Kirjoittajan arkistot:admin

Salainen tehtävä

Aivojeni tutkiva osasto oli hälyytetty kriisipalaveriin. Tehtävänanto oli tärkeä mutta asian arkaluontoisuuden takia data luokiteltiin salaiseksi. Se, miten tämän tutkimuksen tiedot ovat nyt tässä blogissa, kertoo moninaisten eri ryhmittymien pesiytymisestä kroppani tietokeskukseen. Palaverin ilmapiiri oli huolestunut. Piti selvittää laajoilla kenttätesteillä, olinko kasvanut aikuiseksi. Ja nimenomaa henkisesti. Tutkiville tarkkailjoille annettiin suppeat perustiedot mutta runsaasti vinkkejä ja infoa mieleni liikkeistä ja myös kroppani aiheuttamasta toiminnasta. Tutkimusta tehtiin kellon ympäri. Tiedettiin siis, että naispuolinen, yli viisikymppinen, ei niin kovin korkea taivaallepäin mitattuna mutta mahtui kapeammastakin ladonovesta sisään sotkematta vaatteitaan vastamaalattuun oven karmiin. Tutkijoita erikseen varoitettiin vilkkaasta ajatustenjuoksusta. Eräänä iltana sitten aloitettiin helpolla peruskokeella…

Tutkittava oli lähdössä kauppaan. Oli kesäisen lämmin ilma, joten tutkijat eivät kirjanneet ylös huomautuksia vaatetuksesta, vaikka tapahtuma tapahtui keskisuuren kaupungin keskustassa. Tutkittavalla oli päällä lenkkarit, shortsit, hihaton paita, jossa oli ajansyömiä reikiä. Hiukset hapsottivat päälaella minne sattuu eli kampaa tämä yksilö ei käyttänyt näyttääkeen suurinpiirten säälliseltä. Mutta sitten alkoi tutkimusryhmän pikakirjurilla kiireet. Talon ulko-ovesta ulos päästyään, tutkittava otti kumppaniaan kädestä kiinni. Hyvin suloista mutta tutkittava epäilyttävällä tavalla, hieman koiramaisesti, kihnutti itseään kumppanin käsivartta vasten. Hän myös loikki kummallisen näköisesti ja vaelteli levottomana pitkin kävelytietä. Punakynä viuhui viimeistään siinä kohtaa, kun tutkittava nousi kukkapenkkiä reunustavalle pitkälle kivetykselle. Hän nosti toisen kätensä vaakatasoon, hypähteli kivetyksellä ja nauroi. Hyvin epäilyttävää. Kumppani piti kädestä kiinni ja hymyili.

Kaupassa tutkittavan perässä oli vaikea pysyä. Hän säntäili vilkkaana edes takaisin hyllyjen välissä, eteni enemmän taaksepäin kuin järjestelmällisesti eteenpäin. Hän ei tutkinut mitään tuotteita, otti ne vain kyytiinsä kumppanin kantamaan koriin. Jos kumppani jäi tutkimaan jotain, koehenkilö pyöri levottomana ja pompahteli tasajalkaa kumppaninsa ympärillä. Välillä hän otti pinsettiotteen miehensä takista ja veti tätä varovasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Jonkin oloinen kauppalista oli mukana mutta ilmeistä ja puheesta päätellen, listan lukeminen oli vaikeaa. Onneksi hänen mukanaan oli kumppani. Kassalle päästyään, tavaroiden pakkaaminen kasseihin tapahtui yhtä vilkkaasi kuin niiden keräily hyllyistä. Kaupasta poistuessaan sama tanssahtelu jatkui kotiovelle asti.

Toinen tutkimuskohde oli syöminen ja ruuanlaitto. Paljoa aikaa ei tutkittava saanut tähänkään sessioon kulumaan. Tutkittava oli tällä kertaa yksin. Kyseessä oli siis päivällinen, päivän pääruoka. Nälkäsingaalien ilmentäessä tarvetta siirtyä syömään, tutkittava meni keittiöön. Hän napsautti vedenkeittimien päälle, otti jääkaapista porsaan suikalepaistia ja kaapin päältä luumutomaatteja. Sitten hän istahti syömään. Sinne meni vajaassa viidessä minuutissa 300g lihaa paistamatta, maustamatta, raakana. Ja tomaatit päälle. Sitten tutkittava söi omenan ja joi kupin teetä. Analysointi tuotti tutkimusryhmälle tässä kohden harmaita hiuksia. Pääruoka oli siis jääkaappikylmää, teetä lukuunottamatta. Se oli yksinkertainen, kuin teinin syömä välipäla. Ravintoarvoiltaan proteiinipainotteinen mutta sisälsi myös kasviksia ja hedelmiä.

Kolmas kohde oli nukkuminen ja työnteko. Tutkittava tekee öisin fyysistä työtä lehdenjakajana ja asuu saaressa, joten nukkumaan pääsyyn töiden jälkeen kuluu aikaa toista tuntia. Työvuoro alkoi kello yksi. Paikalla oli tutkittavan lisäksi kymmenkunta työkaveria. Tällä kertaa jouduttiin odottelemaan lastauslaiturilla lehtiä. Yö oli hiljainen, työkaverit seisoskelivat tai juttelivat toistensa kanssa. Tutkittavamme kävelee levottomana, hyppii portaikossa, tanssii odotushallissa. Sitten hän kajautti lopulta finlandia hymnin, vaihtoi suomipoppiin ja lopulta hän lauloi vielä joululaulun, heinäkuiseen kesäyöhön. Työkaverit tuntuivat olleen tottuneita lauluun, kukaan ei reagoinut siihen sen enempiä. Kun lehdet sitten saapuivat, tutkittavamme syttyi liikkumaan vieläkin nopeampaan tahtiin. Auto oli pian lastattu ja matka työpisteeseen alkoi.

Onneksi tutkimusryhmää oli ennalta varoitettu tutkittavan kropan yltiöpäisestä toiminnasta. Tutkimusryhmä täytti automatkan aikana teknisentuen antamat leijuvat kuljettimet, joiden avulla he pystyivät liikkumaan tutkittavan ulkopuolella. Nopeusrajoitukset paukkuivat rappukäytävissä ja tutkimusryhmä koki useamman säikähdyksen, kun he joutuivat kovassa vauhdissa väistelemään portaikoissa kaiteita ja eteentulleita rappukäytävän ovia. Tutkittavan työrytmi oli erittäin haastavaa tutkittavaa. Kovin paljon siitä ei löytynyt asiallisen aikuisen ominaisuuksia. Asiasta ei tehnyt yhtään helpompaa se, että oli pimeä. Tutkittava jutteli lehdille, asiakkaiden luukuille ja jopa työautolleen. Punakynä viuhui. Työvuoron päätyttyä, tutkimusryhmä kiinnitti leijuvat kuljettimet hinaukseen auton taakse. Voimat olivat täysin loppu minkäänlaiseen seurantaan.

Lopulta päästiin vaiheeseen, että tutkittava kävi nukkumaan. Salaisen raportin erikoisosuus oli tässä osiossa käytännöllinen, sillä sisäisesti pystyttiin kuulemaan tutkittavan ajatuksia ennen nukahtamista. Kirjurille tuli jännetuppitulehdus ranteeseen mutta jotain infoa saatiin toki kirjattua ylöskin. Tutkittava käpertyi peittojen sekaan ja otti pehmolelun kainaloon. Hän jutteli sille puoliääneen hetken. Sitten alkoi tajunnanvirta pauhata. Tutkittava rämpi pimeässä metsässä, täristen kylmästä. Vettä satoi kaatamalla ja tutkittava tarpoi eteenpäin. Välissä ajatus viipyi hetken hänen poikiensa luona, kunnes se sinkoutui veneen huoltoon. Tutkittava mietti, oliko Maru-veneellä kaikki hyvin. Sitten oltiin taas metsässä, josta hypättiin lapsuusajan leluhevosten matkaan. Tutkittava mietti pitkähkön ajan yhden hevosensa nimeä. Tutkittava palasi valvetilaan juuri ennen syväänuneen vaipumistaan, kun kumppani tuli viereen. Hän silitti miestään hetken ja mietti sitten, miten pääsisi märästä metsästä pois. Perheen kissa tuli viereen ja tutkittavalla tuli kiire laittaa pehmolelu piiloon. Hän jutteli pitkään rauhoitellen pehmoleluaan. Lopulta kumppanin alkaessa silittää tutkittavaa, nukkumatti toi helpotuksen tutkimusryhmälle. Vihdoinkin hetki pomppimatta.

Oli aika päättää tutkimus ja tehdä raportti. Fyysisesti tutkittava siis vastaa aikuisen ihmisen ominaisuuksilla varustettua henkilöä. Henkisesti oli todella haastavaa laittaa tutkittavaa mihinkään kategoriaan. Aikuiselle kuuluvia käytöstapoja toki löytyi. Tutkittava kävi töissä, kaupassa, ajoi venettä, pesi pyykkiä, hoiti kuntoaan, laittoi ruokaa (tai noh, ainakin melkein). Mutta sitten oli paljon asioita, jotka ehdottomasti olivat leimallisia lapsille ja nuorille. Hyppiminen katukivetyksillä, kumppanin siirtely kaupassa vetämällä kahdella sormella vaatteista, työkamujen viihdyttäminen (?) laulamalla (no, miksei aikuinenkin tuohon katekoriaan mene), nukkuminen ja etenkin juttelu pehmolelun kanssa. Myös jatkuva levoton käytös julkisilla paikoilla enteili selvästi aikuisuuden vielä olevan tuloillaan.

Kuin sain varkain luettavaksi tutkimusryhmän tekemän salaisen raportin, hyppelehdin pihassa edestakaisin ja lopulta aloin laulamaan lastenlaulua ’Ihme ja kumma’.

Matkantekoa myrskyävällä merellä

Saaristoasumisen helmi on meri. Meri on tie kauppaan, töihin, mantereelle. Kun tuuli on vaiti, meri on tasainen. Siitä peilautuu rantojen puut, esiinpilkistävät kivet, pinnalla uivien lintujen hahmot. Keli on silloin plägä (peilityyni). Aamuaurinko leikkii maalaria ja värjää meren paletin kaikilla sävyillä. Sitten on niitä toisia kelejä. Matalapaineet muodostavat pyörteitä, jotka nostavat tuulia. Meren pinta alkaa väreillä, sitten nousee aalto ja lopulta, tuulimittarin pyöriessä vinhasti, meri kiehuu vaahtopäiden raivosta.

Kun tulee tarvetta lähteä merelle, keliä tarkkaillaan tiiviisti. Ilmatieteenlaitoksen Sää ja meri -sivusto on saarelaisten raamattu. Vaikka käyttämäni reitit ovat minulle hyvin tuttuja, on pakosti otettava huomioon aina tuulen suunta ja nopeus. Niiden perusteella tehdään päätös lähtöhetkestä ja reittivalinnasta. Näin kävi myös kesäkuun viimeisenä päivänä, kun töihinlähtöä alettiin touhuta. Päivö-myrsky nosti päätään jo puolenpäivän tietämillä, joten matkaan oli lähdettävä ajoissa.

Tuuli pauhasi navakasti idästä. Puuskat puhisivat 14 m/s nopeudella. Normaali reittimme kulkee nimenomaa idän puolelta. Mutta tiedossa oli ennusteen mukaan, että tuuli kääntyy länteen, suhteellisen nopeasti sitten, kun käännös oli ajankohtainen. Odotimme siis hetkeä, jolloin tuuli alkaisi kääntymään kaakon kautta etelään ja siitä lähteen. Matkamme päämäärä on tavallisesti Sapokka. Sen edusta on altis etelä- ja lounaistuulille. Länsituuli taas nostaa keskikohtaan reittiämme korkeaa aaltoa. Mutta koska mikään ei ole niin yksinkertaista, meidän piti ennakoida jo seuraavaa aamua, jolloin myrskytuulet kääntyivät lounaaseen. Valitsimme siis reitin, joka vei meidät suojan puolelle, seuraavaa aamua silmällä pitäen. Kovalla lounaismyrskyllä ei nimittäin pääse pienvenesatama Sapokasta ulos. Sapokassa on siis Marun laituripaikka mantereella.

Saimme sovittua Marulle laituripaikan Kuusisen altaasta. Sieltä oli turvallista lähteä seuraavana aamuna kotiinpäin lounaistuulen puhureista huolimatta. Mutta päästäksemme sinne, oli ajettava suojan puolelta Karhusalmen kautta Hietasen sataman ohi Kuusiseen. Lähdimme matkaan heti, kun tuuli kääntyi etelään. Matkaan selälle, Kuutsalon pohjoiskärjen kohdille kuluu 20 minuuttia. Tuossa ajassa Päivö-myrsky oli kiepauttanut tuulen 10 minuutissa länteen. Olimme yllättyneitä siitä, että kääntyminen tapahtui niin nopeasti mutta vaihtoehtoa ei tuossa vaiheessa enää ollut. Oli lähdettävä ajamaan vastatuuleen, puuskien puhaltaessa lännestä 19 m/s. Edessämme oli siis noin 15 minuutin matka kovassa vastatuulessa, ennenkuin saavutimme suojan. Aallot iskivät voimalla vasten Marua. Vettä änki täkille kymmeniä litroja kerrallaan. Välillä tuntui, että sata litraa vettä valui tuulilasia pitkin. Maru loikki aallonharjalta toiselle, pudoten välillä toista metriä aallonpohjalle. Meri kohisi, tyrskysi ja pauhasi. Pidin kurssin vasta-aaltoon, sillä sivuaallossa olisi tullut liian voimakas liike.

Koska kovalla kelillä ei tule pieneen mieleenkään alkaa kuvailemaan aaltoja ja tyrskyjä, pitänee tyytyä vähemmän kovan kelin kuviin. Kuvista ei valitettavasti pysty aistimaan meren kohinaa, moottorin hyrinää, pomppujen jysähdyksiä Marun hypätessä aallon pohjalle eikä aaltojen paukahduksia niiden osuessa veneen kylkiin. Kuvissa ei myöskään ole kolmiulotteisuutta, jotta näkisi todellisen aaltojen korkeuden ja syvyyden. Kun tyvenestä siirrytään keliin (myrskyyn), meri näyttää kiehuvan. Meren kaunis sini muuttuu vaahtopäiden värjäämäksi. Kosteutta ei voi aistia katselemalla kuvia mutta ymmärtänette, miksi osa kuvista on otettu kajuutasta, lasin läpi 😀

Alla oleva kuva on ainut kuva menomatkaltamme Kuusiseen. Kuvassa näkyvät Karhusalmen jälkeen vastaamme tulleet kovan länsituulen aikaansaamat pärskeet, jotka kasvoivat matkan edetessä. Luoviminen oli ainut keino välttää jatkuva vasta-aaltoon ajaminen tai sivuttaisten aaltojen kova keinutus.

Länsituulen nostattamat aallot kasvoivat Kantasataman kohdille asti. Sen jälkeen mantere toi suojan.

Näetkö meressä olevan tukin? Merellä on oltava haukan katse mahdollisia vaaratilanteita välttääkseen.

Keskiviikkoaamuna kello 7:30 heinäkuun ensimmäinen lähdimme matkaan Kuusisesta kotiinpäin. Edessä siintää Karhusalmi ja Hallansillan alitus. Tämä kuva on samasta paikasta kuin ylläoleva, kokka vaan on eri suuntaan. Tarkoitus oli siis välttää myrskyävä lounaistuuli Kotkan edustalla ja saada mahdollisimman pitkään ajettua tyvenessä, suojan puolella. Alkumatka Kuusisesta Karhusalmeen oli myötäistä keinumista. Tuossa ajessa tuli mieleen meren voima. Taaksemme jäi siis mantere, joka suojasi meitä suurimmilta lounaisaalloilta. Silti vene keinui voimakkaasti, vaikkakin nautinnollisesti, myötälaineessa. Vastamme tuli myös pieni säikähdys, kun jostain mereen karannut tukki uiskenteli Marun ohi. Irtotukit ovat todella vaarallisia veneillessä. Sellaisen osuessa peräsimeen tai potkuriin, matkateko loppuu siihen. Sivuutimme tukin ongelmitta. Merellä kapteenin on oltava tähystysvalmiudessa. Tukkien lisäksi edessä voi olla pintaverkkoja, irtotavaraa ja horisontista putkahtaa joskus yllättävänkin nopeasti laiva ajoväylälle. Pienvene on aina väistämisvelvollinen kohdatessaan väylää pitkin kulkevan laivan.

Karhusalmi ja Hallan silta

Hallan sataman laituri, tasaista menoa.

Karhusalmen jälkeen nautiskelimme kauniista auringonpaisteesta ja meren rauhallisesta väreilystä. Ohitimme läheltä Hallan sataman, jonka jälkeen kokka käänntyi kohti Kuutsalon pohjoiskärkeä. Edessä oli Ämpyrinmatalan ohitus. Kuvasta oikealle jää Ruotsinsalmi. Tässä kohden oli ainut paikka kotimatkalla, jonne lounaismyräkkä pääsi nostamaan aaltoja. Aallot olivat kuitenkin hyvin maltillisia edellispäivän länsituulen muovaamiin korkeisiin aaltoihin. Tuulen nopeus on allaolevassa kuvassa 10/15 (keskituuli/puuska) ja aalto kohtaa Marun likipitäen sivusta. Meri yllättää välillä kokeneenkin merelläliikkujan. Lounaistuulen aallot olivat pliisuja, ennakko-odotusta paljon maltillisempia. Luovimalla pääsimme loput myräkästä myötäisenä ja pujahdimme pohjoiskärjen suojiin. Oletimme siinä vaiheessa, että tyrskyt ovat siltä matkalta kuitattu.

Ämpyrinmatalan ohitus.

Tässä tyypillinen syy siihen, miksei kovia kelejä kuvata täkiltä käsin.

Ajelimme rauhallisesti lainehtivalla merellä Kuutsalon itäpuolella. Seuraan aina koko matkan, säästä riippumatta, ilmatieteenlaitoksen ajatasaista infoa lähirannikkoasemilta (Rankki ja Haapasaari). Ohitimme Itärivin ja saavuimme Kuutsalon ja Vassaaren väliseen salmeen. Edessämme oleva näky yllätti jälleen. Tuuli oli yllättäen kääntynyt etelään ja vaahtopäät riekkuivat vastaamme voimallisesti. Edessämme oli kiehuva Kylänlahti. Kuvasta on selkesti nähtävissä vaahtoavan meren värin muuttuminen. Edellisen päivän myrskyajon ja lounaistuulen pärskeiden jälkeen jopa vitsailimme keskenämme, että koko matkan pahin osuus on edessä omalla kotilahdella. Todellisuudessa lähempänä kotilaituria Kuutsalo antoi riittävän suojan turvalliseen laiturointiin. Matka myrskyävällä merellä oli saatu jälleen suotuisaan päätökseen.

Kylänlahden näkymä vaahtopäineen. Kuvattu Vassaarensalmeen tultaessa.

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.

Hiljainen suunnittelu

Kuinka vaikeaa, ja vaarallistakin, on sukeltaa veteen, jonka pohjaa et tunne. Syvyys on arvoitus, kivistä et tiedä mitään. Sitä hyppää tuntemattomaan. Siksikin on järkevää, kahlata uusilla rannoilla ja jättää loikkiminen veteen myöhemmäksi huviksi.

Matkaan

Empatia on voimavara ja kyky, joka on harvalla. Kun asettuu toisen housuihin ja kykenee kokemaan asioita, joita itse ei ole koskaan kohdannut, liikkuu erittäin herkällä maaperällä. Yhtä vaikeaa on kertoa syvällä olevista tunteista niin, että vastapuoli pystyy niitä käsittelemään. Kokemukset ja niihin reagointi ovat niin yksilöllisiä. Vielä vaikeampaa kuin kuuntelu ja ymmärtäminen, on kirjoittaminen. Saada aikaan paperille tekstiä, joka kumpuaa voimakkaita koskien pyörteitä, valtavia meren aaltoja, tukahduttavia hiekkamyrskyjä ja murskaavia lumivyöryjä. Tai seesteistä tyventä, kesätuulen lämpöä, hiljaista metsää ja rantahiekan pehmeyttä.

Matka uuteen on kuin kääntäisin Marun keulan tuntemattomille vesille. Tuttua on vesi alla ja ajaminen. Uutta on väylät, veden syvyydet, kivet ja tuulien käytös rantojen läheisyydessä. Miten kertoa uusille lukijoille matkan aikana eteentulevista asioita niin, että hekin pääsevät nauttimaan kokonaisuudesta? Eikä aina tarvita yleisöä. Joskus on vaikeaa kohdata uusi ihminen ja kertoa hänelle, mitä sisällä on. Vaikka ei päästäisi kulkijaa kovinkaan pitkälle eteiseen, on vaikea valaista hämyistä oviaukkoakin.

Olen reilun kuukauden päivät ollut omineni. Töissä tietenkin käyn, näen poikiani ja lähimmille ystäville olen laitellut kuulumisiani itsestäni. Olen kuitenkin tietoisesti kuunnellut sydämeni ääntä ja pysynyt massoista kaukana. Minulle massat eivät tarkoita koskaan fyysistä olemista väkijoukoissa vaan tässäkin tapauksessa läsnäoloa somessa ja yksittäisissä tapaamisissa ihmisten kanssa. En käy mantereella ollessani edes kaupassa. Tähän voimakkaaseen erakkovaiheeseen vaikuttaa moni asia. Yksi on median toitotus koronasta ja ihmisten vouhotus sen asian suhteen. Toinen, vielä voimakkaampi syy on omat ajatukseni, jotka vaativat aika-ajoin täydellistä vetäytymistä kaikesta ylimääräisestä. On annettava itselleen aikaa kuunnella itseään. Siihen ei mahdu silloin kuin lähimmät ihmiset.

Kun olen ollut pitkähkön ajan omassa maailmassani, pystyn keskittymään uuden reitin kulkemiseen. Vie aikaa tutkia uutta, kun ei tiedä, mitä vastassa on. Lopullisesti uuden kanssa pääsee sinuksi, kun höräyttää koneen käyntiin ja kääntää kokan kohti väylää. Ajelee tutkaillen ja oppii samalla reitin. Tälle matkalle en ole katsonut tarpeelliseksi edes yrittää kertoa, miltä se tuntuu, koska on niin vaikeaa löytää empatiaa ja yhtä vaikeaa on osata sanoittaa uutta, puhumalla tai kirjoittamalla. Annan aikaa itselleni vaikka vuoden jos tarpeen. Tämän matkan teen ilman yleisöä. Tai ainakin lähden matkalle, ilman ilmoitusta.

Olen kuitenkin hengissä. Kuvailen kultani kanssa merellä, päivitettelen kotisivujamme omassa tahdissa, käyn töissä, juoksen, koiruuttelen, olen kotisaaressa, olen poikieni kanssa. Jotain on kesäkuun alussa tulossa ulos, valtakunnallisesti. Sen näkee sitten, mitä tuo aviisi tuo tullessaan. Elämä on suloinen matka. Joskus jalkojen alla on kivikkoinen polku, joskus pehmeä rantahiekka. Jokainen kulkee oman polkunsa. On hyvä ottaa kädestä kiinni silloin, kun kulkeminen on raskasta. Ei tarvita sanoja, tarvitaan empatiaa.

Kevät etenee

Minulla on kolmen vuoden sääkalenteri, jota täyttelen päivittäin. Lämpötilat, tuulet, sateet, aurinkopäivät, merivedenkorkeudet jne. Kirjan sivuilta voi katsoa mm. milloin oma Kylänlahtemme syksyisin jäätyi ja milloin se keväällä vapautui jäistä. Sääpäiväkirjaan laitan myös ylös, milloin muuttolinnut palaavat, lajeittain. Siis niiden osalta, joita näemme ja kuvaamme. Löytyypä sieltä sellaisiakin merkintöjä, milloin kevätkalusteet on laitettu terassillemme paikolleen.

Kevään tullen meri avaa meille oman maiseman, tuulineen, väreineen, tuoksuineen.

Marun pulahtaessa mereen, pääsemme taas mielipuuhiimme eli kuvaamaan luontoa mereltä. Tänä vuonna merimatkamme alkoivat kuukautta aiemmin kuin normaalisti, lauhan talven takia. Lintukirjo oli maaliskuun lopulla melkoisen niukka mutta kevään edetessä kuvattavia kohteita tuli päivittäin lisää. Keväisten luonnontapahtumien lisäksi kameramme ikuistavat läpi veneilykauden kotikaupunkimme rahtiliikennettä aina yhtä intensiivisesti. Merellä seuraamme ja ikuistamme toki myös meren vuodenaikojen tuomia liikkeitä. Matalan ja korkean veden tahdistamaa ja tuulien muokkaamaa kotimatkaamme.

Joutsenet eivät tänä keväänä palanneet, ne kun viettivät koko talven saaristossa. Kyhmyjoutsenet ovat olleet sankoin joukoin liikkeellä siis jo viikkoja. Laulujoutsenia olemme bonganneet vain kerran tänä keväänä, lennossa. Kyhmyjen viime vuotiset poikaset ovat näihin päiviin asti joko liikkuneet emojensa seurassa tai suuremmissa poikueissa sisarusten kanssa. Parin viime viikon aikana olemme ikuistaneet useita episodeja, jossa emot ovat hätistelemässä nuoria poikasiaan pois omalta alueeltaan. On aika ryhtyä pesimispuuhiin.

Ensimmäisiä varsinaisia muuttolintuja aloimme bongailemaan siis maaliskuun loppupuolella. Maaliskuun sivuille päätyi ensimmäisen joukossa nokikanoja, telkkäpariskunta ja kanadanhanhia. Hyvin tyypillisiä ensimuuttajia siis. Huhtikuussa meriharakka tutkaili kevättä iloksemme ja pitkänäperjantaina näimme ensimmäiset silkkiuikut ja kuulimme peipon laulavan. Vajaa viikko siitä västäräkki oli saapunut maisemiin. Huhtikuussa yksi suuri ystävämme harmaahaikara kahlaili Vassaarensalmen rannoilla 23. päivä ja heti seuraavana päivänä vastaan ui valkoposkihanhipariskunta. Valkoposkihan pesii hieman kanadanhanhea myöhemmin ja poikaset ovat lentokykyisiä nopeammin, joten oli odotettuakin, että nämä muuttajat tulevat kuukauden kanadalaisia myöhemmin.

Meriharakka Kylänlahden karilla 9.4.2020.

Myös metsäteillä kulkiessamme näemme kevään edistyvän. Leskenlehdet nousivat teiden penkoille iloksemme jo 28.3. Saariston karut ja kiviset metsätaipaleet saivat kevään väriä. Myös pajunkissat piristivät olemassaolollaan rantojen pusikoita. Maaliskuun puolella kuvasimme myös itikoiden tanssia hennossa ilta-auringossa. Säteiden osuessa kohdalle, näky oli hyvinkin kesäinen. Puiden silmut alkavat pullistella ja pihassamme olevat narsissit ja muut sipulikukat lisäävät väriloistoa maisemaan. Mustikoissa ensimmäiset lehdet alkavat hiljalleen suoristella itseään, tosin hyvin supussa ovat vielä kokonaisuutena. Auringon lämpö, joka muutamana päivänä on revitellyt mittareiden elohopeaa jo yli 15 asteen, on saanut myös rantakäärmeet liikkeelle. Ensimmäisen yksilön näin, kun olin Lumin kanssa juoksemassa huhtikuun 22. päivä. Kaveri pötkötteli koko pituudeltaan keskellä lämmintä hiekkatietä. Tullessamme kohdalle, se ei vaivautunut edes siirtymään. Sen liikkeet olivat hyvinkin kohmeat vielä. Ohitimme käärmeen rauhassa noin metrin päästä. Myös kimalaiset ja kärpäset ovat suoristelleet siipiään ensilennoilla jo reilun viikon ajan.

Kevään ilopisarat, leskenlehdet.

Itikat tanssivat ilta-auringon haaleissa säteissä jo maalikuussa, valmistautuen kesään.

Luonnon tarkkaileminen merellä ja metsässä on meidän mielipuuhaa. Se on paitsi iloa antavaa ja palkitsevaa, myös hyvinkin terapeuttista. Tänä keväänä olen useaan otteeseen tuntenut hallitsemattomuutta arjessa. Mieli laukkaa levottomasti ja epävarmuus ravistelee normaalia olemista. Usein mielen liiallinen herkkyys ajaa minut tilaan, jossa en syö, en nuku enkä toimi. Niin oli käydä tämän koko maailmaa koettelevan kriisin takia. Lopulta istuin alas ja kirjoitin itselleni pitkät pätkät arjen hallinnasta. Mietin, mikä saa minut hermostuneemmaksi ja mikä taas rauhoittaa. Lopulta päädyn muutamaan muutokseen, johon itse pystyn vaikuttamaan.

Aktivoin itseni luonnon seuraamisen suhteen tasolle kymppi. Luonto antaa muuta ajateltavaa. Karsin arjestani vain kaksi asiaa. Somen kokonaan ja uutisten jatkuvan seurannan. Katson vain kahdesti päivässä koronatilanneuutiset. Lisäsin lenkkejä koirien kanssa ja lisäsin myös juoksukilometrejä. Näillä muutoksilla olen psyykannut itseni jaksamaan omassa arjessani. Ihminen yksilönä tarvitsee tunteen, että hallitsee omaa elämää. Koskaan se ei ole kokonaan hallittavissa mutta tunne, että itse päätät, mitä silmilläsi näet ja mitä korvillasi kuulet, on rauhoittavaa. Meitä ei ole kielletty kulkemasta luonnossa. Itse kannustan aistimaan ympärillämme olevaa luontoa kaikin astein. Elämä on hetkessä, ei tilastoissa.

Ajatuksia yli rajojen

Pelatessani Mahjongia, epäonnistuneen pelin jälkeen näytölle tulee lause: ’Ikävä takaisku! Muinainen viisaus sanoo, opiskelu ilman ajattelua on ajanhukkaa, ajattelu ilman oppia vaarallista. Yritähän uudelleen!’ Tämä lause on mukaeltu Kungfutsen alkuperäisestä tekstistä mutta sisältö on sama. Minun on vaikeaa ja hidasta oppia lukemalla, opin tekemällä. Toistoilla on uskomattoman suuri vaikutus asioiden sisäistämiseen minun kohdalla. Kun toistoja on tarpeeksi, asiasta tulee rutiini, joka helpottaa keskittymisongelmien kanssa elävää. Näin on myös hienojen oppien kohdalla. Vaikka tuo lause on vilistänyt silmieni editse usein, en ole kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olenko edes lukenut mitä siinä on, tuskinpa. Tänään pysähdyin jostain syystä sen lukemaan. Lukemisen jälkeen tutkin asiaa lisää netistä. Aloin miettiä hyvin, hyvin suuria asioita. Sellaisia, joita paljon ajatellessa alkaa huimata ja käsityskyvyn rajat tulevat vastaan.

Kungfutse eli vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutselaisuus on oppi, ei varsinainen uskonto. Aikojen saatossa sitä on muokkailtu ja nykypäivänä se mielletään aika pitkälti uskonnoksi. Mutta en lopulta heittäytynyt mukaan siihen, onko se uskonto vaan siihen, mitä nuo satoja miljoonia ihmisiä koskettaneet lauseet pitivät sisällään. Ajatukset ovat matkustaneet maailman ympäri satoja ja taas satoja vuosia. Löysin niistä yhtäläisyyksiä kristinuskon sanomaan. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus. Ja lopulta, jos olisi voimia tutkailla muitakin uskontoja ja oppeja, otaksun, että niissäkin on samantyyppinen sisältö.

Miksi nämä asiat tulivat nyt sitten mieleen? Korona puhuttaa meitä kaikkia. Valtakunnan päättäjien taholta, Euroopan tautitilanteen vuoksi ja koko maailman samaa ilmaa hengittävien olentojen takia, tarvitsemme yhteisöllisyyttä. Ajatuksia, jotka kantavat. Tulivatpa ne sitten mistä uskonnosta, aatteesta tai kenen päästä vaan, lopulta lankojen pitäisi yhdistyä yhdeksi vahvaksi köydeksi, johon tukeudumme. Sooloilu on nyt pois suljettu juttu. Luin hyvin hämmästyneenä tekstiä, jossa kerrottiin, että Uudeltamaalta oli joku perhe ’onnistunut’ hämäämään poliiseja ja päässyt livahtamaan rajavalvonnan ohi. Perhe oli matkustanut Lappiin viettämään pääsiäistä. Luulen, ettei tuo perhe ollut ainoa.

Luettuani tekstin, voimakas ärtymys nousi pintaan. Mitä nuo ihmiset oikein ajattelivat? Ensinnäkin, siirtyminen suljetusta maakunnasta muualle Suomeen ei ole mikään leikki. Nyt ei puhuta siitä, pääseekö livahtamaan virkavallan ohi. Autoa ajavan henkilön ajatusmaailmassa on ammottava aukko, jos hän miettii sitä, saankohan tästä sakkoja ja mitä pikkutietä kannattaa ajaa, ettei jää kiinni. Kyse on uuden viruksen levittämisestä alueille, joissa terveydenhuoltoresurssit ja matkat sairaaloihin ovat täysin eri luokkaa kuin suurissa keskustoissa ja ylipäätään Etelä-Suomen ruuhka-alueilla. Yksi vierailu Lapissa voi sairastuttaa kymmeniä, jopa satoja. Ja mikä pahinta, heistä osa voi menehtyä. Tämän pohjoiseen matkustanut porukka on vastuuton, omaan napaan tuijottaja. En halua uskoa sitä lausetta, minkä tuosta tekstistä luin. Porukaan liittyy ihmisiä, jotka työskentelevät hoitoalalla.

Näitä artikkeleja lukiessani tuntuu, että hienot lauseet, ajatelmat ja eri uskontokuntien opit, valuvat hiekkaan. Kaikki se työ, joka tehdään valtakunnan tasolla, eri valtioissa, menettää merkityksensä, kun joku itseään täynnä oleva ihminen päättää toimia vastoin ohjeita. Miksi joku luulee olevansa kuolematon ja saavansa tehdä mitä itse lystää? Missä on vastuu lähimmäisestä? Oliko mukava loma Lapissa? Käykää ihmeessä tervehtimässä mummonsa, vaarinsa, puolisonsa, lapsensa tai ystävänsä menettänyttä surijaa, joka itkee sitä, ettei saanut saatella omaistaan viimeiselle matkalle. Tämä matka olisi ollut se merkityksellinen, ei se matka sinne Lappiin.

Istun kotona, keittiönpöydän äärellä. Kirjoitan blogia ja sykkeeni alkaa pikkuhiljaa rauhoittumaan. Minusta, niinkuin luulen, että monesta muustakin, olisi kivaa, jos viruksen leviäminen saataisiin mahdollisimman pian hallintaan ja menetettyjä ihmishenkiä olisi mahdollisimman vähän. Ei pelkästään Suomessa, vaan kaikkialla maailmassa. Kun viruksen voima lopulta hiipuu, edessämme on erilainen maailma. Emme palaa normaaliin arkeen, palaamme uudenlaiseen arkeen. Ihmisen muisti on kummallisen lyhyt. Itse mietin sitä, kuinka pian massat unohtavat tämän kaiken? Ja kuinka paljon ihmiskunnalla on muitakin asioita, jotka aiheuttavat tuhoa, pelkoa, kuolemaa ja tuskaa. Jokainen voi omalta osaltaan olla muinaisten oppien lukija, ja kokija. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus.

Hyvää Pääsiäistä kaikille!

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Ympyrän kehällä

Elämä on syntymän ja kuoleman välinen matka. Mitä se sisältää, on arvoitus. Me voimme tehdä suunnitelmia, voimme koettaa hallita arkeamme tai sitten elää kuin elopellossa. Mikään ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys elämässä. Yksi pieni hetki, muutama päivä tai viikko voi pistää koko systeemin uusiksi. Olemme uuden edessä, jota emme tunne. Kun yksilölle tapahtuu muutos, joka vaikuttaa hänen arkeensa, hän reagoi tapahtuneeseen opitun kautta. Ei ole hyvää tai huonoa tapaa reagoida, on vain tapa reagoida. Reaktion vaikutukset sitten voivat olla eteenpäin vieviä, paikallaan pysyttäviä tai peruuttavia ja ne voivat vaikuttaa myös yksilöä itseään kauemmas.

Joka aamu tulee jotain uutta. Joku aamu ovet aukeavat ja voi taas halata <3

Kun uutiset koronasta ensikertoja kantautuivat tietoisuuteen, olin varuillani. Aina kun tulee jotain uutta ja tuntematonta, joka vaikuttaa terveyteen, olen hermostunut. Vaikka ensin välimatka oli utopistinen, tapahtumahan vaikutti kaukana Kiinassa, silti mietin, miten tässä käy. Olen luontaisesti varovainen kaikessa, mikä on uutta.

Viruksesta uutisointi on saanut viikkojen ja kuukausien aikana epätodellisia piirteitä. Joskus artikkeleja lukiessani mietin, miksi media tekee viruksesta ikäänkuin ajattelevan, pahoja suunnittelevan roiston. Ikäänkuin se tietoisesti matkaisi ympäri pallon. Se, miksi virus leviää johtuu ihmisten liikkumisesta ja kanssakäymisestä toistensa kanssa. Meitä mahtuu tänne pallolle paljon. Olemme ajattelevia olentoja ja siksikin olisi suotavaa käyttää niitä ajatteluelimiä tällaisessa tilanteessa. Virus pääsee leviämään, kun ajatusmalli on vähättelevä. Jos miettii vain itseään eikä välitä tekojensa seurauksia, ne ovat luettavissa lopulta tartunta- ja kuolintilastoista. Helposti myös verrataan uutta virusta vanhoihin maailmaa vuosittain kiertäviin pöpöihin. Ero on pieni mutta selkeä. Kausi-influessaan voidaan antaa rokote, joka suojaa riskiryhmiä. Se, ottavatko ihmiset rokotetta, on toinen juttu. Kyseenalaistus koronan vaarallisuuteen todetaan myös siten, että tappaahan se tavis influenssakin, kymmeniätuhansia vuosittain maailmassa. Totta mutta pitääkö ehdoin tahdoin lisätä sitä inhimillistä tuskaa heittäytymällä kiukuttelevaksi uhmaikäiseksi ja jatkamalla arkeaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa?

Kun luimme ensimmäisestä koronan aiheuttamasta ihmishengen menetyksestä Kiinassa, miten reagoimme? Tuskin yhtään mitenkään. Kun luimme ensimmäisestä eurooppalaisesta menetetystä ihmishengestä, miten reagoimme? Viruksen kulku ja eteneminen mitä ilmeisimmin alkoi kiinnostaa enemmän. Kun luimme ensimmäisestä suomalaisesta uhrista, oli vaikutus jo takapihallamme. Silti. Vaikka ensimmäinen ihminen kuoli koronaan Kiinassa, hänellä oli perhe, läheisiä, sukulaisia, joihin kuolema taatusti vaikutti. Miksi ihminen Suomessa sulkee korvansa, kun ihminen Kiinassa kuolee? Koska se ei kosketa häntä. Se on jossain kaukana, näkymättömissä, eikä se vaikuta mitenkään suomalaisen ihmisen arkeen. Siinä vaiheessa.

Juuri tuo sana näkymätön. Kun isovanhempamme sotivat, pelko oli läsnä niin rintamalla kuin kotijoukoissakin. Pelko siitä, että taistelussa voi haavoittua, terveys voi mennä tai voi kuolla. Mutta ero tämän päivän taisteluun oli siinä, että vihollinen oli sodassa näkyvä. Taistelussa viruksen leviämistä ja sen vaikutuksia vastaan on vastassa näkymätön vihollinen. On tehty paljon tutkimuksia ja ennusteita, verrattu uutta virusta tunnettuihin muihin koronaviruksiin ja vertailtu mm viruksen tarttumista. Jossain vaiheessa on todettu, että kaikille ei tule minkäänlaisia oireita, vaikka saisikin virustartunnan mutta silti voi tartuttaa muita, täysin tietämättään. Näkymättömyys tekee taistelusta vaikean. Siksi emme voi nojata vain siihen, että riittää kun pysymme flunssaisina peiton alla, kaukana muista. Tärkeää on nyt eristäytyä mahdollisimman tarkasti tarpeeksi pitkään. Avata jokaikisen sydämessä olevan empatiaoven ja ajatella omaa nokkaa pidemmälle. Miksi tuottaisimme tarpeetonta surua, tuskaa ja epävarmuutta käyttäytymällä kuin uhitteleva teini? Jokainen voi ajatella asian niin, ettei todellakaan ole tässä asiassa yksin. Tässä asiassa on mukana koko maailma. Kaikki ne lapset, nuoret, aikuistet ja vanhukset ympäri suuren mutta lopulta niin pienen kauniin pallomme.

Olen seurannut somessa ystävieni, tuttujeni ja tuntemattomienkin ihmisten reaktioita koronan aiheuttamiin poikkeustoimiin. Niin Suomessa kuin muuallakin. Huumori on yksi keino kestää eristäytymistä. Mikäpäs siinä, kunhan muistaa pysyä siellä kotona naureskelemassa. Paljon pursuaa tietoa ja vinkkejä siitä, miten kestää jatkuvaa yksinoloa tai pelkästään perheen kanssa olemista. Ulkoilu, musiikki, pelit ja kotijumpat jne. Vanhukset ovat kovilla. Lastenlapset eivät voi kyläillä. Meille kaikille tärkeät halaukset ovat suuri voimavara etenkin yksineläville ikäihmisille, mutta ne ovat nyt kuukausia pois arjesta. Se, mikä suurimmalle osalle työikäisistä ja nuorista on arkea, puuttuu osalta vanhuksista. Nettiyhteys ja somet. Pelko siitä, että virus pääsee vanhainkoteihin ja hoivalaitoksiin estää nyt uuden oppimisen.

Arjen työt jatkuvat osalla ihmisistä Suomessakin. Tekee häijyä lukea lomautuksista, irtisanomisista, konkursseista ja talouden synkistä näkymistä. Nämä kaikki siitä syystä, että ihmiset eivät nyt voi kuluttaa olemalla läsnä, käydä aktiivisesti lomilla pitkin ja poikin eivätkä elää vapaasti muutenkaan, koska ihmishenki ja terveys menevät aina rahan edelle. Se, kuinka paljon muutokset yritysmaailmassa vaikuttavat ihmisten terveyteen, on tätä kaikkea seuraava uusi taistelu. Ne, jotka töissä käyvät, altistavat itsensä virukselle muita herkemmin. Turvallisuuden tunne on nyt kortilla. Voi kuitenkin koettaa tehdä arjestaan mahdollisimman toimivan, pitämällä kiinni niistä toimista, jotka luovat jatkuvuutta. Yli tämän poikkeustilan. Yksinkertaisimmillaan se on vaikka yhteinen ruokailuhetki, etätöistä ja etäkoulusta huolimatta. Ulkoiluttaa sitä lemmikkiä ja tehdä yhdessä juttuja perheen kanssa. Yksinelävät ovat tässä tilanteessa ehkä askeleen edellä muita, sillä rytmi heillä on tähänkin asti ollut omanlaisensa, omin eväin rakennettu. Silti sosiaalinen, fyysinen eristäytyminen on voimakas efekti. Nyt vaaditaan sitä järjen ja tunteen yhteispeliä, kekseliäisyyttä. Yksi tärkeä pointti tässä on jättää ne alkoholilitkut ostamatta ja juomatta. Mitään lisätraumoja ei kannata enää alkaa hankkimalla hankkimaan perheväkivallan seurauksena.

Globaali maailma muuttuu. Ylenpalttinen ja älyttömiäkin piirteitä saanut liikkuminen tulee muutoksen eteen. On syytä miettiä tarkoituksenmukaisemmin sitä, miksi menee jonnekin ja onko se välttämätöntä. Asiat voidaan hoitaa kotisohvaltakin, ja ilmastoystävällisemmin. Tässä on ympyränmuotoinen oivallus. Se, että pieni näkymätön virus aiheutti vuodenvaihteessa lenssua kaukana, kaukana Kiinassa (maailma on suuri), on tosiasia, että muutamassa viikossa todetaan satoja tuhansia tartunnan saaneita, kymmeniä tuhansia tautiin kuolleita ja vieläpä kaikkialla maailmassa (maailma on pieni). Koronavirus on opettanut meille sen, että vaikka fyysinen maailma on ihmisen mittapuussa suuri, liikkuvuus ja massat ovat huikean suuria ja lopulta, henkinen maailma on hyvin liki ja läheinen. Ihmiskunta tarvitsee kokonaisvaltaisen, näkymättömän pienen viruksen, herätäkseen siihen, että olemme tässä maailmassa, tässä arjessa yhdessä, välimatkoista huolimatta. Onneksemme emme kuitenkaan ole lopulta yksin nytkään, vaikka piilossa toisiltamme olemmekin.

Koska olemme ajattelevia olentoja, edelleen, tilanne alkaa jossain vaiheessa helpottaa. Globaalisti, paikallisesti Suomessa ja myös siellä omassa lukaalissasikin. Virus leviää niin kauan, kun sille annetaan alustaa levitä. Pikkuhiljaa kasvaa niiden ihmisten määrä, jotka ovat saaneet immuniteetin ja myös, toivottavasti, niiden ihmisten määrä, jotka eivät ole tyrkyllä toreilla ja turuilla saamassa itselleen virusta. Lopulta viruksen eksponentiaalinen tarttuvuuskäyrä kääntyy laskuun, tautikuolemat harvenevat ja tulee aamu, jolloin rajat ovat auki, matkailu herää arkeen ja vanhukset saavat halauksia. Enkeleitä uniinne <3

Ahdistuksen ilmapiiri

Kärvistelin keskiviikkoillasta perjantaiaamuun selkeässä, korkeassa kuumeessa ja jäin miettimään, johtuiko se koronasta. Kuumeen lisäksi ei oikeastaan ollut mitään muita oireita, hyvin lievää lihassärkyä ja paineen tunnetta rintalastan alla lukuunottamatta. Nämäkin oireet katosivat keskiviikkoillan jälkeen. Miksi tätä mietin? Siksi, että Suomessa ei testata vähäoireisia, koska testausvälineistä ja ajasta on pulaa. Kaikkien vähäoireistenkin potilaiden testaus söisi hirveästi aikaa ja resursseja hoitohenkilökunnalta ja kun virus on totaalisesti globaali ongelma, myös välineiden saanti on kiven alla. MUTTA. Vaikka henkilökohtaisesti jatkan olemista ja arkea niin, etten ole sairastanut koronaa (koska en siis tiedä kuumeeni syytä), näen tässä ongelman, joka syö pohjan kaikilta laajoilta paikkojen sulkemisilta, eristämisiltä ym toimenpiteiltä.

Oletetaan, että tautini olisi korona. En siis tiedä sitä. Menen töihin digiklinikan ohjeistuksen mukaan yhden oireettoman päivän päästä. Olenko siis silloin siinä kunnossa, etten taatusti tartuta tautia työyhteisööni? Toinen juttu. Mieheni mitä ilmeisimmin sai myös taudin. Hän saattaisi sairastaa sen täysin oireettomana tai hyvin lievin oirein kuten minäkin. Koska minua ei testattu, emme tiedä tautini vakavuutta ja teemme kuten meitä ohjeistetaan: Mieheni jatkaa normaalisti töitään (jos minut olisi testattu, mieheni olisi statuksella altistunut ja olisi kaksi viikkoa karanteenissa) ja hän menee sitten hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa kauppa ym asioita, ja mahdollisesti tartuttaa juuri niitä, joita varten Suomi on nimenomaa eristyksissä.

Miksi näin?

Myös sairasloma-asiat on hoidettu hieman miten sattuu. Työnantaja voi kirjoittaa 1-7 päivää saikkua, meillä se on 1-3 päivää. Entä sitten? Otan yhteyttä digiklinikkaan, jossa tarkkaan kysellään, olenko ollut ulkomailla tai tekemisissä koronatestatun ihmisen kanssa, joka on sairas. Kysellään myös omat perussairaudet ja voinnit. Kun vastaus on ei, en ole ollut ulkomailla enkä ole tavannut (ainakaan tietäen sitä) koronapotilasta ja olen ihan ok kunnossa, ohjeistus kuuluu, että yhden oireettoman päivän jälkeen voin palata töihin. Mutta miten se tartuttavuus sitten lopulta menikään? Mediassa toitotetaan, että pysy kotona kaksi viikkoa, jos olet altistunut (itämisaika on 2-12 vuorokautta) tai jos olet vähääkään oireinen, älä mene töihin ja ole riittävän kauan kotona sairastamassa. Mutta sitten diginä sanotaan, että kahden kuumeisen päivän jälkeen, mene töihin yhden oireettoman päivän jälkeen. Voiko koronan tartuttavuus loppua kolmen päivän päästä oireiden alkamisesta? Näin on tämänhetkinen linjaus. Vähäoireisen on vaikea tietää, milloin ne oireet lopulta ovat kokonaan pois. Ehkä olisi parempi olla suoraan viikko pois töistä, jotta varmistuisi se, ettei tauti leviä. Ja jos oireita on pidempään, niin silloin tietysti sairaslomakin jatkuisi pidempään.

En yhtään ihmettele, että virus leviää.

Mutta en siis tiedä, oliko tauti koronaa. Arki jatkuu eteenpäin vältellen kontakteja, hoitaen iäkkään äitini kauppa-asioita ja pesten käsiä. SILTI… ajatukset eivät anna rauhaa. Mitä jos tartutan tautia eteenpäin ja nimenomaa riskiryhmän ihmisiin? Suomen voimassa olevat koulujen ym sulkemiset, maakunnan eristykset ja muut toimet ovat hyviä mutta eivät riittäviä, ellei potilaita testata ja siten tiedosteta, missä virus jyllää. Kun todetaan vähäoireinenkin korona, sen kantaja suoraan läheisineen vähintään kahden viikon karanteeniin tai niin kauaksi aikaa, kunnes oireet ja tartuttavuus ovat pois.

Jos tuntemattoman pelko ahdistaa, vielä enemmän ahdistaa, jos itse voi olla se, joka sitä pelon aiheuttajaa tiedostamattaan levittää. Isoissakin projekteissa pitäisi rakentaminen aloittaa perustuksista. Seulotaan tarkkaan ne maanhiljaisetkin, vähäoireiset, muutoin tämä homma karkaa käsistä ja terveydenhuolto ihan oikeastaan kuormittuu.