Aihearkisto: Työ

Turnausväsymystä

Vastaa

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Rampa juoksija

Vastaa

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Uuden vuoden kynnyksellä

Vastaa

Vuoden viimeinen päivä kirvoittaa aina miettimään mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Niin kävi tänäkin vuonna.

Pohdin liikkumisiani. Nivelieni sairastuttua, liikuntaan on pikkuhiljaa tullut estoja, kipujen takia. Kuitenkin liikun, etupäässä kävellen saariston metsissä koirieni kanssa. Pehmeä metsämaa ja näin talvisin lumi, ovat nivelille ystävällistä alustaa. Ja kun vauhdin pitää maltilliselta, pystyn lähes päivittäin tekemään parikin vitosen lenkkiä. Hiihtämässäkin kävin mutta plussakelit kadottivat kunnon lumen ja nyt metsätiet ovat huonossa kunnossa. Mönkijöiden renkaat tekevät tiehen syvät ajourat ja kolmen koiran kanssa on vaikeuksia jopa pystyssä pysymisessä. Hupaisasti ajatellen, voisi olla parempi, että talvisin saaressa kulkisivat vain kelkat. Mönkijäväki voisi kävellä 🙂

Olen myös miettinyt tätä meidän kotisivua ja näitä blogeja. Voisin koettaa kirjoittaa useammin kuulumisia. En lupaa enkä vanno, koska olen keskittymiskyvytön ja levoton persoona. Mutta ainakin se on ollut mielessä, että useammin voitaisiin tätä päivittää. Kuvia tietysti voisi aina lisätä vaikka päivittäin, mutta myös sisältöä on ollut ajatuksena laajentaa. Aikaa varmaan olisi, mutta se istuminen alas ja kirjoittaminen ajatuksella – ooh, se takkuaa.

Palaan vuoden alussa töihin pitkältä sairaslomalta. Lokakuun alussa leikattu sormi alkaa olla työkunnossa. Hieman jäykäksi se jää muihin sormiin verrattuna. Myös leikatun rystysen tyvi jää selkeästi paksummaksi kuin vastaava vasemman etusormen rystynen. Mutta kaikkea voin jo sen kanssa tehdä, ja mikä parasta, kivutta! Terveystilanteeni ei muuten kyllä parempaa huomista ole näkemässä. Keväällä leikatussa nilkassa on kipuja. Ei leikatulla alueella, vaan muualla. Oikeasta nilkasta löytyi loppukesästä otetussa magneettikuvassa laaja, alkava nivelrikko ja tulehdustila. Sitä hoitettiin akuutisti kortisonipiikein ja pidemmällä aikavälillä tukipohjallisin. Veneluuni on väärässä asennossa. Sen ympärillä on myös nivelrikkoa. Lähitulevaisuudessa, vuoden sisään, nilkka puhdistusleikataan. Vaikeimmat kohdat nivelrikon suhteen ovat ylempi nilkkanivel ja pottuvarpaan tyvinivel.

Terveysongelmat saivat jatkoa juuri ennen sormileikkausta syyskuun lopulla, kun oikea polvi alkoi yht’äkkiä kipuilla voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi nivelrikko ja tarkemmassa magneettikuvassa rustopuutos. Gradus neljä eli luu paistaa ulkosyrjän reisiluun kantavalla pinnalla. Paljaassa luussa kasvaa jo kystia. Polveen tehdään keväällä 2023 naskalisaatio, jolla etupäässä koeteaan vähentää voimakasta kipua polvessa. Naskalisaatiossa rustonalaisluuhun tehdään reikiä, jota kautta mahdollisesti luuytimestä nousee kasvutekijöitä ja verta, joka hyydyttyään kasvattaa säierustoa. Säierusto ei ole normaalia rustoa ja se on myös sitä heikompaa mutta sen tarkoitus on vähentää kipua ja hidastaa rustopuutoksen etenemistä. Pitkällä aikavälillä se siis siirtää tekonivelleikkauksen tarvetta. Ongelma on mun tapauksessa ikä ja hyytymistekijän vajaus. Kasvutekijöiden nousu onnistuu alle 40-vuotiailla ja vereni hidas hyytyminen taas puolestaan voi aiheuttaa paitsi pieleenmenneen säieruston kasvamisen, myös veripolven. Ortopedi sanoi suoraan, ettei anna takeita leikkauksen onnistumiselle. Mutta kovien kipujen takia sitä kokeillaan, tiedostaen kuitenkin nämä minun riskitekijät.

Suunnitelmissa on siis, nämä faktat tiedostaen, sairaseläkkeelle jääminen ensi vuoden aikana. Tämä asia on minulle sekä helpotus että vaikeaa henkisesti. Helpotus tietenkin siksi, että jos eläkkeelle pääsen, pystyn kipujeni rytmissä pitämään huolta itsestäni huomattavasti paremmin kuin töissä käyden. Myös nukkuminen tulee olemaan paljon parempaa. Henkinen vaikeus tulee siitä, että pidän työstäni hyvin paljon ja tuntuu jotenkin väärältä jäädä eläkkeelle kymmenisen vuotta liian aikaisin. Mitään työyhteisökaipuuta minulle ei tule, koska en oikeastaan näe työkamujani koskaan ja olen mieluummin yksin kuin porukassa. Uudelleenkoulutus ei onnistu minulta adhd:n takia ja myös asuinpaikkani ja kulkeminen talvisin mantereelle on vaikea yhdistelmä uudelle mahdolliselle työlle.

Tällaisin ajatuksin vuoden 2022 viimeisenä päivänä. Hyvää uutta vuotta 2023 <3

Taisteluväsymystä ja odottelua

Vastaa

Kun jotain oikein odottaa, voi joutua pettymään.

Keväällä, jäiden tehdessä lähtöä, odotimme Marun laskemista mereen. Kun vene sitten vihdoin pulahti laineille, alkoi vapaus, jonka turvin oletimme kulkevamme omassa tahdissa pitkän kauden, vuoden loppuun asti ilman aikataulujen mukaan juoksemista. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan. Pari viikkoa ajeltuamme, Marun nivelakseli alkoi täristä voimakkaasti. Mitä kovemmat kierrokset, sen hurjempi tärinä. Muutaman päivän tilannetta seurattuamme, veimme Marun huoltoon. Tuomio oli kova. Painelaakeri oli kappaleina.

Koska huollossa ei ollut mahdollisuutta tehdä mittavaa remonttia veneeseen heti, saimme Marun takaisin ajoon, väliaikaisella tuunauksella. Kierroksia ei saanut nostaa kovin isoiksi, joten normaali alle 50 min kotimatka vaihtui liki tunnin mittaiseksi. Maru on toiminut moitteettomasti ja näillä näkymin 2-3 päivän mittainen telakointi tapahtuu kesäkuun alkupäivinä. Maru joudutaan nostamaan ylös, akseli vedetään ulos ja ulkokautta tehtävä petin kiinnipulttaus vaatii vielä kuidutuksen uusimista. Onni onnettomuudessa tässä tapauksessa oli toinen onnettomuus. Olemme voineet säästellä Marulla ajamista, vähentääksemme väliaikaisen tuunauksen käyttöä ja lisäämällä sen kestämistä paikoillaan, sillä olen ollut huollossa käynnistä asti sairaslomalla ja olen ajanut Marulla vain välttämättömät ajot. Mieheni matkustaa Otavalla ja elää valitettavasti jälleen aikataulujen tahdissa.

Tuolle sairaslomalle on pitkä historia. Tammikuussa minulle sattui töissä työtapaturma, jossa oikean käteni etusormi vääntyi yli ääriasennon. Tapaturman jälkeen jatkoin töitä, vaikka sormi oli hankala. Menin lääkäriin vasta pari viikkoa tapahtumasta, kun sormen vamma alkoi häiritsemään nukkumistani kovan säryn takia. Sormi kuvattiin röntgenissä, ei murtumia. Niveleen pistettiin viikon välein kortisonia, joka hieman helpotti kipua mutta ei tehnyt sormesta tervettä. Ensimmäisen kortisonin piston jälkeen jäin yhdeksäksi päiväksi sairaslomalle. Ja sen jälkeen lähes heti alkoikin pitkä loma.

Etusormi oli tämän näköinen tapaturman sattuessa 5.1.2021.

Kuukauden lomalta palattuani, sormi alkoi jälleen oireilla töihin palattuani todella voimakkaasti. Nivel turposi ja särky oli kovaa. Muutaman viikon sitä siedettyäni, menin jälleen lääkäriin. Sormi passitettiin magneettikuviin. Tulos oli selkeä: sormesta oli repeytynyt nivelsiteitä ja kämmenen puolella olevia jänteitä. Jäin sairaslomalle ja sain ajan käsikirurgille reilun parin viikon päähän. Tästä hetkestä alkaen siis myös Maru oli puolitehoinen.

Odotin vastaanottoaikaa kovasti. Ajattelin mielessäni, että sinne päästyäni sormeni hoidetaan pian kuntoon ja etenkin kivuttomaksi. Sormi vaikeuttaa tavallista arkielämääni valtavasti. Olen oikeakätinen. En pysty tekemään mitään ilman kipua. Vasen käteni on tullut avuksi asioissa, joita se ei ole koskaan tehnyt. Olen tullut aika taitavaksi vasuriksi. Eniten kuitenkin sormen kivut vaivaavat untani, joka on ollut tapaturmasta asti hyvin katkonaista ja tuskaista. Välillä olen ottanut selkääni tarkoitettuja kipulääkkeitä päästäkseni uneen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ylipäätään jaksoin painaa töissä lähes koko tammikuun sekä koko maalis- ja huhtikuun nukkumatta kunnolla yhtenäkään päivänä tuona aikana.

Kun vihdoin koitti aika tavata käsikirurgi, olin jo henkisesti varautunut pikaiseen leikkaukseen ja kivun loppumiseen. Lääkäri kertoi kuitenkin, että sormea ei voitukaan leikata heti. Nivelessä on voimakas turvotus, joka ei tule helpottumaan kirurgisen operaation myötä. Tuo turvotus on siis este leikkaukselle. Sormi on onneksi suhteellisen vakaa, joten sen puolesta leikkauksella ei ole myöskään kiire. Tämä on tietenkin hyvä, ettei lähdetä leikkaamaan, jos siitä ei ole nyt suoranaista apua. Mutta. Konservatiivisen hoidon huono puoli, ja iso sellainen, on kivun jatkuminen. Oikeastaan mitään varsinaista hoitoa ei sormeen edes anneta, vaan seurataan tilannetta muutama kuukausi.

Voin palata töihin jossain vaiheessa kokeilemaan, miten sormi reagoi todelliseen rasitukseen. Jos tuntuma on siedettävä, saan jatkaa töissäoloa. Jos taas nivel riehaantuu ja turpoaminen lisääntyy tai kivut yltyvät, töistä on siirryttävä takaisin sairaslomalle. Tarkoitus on se, että nivelen turvotus saataisiin laskemaan, jotta saan sormeen normaalit liikeradat. Tämän jälkeen pystytään tutkimaan, tarvitaanko leikkausta palauttamaan sormen täysi toimintakyky. Sormi saattaa palautua pitkän ajan päästä suht normaaliksi ilman leikkaustakin. Kipu on nyt se avainsana, leikataanko sitä vai ei. Pinsettiote kertoo, onko nivelsiteet palautumassa luonnon ja odottamisen keinoin kuntoon.

Sormi on ollut kivulias nyt 4,5 kuukautta ja yhtä pitkä aika on mahdollisesti vielä edessä ennenkuin on edes odotettavissa paluuta kivuttomaan arkeen. Lokakuussa on tarkoitus tehdä päätös leikkauksesta. Jos silloin vielä sormi kipuilee rasituksessa eikä pinsettiote onnistu kivuitta tai sormi ei toimi muutoin normaalin rajoissa, edessä on operaatio. Tuossa operaatiossa ranteestani tai kämmenselästä otetaan jänteestä siivu ja siirretään se sormeen. Apujänne ankkuroidaan sormen luihin kiinni. Toipuminen tuosta kestää 2-3 kuukautta. Jos kipuja ei enää syksyllä ole, homma on siten paketissa ja leikkausta ei tule. Vajaakuntoista sormea en kuitenkaan itselleni soisi jäävän. Toivon todella, että luonto korjaa sormeni.

Liikuntamietteitä

Vastaa

Olen viime kuukausina miettinyt, mikä on vinossa elimistöni kanssa. Taustalla on monta tekijää. Vielä viime kesänä kaikki oli normaalisti, tai ainakin luulin niin, sillä meno maistui, työt sujuivat ja olo oli kaikin puolin normaali.

Juokseminen on aina ollut minulle se numero yksi. Lapsena etupäässä hiihdin, pyöräilin ja tein mitä nyt pikkumuksut tekivät 70-luvulla. Oltiin jatkuvasti veljen kanssa ulkona, leikittiin metsässä, uitiin meressä ja oli ylipäätään jatkuvaa liikettä leikin tiimellyksessä. Juoksu tuli vakavammin kuvioihin 12-vuotiaana, 15-vuotiaana se oli jo tavoitteellista. Urheilupäiväkirjaa aloin pitää vuodesta 1984. Sieltä on luettavissa kaikki liikkuminen mitä tein päivittäin. Pidän edelleenkin urheilupäiväkirjaa.

Koska liikkumiseni oli ja on jatkuvaa ja säännöllistä, olen myös läpikäynyt monet vaivat ja leikkaukset, sillä tekevälle sattuu. Ja huonoksi onnekseni elimistössäni on ollut myös heikkoja kohtia, joita en ole osannut käsitellä oikein ja ne ovat vuosikymmenten saatossa huomauttaneet itsestään, pysäyttämällä liikkeen tai vaatimalla erityisjärjestelyjä liikkumiseen. Myös ADHD:ni on yksi iso tekijä sattumuksille. Olen suoraansanottuna sählä.

Nimenomaa urheilun puolella olen myös saavuttanut asettamiani tavoitteita. En ole koskaan voittanut henkilökohtaisesti mitään olemalla palkintopallilla mutta omia ennätyksiä tavoitellessa olen ylittänyt itseni sitäkin useammin. Koirarintamalla olen sitten saavuttanut myös palkintopallisijoja. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun tavoitellaakseni sijoitusta. Ainut syy osallistumiseen on ollut itseni testaaminen henkisesti toisten juoksijoiden seassa. On aivan eri asia juosta yksin ja tehdä omia ennätyksiään kuin olla kisoissa ja saavuttaa sama taso, jopa ylittää se. On siis olemassa juostuja kisoja, joissa olen tehnyt ennätykseni ja niistä olen todella ylpeä.

Olen läpikäynyt 29 leikkausta. Näistä osa on urheiluvammoja ja niiden korjailuja. Sekaan mahtuu myös muita leikkauksia. Ja sitten sieltä löytyy myös niitä elimistöni heikkouksista johtuvia korjailuja, osaa niistä voisi kait kutsua ikälisiksi. Leikkauksista toipuminen on ollut aina nopeaa erinomaisen kuntoni takia, vaikka toipumisia on varjostanut hyytymisongelmani. Minulla on synnynnäinen verenhyytymisongelma eli yksi hyytymistekijäni on vajaa. Tämä vajaus vaikuttaa nimenomaa leikkaushaavojen vuotoon ja mustelmaherkkyyteen. Tietyt lääkkeet ja käsikauppatavarat ovat minulta kiellettyjä, mm omega-tuotteet. Varovainen saa olla myös uusien rokotteiden kanssa ja jopa verikokeissa käynti on seikkailu. Myös verenluovutus on minulta kielletty.

Olen nyt yli viisikymppinen ja teen fyysistä työtä öisin. Peruskuntoharjoittelu tulee siis tehtyä työmaalla. Vapaa-aika kuluu tiiviisti koirien lenkittämisessä. Menneenä talvena hiihdin hieman (ja nautin siitä kovasti). Otan lenkeillä myös juoksuaskelia mutta varsinaisesta juoksua ei enää kerry. Selkäni yliliikkuvuus ja siitä johtuvat muutokset selkärangassani eivät salli enää säännöllistä juoksua. Kesällä tulee myös pyöräiltyä välillä työmatkoja, tosin sekään ei palvele säännöllisesti tehtynä selkääni. Olen siis joutunut karsimaan lajeja ja nimenomaa irrottautumaan suurimmasta rakkaudestani juoksusta. Mitään ei ole tullut tilalle mutta kävelykilometrit ovat luonnollisesti lisääntyneet.

Elimistöni on kuitenkin nyt muutostilassa ja olen pohtinut syitä siihen. Ikä on yksi tekijä. Hormooneilla ei ole vaikutusta minun kehontoimintaan, sillä 10 vuotta sitten minulta on poistettu sekä kohtu että molemmat munasarjat kasvainten takia. Mitään muutoksia ei leikkausten jälkeen tullut elimistön toimintaan silloin eikä lähivuosina, joten en usko, että 10 vuoden viiveellä sitä enää tapahtuisikaan. Ikä kuitenkin vaikuttaa mm. palautumiseen. Tätä on vaikea ottaa huomioon, sillä iän tuomat muutokset tulevat kehoon pikkuhiljaa. Olen selaillut urheilupäiväkirjojani ja seurannut mm. 5 ja 10 km juoksuaikojani vuosikymmenten saatossa. Vaikka tulokset ovat olleet melko tasaisia niin palauttavia päiviä on pitänyt pitää iän karttuessa enemmän ja enemmän.

Olen koko ikäni ollut laiska lihaskunnon ylläpitämisessä. Minulla oli reilu parikymmentä vuotta sitten ajanjakso, jolloin kävin säännöllisesti salilla ja siihen ajanjaksoon osuu myös urheilullisesti parhaat saavutukseni. Joten näillä kahdella on vankka yhteys. Elimistöni nykytilan äkkylöimiseen voisi taatusti auttaa lihaskuntopiirin säännöllinen tekeminen. Mutta. Viime syksynä kamppailin työuupumuksen kourissa, johon en älynnyt (halunnut) ottaa lepoa eli sairaslomaa. Kitkuttelin loma-ajan leväten mutta se ei sitten riittänytkään. En ole vieläkään palautunut uupumuksesta. Paino on noussut, ei hälyyttävästi mutta minulle henkilökohtaisesti liikaa, sillä selkäni hyvinvointi edellyttää mahdollisimman normaalipainoista oloa. Toinen asia painoa seuratessani on se, ettei se laske, vaikka arkipuuhani syömisineen ovat jo palautuneet normaaleiksi uupumuksen pahimman ajanjakson jälkeen. Oletan kehoni olevan ongelmissa aineenvaihdunnan kanssa ja henkinen matalapaine ruokkii tuota lisää.

Olen miettinyt tätä asiaa isona kokonaisuutena. Selkäni kipujen takia joudun ottamaan voimakkaita opiaatteja, jota ylipäätään kykenen olemaan ja nukkumaan. Lääkkeet otettuani makaan liian pitkään paikoillani ja selkä on entistä pahempi. Koska työssäni ajan autoa ja koti-ja työmatkani ajan suurimman osaa vuotta venettä, en voi ottaa yhtäkään kipulääkettä helpottaakseni oloani töissä tai matkalla sinne ja kotiin. Kärvistelen siis kivuissa nämä ajat. Kun otan lääkkeet, en kykene harrastamaan liikuntaa. Noidankehä on valmis, tai se on ollut sitä nyt jo monta vuotta. Alan olla kypsä tähän elämänvaiheeseen. Tämä ei voi olla sitä, mitä ihmiseltä vaaditaan työssäkäymisen suhteen. Olen valmis lopettamaan työni, sillä kohta pimahtaa päänuppi tämän yhdistelmän ylläpitämisessä.

Eläkkeelle siirtyminen joko kokonaan tai osittain toisi minulle mahdollisuuden kuntouttaa itseäni kotioloissa. Siinä olen erittäin hyvä, jopa ammattilainen. Liikuntaa omaehtoisesti, selän kipujen tahdissa. Nythän lähden joka ikinen yö töihin oli kipua tai ei. Niin monet sadat yöt olen kärvistellyt kivuissa 3-4 tuntia työmaalla. Ei ole pienituloisella vaihtoehtoja. Yksikään työnantaja ei katsoisi hyvällä, että olisin 2-3 yötä viikosta saikulla ja loput töissä, selkäni kipujen mukaan. Mutta jos töitä olisikin vain se kolme yötä viikossa, voisin lähteä aivan eri alustalta hoitamaan itseäni.

Ajatusvirtani on jo suunnitellut arkeeni mukaan lihaskuntopiiriä, lempeää kävelyä koirien kanssa ja vähennettyä työviikkoa. Ja myös niitä sykettä nostattavia tärkeitä treenejä. Kun on tieto siitä, että voi levätä ja liikkua rauhallisesti omassa tahdissa, kun kivut ovat päällä, nostaa henkistä vireyttä jaksaa arjessa. Nämä asiat tapahtuvat, kun itse ottaa asian puheeksi työterveydessä. Pitää elää näin vanhaksi, jotta kehonkuuntelemisesta tulee totta. Kuinka usein muistankaan itseni vetämässä väkisin läpi työyötä ja vapaa-ajan treenejä. Tässäpä sitten hinta siitä?

Tämän asian sisäistäminen on minulle lähtenyt kehittymään muutoksista, jotka ovat tapahtuneet pikkuhiljaa. Ei ole niin helppoa hyväksyä niitä, koska mikään niistä ei ole tapahtunut selkeästi jostain lähtien. Eräs hyvä ystäväni, joka on ollut samaisessa tilanteessa vuosia ja vuosia sitten sanoi minulle sanat, jotka saivat minut miettimään tätä kaikkea syvällisesti. Hän sanoi, että ei ole mitään mieltä vetää itseään loppuun kipujen kera työelämässä, kun edessä ovat sen jälkeen todella kivuliaat vuodet eläkkeellä eikä elämä ole enää elämisen arvoista.

Loma-ajatuksia

Vastaa

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Tammikuinen meri

Vastaa

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Ensimmäinen lomapäivä

Vastaa

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Kolmekymmentä yötä

Vastaa

Joskus on hyvä ylittää oma mukavuusalue. Tehdä jotain poikkeavaa. Ylittää fyysinen kynnys, jumppauttaa aivojaan pähkäilyillä, jotka vaativat keskittymistä tai sitten vaan ajaa itsensä sellaiseen tilaan, että oleminen on jo saavutus sinänsä. Kehittyminen millä tahansa osa-alueella tapahtuu juuri silloin, kun astutaan pois normista, siitä minkä suorittamiseen ei tarvita mitään uutta.

Työ on minulle tärkeää. Siinä on monta juttua, jotka sopivat minulle täydellisesti. Työssäni saan liikkua. Se on selkäni takia ehdoton edellytys, jotta se pysyy kunnossa. Yötyö taas on oikeastaan ainut vaihtoehto saaristossa asuvalle. Täältä käsin ei pystyisi talviaikaan tekemään päivätöitä, kun yhteysalukset eivät liikennöi päivätyölle sopivin aikatauluin. Työni on itsenäistä, tarkkuutta vaativaa ja se kysyy aika-ajoin myös paineensietokykyä. Pitää kyetä reippaassa tahdissa tekemään huolellista työtä, säässä kuin säästä. Olemme siis tietyntapaa arjen taitureita, katseiden ulottumattomissa.

Teen mieluusti mieheni kanssa myös lisätöitä eli tarvittaessa joustamme vapaaöistämme ja menemme töihin. Tästä tietenkin maksetaan korvaus. Koska lehdenjako on reilusti alipalkattua työtä, ylimääräiset vuorot tuovat tarpeellista lisää talouden pyörittämiseen. Kahden jakajan talous toimii hyvin, kun tarkasti laskee menot ja tulot eikä hanki mitään ylimääräistä. Sitten kun pakostikin tulee lisämenoja, on enemmän kuin tervetullutta nämä työnanatajan tarjoamat lisätyöt.

Kevättalvella meille tulee työnantajan puolelta ilmoitus tulevan kesän lomista. Tuossa vaiheessa saa myös esittää toivomuksensa, jos haluaa pitää loman pätkissä tai normaalin loma-ajan ulkopuolella. Meille kesä on parasta aikaa käydä töissä. Illat ovat valoisia ja matkanteko omalla veneellä on silloin helppoa. Pidämme siis kesäloman syksyllä ja talvella. Jätimme tänäkin keväänä toiveen tästä ja lisäsimme toiveeseen vielä, että meitä voi pyytää lisätöihin, jos apuun on tarvetta.

Kesällä sitten noita apuna olemisen tarpeita tuli kesä- ja heinäkuussa jonkin verran. Heinäkuun loppupuolella esimies kyseli, jaksaisimmeko vielä tehdä pari vapaata töitä. Toki jaksoimme. Kun lopulta pääsimme nykyhetkeen, olimme paiskineet 30 yön putken töissä. Tuossa putkessa oli vain yksi vapaayö. Koska tilanne ei ollut missään vaiheessa selkeä viikoa pidemmälle, puursimme eteenpäin aina seuraaviin vapaisiin. Ja kun tilanne jatkui ja jatkui, lopulta menimme vain ajanvirrassa odottaen sitä tietoa, että saamme vapaamme pitää.

Meillä on se onni, että teemme samaa työtä. Pysymme tukemaan toisiamme, koska tiedämme, että ilman kunnon nukkumista, tuollaista pätkää ei jaksa. Kun työkamumme vuoron jälkeen ajoivat koteihinsa 10-15 minuutissa, meillä kotimatkaan kului aina se tunti. Yhteensuuntaan. Koska mitään varmuutta ei ollut, milloin putki päättyy, piti vain ajatella yhden merimatkan verran eteenpäin arkea. Mieheni nukkui usein veneessä mennen tullen. Mie kun en tarvitse niin paljoa unta, tyydyin nukkumaan aamut/aamupäivät kotona ja viimeisellä puurtamisviikolla otin iltaisinkin tunnin nokoset juuri ennen töihinlähtöä.

Fyysisesti en rasittunut 30 yön putkesta lainkaan, vaikka siihen sisältyi useampi isojako. Henkisesti jakso oli vaativa. Jakson alkuun osui vielä tyttäreni kuolinpäivä, joka on minulle todella raskas. Kaikkein eniten henkisesti rassasi se, kun ei ollut yhtään iltaa, jolloin olisi voinut vaan jäädä kotiin ja rauhoittua olemaan. Kokoajan oltiin siis menossa. Illalla merelle, kaupassa käynti mantereella, hetki lepoa, töihin, aamupakkaamiset, merelle, aamutoimet kotona koirien kanssa, lepo. Ja sitten normaalit arkitoimet syömisten ja koirien lenkitysten ym hoidon kera ja taas merelle. Myös jatkuva mantereella oleminen on minulle vaikeaa. Ihmisten näkeminen, häly, äänet, autot, kaikki se kaupungin syke. Pikku perheenjäsenen tulokin osui tuohon putkeen, joten pentukoiran vaatimat ylimääräiset toimet rasittivat lisää. Vaikkakin kokonaisuudessaan pennun tulo oli positiivinen juttu.

Henkisen kuorman kantaminen oli minulle se mukavuusalueen ulkopuolelle meno tässä casessa. On hyvin tervettä joutua välillä tilanteeseen, jossa joutuu pinnistämään. Vaikka emme tienneet, milloin putki päättyy, silti tiesimme, ettei lisätöitä jatku ikuisesti. Viimeistään syyskuussa alkava kesälomamme olisi ollut päätepysäkki puurtamiselle. Niin pitkälle ei siis kuitenkaan meitä tarvittu apuna. Se, että jakso on määräaikainen, tekee helpommaksi suhtautua väsymykseen, kuormaan ja tsemppaamiseen. Jos tilanne olisi ollut päättymisen suhteen avoin, voi olla, että seinä olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin kovaa kolahtaen.

Läheisen ihmisen tuki oli kaikki kaikessa. Kun sanoin miehelleni välillä, että kylläpä väsyttää, mieheni tokaisi, että ollaan väsyneitä yhdessä. Nenät toisissaan kiinni ja käsi kädessä nukahdimme joka aamu päästyämme kotisaareen. Pitkä rupeama lähensi meitä ja vahvisti yhteenkuulumistamme. Sekin siis selkeästi plussariviin tämän urakan yhteenvedossa.

En koe urakkaamme lopulta minään supertekona. Selvisimme hommasta hyvin, ilman traagisia käänteitä, yliväsymystä tai sekaisin menoa. Vaikka henkinen kuorma painoikin valtavasti, näin jälkikäteen sen väpäjäminen mittariston ulkopuolella vahvisti minua ihmisenä. Opin itsestäni paljon. Ja opin siitä kuinka tärkeää on lepo ja vaikeiden paineiden purkaminen, vaikka sitten itkemällä. Jokaisella on keinonsa selvitä takaisin mukavuusalueellensa huilaamaan. Nyt vietämme hyvin ansaittuja, normaaleja vapaita. Sitten jaksaa vielä muutaman yön töissä, ennen kesäloman alkamista.

Energiapiikit

Vastaa

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️