Avainsana-arkisto: luonto

Tammikuinen meri

Vastaa

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Kevät etenee

Vastaa

Minulla on kolmen vuoden sääkalenteri, jota täyttelen päivittäin. Lämpötilat, tuulet, sateet, aurinkopäivät, merivedenkorkeudet jne. Kirjan sivuilta voi katsoa mm. milloin oma Kylänlahtemme syksyisin jäätyi ja milloin se keväällä vapautui jäistä. Sääpäiväkirjaan laitan myös ylös, milloin muuttolinnut palaavat, lajeittain. Siis niiden osalta, joita näemme ja kuvaamme. Löytyypä sieltä sellaisiakin merkintöjä, milloin kevätkalusteet on laitettu terassillemme paikolleen.

Kevään tullen meri avaa meille oman maiseman, tuulineen, väreineen, tuoksuineen.

Marun pulahtaessa mereen, pääsemme taas mielipuuhiimme eli kuvaamaan luontoa mereltä. Tänä vuonna merimatkamme alkoivat kuukautta aiemmin kuin normaalisti, lauhan talven takia. Lintukirjo oli maaliskuun lopulla melkoisen niukka mutta kevään edetessä kuvattavia kohteita tuli päivittäin lisää. Keväisten luonnontapahtumien lisäksi kameramme ikuistavat läpi veneilykauden kotikaupunkimme rahtiliikennettä aina yhtä intensiivisesti. Merellä seuraamme ja ikuistamme toki myös meren vuodenaikojen tuomia liikkeitä. Matalan ja korkean veden tahdistamaa ja tuulien muokkaamaa kotimatkaamme.

Joutsenet eivät tänä keväänä palanneet, ne kun viettivät koko talven saaristossa. Kyhmyjoutsenet ovat olleet sankoin joukoin liikkeellä siis jo viikkoja. Laulujoutsenia olemme bonganneet vain kerran tänä keväänä, lennossa. Kyhmyjen viime vuotiset poikaset ovat näihin päiviin asti joko liikkuneet emojensa seurassa tai suuremmissa poikueissa sisarusten kanssa. Parin viime viikon aikana olemme ikuistaneet useita episodeja, jossa emot ovat hätistelemässä nuoria poikasiaan pois omalta alueeltaan. On aika ryhtyä pesimispuuhiin.

Ensimmäisiä varsinaisia muuttolintuja aloimme bongailemaan siis maaliskuun loppupuolella. Maaliskuun sivuille päätyi ensimmäisen joukossa nokikanoja, telkkäpariskunta ja kanadanhanhia. Hyvin tyypillisiä ensimuuttajia siis. Huhtikuussa meriharakka tutkaili kevättä iloksemme ja pitkänäperjantaina näimme ensimmäiset silkkiuikut ja kuulimme peipon laulavan. Vajaa viikko siitä västäräkki oli saapunut maisemiin. Huhtikuussa yksi suuri ystävämme harmaahaikara kahlaili Vassaarensalmen rannoilla 23. päivä ja heti seuraavana päivänä vastaan ui valkoposkihanhipariskunta. Valkoposkihan pesii hieman kanadanhanhea myöhemmin ja poikaset ovat lentokykyisiä nopeammin, joten oli odotettuakin, että nämä muuttajat tulevat kuukauden kanadalaisia myöhemmin.

Meriharakka Kylänlahden karilla 9.4.2020.

Myös metsäteillä kulkiessamme näemme kevään edistyvän. Leskenlehdet nousivat teiden penkoille iloksemme jo 28.3. Saariston karut ja kiviset metsätaipaleet saivat kevään väriä. Myös pajunkissat piristivät olemassaolollaan rantojen pusikoita. Maaliskuun puolella kuvasimme myös itikoiden tanssia hennossa ilta-auringossa. Säteiden osuessa kohdalle, näky oli hyvinkin kesäinen. Puiden silmut alkavat pullistella ja pihassamme olevat narsissit ja muut sipulikukat lisäävät väriloistoa maisemaan. Mustikoissa ensimmäiset lehdet alkavat hiljalleen suoristella itseään, tosin hyvin supussa ovat vielä kokonaisuutena. Auringon lämpö, joka muutamana päivänä on revitellyt mittareiden elohopeaa jo yli 15 asteen, on saanut myös rantakäärmeet liikkeelle. Ensimmäisen yksilön näin, kun olin Lumin kanssa juoksemassa huhtikuun 22. päivä. Kaveri pötkötteli koko pituudeltaan keskellä lämmintä hiekkatietä. Tullessamme kohdalle, se ei vaivautunut edes siirtymään. Sen liikkeet olivat hyvinkin kohmeat vielä. Ohitimme käärmeen rauhassa noin metrin päästä. Myös kimalaiset ja kärpäset ovat suoristelleet siipiään ensilennoilla jo reilun viikon ajan.

Kevään ilopisarat, leskenlehdet.

Itikat tanssivat ilta-auringon haaleissa säteissä jo maalikuussa, valmistautuen kesään.

Luonnon tarkkaileminen merellä ja metsässä on meidän mielipuuhaa. Se on paitsi iloa antavaa ja palkitsevaa, myös hyvinkin terapeuttista. Tänä keväänä olen useaan otteeseen tuntenut hallitsemattomuutta arjessa. Mieli laukkaa levottomasti ja epävarmuus ravistelee normaalia olemista. Usein mielen liiallinen herkkyys ajaa minut tilaan, jossa en syö, en nuku enkä toimi. Niin oli käydä tämän koko maailmaa koettelevan kriisin takia. Lopulta istuin alas ja kirjoitin itselleni pitkät pätkät arjen hallinnasta. Mietin, mikä saa minut hermostuneemmaksi ja mikä taas rauhoittaa. Lopulta päädyn muutamaan muutokseen, johon itse pystyn vaikuttamaan.

Aktivoin itseni luonnon seuraamisen suhteen tasolle kymppi. Luonto antaa muuta ajateltavaa. Karsin arjestani vain kaksi asiaa. Somen kokonaan ja uutisten jatkuvan seurannan. Katson vain kahdesti päivässä koronatilanneuutiset. Lisäsin lenkkejä koirien kanssa ja lisäsin myös juoksukilometrejä. Näillä muutoksilla olen psyykannut itseni jaksamaan omassa arjessani. Ihminen yksilönä tarvitsee tunteen, että hallitsee omaa elämää. Koskaan se ei ole kokonaan hallittavissa mutta tunne, että itse päätät, mitä silmilläsi näet ja mitä korvillasi kuulet, on rauhoittavaa. Meitä ei ole kielletty kulkemasta luonnossa. Itse kannustan aistimaan ympärillämme olevaa luontoa kaikin astein. Elämä on hetkessä, ei tilastoissa.

Elämää saaressa

2 vastausta

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Muovinen vai muoviton, osa kaksi

Vastaa

Kesäisen kierrätyspäätöksen jälkeen suunnittelimme muovinkeräysreissun kotisaaremme rannoilla, sillä halusimme tehdä vielä lisää vähämuovisen ympäristön eteen. Koko saaren rantojen kiertäminen olisi ollut aivan liian iso projekti, joten päätimme keskittää keräämisen läntisen Kuutsalon yhdelle rannalle.

Elokuun lopulla osui säiden suhteen sopiva keli. Pakkasimme pyörien mukaan jätesäkin ja kasan touhukasta mieltä. Matkaa Halssinsaaren rantaan on kotoamme pyöräiltävää tietä noin 3 kilometriä. Sen jälkeen pitää vielä rämpiä umpimetsässä puolisen kilometriä. Hyödynsimme metsäpätkän syömällä masumme täyteen isoja, meheviä mustikoita. Päästyämme rantaan, kohtasimme hyvin lohduttoman näyn.

Muoviroskia oli joka paikassa. Vanhoja kanistereja, muovinarua, makkarapakkausten kääreitä, mehukannuja, muovipeitteitä jne. Ranta on suhteellisen pieni hiekkaranta. Pituutta sillä on vajaa 100 metriä. Sen vastapäätä on Lehmänsaari. Rannassa ei ole asutusta eikä sitä polkuakaan sinne, joten kaikki muoviroska oli tullut sinne mereltä. Oletimme, että ainakin elintarvikkeista tullut jäte on peräisin Lehmästä. Jäimme pohtimaan, onko Lehmässä ollenkaan roskiksia siellä vieraileville venekunnille.

Muovinkeräysretkemme saalis Halssinsaaren rannasta.

Keräsimme muovijätettä 10 – 15 minuutin ajan. Sen jälkeen jätesäkkimme on ääriään myöten täynnä. Muovin lisäksi nostelimme näkemämme lasin pois hiekan seasta. Sitäkin kertyi kiitettävä määrä. Lasi oli aikojen saatossa hioutunut sileäreunaiseksi. Mietimme siinä kerätessä, kuinka kauan vanhimmat muovijätteet olivatkaan seisoneet rannalla. Öljykanisterit ja mehukannut kertoivat omaa tarinaansa. Merkki ja malli niissä oli hyvin vanhaa, joten siellä ne olisivat jatkanut tököttämistään vielä satoja vuosia käyntimme jälkeenkin.

Hioutunutta lasia Halssissa.

Jo ensimmäisessä muoviblogissa totesin, kuinka paljon pelkkää muovijätettä kotitaloudessa syntyy. Keräämme saarikodissa muovit tyhjään 15 kg koiranruokasäkkiin. Vaikka meitä on vain kaksi ja valitsemme mahdollisimman vähämuovisia pakkauksia kaupassa, tyhjennämme muovisäkkimme noin 10 päivän välein. Vastaavasti muuta jätettä syntyy yllättävän vähän. Tyhjennämme sanomalehdistä tehdyn roskiksen vain kaksi kertaa kuussa.

Kahden viikon roskat meidän taloudessa, kun muovijäte on kerätty erikseen.

Muovinkierrätys, muovittomien tai vähämuovisten elintarvikepakkausten valitseminen ja kestokassien/kestopakkausten käyttäminen on tätä päivää. Se ei ole vain luontohippien ja viherpiipertäjien juttu, vaan ihan meidän kaikkien. Haastan teidät lukijani ottamaan kopin muovittoman arjen vaihtoehtojen sisäistämiseen.

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Vastaa

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Muovinen vai muoviton?

2 vastausta

Muovia pursuu joka paikassa vastaan. Ostoskassit ovat muovia. Hedelmäpussit ovat muovia. Tuotteet pakataan pääasiallisesti muoviin. Maailman meret hukkuvat muoviin ja ompa sitä löydetty pullotetun lähdevedenkin seasta. Tämä kaikki on niin jokapäiväistä ja arkista, ettei sitä edes ajattele. Luemme artikkeleja muovisaasteesta, näemme dokumentteja muovimerestä, mutta lopulta ihmismieli turtuu ja kaikki jatkuu muovisena seuraavanakin päivänä.

Nokkosista punottu tukiköysi marjapensaillemme. Ei muovia, 100% maatuva luonnontuote 🙂

Meidät herätti kaupunkiasuntomme taloyhtiön uusi jäteastia. Veimme roskapussia roskakatokseen ja jäimme kummastelemaan uutta astiaa. Muovijäte. Muutaman viikon sisällä postiluukusta putosi lappunen, jossa selostettiin uuden astian perimmäinen tarkoitus ja mukana seurasi myös kattava info muovinkierrätyksestä. Koska asumme saaristossa, meille luonto on elinehto. Aloimme todella miettiä, miten vähentää muovijätettä.

Muovinkierrätys sinänsä on helppoa. Kaikki muoviset pakkaukset voi kierrättää, lukuunottamatta PVC muovia, jonka tunnistaa kolmion sisällä olevasta numerosta kolme. Paperisia etikettejä ei tarvitse irrottaa mutta pakkaukset on hyvä huuhdella puhtaiksi ennen kierrätykseen laittamista. Raivasimme sekä kaupunkiasunnossamme että saarikodissa oman tilan muovijätteille. Heti ensimmäinen huomio oli, kuinka vähän muuta jätettä edes syntyy. Etenkin saaressa, missä kaikki poltettava materiaali päätyy saunanuuniin ja orgaaninen jäte kompostoidaan. Roskakassin tyhjennyskerta harveni kerrasta myös kaupungissa. Kaupungissakin meillä oli jo ennalta käytössä kompostoitavalle jätteelle oma paikka, nyt myös siis muoville.

Aloimme myös seurata enemmän kaupassa pakkauksia. Mitä vähemmän muovia, sitä parempi. Kauppakassit vaihtuivat kangaskasseiksi. Hedelmille on oma hedelmäpussi, joka on kestokamaa. Jopa kaatopaikkaroskille voi tehdä muovittoman pussin, sanomalehdistä. Aivan samanlailla kuin taitellaan pieni kompostointiin tarkoitettu keräysastia, voi lehdistä taitella suuren pussin, johon roskat voi laittaa. Sanomalehden tilaaminen on siis edelleen kannattavaa 😉 Yksi huomio oli myös taloudellinen näkökulma. Eipä enää mene sitä 20 senttiä per kauppareissu muovikassin ostoon. Tuntuu häviävän pieneltä summalta mutta kun sen kertoo kauppareissujen määrällä vuodessa, aletaan hypistellä jo paperirahaa…

Sanomalehdistä kääräisty kukkavihko eli muoviton roskapussi kaatopaikalle meneville sekajätteille. Kun tötterö on lähes täynnä, suu pistetään suppuun ja kiikutetaan jäteastiaan.

Kaikkea muovia ei tietenkään pysty deletoimaan arjesta millään. Ekologisella päätöksellä kierrättää muovit ja korvata muovituotteet kompostoituvilla vaihtoehdoilla, on huomattavia vaikutuksia niin luonnolle, taloudelle kuin mielellekin. Tästä innostuneena päätimme tehdä vielä hieman enemmänkin muovittoman luonnon eteen. Siitä lisää toisessa blogikirjoituksessa.

Keväistä tohinaa

Vastaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.