Luen joskus lehdistä selviytymistarinoita. Sellaisia, joissa ihminen on kohdannut paljon vastoinkäymisiä. Jokaisella on omat taistelunsa. Niissä kaikissa on yksi yhteinen tekijä. Ihminen käy kyllin syvällä, löytää apua ja saa sisältään voimaa astua eteenpäin. Olen miettinyt noiden tarinoiden jälkeen omaa kriisiäni, johon ei tule loppua. Ei ole sitä apua, vaikka liian syvällä olen ollutkin ja olen yhä. Eikä myöskään tule sisältä voimaa mennä eteenpäin.

Korona aikaan puhutaan uudesta normaalista. Ehkä minullakin on jonkinlainen uusi normaali. Oli vanha normaali ja sitten tuli tämä uusi. Tosin kukaan ei ole antanut minulle ohjeita, miten tästä eteenpäin. Olen joutunut itsekseni soveltamaan elämää ja kokeilemaan, mikä polku vie edes jonnekin päin. Olen tehnyt ratkaisuja. Ratkaisut olisivat voineet olla hyvinkin erilaisia, jopa lopullisia. Niitä eteenpäin vieviä voisi ehkä verrata sisältäpäin tulevaan voimaan. Mietin kuitenkin, missä on se paljon toitotettu yhteiskunnan apu? Ei sitä ole.

Kun itse kehittelee itselleen uutta elämää trauman jälkeen, on kuin kävelisi heikoilla jäillä. Kepin kanssa kokeilee, mistä voi kulkea. Jos upahtaa sulaan, on itse päästävä sieltä ylös. Apua ei tule mistään. En ole kuitenkaan katkera. Yhteiskunnalla ei vaan ole aikaa minulle, traumani on liian tabu systeemille. Niinpä puolestani olen voimakkaasti ja tietoisesti kääntänyt myös oman selkäni yhteiskunnalle. Näin teki myös tyttäreni, joka haki apua omiin ongelmiinsa yhteiskunnan verkostoista. Hän ei apua saanut. Lopulta viimeisen avunpyynnön jälkeen, kun hänet vastoin tahtoaan kotiutettiin, hän sanoi minulle: Äiti, en tiedä selviänkö. Meni muutama kuukausi ja hän päätti elämänsä.

Lueskeltuani vuosia myöhemmin hänen päiväkirjojaan, niistä tuli esiin selkeästi vahva epäluottamus sosiaalitoimeen, psykiatriseen sairaanhoitoon ja apuihin. Häntä ei otettu tosissaan, vaikka hän pyysi apua. Häntä pompoteltiin ikäänkuin ranskalaisin viivoin olevaa suunnitelmaa paperilla. Minulla on itselläni aivan sama fiilis. Kun selkääni hoidettiin keskussairaalassa, vain fysioterapeutti tuntui kuuntelevan minua. Hänkin oli itselleni entuudestaan tuttu ihminen muissa asioissa. Enemmän kuin selkäni kipu, mieltäni painoi tyttäreni menetys, jota ei siis ole vielä tähän päivään asti mitenkään kanssani terapoitu. Olen henkisesti aivan loppu ja kerroin sen silloiselle hoitavalle lääkärille. Vastaus avunpyyntööni saada levätä oli, että kyllä sinä jaksat. Sain kuitenkin lähetteen ADHD asioissa tutkimuksiin ja sitä kautta piti suruakin alkaa hoitaa. Jälleen tuli eteen se, että keskittymisongelmat olivat tärkeämpiä kuin pyytämäni apu suruun.

Onneksi elämässä on ystäviä. Vaikka he eivät ole ‘alan ammattilaisia’, he ovat mukana ainakin kuunnellen. Olen näiden vuosien varrella jutellut ja kirjoitellut lähimpien ystävieni kanssa paljon. Vierellä on kulkenut myös muita saman asian kokeneita ja heitä, jotka ovat muuten olleet läsnä. Sitten on tietysti myös niitä, jotka eivät vaan osaa asettua kuuntelemaan. He kiusaantuvat asiasta. Ymmärrän heitä. On vaikeaa asettua toisen ahdistukseen, kun asiaa ei ole ikinä itse joutunut miettimään. Sitten on vielä se joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta, ovat ensin läsnä ja sitten katoavat. Heidän käytös on minulle arvoitus ja herkkänä ihmisenä sellainen käytös luo pelkotiloja. Enkö olekaan heille riittävä minuna?

Ihmisen matka eteenpäin painava reppu selässä on haaste. Vaikka rakastan fyysisiä haasteita, painitaan henkisen repun kanssa aivan eri mittaluokissa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle todella vaikeita. Eteen on tullut asioita, joista on pitänyt selvitä. Töissä on ollut kiire, lapsillani on ollut erilaisia haasteita arjessaan, äitini tila on ollut ailahtelevainen, koirat ovat sairastaneet paljon ja kaikki muut pikku jutut päälle. Olen ollut voimakkaasti uupunut ja se lisää itsessään jo surun taakkaa. Myös selkä on ollut hankala ja pisteenä i:iin päälle sairastin suht vakavan niveltulehduksen, josta jäi jälkimaininkeja elimistööni. En ole jaksanut blogata, someen kirjoittelen voimakkaasti tunteiden varassa olevia päivityksiä, joista suurimman osan olen poistanut muutama minuutti julkaisun jälkeen.

Katselen merelle. Aistin sen tuoksun, tunnen aaltojen pärskeet ihollani. Syksy saa meren vaahtoamaan, sen pinnan nousut ja laskut näkyvät maisemassa. Ohjaan Marun tyveneen ja katselen joutsenperheen kellumista kiepillä, aamun sarastaessa horisontissa. Minun selviytymiskeinoni. Meri.