Avainsana-arkisto: meri

Tammikuinen meri

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Kevät etenee

Minulla on kolmen vuoden sääkalenteri, jota täyttelen päivittäin. Lämpötilat, tuulet, sateet, aurinkopäivät, merivedenkorkeudet jne. Kirjan sivuilta voi katsoa mm. milloin oma Kylänlahtemme syksyisin jäätyi ja milloin se keväällä vapautui jäistä. Sääpäiväkirjaan laitan myös ylös, milloin muuttolinnut palaavat, lajeittain. Siis niiden osalta, joita näemme ja kuvaamme. Löytyypä sieltä sellaisiakin merkintöjä, milloin kevätkalusteet on laitettu terassillemme paikolleen.

Kevään tullen meri avaa meille oman maiseman, tuulineen, väreineen, tuoksuineen.

Marun pulahtaessa mereen, pääsemme taas mielipuuhiimme eli kuvaamaan luontoa mereltä. Tänä vuonna merimatkamme alkoivat kuukautta aiemmin kuin normaalisti, lauhan talven takia. Lintukirjo oli maaliskuun lopulla melkoisen niukka mutta kevään edetessä kuvattavia kohteita tuli päivittäin lisää. Keväisten luonnontapahtumien lisäksi kameramme ikuistavat läpi veneilykauden kotikaupunkimme rahtiliikennettä aina yhtä intensiivisesti. Merellä seuraamme ja ikuistamme toki myös meren vuodenaikojen tuomia liikkeitä. Matalan ja korkean veden tahdistamaa ja tuulien muokkaamaa kotimatkaamme.

Joutsenet eivät tänä keväänä palanneet, ne kun viettivät koko talven saaristossa. Kyhmyjoutsenet ovat olleet sankoin joukoin liikkeellä siis jo viikkoja. Laulujoutsenia olemme bonganneet vain kerran tänä keväänä, lennossa. Kyhmyjen viime vuotiset poikaset ovat näihin päiviin asti joko liikkuneet emojensa seurassa tai suuremmissa poikueissa sisarusten kanssa. Parin viime viikon aikana olemme ikuistaneet useita episodeja, jossa emot ovat hätistelemässä nuoria poikasiaan pois omalta alueeltaan. On aika ryhtyä pesimispuuhiin.

Ensimmäisiä varsinaisia muuttolintuja aloimme bongailemaan siis maaliskuun loppupuolella. Maaliskuun sivuille päätyi ensimmäisen joukossa nokikanoja, telkkäpariskunta ja kanadanhanhia. Hyvin tyypillisiä ensimuuttajia siis. Huhtikuussa meriharakka tutkaili kevättä iloksemme ja pitkänäperjantaina näimme ensimmäiset silkkiuikut ja kuulimme peipon laulavan. Vajaa viikko siitä västäräkki oli saapunut maisemiin. Huhtikuussa yksi suuri ystävämme harmaahaikara kahlaili Vassaarensalmen rannoilla 23. päivä ja heti seuraavana päivänä vastaan ui valkoposkihanhipariskunta. Valkoposkihan pesii hieman kanadanhanhea myöhemmin ja poikaset ovat lentokykyisiä nopeammin, joten oli odotettuakin, että nämä muuttajat tulevat kuukauden kanadalaisia myöhemmin.

Meriharakka Kylänlahden karilla 9.4.2020.

Myös metsäteillä kulkiessamme näemme kevään edistyvän. Leskenlehdet nousivat teiden penkoille iloksemme jo 28.3. Saariston karut ja kiviset metsätaipaleet saivat kevään väriä. Myös pajunkissat piristivät olemassaolollaan rantojen pusikoita. Maaliskuun puolella kuvasimme myös itikoiden tanssia hennossa ilta-auringossa. Säteiden osuessa kohdalle, näky oli hyvinkin kesäinen. Puiden silmut alkavat pullistella ja pihassamme olevat narsissit ja muut sipulikukat lisäävät väriloistoa maisemaan. Mustikoissa ensimmäiset lehdet alkavat hiljalleen suoristella itseään, tosin hyvin supussa ovat vielä kokonaisuutena. Auringon lämpö, joka muutamana päivänä on revitellyt mittareiden elohopeaa jo yli 15 asteen, on saanut myös rantakäärmeet liikkeelle. Ensimmäisen yksilön näin, kun olin Lumin kanssa juoksemassa huhtikuun 22. päivä. Kaveri pötkötteli koko pituudeltaan keskellä lämmintä hiekkatietä. Tullessamme kohdalle, se ei vaivautunut edes siirtymään. Sen liikkeet olivat hyvinkin kohmeat vielä. Ohitimme käärmeen rauhassa noin metrin päästä. Myös kimalaiset ja kärpäset ovat suoristelleet siipiään ensilennoilla jo reilun viikon ajan.

Kevään ilopisarat, leskenlehdet.

Itikat tanssivat ilta-auringon haaleissa säteissä jo maalikuussa, valmistautuen kesään.

Luonnon tarkkaileminen merellä ja metsässä on meidän mielipuuhaa. Se on paitsi iloa antavaa ja palkitsevaa, myös hyvinkin terapeuttista. Tänä keväänä olen useaan otteeseen tuntenut hallitsemattomuutta arjessa. Mieli laukkaa levottomasti ja epävarmuus ravistelee normaalia olemista. Usein mielen liiallinen herkkyys ajaa minut tilaan, jossa en syö, en nuku enkä toimi. Niin oli käydä tämän koko maailmaa koettelevan kriisin takia. Lopulta istuin alas ja kirjoitin itselleni pitkät pätkät arjen hallinnasta. Mietin, mikä saa minut hermostuneemmaksi ja mikä taas rauhoittaa. Lopulta päädyn muutamaan muutokseen, johon itse pystyn vaikuttamaan.

Aktivoin itseni luonnon seuraamisen suhteen tasolle kymppi. Luonto antaa muuta ajateltavaa. Karsin arjestani vain kaksi asiaa. Somen kokonaan ja uutisten jatkuvan seurannan. Katson vain kahdesti päivässä koronatilanneuutiset. Lisäsin lenkkejä koirien kanssa ja lisäsin myös juoksukilometrejä. Näillä muutoksilla olen psyykannut itseni jaksamaan omassa arjessani. Ihminen yksilönä tarvitsee tunteen, että hallitsee omaa elämää. Koskaan se ei ole kokonaan hallittavissa mutta tunne, että itse päätät, mitä silmilläsi näet ja mitä korvillasi kuulet, on rauhoittavaa. Meitä ei ole kielletty kulkemasta luonnossa. Itse kannustan aistimaan ympärillämme olevaa luontoa kaikin astein. Elämä on hetkessä, ei tilastoissa.

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Isovesi

Jos laitat kasvimaalle siemeniä liian tiheästi, kasvaa sato liian tiuhaksi, eikä yksittäinen yksilö pääse kukoistamaan, oikeuksiinsa. Sato jää vajaaksi. Pahimmassa tapauksessa jäädään kokonaan ilman kukintoa ja ilman hedelmää.

Meri on ollut poikkeuksellisen korkealla tänä talvena. Tämän talven poikkeuksellisuudesta on riittänyt juttua muutenkin. Lauha, lumeton, jäätön, tuulinen ja sateinen talvi. Näin siis Suomen etelärannikolla ja siten myös täällä saaristossa. Tilastoja tutkiessani edellisen kerran isovesi käväisi Kuutsalon rannoilla syyskuussa 2018, jolloin vesi nousi 26. päivä 122 cm:n ja 27. päivä 101 cm:n lukemiin. Isolla vedellä tarkoitan nyt metriä ja sen ylittäviä plussalukemia normaalista meriveden korkeudesta. Tänä talvena isoja vesiä on sitten mahtunut kalenteriin monta. Joulukuussa 2019 vesi ylitti kahdesti rajan, lukemien ollessa 104 ja 100 cm. Tammikuussa se kävi kerran 118 cm:ssä. Helmikuu alkoi sitten jo hätyytellä ennätyksiä isojen vesien määrien suhteen. Merivesi näet käväisi kuudesti yli metrissä. Lukemat seilasivat 103 ja 131 cm:n välillä.

Suomessa suurimmillaan vedenkorkeusvaihtelut ovat Pohjanlahden ja Suomenlahden pohjukoissa. Kuutsalon vedenkorkeustiedot tulevat Haminan mittauspisteestä. Mittauspisteen ennätykset ovat + 197 cm (9.1.2005) ja – 116 cm (20.3.1928). Itämeren vedenkorkeusvaihteluun vaikuttavat hitaat kokonaisvesimäärän muutokset, jotka tapahtuvat Tanskan salmissa vesimassojen liikkuessa sisään ja ulos valtamereltä. Myös lyhytkestoiset paikalliset vaihtelut vaikuttavat meriveden korkeuteen. Näitä ovat pääasiassa tuuli ja ilmanpaine sekä talvella jääolosuhteet. Tuuli vaikuttaa pohjukoissa kasaamalla vettä niihin. Ilmanpaineista matala nostaa ja korkea laskee vedenpintaa. Nyt, kun talvi on ollut itäiselläkin Suomenlahdella jäätön, tuuli on siis päässyt vaikuttamaan merivedenkorkeuteen.

28.4.2019 oli todella matala vesi, kuvassa noin -70 cm.

22.2.2020 nähtiin sitten toinen ääripää eli isovesi. Kuvassa lukemat hipovat metriä plussalla.

Ilmastonmuutos lienee yksi selittävä tekijä voimakkaiden ja jatkuvien tuulien syntyyn valtamerillä. En kuitenkaan ota tässä blogissa kantaa siihen, mikä on syy ja mikä seuraus ilmastonmuutoksen kautta. Selvää kuitenkin on, että tuulisuus on ollut poikkeuksellisen voimakasta ja jatkuvaa läpi koko tämän talven. Kun vielä suuntakin on ollut pääasiallisesti lounaasta, ei jääne enää epäselväksi isojen vesien määrät. Matalapainetta on myös riittänyt.

Mitä sitten käytännössä tapahtuu, kun vesi nousee? Laiturit on tehty tietyn korkean- ja matalanveden rajojen puitteissa. Koska tämänkorkuiset isot vedet eivät ole tyypillisiä, useat kiinteät laiturit ovatkin jääneet pinnan alle meren noustessa. Kiinteät laiturit itsessään eivät ole vaarassa pinnan alle jäädessään, mutta kaikki irtoava, kelluva ja ei kelluva, tavara on sitten eri juttu. Saaressa usean kiinteän laiturin jatkona on uivalaituri. Nyt, kun isot vedet osuivat talveen, lähes kaikki uivat laiturit ovat olleet kellumassa irrotettuina. Jos laiturit ovat kiinni toisissaan, saattaa niistä hyvinkin loppua ketjut kesken, jolloin tuhoja pääsee käymään tuulen vaikutuksesta uivien laitureiden kiinnikeisiin. Myös kaikki rannoilla, meren läheisyydessä oleva irtotavara on vaarassa huuhtoutua mereen. Itseasiassa, normaalilla vedellä on vaikeaa arvioida korkean veden rajoja. Mutta on sitä oltu kerran jos toisenkin tänätalvena kuvaamassa ja pelastelemassa irtotavaraa rannoilta.

Isot vedet ovat maakaupoissa ostajan markkinat. Maapinta ala pienenee, joten tontin hinta laskee. Tätä asiaa en lapsena veljeni kanssa miettinyt, kun huomasimme veden nousevan. Parasta huvia oli silloin ottaa soutuvene ja soutaa oman rannan kiinteän laiturin yli. Tunne oli kutkuttava, vaikka itse soutumatka oli pieni. Tuntui jännältä ajatella, että normaalisti kävelemme veneen alla olevalla laiturilla. Myös Kylänlahden keskellä kohoava karikko sai meidät aina vieraikseen. Soudimme sen yli kerran jos toisenkin isojen vesien aikaan. Lapsen mieli on aina täynnä pieniä seikkailuja.

Jos puutarhan sato jää olemattomaksi, kun sinne survotaan liikaa siemeniä liian lähekkäin, jää myös merellä näkemättä kivien paikat. Minusta merestä nousevat kivet ovat kuin puutarhamaasta nousevat hyötykasvit. Kivien paikat kertovat ja näyttävät väylää. Kun on liikaa vettä, jäävät kivet piiloon ja tuttuakin tutummat väylät muokkaantuvat erinäköisiksi. Nykyiset kännykkäsovellukset merikortteineen kertovat kivien sijainnista normaalilla vedellä. Väylän vieressä siis saattaa olla merkittynä kivi, joka on näkyvissä. Kun siitä sitten ajaa isolla vedellä, pitää muistaa, ettei kivi olekaan enää näkyvissä, vaan kymmeniä senttejä pinnan alapuolella.

Isoja vesiä seuraa jossain vaiheessa pakosti sitten pienet vedet. Välissä tietenkin se normaalikin. Menneellä vuosisadalla maankohoaminen on ollut merennousua voimakkaampaa koko Suomen rannikolla. Viime aikoina ja erityisesti tulevaisuudessa merennousun kiihtyminen muuttaa tilannetta. Jossain vaiheessa lienee pakollista mittailla ja päivittää normaalille vedelle uusi kohta. Sitä ennen rannalla ollessamme kameroilla on puuhaa isoilla ja pienillä vesillä. Merellä ollessa, maltti ja tarkkaavaisuus ovat valttia. Maisema muokkaantuu uudenlaiseksi meriveden korkeuden vaihtelun myötä.

Puhutaan säästä

Sää on turvallinen aihe aloittaa keskustelu, ventovieraankin kanssa. On sitä ilmoja pidellyt. Päivitellään, sadatellaan, ihastellaan tai muuten vain todetaan, että tällaista on. Säätila on aistittavissa tässä ja nyt. Sää on ollut tänä talvena hyvin poikkeuksellinen täällä etelärannikolla. Ei lunta, ei pakkasia, vettä tulee taivaalta solkenaan, meri on auki ja pilvimassat estävät tehokkaasti aurinkoa näkymästä.

Saaressa eletään luonnon ja säiden mukaan. Erityisesti tuulet ja meriveden korkeus näyttelevät pääosia tässä episodissa. Rankat vesisateet ovat, toisin kuin kaupungissa, hyvinkin tervetulleita. Saunavettä riittää ja kesäisin puutarha kukoistaa. Ellei sitten tule vettä niin paljon, että tarvitaan kumisaappaita vessareissuakin varten. Kahlaaminen puutarhassa ei liene kenenkään toivoma harraste. Helteet eivät tunnu täällä samalta kuin mantereella. Joskus, kun oikein kovalla helteellä lähtee käymään cityssä, mereltä rantautuessa helle tulee vastaan kuumana seinänä. Sellaista efektiä ei saaressa ole. Siitä pitävät huolen meren läheisyydessä aina liikkuvat tuulet, plägälläkin.

Tuulet määrittävät merellä liikkujalle suunnan ja reitin, jota käyttää. Plägässä, tuulen uinuessa, meri on seesteinen. Pinta on tasainen, pikku saaret peilautuvat kauniisti pinnan toimiessa peilinä. Kevyen lokin laskeutuessa lennosta uimaan, kaksi toisistaan eroavaa lainekaarta houkuttaa tarttumaan kameraan. Meren kauneus pysäyttää. Mitä hanakammin tuuli puhaltaa, sitä tarkempaan on tehtävä reittisuunnitelma. Ja syksyn tullen meriveden viiletessä, järjenkäyttöä on suositeltavaa lisätä. Merta ja sen voimakkaita tyrskyjä ei tarvitse pelätä. Mutta niiden kunnioittaminen on sanomattoman halpa henkivakuutus. Mikään, mikään ei ole niin tärkeää, että tarvitsee lähteä merelle, joka raivoaa valkoisia vaahtopäitä, kääntelee venettä kuin korkkia ja vihmoo jo rannassa mennessään puista oksia, lehtiä ja natisuttelee laiturin kiinnikkeitä nostaessaan uhmaansa yhä voimakkaammaksi.

Vedenkorkeus on saaressa mittari, jota seuraamalla päivitetään jääkaapin sisältökin. Kesäisin ja avoveden aikaan, jolloin oma vene on meressä, vedenkorkeus vaikuttaa lähinnä reittivalintoihin. Kapeista, matalista salmista ei ajeta alle nollaveden. Isolla vedellä on taas oltava tietoinen niistä tutuistakin kivistä, jotka ovat hävinneet horisontista ja väylän varrelta. Siellä ne maamerkit ovat, näkymättömissä. Lienee sanomattakin selvää, etteivät ne kuitenkaan siellä ole sitä varten, että kalarauta pitää niissä hioa puhtaaksi näkinkengistä. Matalalla vedellä, avovesikaudella, toinen seurattava asia on oma ranta. Kun vesi tarpeeksi pakenee, on syytä siirtää venettä merellepäin. Muutoin voi matalissa rannoissa tulla pohja pohjaa vastaan. Ja siinähän sitä sitten kökötetään, kuivilla.

Kun siirrytään oman veneen kaudesta yhteysaluksen asiakkaaksi, meriveden korkeus määrittelee sen, milloin se jääkaapin sisältö päästään päivittämään. Saariston rannat ovat kiviset ja väylät tänne matalat. Pääväylä Mulliin on ruopattu mutta kun vastassa merenpohjassa on peruskallio, jää tämäkin väylä tiettyyn mittaan ja liian matalaksi. Otava, eikä myöskään astetta pienempi Tekla, pääse Kuutsaloon, kun meri putoaa -50 senttiin. Viime syksystä eteenpäin näitä pikkuvesiä ei ole vastaan tullut. On sen sijaan tullut toinen ääripää, erittäin korkea vesi. Tässäkin tulee seinä vastaan yhteysaluksilla, kun aletaan huidella lähemmäs metristä isoa vettä. Alus pääsee kyllä rantaan mutta alukseen ja aluksesta ei pääse pois. Näin ollen se ruokapäivitys on syytä tehdä normaalilla vedellä.

Säiden ja kelien mukaan elää myös muutkin asiat saaressa. Luonnossa elävät eläimet ovat täysin riippuvaisia säistä. Kovat pakkaset ja lumeton maa on monille eläimille, hyönteisille ja muille pikkuötököille pahin mahdollinen yhdistelmä. Samoin on vuoroin vaihtuva vesi- ja pakkaskeli. Eipä se meille ihmisillekään ole mikään ihanne ilma. Liukkaat, polanteiset metsätiet ovat työnantajan migreenikelit. Milloin soi puhelin ja työntekijä ilmoittaa olevansa paikattavana ja kykenemätön tulemaan töihin. Keväisin säät määrittelevät muuttolintujen tuloa, pesimisintoa ja poikasten selviytymistä kriittisistä päivistä kuoriuduttuaan.

Puhutaan siis säästä. Puhutaan siitä päivät päästyämme. Sää on tärkeä juttu, meille kaikille. Olen joskus miettinyt, mitä pikkulinnut visertävät toisilleen keväisin. Niin, asiantuntijat sanovat niiden ilmoittavan toisilleen reviiristään ja laulullaan ne myös kujertavat vastakkaista sukupuolta luokseen perheenperustamispuuhiin. Mutta yhtähyvin, hyvällä ja lapsenomaisella mielellä, voi olettaa, että kevään lämmittämä höyhenpuku saa tiaiset ja punatulkut livertämään seuraavan kymmenen vuorokauden sääennustetta. Toisaalla pitkän ja märän talven viettänyttä vanhaa varista ja sen raakkumista kuuntelevat silmät lautasina etelästä saapuvat västäräkit ja pääskyset. Vai että sellainen talvi täällä oli…

Elämää saaressa

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Siemen, seitti ja merenaallot

Ajatuksissani on kaaos. Se on minulle tuttua mutta välillä se yllättää minutkin. Kaaos ei koskaan ole hallittu ja kuitenkin, kun sen tiedostaa ja sen kanssa on elänyt vuosikymmeniä, se on kuin onkin lopulta hyvässä järjestyksessä.

Ajatusten kaaos muokkaa arkeani. Se vaikuttaa mielialaan ja se vaikuttaa jopa fyysisesti. Kaaoksen keskellä on jokin johtoajatus, joka peittyy muiden ajatusten sekaan. Ajatukseni ovat kuin hirmumyrsky. Keskellä on tyven ja ympärillä sekasortoa aiheuttavat myrskytuulet. Tajunnanvirta on yksinkertaisin keino selvittää kaaosta. Se ei kuitenkaan kanna itseäni pidemmälle. Pitääkö sen sitten kantaa, sitä en tiedä.

Syntyessään jokainen ihminen on väritön, läpinäkyvä. Syntymähetkestä lähtien mukaan alkaa sekoittua värejä. Ensimmäisinä vuosina näiden värien kirjo määräytyy vanhempien tai ylipäätään niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa lapsi elää. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa itsekin värittämään. Värit tarttuvat arkeen, kouluun, opiskeluun, harrastuksiin, töihin, ihmissuhteisiin. Värejä voi tuottaa erilaisille pinnoille. Toiset pinnat imevät värejä paremmin ja sävyt kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se, mitä pintaa käyttää, ei aina ole meidän valittavissa. Joskus eteemme läiskäistään pinta ja väripaletti, jota emme haluaisi käyttää. Jatkamme kuitenkin värittämistä. Joskus sävyt vaalenevat tai niistä tulee kirjavia. Joskus kaikki menee aina vaan tummemmaksi. Kun mustaan sekoittaa lisää mustaa, mitä siitä syntyy?

Minun eteeni on tullut usein tummia sävyjä. Olen vaalentanut niitä sinisellä, valkoisella ja vihreällä. Sitten kerran, vuosia sitten, edessäni oli hyvin liukas pinta. Siihen kaadettiin tynnyrikaupalla mustaa. Hyvin nopeasti jouduin hallitsemattomaan liukuun alaspäin ja samalla koko olemukseni tahriintui mustaksi. Jatkoin liukumista koettaen haparoiden tarttua johonkin kiinni, jotta vauhti edes hiljentyisi. Kaikki, mitä koskaan olin nähnyt, tuntenut tai värittänyt, katosivat. Ajatukset muuttuivat mustiksi. Olemukseni muuttui mustaksi. Ja lopulta liike pysähtyi mustan, liukkaan kaivon pohjalle. Olin siellä aivan yksin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Tuntui, etten edes ollut mitään.

Pohjalla maatessani kuuntelin hiljaisuutta. Hengitin ja katselin pimeyteen. Ymmärsin, ettei ollut mitään eikä ketään missään. Tunsin voimakasta kipua ja se syvensi mustaa entisestään. Kaikki sanat, teot ja ihmiset olivat kadonneet. Koetin nousta istumaan. Käteeni ei osunut mitään, mistä ottaa kiinni ja kun koetin korjata asentoa, liukas pinta allani esti sen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi. En jaksanut edes huutaa apua, koska tiesin, etten saisi tuskaani helpotusta.

Ajatusteni seasta löysin muiston. Jossain minussa piti olla jotain, mikä piti minut järjissäni, elossa ja kaaosmaisen tilan keskellä aktiivisena. Kaivelin taskujani. Käteeni osui pieni siemen. Hypistelin hetken siementä likaisissa sormissani kunnes painoin sen kaivon pohjalla olevan mustan, liukkaan ja kylmän sotkun sekaan.  Odotin. Muistelin ihmisiä, joita tunsin. Muistelin paikkoja, joissa olin ollut. Muistelin myös keskusteluja, sanoja, lauseita ja sitä, miten ihmiset elivät. Pikkuhiljaa sisälläni nousi tunne, ettei kukaan tiedä, millaista täällä on maata.

Ajattoman ajan jälkeen hermostuin makaamiseen. Itkin ja raivosin olemassaololleni. Joka paikkaan koski. Välillä haroin hiuksiani, jotka valahtivat likaisina kasvoilleni. Ja kun niihin koskin, ne mustuivat entisestään. Tunnustelin ympäristöäni. Viha nousi sisälläni ja revin joka suuntaan päästäkseni edes istumaan. En tiedä, kauan olin siinä tilassa mutta sitten käteeni osui jotain erilaista. Se oli ensin hyvin hentoa mutta sitkeää. Eikä se ollut mustaa. Se oli vihreää ja siinä oli kaunis oranssi kukka. Katselin ylöspäin ja näin heikon valon, joka osui käsiini, kukkaan ja lopulta se loi tervetullutta sarastusta koko paikkaan, missä olin.

Sitten alkoi sataa. Kasvi kukkineen alkoi kasvaa ja vankistua. Valon määrä lisääntyi ja pääsin istumaan. Katsoin ympärilleni. Näin pienen hämähäkin, joka oli asettunut kämmenselälleni. Se teki siinä jotain, mitä en ensin ymmärtänyt. Musta oli muuttumassa harmaan ja ruskean sävyihin. Hämähäkki katosi, jäin taas yksin. Loputtomalta tuntuvan hetken päästä edessäni oli vahva seitti, joka jatkui ja jatkui ylöspäin, kohti valoa. Tapasin jalkaani virheälle kasville. Varoin tallomasta kaunista kukkaa. Otin otteen seitistä, nostin kasvin kukkineen syliini, kiedoin sitten seitin käsivarsieni ympärille ja tunsin, kuinka aloin nousta ylöspäin.

Matkalla ylös eteeni ilmestyivät portaat. Niiden askelmat olivat meren aaltoja. Laitoin aktiivisesti jalkojani askelmalta toiselle. Toiset niistä olivat tyventä, toiset raivoavia vaahtopäitä. Välillä jalkani tapasivat pientä pinnanvärettä, välillä kuului vain loisketta sumun peittämiltä askelmilta. Nousin kokoajan ylöspäin ja aloin nähdä värejä. Valkoista, vihreää, sinistä, lilaa, punaista, keltaista ja kyllä, näin mustaakin lisää. Maan pinnalle päästyäni minusta otettiin vahva ote ja nousin jaloilleni seisomaan.

Jatkoin matkaani, vahva ja turvallinen ote seuranani. En ollut enää yksin, koskaan. Kaaos pysyy ajatuksissani ja aika-ajoin se vie minut muistoissani mustan, liukkaan ja pimeän kaivon pohjalle. Se muistuttaa minua siitä, missä olin ja miten saatoin ylipäätään elämääni jatkaa. Varon tapaamasta ihmisiä. Varon maalaamasta mustaa. Pysyn turvallisesti kiinni siinä maaperässä, jossa on tukeva ote. Ja sitten. Ne portaat, joita pitkin nousin ylös. Ne irrotin mukaani ja kuljen merenaaltoja pitkin lopun elämääni. Sen päätin, sillä meren portaat pelastivat osittain henkeni.

Meillä jokaisella on tehtävä täällä maanpäällä, vaikka jotkut meistä makaavatkin aikansa mustan liukkaan kaivon pohjalla, kuka mistäkin syystä. Olisin voinut antaa periksi ja sinne olisin jäänyt. En kuitenkaan nosta itseäni, sitkeyttäni tahi minkäänlaisia taitojani korokkeelle. Päädyin ylös, koska maailmassa on vielä rakkautta, joka ei sanele ehtoja. Koska siemenistä itää lapset, jotka pitävät meidät kiinni elämässä. Koska maailma on täynnä värejä ja meille on annettu sivellin ja erilaisia pintoja. Koska kaikesta kivusta, menetyksestä ja huolista huolimatta meille on annettu aikaa ja ajatukset. Vaikka toisilla meistä ajatukset ovat kaaos, niistä on silloin tällöin poimittavissa lause tai pari, jotka tuovat lohtua, värejä ja rakkautta.

Se pieni hämähäkki, joka teki jotain kämmenselälläni. Olisin kovasti saattanut pelästyä, jos se olisi hohtanut kirkkaasti valkoisena, tai olisi ollut suuri ja kaunis. Se oli kuitenkin rauhoittavan pieni ja mahtui kädelleni. Se kutoi seitin, kyllin vahvan, jotta pääsin pois kaivon pohjalta. Sitä ennen se oli johdattanut kaivon reunalle ihmisen, joka tulisi huolehtimaan haavoitetusta mustasta kaivonpohjan asukista koko loppuelämänsä. Uskon kovasti, että hämähäkki ei ollut vain kahdeksanjalkainen viipeltäjä. Se oli se sama enkeli, joka hellästi otti tyttäreni putoamisen vastaan, sekunninmurto-osaa ennen hänen osumistaan maahan.

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Selän takaa

Aina ei mene niinkuin suunnittelee. Aika usein jopa. Joskus tuntuu, ettei kannattaisi edes suunnitella. Pieleen menee kuitenkin. Koska satun olemaan suunnittelun intomielinen harrastaja, olen kehitellyt suunnitelmille varasuunnitelman ja niille vielä varavarasuunnitelman. Suunnitelmasta toteutukseen onkin sitten aivan eri juttu. Sellaiseen en ole itseäni jalostanut.

Meren hoiva.

Osa pohdituista jutuista onnistuu minullakin. Mitä kauemmin jokin asia pysyy suunnittelulistallani, sitä todennäköisemmin se myös toteutuu. Jos siis sitkeästi teen ja törmään seinään, teen ja törmään uudestaan seinään, lukemattomia kertoja, huomaan jossain vaiheessa tehneeni kyseisen asian. Tuossa vaiheessa usein olen jo niin rutinoitunut tavoitteluun, etten enää osaa innostua tuulettamaan saavuttamaani asiaa. Siitä on tullut osa arkea.

Kirjoittelin jo aiemminkin, että tämä kevät on ollut erilainen. Paikoillaan pysyvä ja tekemätön. Toki eteen on tullut hetkiä, jolloin kauan toivottuja asioita on tapahtunut, niinkuin Bocellin konsertti. Mutta matalammalla tasolla tunnen edelleen pyöriväni paikoillani. Töissä jaksaa painaa. Ei siksi että on pakko, vaan siksi, että nautin töistäni. On olemassa sellainen käsite kuin sairasloma. Minulla on synnynnäinen allergia sitä kohtaan. Talvella oli pakkotilanne, jolloin vietin kolmatta kuukautta sairaslomalla. Jäljet on yhä nähtävissä. Ahdistun pelkästä ajatuksesta särkeä rytmini olemalla saikulla.

Tälle keväälle oli siis erilaisia suunnitelmia. Nyt kun kalenterissa on käännetty sivua jo kesään, pohdin liikkeellelähtemättömien suunnitelmien syitä. En ole politikko enkä huippu-urheilija, joten en osaa selittää. En siis latele eteeni syitä ja keksi oivia aasinsiltoja, miksen jotain tehnyt. Itse asiassa itseni hyvin tuntevana tiedän, että tämä tapaus jää hävyttömän usein puolitiehen, jos edes pääsee alkuakaan pidemmälle toteutuksissa.

Suurin vaikuttaja tekemättömiin asioihin on kipu. Tässä kohtaa kuulen tuon lauseen, joka minulle niin usein sanotaan. Kun koskee, on levättävä. Minun tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että kannattaisi vaihtaa työ patjatehtaalle koemakaajaksi, olisin pian miljonääri. Kipu on ollut läsnä arjessani vuosikymmeniä, en edes tiedä, mitä on olla kivuton. Välillä se on hyvin vaimeaa. Kipu hiippailee kehossani, enkä edes huomaa sitä. Se tarkkailee minua tai ehkä se pitää jopa lomaa, muutaman päivän. Välillä se suunnittelee huolella, milloin aloittaa villin sambansa. Se kiihdyttää vauhtiaan ja koettaa saada minut polvilleni. Tuossa tilanteessa minulla on aikaa reagoida sen temppuihin. Sitten on päiviä, jolloin se rysähtää katon läpi suoraan naamalleni. Kukkuu, tulin taas! Porskutan eteenpäin, kuinkas muuten, ja irvistän.

Kivun olemassaolo tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minua on leikattu, lääkitty, käytän TENS laitetta, kipulaastareita, liikun, lepään, murisen, kuljen eteenpäin. Fyysisesti. Henkisesti olen välillä hyvin, hyvin alhaalla. En ole päivääkään (tai siis yötäkään) ollut poissa selkäkipuni takia töistä. Kaikesta muusta sitten joudun luopumaan. Kipu vie nimittäin mehut. Tätä kirjoittaessani se tiivis elämänkumppanini hilluu selässäni. Irvistän ja jatkan tarinani kirjoittamista. Koska minulla on niitä vara- ja varavarasuunnitelmia, olen käyttänyt niitä voitokkaasti myös kivun vaimentamiseen. Yksi niistä on meri. Tänäänkin, töiden jälkeen, istahdin Marun ruoriin ja ohjasin sen kohtalaisen tiiviisti velloviin lounaistuulen aaltoihin. Myötäisellä veneen keula haukkasi aaltoihin ja keinui sivulle. Meri pyörittää, keinuttaa ja liikuttaa pehmeästi suurta ystävääni ja Marun liikkeet hoivaavat pieksettyä selkääni. Vielä enemmän kuin fyysinen keinunta, meri ja Maru vahvistavat henkistä puoltani. Merellä voin itkeä, merellä voin nauraa. Merellä ei kukaan pyydä minua nousemaan liian ylös, eikä alas. Voin olla minä. Saan irvistää, ilman selitysvelvollisuutta.

Vapauden tuulet

Meren väreily sieppaa pienen siivun auringonsäteestä peilaten sen veneen keulakaareen. Meren pienet aaltolapset saavat kylpeä sinisessä. Ne sekoittavat liikehtiessään värit turkoosiin, vihreään ja kirkkaisiin välkehtiviin pisteisiin. Silmiä täytyy hieman siristellä. Aurinko jatkaa leikkiään, pysäyttäen kevään kauneimman hetken valokuvaksi. Näen laiturissa jotain hyvin tuttua.

Maru valmiina kauteen 2019.

Maru on valmiina lähtemään ja viemään meidät kotiin. Neljän ja puolen kuukauden odotus on päättynyt. Ja tuon ajan viimeiset viikot olivat todellista odottamista. Talven luminen maisema, meren jäinen peitto, pakkaset ja metsäteillä väsyneenä kulkemiset haihtuvat mielestä kuin synnytyskivut saatuani vastasyntyneen käsivarsilleni. Vene ei suinkaan ole vastasyntynyt mutta sen voimanpesä on. Sisällä uusi sydän, uusi moottori. Pohdimme tätä ostosta pitkään, jo viime syksystä lähtien. Mikäpä ei tässä maailmassa maksaisi, oravarukat ovat sen joutuneet ammoisina aikona tuta liiankin kipeästi. Kaikella on hintansa. Kuitenkin tämä investointi Maruun on tuntunut alusta asti oikealta.

Asentaja ohjeistaa meille uuden koneen käyttöä. Käymme testiajossa. Ja sitten. Istahdan ruorin taakse uudestaan, käynnistän veneen ja Maru irtoaa laiturista. Kuulostelen uutta ääntä konehuoneesta. Tasainen dieselin nakutus, niin rauhoittava. Siirrän vaihteen vapaalle. Maru lipuu vielä hetken taaksepäin. Ja sitten. Vaihde eteen ja matka voi alkaa. Keli on huhtikuuksi lämmin. Aurinko paistaa, mittarissa + 16 astetta ja meri on lähes tyyni. Pinnalla väreilevät aaltolapset huiskuttavat meille. Ne ottavat Marun keulasta vauhtia, ponkaisevat monivärisinä pisararyöppyinä hetkeksi ilmaan ja kikattaen ne pärskähtävät merenpintaan jatkaen huvimatkaansa.

Aistin meren tuoksun. Tunnen tuulen hivelevän lempeästi kasvojani. Tunnen värinän. Sen, mikä vie meitä eteenpäin. Sen, mikä on vapauden syke. Katselen merta, moikkaan vastaantuleville merelläkävijöille. Taakse jäävät pölyiset kadut, työn tuoksu, ihmiset, kaupunki. Mieheni katselee yhtä hiljaisena merelle. Meidän vapaus, meidän tunne. Mahdollisuus kulkea omalla aikataululla kotiin ja kulkea töihin. Olla erossa kaikesta, mikä tuottaa painetta. Mahdollisuus antaa suuren meren keinuttaa, kuljettaa, pitää otteessaan. Meren, jota kunnioitan. Meren, joka on minulle väylä, vapaus olla minä. Ilman sitä en ole mitään.

Meri antaa laskupäivänä parastaan. Keli tasoittuu entisestään, ollen loppumatkasta plägä. Tunnin merimatkan jälkeen saavumme kotilaiturille. Vaikka allamme on muiden silmissä vain lasikuidutettu vene, meille se on Maru. Sen jokainen kaari, sen värit, sen tuoksu. Sen keinahdukset, sen hypyt kovilla keleillä. Sen moottorin ääni. Sen suoma itsenäisyys meille, jotka olemme valinneet kodin autoteiden ulottumattomiin. On vaikea kertoa, mitä oma vene merkitsee saarelaiselle. Sen tunteen kokee vasta, kun asuu täällä. Kun tiedostaa, että oma vapaus on yhtäkuin oma vene. Ja moottoritienä on meren aallot.

Meri – saaristolaisen valtatie.

Paljon olen kuullut puhetta, että saaressa asuvat ja viihtyvät ihmiset ovat tietynlaisia erakkoja, syrjäytyneitäkin. Osittain nyökytän tuon lauseen perään mutta sen kielteinen sävy pitäisi maalata uudestaan kanssaihmisten mutusteltaviksi. Saaressa asuminen on luonnon mukaan elämistä. Kuljetaan kelien mukaan. Kotipolulla ei käy talvisin aura-autot. Kauppaan ei mennä, kun tekee mieli kahvipullaa. Vettä ei tule hanasta, vessaa ei tyhjennetä nappia painamalla. Naapuriapu on itsestäänselvyys, yhteisöllisyys jotain käsinkosketeltavaa. Silti, ketään ei koskaan näy missään. Oma rauha, jonka hintana on luonnonolojen kunnioitus ja niiden mukaan eläminen. Ei hifiä, ei glitteriä vaan lämmin sauna, linnunlaulu ja jääkenttien kauneus. Ja oma vene laiturissa. Vapaus elää omana itsenä.