Kirjoittajan arkistot:admin

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Herkkyyden viesti

Koska pääni on täynnä ajatuksia ja olen hyvin herkkä ihminen, kannan pienistäkin muutoksista suurta kuormaa päälläni. Monesti tällaiset pienet jutut eivät lopulta ole sellaisia, joista huolta pitäisi edes kantaa. Mutta minkäs itselleni voin? Olen pohtinut sitä myös, miten herkästi toinen ihminen tokaisee, että mitäs sie noista murhetta kannat, älä välitä.

Mutta mie välitän, muuten en olisi mie. Oikeastaan välillä se tuntuu rasittavalta. Olla näin herkkä. Teimme uutta koiratarhaa. Kun tarha alkoi olla siinä vaiheessa, että tarhaelementit nostettiin paikoilleen, piti vielä kaataa pihlaja edestä pois. Pihlaja oli suurehko, joten se oli minulle hyvin tuttu vuosien saatossa. Pakkohan se oli kaataa mutta ahdistuin kertaheitolla niin paljon, että en pystynyt vuorokauteen syömään mitään.

Se oli siis pihlaja. Minulla on somessa paljon ystäviä, kamuja ja tuttuja. Eräs heistä on minulle tuntemattomasta syystä siirtänyt minut ei-seurattavien listalle. No, ei siinä mitään. Välillä toisten päivitykset pursuavat niin voimallisesti silmille, että teen itse samaa. Lopulta kuitenkin, meidän molempien elämässä tapahtui tämän somenäkyvyystauon aikana asioista, jotka olisi ollut sopivaa huomata. Sellaisia elämää suurempia asioita. Nyt olen varovasti koettanut lähestyä kamuani. Mietin tietenkin herkkänä, ylivilkkaana ihmisenä, olenko loukannut häntä jotenkin. Mielestäni en mutta koskaanhan ei tiedä, mikä lauseenpuolikas satuttaa toista, vaikkei itse ole sitä mitenkään tarkoittanut.

On hyvä pohtia itsekseen, mikä toisessa ärsyttää. Ja onko se ärsyyntyminen sitä, että ottaa itseään nappiin toisen puuhat vai sitä, että tuntee ilkeää tunnetta kateus toisen toimista? Vai kenties lopulta vaan sitä, ettei ole voimia pysyä toisen päivitysten tahdissa. Tuntee olevansa toisarvoinen eli peilaa omaa elämäänsä ja arkeaan toiseen, mikä on aina myrkyllinen alusta tunteille kasvaa. Toisen arjen menojen, ajatusten ja tekemisten kunnioitus on hyve. Mutta vielä parempi olisi kuitenkin katsella sinne peiliin ja pohtia, mitä itse haluaa elämältään. Se, mitä tapahtuu muille, ei ole minulta pois. Mutta jos laiminlyön itseäni, olen yhdestä kohtaa enempi reikäjuuston näköinen kuin aiemmin.

Olen peruskiltti ihminen. En halua kenellekään pahaa, enkä ymmärrä lainkaan sitä, että nyrkit heiluu tai vahingoitetaan toisia tietentahtoen. Tämä koskee myös henkistä väkivaltaa. Herkyydestäni johtuen henkistä väkivaltaa on myös mm puiden kaataminen, sittisontiaisen päälle astuminen, vesistöjen likaaminen ja hylkääminen. Hylkääminen siksi, että sattuu olemaan oma itsensä.

Ystävyys on voimakas tunne. Se ei synny keiden tahansa välille, eikä välttämättä silloinkaan, vaikka yhteisiä juttuja olisi maailman napa täynnä. Ystävykset kunnioittavat toistensa arkea, toistensa olemusta, toistensa ajatuksia. He iloitsevat asioista, jotka tuovat kantajalleen voimaa. He kannattelevat toisiaan arjen painolastin kasvaessa selässä. Ystävät myös antavat anteeksi toisilleen lipsahdukset, sillä ystävyys on voimallinen liitto. Pohdin tässä vielä sitä, voiko ystävyys loppua? Ilmeisesti voi, jos osaan tulkita omaa vaistoani oikein. Ilmeisesti en ole kyennyt olemaan hyvä ystävä ja minut on blokattu ulos. Ja vain siksi, että olen ollut oma itseni.

Olen hyvin surullinen tästä.

Ajatusten pako

Pää on täynnä ajatuksia, käsi vaan ei kykene niitä paperille siirtämään. Näin on ollut jo viikkoja. On aika voimatonta koettaa poimia jotain järkevää ulos päästään. Jos ajatuskammion tulpan irrottaa, tuhannet ja taas tuhannet ajatukset pursuavat hallitsemattomasti ulos. Kuka niitä metsästää, kun ne riekkuen säntäävät kaikkialle?

Lauseet hajoavat, sanat murtuvat yksittäisiksi kirjaimiksi. Pian yksikään ajatus ei ole ehjä, yksikään kirjainyhdistelmä ei näyttäydy ymmärrettävässä muodossa. Millään maailman kielellä.

Katselen avuttomana niiden hyppelehtimistä ympäriinsä. Eräät istuvat keinuun ja pyörivät vinhasti tangon ympäri. Muutama porukka kirjaimia kiipeilee puissa. Kunhan eivät nyt vaan putoaisi sieltä. Osa työntää kaarnapurret irti laiturista ja lähtevät seilaamaan. Niiden joukossa on oltava merellisiä ajatuksia.

Ihmisen elämässä tätä tapahtuu aika ajoin. Ei vain minulle vaan meille kaikille. Elämän pienet ja suuret tapahtumat saavat ajatukset kasautumaan ja tunkeilemalla ne selvittävät tietään ulos päästä. Ja voi, jos ne päästetään irti yhtä aikaa! Ajatukset ovat silloin yhtä sekavia kuin unet. Yhtä mahdottomia, kiehtovia, pelottavia, naiiveja.

Tällöin toivoo, ettei kukaan esitä yhtään kysymystä. Kysymystä, joka vaatii ajattelua. Niin, katsokaas, siellä ne menevät, mikä missäkin. Keinussa, puissa, merellä. Kaikkialla. Sekaisin. En osaa vastata. Osaan vain katsella, kädet tyhjänpanttina. Kun ei pysty mitään kirjoittamaan.

Pian ne katoavat näköpiiristäni, nuo irralliset kirjaimet. Päässä on tilaa uusille ajatuksille. Ehkä annan niiden vaan mennä. Ehkä ne ajatukset olivat aivan liian hulluja käsiteltäväksi papereilla? Päästän ne menemään. Kietoutukoot toisiinsa ja kulkeutukoot uusiin ajatuselimiin. Olivat niin villejäkin. Mahdottomia.

Silti niitä on välillä ikävä. Minun ajatuksia.

Ensimmäinen lomapäivä

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Kolmekymmentä yötä

Joskus on hyvä ylittää oma mukavuusalue. Tehdä jotain poikkeavaa. Ylittää fyysinen kynnys, jumppauttaa aivojaan pähkäilyillä, jotka vaativat keskittymistä tai sitten vaan ajaa itsensä sellaiseen tilaan, että oleminen on jo saavutus sinänsä. Kehittyminen millä tahansa osa-alueella tapahtuu juuri silloin, kun astutaan pois normista, siitä minkä suorittamiseen ei tarvita mitään uutta.

Työ on minulle tärkeää. Siinä on monta juttua, jotka sopivat minulle täydellisesti. Työssäni saan liikkua. Se on selkäni takia ehdoton edellytys, jotta se pysyy kunnossa. Yötyö taas on oikeastaan ainut vaihtoehto saaristossa asuvalle. Täältä käsin ei pystyisi talviaikaan tekemään päivätöitä, kun yhteysalukset eivät liikennöi päivätyölle sopivin aikatauluin. Työni on itsenäistä, tarkkuutta vaativaa ja se kysyy aika-ajoin myös paineensietokykyä. Pitää kyetä reippaassa tahdissa tekemään huolellista työtä, säässä kuin säästä. Olemme siis tietyntapaa arjen taitureita, katseiden ulottumattomissa.

Teen mieluusti mieheni kanssa myös lisätöitä eli tarvittaessa joustamme vapaaöistämme ja menemme töihin. Tästä tietenkin maksetaan korvaus. Koska lehdenjako on reilusti alipalkattua työtä, ylimääräiset vuorot tuovat tarpeellista lisää talouden pyörittämiseen. Kahden jakajan talous toimii hyvin, kun tarkasti laskee menot ja tulot eikä hanki mitään ylimääräistä. Sitten kun pakostikin tulee lisämenoja, on enemmän kuin tervetullutta nämä työnanatajan tarjoamat lisätyöt.

Kevättalvella meille tulee työnantajan puolelta ilmoitus tulevan kesän lomista. Tuossa vaiheessa saa myös esittää toivomuksensa, jos haluaa pitää loman pätkissä tai normaalin loma-ajan ulkopuolella. Meille kesä on parasta aikaa käydä töissä. Illat ovat valoisia ja matkanteko omalla veneellä on silloin helppoa. Pidämme siis kesäloman syksyllä ja talvella. Jätimme tänäkin keväänä toiveen tästä ja lisäsimme toiveeseen vielä, että meitä voi pyytää lisätöihin, jos apuun on tarvetta.

Kesällä sitten noita apuna olemisen tarpeita tuli kesä- ja heinäkuussa jonkin verran. Heinäkuun loppupuolella esimies kyseli, jaksaisimmeko vielä tehdä pari vapaata töitä. Toki jaksoimme. Kun lopulta pääsimme nykyhetkeen, olimme paiskineet 30 yön putken töissä. Tuossa putkessa oli vain yksi vapaayö. Koska tilanne ei ollut missään vaiheessa selkeä viikoa pidemmälle, puursimme eteenpäin aina seuraaviin vapaisiin. Ja kun tilanne jatkui ja jatkui, lopulta menimme vain ajanvirrassa odottaen sitä tietoa, että saamme vapaamme pitää.

Meillä on se onni, että teemme samaa työtä. Pysymme tukemaan toisiamme, koska tiedämme, että ilman kunnon nukkumista, tuollaista pätkää ei jaksa. Kun työkamumme vuoron jälkeen ajoivat koteihinsa 10-15 minuutissa, meillä kotimatkaan kului aina se tunti. Yhteensuuntaan. Koska mitään varmuutta ei ollut, milloin putki päättyy, piti vain ajatella yhden merimatkan verran eteenpäin arkea. Mieheni nukkui usein veneessä mennen tullen. Mie kun en tarvitse niin paljoa unta, tyydyin nukkumaan aamut/aamupäivät kotona ja viimeisellä puurtamisviikolla otin iltaisinkin tunnin nokoset juuri ennen töihinlähtöä.

Fyysisesti en rasittunut 30 yön putkesta lainkaan, vaikka siihen sisältyi useampi isojako. Henkisesti jakso oli vaativa. Jakson alkuun osui vielä tyttäreni kuolinpäivä, joka on minulle todella raskas. Kaikkein eniten henkisesti rassasi se, kun ei ollut yhtään iltaa, jolloin olisi voinut vaan jäädä kotiin ja rauhoittua olemaan. Kokoajan oltiin siis menossa. Illalla merelle, kaupassa käynti mantereella, hetki lepoa, töihin, aamupakkaamiset, merelle, aamutoimet kotona koirien kanssa, lepo. Ja sitten normaalit arkitoimet syömisten ja koirien lenkitysten ym hoidon kera ja taas merelle. Myös jatkuva mantereella oleminen on minulle vaikeaa. Ihmisten näkeminen, häly, äänet, autot, kaikki se kaupungin syke. Pikku perheenjäsenen tulokin osui tuohon putkeen, joten pentukoiran vaatimat ylimääräiset toimet rasittivat lisää. Vaikkakin kokonaisuudessaan pennun tulo oli positiivinen juttu.

Henkisen kuorman kantaminen oli minulle se mukavuusalueen ulkopuolelle meno tässä casessa. On hyvin tervettä joutua välillä tilanteeseen, jossa joutuu pinnistämään. Vaikka emme tienneet, milloin putki päättyy, silti tiesimme, ettei lisätöitä jatku ikuisesti. Viimeistään syyskuussa alkava kesälomamme olisi ollut päätepysäkki puurtamiselle. Niin pitkälle ei siis kuitenkaan meitä tarvittu apuna. Se, että jakso on määräaikainen, tekee helpommaksi suhtautua väsymykseen, kuormaan ja tsemppaamiseen. Jos tilanne olisi ollut päättymisen suhteen avoin, voi olla, että seinä olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin kovaa kolahtaen.

Läheisen ihmisen tuki oli kaikki kaikessa. Kun sanoin miehelleni välillä, että kylläpä väsyttää, mieheni tokaisi, että ollaan väsyneitä yhdessä. Nenät toisissaan kiinni ja käsi kädessä nukahdimme joka aamu päästyämme kotisaareen. Pitkä rupeama lähensi meitä ja vahvisti yhteenkuulumistamme. Sekin siis selkeästi plussariviin tämän urakan yhteenvedossa.

En koe urakkaamme lopulta minään supertekona. Selvisimme hommasta hyvin, ilman traagisia käänteitä, yliväsymystä tai sekaisin menoa. Vaikka henkinen kuorma painoikin valtavasti, näin jälkikäteen sen väpäjäminen mittariston ulkopuolella vahvisti minua ihmisenä. Opin itsestäni paljon. Ja opin siitä kuinka tärkeää on lepo ja vaikeiden paineiden purkaminen, vaikka sitten itkemällä. Jokaisella on keinonsa selvitä takaisin mukavuusalueellensa huilaamaan. Nyt vietämme hyvin ansaittuja, normaaleja vapaita. Sitten jaksaa vielä muutaman yön töissä, ennen kesäloman alkamista.

Energiapiikit

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️

Salainen tehtävä

Aivojeni tutkiva osasto oli hälyytetty kriisipalaveriin. Tehtävänanto oli tärkeä mutta asian arkaluontoisuuden takia data luokiteltiin salaiseksi. Se, miten tämän tutkimuksen tiedot ovat nyt tässä blogissa, kertoo moninaisten eri ryhmittymien pesiytymisestä kroppani tietokeskukseen. Palaverin ilmapiiri oli huolestunut. Piti selvittää laajoilla kenttätesteillä, olinko kasvanut aikuiseksi. Ja nimenomaa henkisesti. Tutkiville tarkkailjoille annettiin suppeat perustiedot mutta runsaasti vinkkejä ja infoa mieleni liikkeistä ja myös kroppani aiheuttamasta toiminnasta. Tutkimusta tehtiin kellon ympäri. Tiedettiin siis, että naispuolinen, yli viisikymppinen, ei niin kovin korkea taivaallepäin mitattuna mutta mahtui kapeammastakin ladonovesta sisään sotkematta vaatteitaan vastamaalattuun oven karmiin. Tutkijoita erikseen varoitettiin vilkkaasta ajatustenjuoksusta. Eräänä iltana sitten aloitettiin helpolla peruskokeella…

Tutkittava oli lähdössä kauppaan. Oli kesäisen lämmin ilma, joten tutkijat eivät kirjanneet ylös huomautuksia vaatetuksesta, vaikka tapahtuma tapahtui keskisuuren kaupungin keskustassa. Tutkittavalla oli päällä lenkkarit, shortsit, hihaton paita, jossa oli ajansyömiä reikiä. Hiukset hapsottivat päälaella minne sattuu eli kampaa tämä yksilö ei käyttänyt näyttääkeen suurinpiirten säälliseltä. Mutta sitten alkoi tutkimusryhmän pikakirjurilla kiireet. Talon ulko-ovesta ulos päästyään, tutkittava otti kumppaniaan kädestä kiinni. Hyvin suloista mutta tutkittava epäilyttävällä tavalla, hieman koiramaisesti, kihnutti itseään kumppanin käsivartta vasten. Hän myös loikki kummallisen näköisesti ja vaelteli levottomana pitkin kävelytietä. Punakynä viuhui viimeistään siinä kohtaa, kun tutkittava nousi kukkapenkkiä reunustavalle pitkälle kivetykselle. Hän nosti toisen kätensä vaakatasoon, hypähteli kivetyksellä ja nauroi. Hyvin epäilyttävää. Kumppani piti kädestä kiinni ja hymyili.

Kaupassa tutkittavan perässä oli vaikea pysyä. Hän säntäili vilkkaana edes takaisin hyllyjen välissä, eteni enemmän taaksepäin kuin järjestelmällisesti eteenpäin. Hän ei tutkinut mitään tuotteita, otti ne vain kyytiinsä kumppanin kantamaan koriin. Jos kumppani jäi tutkimaan jotain, koehenkilö pyöri levottomana ja pompahteli tasajalkaa kumppaninsa ympärillä. Välillä hän otti pinsettiotteen miehensä takista ja veti tätä varovasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Jonkin oloinen kauppalista oli mukana mutta ilmeistä ja puheesta päätellen, listan lukeminen oli vaikeaa. Onneksi hänen mukanaan oli kumppani. Kassalle päästyään, tavaroiden pakkaaminen kasseihin tapahtui yhtä vilkkaasi kuin niiden keräily hyllyistä. Kaupasta poistuessaan sama tanssahtelu jatkui kotiovelle asti.

Toinen tutkimuskohde oli syöminen ja ruuanlaitto. Paljoa aikaa ei tutkittava saanut tähänkään sessioon kulumaan. Tutkittava oli tällä kertaa yksin. Kyseessä oli siis päivällinen, päivän pääruoka. Nälkäsingaalien ilmentäessä tarvetta siirtyä syömään, tutkittava meni keittiöön. Hän napsautti vedenkeittimien päälle, otti jääkaapista porsaan suikalepaistia ja kaapin päältä luumutomaatteja. Sitten hän istahti syömään. Sinne meni vajaassa viidessä minuutissa 300g lihaa paistamatta, maustamatta, raakana. Ja tomaatit päälle. Sitten tutkittava söi omenan ja joi kupin teetä. Analysointi tuotti tutkimusryhmälle tässä kohden harmaita hiuksia. Pääruoka oli siis jääkaappikylmää, teetä lukuunottamatta. Se oli yksinkertainen, kuin teinin syömä välipäla. Ravintoarvoiltaan proteiinipainotteinen mutta sisälsi myös kasviksia ja hedelmiä.

Kolmas kohde oli nukkuminen ja työnteko. Tutkittava tekee öisin fyysistä työtä lehdenjakajana ja asuu saaressa, joten nukkumaan pääsyyn töiden jälkeen kuluu aikaa toista tuntia. Työvuoro alkoi kello yksi. Paikalla oli tutkittavan lisäksi kymmenkunta työkaveria. Tällä kertaa jouduttiin odottelemaan lastauslaiturilla lehtiä. Yö oli hiljainen, työkaverit seisoskelivat tai juttelivat toistensa kanssa. Tutkittavamme kävelee levottomana, hyppii portaikossa, tanssii odotushallissa. Sitten hän kajautti lopulta finlandia hymnin, vaihtoi suomipoppiin ja lopulta hän lauloi vielä joululaulun, heinäkuiseen kesäyöhön. Työkaverit tuntuivat olleen tottuneita lauluun, kukaan ei reagoinut siihen sen enempiä. Kun lehdet sitten saapuivat, tutkittavamme syttyi liikkumaan vieläkin nopeampaan tahtiin. Auto oli pian lastattu ja matka työpisteeseen alkoi.

Onneksi tutkimusryhmää oli ennalta varoitettu tutkittavan kropan yltiöpäisestä toiminnasta. Tutkimusryhmä täytti automatkan aikana teknisentuen antamat leijuvat kuljettimet, joiden avulla he pystyivät liikkumaan tutkittavan ulkopuolella. Nopeusrajoitukset paukkuivat rappukäytävissä ja tutkimusryhmä koki useamman säikähdyksen, kun he joutuivat kovassa vauhdissa väistelemään portaikoissa kaiteita ja eteentulleita rappukäytävän ovia. Tutkittavan työrytmi oli erittäin haastavaa tutkittavaa. Kovin paljon siitä ei löytynyt asiallisen aikuisen ominaisuuksia. Asiasta ei tehnyt yhtään helpompaa se, että oli pimeä. Tutkittava jutteli lehdille, asiakkaiden luukuille ja jopa työautolleen. Punakynä viuhui. Työvuoron päätyttyä, tutkimusryhmä kiinnitti leijuvat kuljettimet hinaukseen auton taakse. Voimat olivat täysin loppu minkäänlaiseen seurantaan.

Lopulta päästiin vaiheeseen, että tutkittava kävi nukkumaan. Salaisen raportin erikoisosuus oli tässä osiossa käytännöllinen, sillä sisäisesti pystyttiin kuulemaan tutkittavan ajatuksia ennen nukahtamista. Kirjurille tuli jännetuppitulehdus ranteeseen mutta jotain infoa saatiin toki kirjattua ylöskin. Tutkittava käpertyi peittojen sekaan ja otti pehmolelun kainaloon. Hän jutteli sille puoliääneen hetken. Sitten alkoi tajunnanvirta pauhata. Tutkittava rämpi pimeässä metsässä, täristen kylmästä. Vettä satoi kaatamalla ja tutkittava tarpoi eteenpäin. Välissä ajatus viipyi hetken hänen poikiensa luona, kunnes se sinkoutui veneen huoltoon. Tutkittava mietti, oliko Maru-veneellä kaikki hyvin. Sitten oltiin taas metsässä, josta hypättiin lapsuusajan leluhevosten matkaan. Tutkittava mietti pitkähkön ajan yhden hevosensa nimeä. Tutkittava palasi valvetilaan juuri ennen syväänuneen vaipumistaan, kun kumppani tuli viereen. Hän silitti miestään hetken ja mietti sitten, miten pääsisi märästä metsästä pois. Perheen kissa tuli viereen ja tutkittavalla tuli kiire laittaa pehmolelu piiloon. Hän jutteli pitkään rauhoitellen pehmoleluaan. Lopulta kumppanin alkaessa silittää tutkittavaa, nukkumatti toi helpotuksen tutkimusryhmälle. Vihdoinkin hetki pomppimatta.

Oli aika päättää tutkimus ja tehdä raportti. Fyysisesti tutkittava siis vastaa aikuisen ihmisen ominaisuuksilla varustettua henkilöä. Henkisesti oli todella haastavaa laittaa tutkittavaa mihinkään kategoriaan. Aikuiselle kuuluvia käytöstapoja toki löytyi. Tutkittava kävi töissä, kaupassa, ajoi venettä, pesi pyykkiä, hoiti kuntoaan, laittoi ruokaa (tai noh, ainakin melkein). Mutta sitten oli paljon asioita, jotka ehdottomasti olivat leimallisia lapsille ja nuorille. Hyppiminen katukivetyksillä, kumppanin siirtely kaupassa vetämällä kahdella sormella vaatteista, työkamujen viihdyttäminen (?) laulamalla (no, miksei aikuinenkin tuohon katekoriaan mene), nukkuminen ja etenkin juttelu pehmolelun kanssa. Myös jatkuva levoton käytös julkisilla paikoilla enteili selvästi aikuisuuden vielä olevan tuloillaan.

Kuin sain varkain luettavaksi tutkimusryhmän tekemän salaisen raportin, hyppelehdin pihassa edestakaisin ja lopulta aloin laulamaan lastenlaulua ’Ihme ja kumma’.

Matkantekoa myrskyävällä merellä

Saaristoasumisen helmi on meri. Meri on tie kauppaan, töihin, mantereelle. Kun tuuli on vaiti, meri on tasainen. Siitä peilautuu rantojen puut, esiinpilkistävät kivet, pinnalla uivien lintujen hahmot. Keli on silloin plägä (peilityyni). Aamuaurinko leikkii maalaria ja värjää meren paletin kaikilla sävyillä. Sitten on niitä toisia kelejä. Matalapaineet muodostavat pyörteitä, jotka nostavat tuulia. Meren pinta alkaa väreillä, sitten nousee aalto ja lopulta, tuulimittarin pyöriessä vinhasti, meri kiehuu vaahtopäiden raivosta.

Kun tulee tarvetta lähteä merelle, keliä tarkkaillaan tiiviisti. Ilmatieteenlaitoksen Sää ja meri -sivusto on saarelaisten raamattu. Vaikka käyttämäni reitit ovat minulle hyvin tuttuja, on pakosti otettava huomioon aina tuulen suunta ja nopeus. Niiden perusteella tehdään päätös lähtöhetkestä ja reittivalinnasta. Näin kävi myös kesäkuun viimeisenä päivänä, kun töihinlähtöä alettiin touhuta. Päivö-myrsky nosti päätään jo puolenpäivän tietämillä, joten matkaan oli lähdettävä ajoissa.

Tuuli pauhasi navakasti idästä. Puuskat puhisivat 14 m/s nopeudella. Normaali reittimme kulkee nimenomaa idän puolelta. Mutta tiedossa oli ennusteen mukaan, että tuuli kääntyy länteen, suhteellisen nopeasti sitten, kun käännös oli ajankohtainen. Odotimme siis hetkeä, jolloin tuuli alkaisi kääntymään kaakon kautta etelään ja siitä lähteen. Matkamme päämäärä on tavallisesti Sapokka. Sen edusta on altis etelä- ja lounaistuulille. Länsituuli taas nostaa keskikohtaan reittiämme korkeaa aaltoa. Mutta koska mikään ei ole niin yksinkertaista, meidän piti ennakoida jo seuraavaa aamua, jolloin myrskytuulet kääntyivät lounaaseen. Valitsimme siis reitin, joka vei meidät suojan puolelle, seuraavaa aamua silmällä pitäen. Kovalla lounaismyrskyllä ei nimittäin pääse pienvenesatama Sapokasta ulos. Sapokassa on siis Marun laituripaikka mantereella.

Saimme sovittua Marulle laituripaikan Kuusisen altaasta. Sieltä oli turvallista lähteä seuraavana aamuna kotiinpäin lounaistuulen puhureista huolimatta. Mutta päästäksemme sinne, oli ajettava suojan puolelta Karhusalmen kautta Hietasen sataman ohi Kuusiseen. Lähdimme matkaan heti, kun tuuli kääntyi etelään. Matkaan selälle, Kuutsalon pohjoiskärjen kohdille kuluu 20 minuuttia. Tuossa ajassa Päivö-myrsky oli kiepauttanut tuulen 10 minuutissa länteen. Olimme yllättyneitä siitä, että kääntyminen tapahtui niin nopeasti mutta vaihtoehtoa ei tuossa vaiheessa enää ollut. Oli lähdettävä ajamaan vastatuuleen, puuskien puhaltaessa lännestä 19 m/s. Edessämme oli siis noin 15 minuutin matka kovassa vastatuulessa, ennenkuin saavutimme suojan. Aallot iskivät voimalla vasten Marua. Vettä änki täkille kymmeniä litroja kerrallaan. Välillä tuntui, että sata litraa vettä valui tuulilasia pitkin. Maru loikki aallonharjalta toiselle, pudoten välillä toista metriä aallonpohjalle. Meri kohisi, tyrskysi ja pauhasi. Pidin kurssin vasta-aaltoon, sillä sivuaallossa olisi tullut liian voimakas liike.

Koska kovalla kelillä ei tule pieneen mieleenkään alkaa kuvailemaan aaltoja ja tyrskyjä, pitänee tyytyä vähemmän kovan kelin kuviin. Kuvista ei valitettavasti pysty aistimaan meren kohinaa, moottorin hyrinää, pomppujen jysähdyksiä Marun hypätessä aallon pohjalle eikä aaltojen paukahduksia niiden osuessa veneen kylkiin. Kuvissa ei myöskään ole kolmiulotteisuutta, jotta näkisi todellisen aaltojen korkeuden ja syvyyden. Kun tyvenestä siirrytään keliin (myrskyyn), meri näyttää kiehuvan. Meren kaunis sini muuttuu vaahtopäiden värjäämäksi. Kosteutta ei voi aistia katselemalla kuvia mutta ymmärtänette, miksi osa kuvista on otettu kajuutasta, lasin läpi 😀

Alla oleva kuva on ainut kuva menomatkaltamme Kuusiseen. Kuvassa näkyvät Karhusalmen jälkeen vastaamme tulleet kovan länsituulen aikaansaamat pärskeet, jotka kasvoivat matkan edetessä. Luoviminen oli ainut keino välttää jatkuva vasta-aaltoon ajaminen tai sivuttaisten aaltojen kova keinutus.

Länsituulen nostattamat aallot kasvoivat Kantasataman kohdille asti. Sen jälkeen mantere toi suojan.

Näetkö meressä olevan tukin? Merellä on oltava haukan katse mahdollisia vaaratilanteita välttääkseen.

Keskiviikkoaamuna kello 7:30 heinäkuun ensimmäinen lähdimme matkaan Kuusisesta kotiinpäin. Edessä siintää Karhusalmi ja Hallansillan alitus. Tämä kuva on samasta paikasta kuin ylläoleva, kokka vaan on eri suuntaan. Tarkoitus oli siis välttää myrskyävä lounaistuuli Kotkan edustalla ja saada mahdollisimman pitkään ajettua tyvenessä, suojan puolella. Alkumatka Kuusisesta Karhusalmeen oli myötäistä keinumista. Tuossa ajessa tuli mieleen meren voima. Taaksemme jäi siis mantere, joka suojasi meitä suurimmilta lounaisaalloilta. Silti vene keinui voimakkaasti, vaikkakin nautinnollisesti, myötälaineessa. Vastamme tuli myös pieni säikähdys, kun jostain mereen karannut tukki uiskenteli Marun ohi. Irtotukit ovat todella vaarallisia veneillessä. Sellaisen osuessa peräsimeen tai potkuriin, matkateko loppuu siihen. Sivuutimme tukin ongelmitta. Merellä kapteenin on oltava tähystysvalmiudessa. Tukkien lisäksi edessä voi olla pintaverkkoja, irtotavaraa ja horisontista putkahtaa joskus yllättävänkin nopeasti laiva ajoväylälle. Pienvene on aina väistämisvelvollinen kohdatessaan väylää pitkin kulkevan laivan.

Karhusalmi ja Hallan silta

Hallan sataman laituri, tasaista menoa.

Karhusalmen jälkeen nautiskelimme kauniista auringonpaisteesta ja meren rauhallisesta väreilystä. Ohitimme läheltä Hallan sataman, jonka jälkeen kokka käänntyi kohti Kuutsalon pohjoiskärkeä. Edessä oli Ämpyrinmatalan ohitus. Kuvasta oikealle jää Ruotsinsalmi. Tässä kohden oli ainut paikka kotimatkalla, jonne lounaismyräkkä pääsi nostamaan aaltoja. Aallot olivat kuitenkin hyvin maltillisia edellispäivän länsituulen muovaamiin korkeisiin aaltoihin. Tuulen nopeus on allaolevassa kuvassa 10/15 (keskituuli/puuska) ja aalto kohtaa Marun likipitäen sivusta. Meri yllättää välillä kokeneenkin merelläliikkujan. Lounaistuulen aallot olivat pliisuja, ennakko-odotusta paljon maltillisempia. Luovimalla pääsimme loput myräkästä myötäisenä ja pujahdimme pohjoiskärjen suojiin. Oletimme siinä vaiheessa, että tyrskyt ovat siltä matkalta kuitattu.

Ämpyrinmatalan ohitus.

Tässä tyypillinen syy siihen, miksei kovia kelejä kuvata täkiltä käsin.

Ajelimme rauhallisesti lainehtivalla merellä Kuutsalon itäpuolella. Seuraan aina koko matkan, säästä riippumatta, ilmatieteenlaitoksen ajatasaista infoa lähirannikkoasemilta (Rankki ja Haapasaari). Ohitimme Itärivin ja saavuimme Kuutsalon ja Vassaaren väliseen salmeen. Edessämme oleva näky yllätti jälleen. Tuuli oli yllättäen kääntynyt etelään ja vaahtopäät riekkuivat vastaamme voimallisesti. Edessämme oli kiehuva Kylänlahti. Kuvasta on selkesti nähtävissä vaahtoavan meren värin muuttuminen. Edellisen päivän myrskyajon ja lounaistuulen pärskeiden jälkeen jopa vitsailimme keskenämme, että koko matkan pahin osuus on edessä omalla kotilahdella. Todellisuudessa lähempänä kotilaituria Kuutsalo antoi riittävän suojan turvalliseen laiturointiin. Matka myrskyävällä merellä oli saatu jälleen suotuisaan päätökseen.

Kylänlahden näkymä vaahtopäineen. Kuvattu Vassaarensalmeen tultaessa.

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.