäytyä mahdollisimman tarkasti tarpeeksi pitkään. Avata jokaikisen sydämessä olevan empatiaoven ja ajatella omaa nokkaa pidemmälle. Miksi tuottaisimme tarpeetonta surua, tuskaa ja epävarmuutta käyttäytymällä kuin uhitteleva teini? Jokainen voi ajatella asian niin, ettei todellakaan ole tässä asiassa yksin. Tässä asiassa on mukana koko maailma. Kaikki ne lapset, nuoret, aikuistet ja vanhukset ympäri suuren mutta lopulta niin pienen kauniin pallomme.

Olen seurannut somessa ystävieni, tuttujeni ja tuntemattomienkin ihmisten reaktioita koronan aiheuttamiin poikkeustoimiin. Niin Suomessa kuin muuallakin. Huumori on yksi keino kestää eristäytymistä. Mikäpäs siinä, kunhan muistaa pysyä siellä kotona naureskelemassa. Paljon pursuaa tietoa ja vinkkejä siitä, miten kestää jatkuvaa yksinoloa tai pelkästään perheen kanssa olemista. Ulkoilu, musiikki, pelit ja kotijumpat jne. Vanhukset ovat kovilla. Lastenlapset eivät voi kyläillä. Meille kaikille tärkeät halaukset ovat suuri voimavara etenkin yksineläville ikäihmisille, mutta ne ovat nyt kuukausia pois arjesta. Se, mikä suurimmalle osalle työikäisistä ja nuorista on arkea, puuttuu osalta vanhuksista. Nettiyhteys ja somet. Pelko siitä, että virus pääsee vanhainkoteihin ja hoivalaitoksiin estää nyt uuden oppimisen.

Arjen työt jatkuvat osalla ihmisistä Suomessakin. Tekee häijyä lukea lomautuksista, irtisanomisista, konkursseista ja talouden synkistä näkymistä. Nämä kaikki siitä syystä, että ihmiset eivät nyt voi kuluttaa olemalla läsnä, käydä aktiivisesti lomilla pitkin ja poikin eivätkä elää vapaasti muutenkaan, koska ihmishenki ja terveys menevät aina rahan edelle. Se, kuinka paljon muutokset yritysmaailmassa vaikuttavat ihmisten terveyteen, on tätä kaikkea seuraava uusi taistelu. Ne, jotka töissä käyvät, altistavat itsensä virukselle muita herkemmin. Turvallisuuden tunne on nyt kortilla. Voi kuitenkin koettaa tehdä arjestaan mahdollisimman toimivan, pitämällä kiinni niistä toimista, jotka luovat jatkuvuutta. Yli tämän poikkeustilan. Yksinkertaisimmillaan se on vaikka yhteinen ruokailuhetki, etätöistä ja etäkoulusta huolimatta. Ulkoiluttaa sitä lemmikkiä ja tehdä yhdessä juttuja perheen kanssa. Yksinelävät ovat tässä tilanteessa ehkä askeleen edellä muita, sillä rytmi heillä on tähänkin asti ollut omanlaisensa, omin eväin rakennettu. Silti sosiaalinen, fyysinen eristäytyminen on voimakas efekti. Nyt vaaditaan sitä järjen ja tunteen yhteispeliä, kekseliäisyyttä. Yksi tärkeä pointti tässä on jättää ne alkoholilitkut ostamatta ja juomatta. Mitään lisätraumoja ei kannata enää alkaa hankkimalla hankkimaan perheväkivallan seurauksena.

Globaali maailma muuttuu. Ylenpalttinen ja älyttömiäkin piirteitä saanut liikkuminen tulee muutoksen eteen. On syytä miettiä tarkoituksenmukaisemmin sitä, miksi menee jonnekin ja onko se välttämätöntä. Asiat voidaan hoitaa kotisohvaltakin, ja ilmastoystävällisemmin. Tässä on ympyränmuotoinen oivallus. Se, että pieni näkymätön virus aiheutti vuodenvaihteessa lenssua kaukana, kaukana Kiinassa (maailma on suuri), on tosiasia, että muutamassa viikossa todetaan satoja tuhansia tartunnan saaneita, kymmeniä tuhansia tautiin kuolleita ja vieläpä kaikkialla maailmassa (maailma on pieni). Koronavirus on opettanut meille sen, että vaikka fyysinen maailma on ihmisen mittapuussa suuri, liikkuvuus ja massat ovat huikean suuria ja lopulta, henkinen maailma on hyvin liki ja läheinen. Ihmiskunta tarvitsee kokonaisvaltaisen, näkymättömän pienen viruksen, herätäkseen siihen, että olemme tässä maailmassa, tässä arjessa yhdessä, välimatkoista huolimatta. Onneksemme emme kuitenkaan ole lopulta yksin nytkään, vaikka piilossa toisiltamme olemmekin.

Koska olemme ajattelevia olentoja, edelleen, tilanne alkaa jossain vaiheessa helpottaa. Globaalisti, paikallisesti Suomessa ja myös siellä omassa lukaalissasikin. Virus leviää niin kauan, kun sille annetaan alustaa levitä. Pikkuhiljaa kasvaa niiden ihmisten määrä, jotka ovat saaneet immuniteetin ja myös, toivottavasti, niiden ihmisten määrä, jotka eivät ole tyrkyllä toreilla ja turuilla saamassa itselleen virusta. Lopulta viruksen eksponentiaalinen tarttuvuuskäyrä kääntyy laskuun, tautikuolemat harvenevat ja tulee aamu, jolloin rajat ovat auki, matkailu herää arkeen ja vanhukset saavat halauksia. Enkeleitä uniinne <3

Ahdistuksen ilmapiiri

Kärvistelin keskiviikkoillasta perjantaiaamuun selkeässä, korkeassa kuumeessa ja jäin miettimään, johtuiko se koronasta. Kuumeen lisäksi ei oikeastaan ollut mitään muita oireita, hyvin lievää lihassärkyä ja paineen tunnetta rintalastan alla lukuunottamatta. Nämäkin oireet katosivat keskiviikkoillan jälkeen. Miksi tätä mietin? Siksi, että Suomessa ei testata vähäoireisia, koska testausvälineistä ja ajasta on pulaa. Kaikkien vähäoireistenkin potilaiden testaus söisi hirveästi aikaa ja resursseja hoitohenkilökunnalta ja kun virus on totaalisesti globaali ongelma, myös välineiden saanti on kiven alla. MUTTA. Vaikka henkilökohtaisesti jatkan olemista ja arkea niin, etten ole sairastanut koronaa (koska en siis tiedä kuumeeni syytä), näen tässä ongelman, joka syö pohjan kaikilta laajoilta paikkojen sulkemisilta, eristämisiltä ym toimenpiteiltä.

Oletetaan, että tautini olisi korona. En siis tiedä sitä. Menen töihin digiklinikan ohjeistuksen mukaan yhden oireettoman päivän päästä. Olenko siis silloin siinä kunnossa, etten taatusti tartuta tautia työyhteisööni? Toinen juttu. Mieheni mitä ilmeisimmin sai myös taudin. Hän saattaisi sairastaa sen täysin oireettomana tai hyvin lievin oirein kuten minäkin. Koska minua ei testattu, emme tiedä tautini vakavuutta ja teemme kuten meitä ohjeistetaan: Mieheni jatkaa normaalisti töitään (jos minut olisi testattu, mieheni olisi statuksella altistunut ja olisi kaksi viikkoa karanteenissa) ja hän menee sitten hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa kauppa ym asioita, ja mahdollisesti tartuttaa juuri niitä, joita varten Suomi on nimenomaa eristyksissä.

Miksi näin?

Myös sairasloma-asiat on hoidettu hieman miten sattuu. Työnantaja voi kirjoittaa 1-7 päivää saikkua, meillä se on 1-3 päivää. Entä sitten? Otan yhteyttä digiklinikkaan, jossa tarkkaan kysellään, olenko ollut ulkomailla tai tekemisissä koronatestatun ihmisen kanssa, joka on sairas. Kysellään myös omat perussairaudet ja voinnit. Kun vastaus on ei, en ole ollut ulkomailla enkä ole tavannut (ainakaan tietäen sitä) koronapotilasta ja olen ihan ok kunnossa, ohjeistus kuuluu, että yhden oireettoman päivän jälkeen voin palata töihin. Mutta miten se tartuttavuus sitten lopulta menikään? Mediassa toitotetaan, että pysy kotona kaksi viikkoa, jos olet altistunut (itämisaika on 2-12 vuorokautta) tai jos olet vähääkään oireinen, älä mene töihin ja ole riittävän kauan kotona sairastamassa. Mutta sitten diginä sanotaan, että kahden kuumeisen päivän jälkeen, mene töihin yhden oireettoman päivän jälkeen. Voiko koronan tartuttavuus loppua kolmen päivän päästä oireiden alkamisesta? Näin on tämänhetkinen linjaus. Vähäoireisen on vaikea tietää, milloin ne oireet lopulta ovat kokonaan pois. Ehkä olisi parempi olla suoraan viikko pois töistä, jotta varmistuisi se, ettei tauti leviä. Ja jos oireita on pidempään, niin silloin tietysti sairaslomakin jatkuisi pidempään.

En yhtään ihmettele, että virus leviää.

Mutta en siis tiedä, oliko tauti koronaa. Arki jatkuu eteenpäin vältellen kontakteja, hoitaen iäkkään äitini kauppa-asioita ja pesten käsiä. SILTI… ajatukset eivät anna rauhaa. Mitä jos tartutan tautia eteenpäin ja nimenomaa riskiryhmän ihmisiin? Suomen voimassa olevat koulujen ym sulkemiset, maakunnan eristykset ja muut toimet ovat hyviä mutta eivät riittäviä, ellei potilaita testata ja siten tiedosteta, missä virus jyllää. Kun todetaan vähäoireinenkin korona, sen kantaja suoraan läheisineen vähintään kahden viikon karanteeniin tai niin kauaksi aikaa, kunnes oireet ja tartuttavuus ovat pois.

Jos tuntemattoman pelko ahdistaa, vielä enemmän ahdistaa, jos itse voi olla se, joka sitä pelon aiheuttajaa tiedostamattaan levittää. Isoissakin projekteissa pitäisi rakentaminen aloittaa perustuksista. Seulotaan tarkkaan ne maanhiljaisetkin, vähäoireiset, muutoin tämä homma karkaa käsistä ja terveydenhuolto ihan oikeastaan kuormittuu.

korona

Tämä virus on ollut otsikoissa ja ihmisten mielissä viime viikkoina tiiviisti. Korona on rantautunut myös Suomeen ja epidemia on ovella. Ihmettelen suuresti vähätteleviä kannanottoja taudin vakavuudesta. Vaikka suurin osa sairastaa taudin lievänä, on myös niitä, joille se on hengenvaarallinen. Jokainen, joka taudin saa, myös levittää sitä, ellei henkilökohtaisesti pidä huolta siitä, että on poissa ihmisten seasta taudin tartuttavuuden ajan. Koska liikkeellä on myös tavallista lenssua ja jonkin verran myös astetta kovempaa influenssaa, olisi nyt tärkeää, että pienienkin oireiden tuntuessa, jäädään kotiin potemaan tautia (oli se sitten nimeltään mikä tahansa). Koska korona tarttuu suht helposti myös pinnoilta, sen voi saada lähestulkoon mistä vaan, missä ihmisiä liikkuu.

Eli jos nyt ei tuijotettaisi vain sitä omaa napaa ja ajateltaisi, että heh, tuohan on median vouhkaama pieni ja mitätön virus, joka ei minua häiritse. Paniikkiin ja pelkoon ei ole syytä vaan asiaa on hyvä käsitellä maalaisjärjellä. Mitä vähemmän kontakteja ja mitä enemmän käsien pesua, sen hitaammin virus etenee ja vanhuksia ja monisairaita pystytään auttamaan tarpeeksi hyvin ja tehokkaasti.

Työnantajien pitäisi nyt ymmärtää, että ihmiset ovat poissa töistä herkemmin ja niitä etätöitä voi ehdotella tehtäväksi, mikäli se on mahdollista. Koulut ja päiväkodit pitäisi laittaa kiinni matalalla kynnyksellä, kun alueella todetaan koronaa. Voisi myös toteuttaa lähiopetusta pienemmissä ryhmissä, jaksotetusti. Muutaman viikon seisokki on pienempi ongelma kuin laajamittainen, eksponentiaalisesti nouseva tartunnan saavien käyrä. Ja sinne jumppatunnille voi olla menemättä.

Koronavirus on tuonut jotain hyvääkin. Kiinassa ilmansaasteet ovat laskeneet voimakkaasti epidemian ollessa voimakkaimmillaan. Myös yhteenhiileen puhaltaminen on kasvanut ihmisten keskuudessa. Liikkuminen luonnossa ei ole kielletty altistuneiltakaan, joten tämäkin plussaa. Ihmiset löytävät uusia juttuja arkeensa. Lapset näyttävät selviävän taudista onneksi vähällä. Vaikka virus on pääosalle lievä ja vaaraton, pidetään huolta vanhoista ihmisistä ja niistä, jotka ovat todellisessa hengenvaarassa viruksen iskiessä kohdalle. Nämä perussairauksia omaavat ihmiset voivat olla (aikuisia) lapsiasi, puolisosi, ystäväsi tai vaikka naapurin mukava täti. Tarvitaan siis aimo annos yhteisöllistä vastuuta.

Kiitos ja toivon kaikille viruksetonta arkea <3

Suklaa on hyvää

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.