Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2020

Energiapiikit

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️

Salainen tehtävä

Aivojeni tutkiva osasto oli hälyytetty kriisipalaveriin. Tehtävänanto oli tärkeä mutta asian arkaluontoisuuden takia data luokiteltiin salaiseksi. Se, miten tämän tutkimuksen tiedot ovat nyt tässä blogissa, kertoo moninaisten eri ryhmittymien pesiytymisestä kroppani tietokeskukseen. Palaverin ilmapiiri oli huolestunut. Piti selvittää laajoilla kenttätesteillä, olinko kasvanut aikuiseksi. Ja nimenomaa henkisesti. Tutkiville tarkkailjoille annettiin suppeat perustiedot mutta runsaasti vinkkejä ja infoa mieleni liikkeistä ja myös kroppani aiheuttamasta toiminnasta. Tutkimusta tehtiin kellon ympäri. Tiedettiin siis, että naispuolinen, yli viisikymppinen, ei niin kovin korkea taivaallepäin mitattuna mutta mahtui kapeammastakin ladonovesta sisään sotkematta vaatteitaan vastamaalattuun oven karmiin. Tutkijoita erikseen varoitettiin vilkkaasta ajatustenjuoksusta. Eräänä iltana sitten aloitettiin helpolla peruskokeella…

Tutkittava oli lähdössä kauppaan. Oli kesäisen lämmin ilma, joten tutkijat eivät kirjanneet ylös huomautuksia vaatetuksesta, vaikka tapahtuma tapahtui keskisuuren kaupungin keskustassa. Tutkittavalla oli päällä lenkkarit, shortsit, hihaton paita, jossa oli ajansyömiä reikiä. Hiukset hapsottivat päälaella minne sattuu eli kampaa tämä yksilö ei käyttänyt näyttääkeen suurinpiirten säälliseltä. Mutta sitten alkoi tutkimusryhmän pikakirjurilla kiireet. Talon ulko-ovesta ulos päästyään, tutkittava otti kumppaniaan kädestä kiinni. Hyvin suloista mutta tutkittava epäilyttävällä tavalla, hieman koiramaisesti, kihnutti itseään kumppanin käsivartta vasten. Hän myös loikki kummallisen näköisesti ja vaelteli levottomana pitkin kävelytietä. Punakynä viuhui viimeistään siinä kohtaa, kun tutkittava nousi kukkapenkkiä reunustavalle pitkälle kivetykselle. Hän nosti toisen kätensä vaakatasoon, hypähteli kivetyksellä ja nauroi. Hyvin epäilyttävää. Kumppani piti kädestä kiinni ja hymyili.

Kaupassa tutkittavan perässä oli vaikea pysyä. Hän säntäili vilkkaana edes takaisin hyllyjen välissä, eteni enemmän taaksepäin kuin järjestelmällisesti eteenpäin. Hän ei tutkinut mitään tuotteita, otti ne vain kyytiinsä kumppanin kantamaan koriin. Jos kumppani jäi tutkimaan jotain, koehenkilö pyöri levottomana ja pompahteli tasajalkaa kumppaninsa ympärillä. Välillä hän otti pinsettiotteen miehensä takista ja veti tätä varovasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Jonkin oloinen kauppalista oli mukana mutta ilmeistä ja puheesta päätellen, listan lukeminen oli vaikeaa. Onneksi hänen mukanaan oli kumppani. Kassalle päästyään, tavaroiden pakkaaminen kasseihin tapahtui yhtä vilkkaasi kuin niiden keräily hyllyistä. Kaupasta poistuessaan sama tanssahtelu jatkui kotiovelle asti.

Toinen tutkimuskohde oli syöminen ja ruuanlaitto. Paljoa aikaa ei tutkittava saanut tähänkään sessioon kulumaan. Tutkittava oli tällä kertaa yksin. Kyseessä oli siis päivällinen, päivän pääruoka. Nälkäsingaalien ilmentäessä tarvetta siirtyä syömään, tutkittava meni keittiöön. Hän napsautti vedenkeittimien päälle, otti jääkaapista porsaan suikalepaistia ja kaapin päältä luumutomaatteja. Sitten hän istahti syömään. Sinne meni vajaassa viidessä minuutissa 300g lihaa paistamatta, maustamatta, raakana. Ja tomaatit päälle. Sitten tutkittava söi omenan ja joi kupin teetä. Analysointi tuotti tutkimusryhmälle tässä kohden harmaita hiuksia. Pääruoka oli siis jääkaappikylmää, teetä lukuunottamatta. Se oli yksinkertainen, kuin teinin syömä välipäla. Ravintoarvoiltaan proteiinipainotteinen mutta sisälsi myös kasviksia ja hedelmiä.

Kolmas kohde oli nukkuminen ja työnteko. Tutkittava tekee öisin fyysistä työtä lehdenjakajana ja asuu saaressa, joten nukkumaan pääsyyn töiden jälkeen kuluu aikaa toista tuntia. Työvuoro alkoi kello yksi. Paikalla oli tutkittavan lisäksi kymmenkunta työkaveria. Tällä kertaa jouduttiin odottelemaan lastauslaiturilla lehtiä. Yö oli hiljainen, työkaverit seisoskelivat tai juttelivat toistensa kanssa. Tutkittavamme kävelee levottomana, hyppii portaikossa, tanssii odotushallissa. Sitten hän kajautti lopulta finlandia hymnin, vaihtoi suomipoppiin ja lopulta hän lauloi vielä joululaulun, heinäkuiseen kesäyöhön. Työkaverit tuntuivat olleen tottuneita lauluun, kukaan ei reagoinut siihen sen enempiä. Kun lehdet sitten saapuivat, tutkittavamme syttyi liikkumaan vieläkin nopeampaan tahtiin. Auto oli pian lastattu ja matka työpisteeseen alkoi.

Onneksi tutkimusryhmää oli ennalta varoitettu tutkittavan kropan yltiöpäisestä toiminnasta. Tutkimusryhmä täytti automatkan aikana teknisentuen antamat leijuvat kuljettimet, joiden avulla he pystyivät liikkumaan tutkittavan ulkopuolella. Nopeusrajoitukset paukkuivat rappukäytävissä ja tutkimusryhmä koki useamman säikähdyksen, kun he joutuivat kovassa vauhdissa väistelemään portaikoissa kaiteita ja eteentulleita rappukäytävän ovia. Tutkittavan työrytmi oli erittäin haastavaa tutkittavaa. Kovin paljon siitä ei löytynyt asiallisen aikuisen ominaisuuksia. Asiasta ei tehnyt yhtään helpompaa se, että oli pimeä. Tutkittava jutteli lehdille, asiakkaiden luukuille ja jopa työautolleen. Punakynä viuhui. Työvuoron päätyttyä, tutkimusryhmä kiinnitti leijuvat kuljettimet hinaukseen auton taakse. Voimat olivat täysin loppu minkäänlaiseen seurantaan.

Lopulta päästiin vaiheeseen, että tutkittava kävi nukkumaan. Salaisen raportin erikoisosuus oli tässä osiossa käytännöllinen, sillä sisäisesti pystyttiin kuulemaan tutkittavan ajatuksia ennen nukahtamista. Kirjurille tuli jännetuppitulehdus ranteeseen mutta jotain infoa saatiin toki kirjattua ylöskin. Tutkittava käpertyi peittojen sekaan ja otti pehmolelun kainaloon. Hän jutteli sille puoliääneen hetken. Sitten alkoi tajunnanvirta pauhata. Tutkittava rämpi pimeässä metsässä, täristen kylmästä. Vettä satoi kaatamalla ja tutkittava tarpoi eteenpäin. Välissä ajatus viipyi hetken hänen poikiensa luona, kunnes se sinkoutui veneen huoltoon. Tutkittava mietti, oliko Maru-veneellä kaikki hyvin. Sitten oltiin taas metsässä, josta hypättiin lapsuusajan leluhevosten matkaan. Tutkittava mietti pitkähkön ajan yhden hevosensa nimeä. Tutkittava palasi valvetilaan juuri ennen syväänuneen vaipumistaan, kun kumppani tuli viereen. Hän silitti miestään hetken ja mietti sitten, miten pääsisi märästä metsästä pois. Perheen kissa tuli viereen ja tutkittavalla tuli kiire laittaa pehmolelu piiloon. Hän jutteli pitkään rauhoitellen pehmoleluaan. Lopulta kumppanin alkaessa silittää tutkittavaa, nukkumatti toi helpotuksen tutkimusryhmälle. Vihdoinkin hetki pomppimatta.

Oli aika päättää tutkimus ja tehdä raportti. Fyysisesti tutkittava siis vastaa aikuisen ihmisen ominaisuuksilla varustettua henkilöä. Henkisesti oli todella haastavaa laittaa tutkittavaa mihinkään kategoriaan. Aikuiselle kuuluvia käytöstapoja toki löytyi. Tutkittava kävi töissä, kaupassa, ajoi venettä, pesi pyykkiä, hoiti kuntoaan, laittoi ruokaa (tai noh, ainakin melkein). Mutta sitten oli paljon asioita, jotka ehdottomasti olivat leimallisia lapsille ja nuorille. Hyppiminen katukivetyksillä, kumppanin siirtely kaupassa vetämällä kahdella sormella vaatteista, työkamujen viihdyttäminen (?) laulamalla (no, miksei aikuinenkin tuohon katekoriaan mene), nukkuminen ja etenkin juttelu pehmolelun kanssa. Myös jatkuva levoton käytös julkisilla paikoilla enteili selvästi aikuisuuden vielä olevan tuloillaan.

Kuin sain varkain luettavaksi tutkimusryhmän tekemän salaisen raportin, hyppelehdin pihassa edestakaisin ja lopulta aloin laulamaan lastenlaulua ‘Ihme ja kumma’.

Matkantekoa myrskyävällä merellä

Saaristoasumisen helmi on meri. Meri on tie kauppaan, töihin, mantereelle. Kun tuuli on vaiti, meri on tasainen. Siitä peilautuu rantojen puut, esiinpilkistävät kivet, pinnalla uivien lintujen hahmot. Keli on silloin plägä (peilityyni). Aamuaurinko leikkii maalaria ja värjää meren paletin kaikilla sävyillä. Sitten on niitä toisia kelejä. Matalapaineet muodostavat pyörteitä, jotka nostavat tuulia. Meren pinta alkaa väreillä, sitten nousee aalto ja lopulta, tuulimittarin pyöriessä vinhasti, meri kiehuu vaahtopäiden raivosta.

Kun tulee tarvetta lähteä merelle, keliä tarkkaillaan tiiviisti. Ilmatieteenlaitoksen Sää ja meri -sivusto on saarelaisten raamattu. Vaikka käyttämäni reitit ovat minulle hyvin tuttuja, on pakosti otettava huomioon aina tuulen suunta ja nopeus. Niiden perusteella tehdään päätös lähtöhetkestä ja reittivalinnasta. Näin kävi myös kesäkuun viimeisenä päivänä, kun töihinlähtöä alettiin touhuta. Päivö-myrsky nosti päätään jo puolenpäivän tietämillä, joten matkaan oli lähdettävä ajoissa.

Tuuli pauhasi navakasti idästä. Puuskat puhisivat 14 m/s nopeudella. Normaali reittimme kulkee nimenomaa idän puolelta. Mutta tiedossa oli ennusteen mukaan, että tuuli kääntyy länteen, suhteellisen nopeasti sitten, kun käännös oli ajankohtainen. Odotimme siis hetkeä, jolloin tuuli alkaisi kääntymään kaakon kautta etelään ja siitä lähteen. Matkamme päämäärä on tavallisesti Sapokka. Sen edusta on altis etelä- ja lounaistuulille. Länsituuli taas nostaa keskikohtaan reittiämme korkeaa aaltoa. Mutta koska mikään ei ole niin yksinkertaista, meidän piti ennakoida jo seuraavaa aamua, jolloin myrskytuulet kääntyivät lounaaseen. Valitsimme siis reitin, joka vei meidät suojan puolelle, seuraavaa aamua silmällä pitäen. Kovalla lounaismyrskyllä ei nimittäin pääse pienvenesatama Sapokasta ulos. Sapokassa on siis Marun laituripaikka mantereella.

Saimme sovittua Marulle laituripaikan Kuusisen altaasta. Sieltä oli turvallista lähteä seuraavana aamuna kotiinpäin lounaistuulen puhureista huolimatta. Mutta päästäksemme sinne, oli ajettava suojan puolelta Karhusalmen kautta Hietasen sataman ohi Kuusiseen. Lähdimme matkaan heti, kun tuuli kääntyi etelään. Matkaan selälle, Kuutsalon pohjoiskärjen kohdille kuluu 20 minuuttia. Tuossa ajassa Päivö-myrsky oli kiepauttanut tuulen 10 minuutissa länteen. Olimme yllättyneitä siitä, että kääntyminen tapahtui niin nopeasti mutta vaihtoehtoa ei tuossa vaiheessa enää ollut. Oli lähdettävä ajamaan vastatuuleen, puuskien puhaltaessa lännestä 19 m/s. Edessämme oli siis noin 15 minuutin matka kovassa vastatuulessa, ennenkuin saavutimme suojan. Aallot iskivät voimalla vasten Marua. Vettä änki täkille kymmeniä litroja kerrallaan. Välillä tuntui, että sata litraa vettä valui tuulilasia pitkin. Maru loikki aallonharjalta toiselle, pudoten välillä toista metriä aallonpohjalle. Meri kohisi, tyrskysi ja pauhasi. Pidin kurssin vasta-aaltoon, sillä sivuaallossa olisi tullut liian voimakas liike.

Koska kovalla kelillä ei tule pieneen mieleenkään alkaa kuvailemaan aaltoja ja tyrskyjä, pitänee tyytyä vähemmän kovan kelin kuviin. Kuvista ei valitettavasti pysty aistimaan meren kohinaa, moottorin hyrinää, pomppujen jysähdyksiä Marun hypätessä aallon pohjalle eikä aaltojen paukahduksia niiden osuessa veneen kylkiin. Kuvissa ei myöskään ole kolmiulotteisuutta, jotta näkisi todellisen aaltojen korkeuden ja syvyyden. Kun tyvenestä siirrytään keliin (myrskyyn), meri näyttää kiehuvan. Meren kaunis sini muuttuu vaahtopäiden värjäämäksi. Kosteutta ei voi aistia katselemalla kuvia mutta ymmärtänette, miksi osa kuvista on otettu kajuutasta, lasin läpi 😀

Alla oleva kuva on ainut kuva menomatkaltamme Kuusiseen. Kuvassa näkyvät Karhusalmen jälkeen vastaamme tulleet kovan länsituulen aikaansaamat pärskeet, jotka kasvoivat matkan edetessä. Luoviminen oli ainut keino välttää jatkuva vasta-aaltoon ajaminen tai sivuttaisten aaltojen kova keinutus.

Länsituulen nostattamat aallot kasvoivat Kantasataman kohdille asti. Sen jälkeen mantere toi suojan.

Näetkö meressä olevan tukin? Merellä on oltava haukan katse mahdollisia vaaratilanteita välttääkseen.

Keskiviikkoaamuna kello 7:30 heinäkuun ensimmäinen lähdimme matkaan Kuusisesta kotiinpäin. Edessä siintää Karhusalmi ja Hallansillan alitus. Tämä kuva on samasta paikasta kuin ylläoleva, kokka vaan on eri suuntaan. Tarkoitus oli siis välttää myrskyävä lounaistuuli Kotkan edustalla ja saada mahdollisimman pitkään ajettua tyvenessä, suojan puolella. Alkumatka Kuusisesta Karhusalmeen oli myötäistä keinumista. Tuossa ajessa tuli mieleen meren voima. Taaksemme jäi siis mantere, joka suojasi meitä suurimmilta lounaisaalloilta. Silti vene keinui voimakkaasti, vaikkakin nautinnollisesti, myötälaineessa. Vastamme tuli myös pieni säikähdys, kun jostain mereen karannut tukki uiskenteli Marun ohi. Irtotukit ovat todella vaarallisia veneillessä. Sellaisen osuessa peräsimeen tai potkuriin, matkateko loppuu siihen. Sivuutimme tukin ongelmitta. Merellä kapteenin on oltava tähystysvalmiudessa. Tukkien lisäksi edessä voi olla pintaverkkoja, irtotavaraa ja horisontista putkahtaa joskus yllättävänkin nopeasti laiva ajoväylälle. Pienvene on aina väistämisvelvollinen kohdatessaan väylää pitkin kulkevan laivan.

Karhusalmi ja Hallan silta

Hallan sataman laituri, tasaista menoa.

Karhusalmen jälkeen nautiskelimme kauniista auringonpaisteesta ja meren rauhallisesta väreilystä. Ohitimme läheltä Hallan sataman, jonka jälkeen kokka käänntyi kohti Kuutsalon pohjoiskärkeä. Edessä oli Ämpyrinmatalan ohitus. Kuvasta oikealle jää Ruotsinsalmi. Tässä kohden oli ainut paikka kotimatkalla, jonne lounaismyräkkä pääsi nostamaan aaltoja. Aallot olivat kuitenkin hyvin maltillisia edellispäivän länsituulen muovaamiin korkeisiin aaltoihin. Tuulen nopeus on allaolevassa kuvassa 10/15 (keskituuli/puuska) ja aalto kohtaa Marun likipitäen sivusta. Meri yllättää välillä kokeneenkin merelläliikkujan. Lounaistuulen aallot olivat pliisuja, ennakko-odotusta paljon maltillisempia. Luovimalla pääsimme loput myräkästä myötäisenä ja pujahdimme pohjoiskärjen suojiin. Oletimme siinä vaiheessa, että tyrskyt ovat siltä matkalta kuitattu.

Ämpyrinmatalan ohitus.

Tässä tyypillinen syy siihen, miksei kovia kelejä kuvata täkiltä käsin.

Ajelimme rauhallisesti lainehtivalla merellä Kuutsalon itäpuolella. Seuraan aina koko matkan, säästä riippumatta, ilmatieteenlaitoksen ajatasaista infoa lähirannikkoasemilta (Rankki ja Haapasaari). Ohitimme Itärivin ja saavuimme Kuutsalon ja Vassaaren väliseen salmeen. Edessämme oleva näky yllätti jälleen. Tuuli oli yllättäen kääntynyt etelään ja vaahtopäät riekkuivat vastaamme voimallisesti. Edessämme oli kiehuva Kylänlahti. Kuvasta on selkesti nähtävissä vaahtoavan meren värin muuttuminen. Edellisen päivän myrskyajon ja lounaistuulen pärskeiden jälkeen jopa vitsailimme keskenämme, että koko matkan pahin osuus on edessä omalla kotilahdella. Todellisuudessa lähempänä kotilaituria Kuutsalo antoi riittävän suojan turvalliseen laiturointiin. Matka myrskyävällä merellä oli saatu jälleen suotuisaan päätökseen.

Kylänlahden näkymä vaahtopäineen. Kuvattu Vassaarensalmeen tultaessa.