Toipuminen sai hidasteen, kun leikkausalueelle tuli tulehdus. Joudun passailemaan liikkeelle lähtöäni ainakin parilla viikolla. Tulehduksen parantuessa aloitetaan fysioterapia ja siitä alkaa varsinainen toipuminen liikkumista ajatellen. Olen kuitenkin päättänyt, että vielä kävelen, juoksen ja hypin. Uin, pyöräilen, hiihdän ja käyn töissä. Vaikka nyt näyttää hitaalta tämä toipuminen, uskon siihen, että jalassa oleva tulehdus asettuu, voin jättää kokonaan kepit nurkkaan ja tuntea, kuinka askellan molemmilla jaloilla voimakkaasti.

Ajatusteni kulku on nopeaa kuin valonvälähdys ja ajatuskaistoilla on aina ruuhkaa.

Vaikka kuinka tiedän, että elimistöni systeemit eivät toimi niinkuin normaalilla väestöllä, nappaan kirurgien selonteoista kiinni aina sen lyhimmän toipumisjakson aikataulun. Sitten sinkoudun sinne ajatuskaistoille ja ennenkuin ensimmäistäkään leikkausviiltoa on tehty, olen jo täydessä vauhdissa kuntouttamassa itseäni. Siis sen lyhimmän kaavan mukaan. Sen mukaan, että kaikki menee hyvin ja nopeasti.

Vaikka olen käynyt läpi kymmeniä kertoja sen, että kaikki ei menekään käsikirjoituksen mukaan, jaksan uskoa yhä uudestaan ja uudestaan siihen, että minulla ei ole mitään ongelmia vereni kanssa. Sen verran on kuitenkin karttunut iän tuomaa viisautta, että tiedän olevani ylioptimistinen, hätähousu, mahdoton ihminen.

Kuitenkin, ilman noita piirteitä, olisin jo mustaakin mustemmassa suossa. Olisin kokenut syvän laskeutumisen alakulon maille enkä välttämättä olisi sieltä omin avuin ylös päässyt. Se, että joka kerta, lapsenomaisesti, uskon ihmeeseen ja ponnistelen eteenpäin, on pitänyt minut elämänlangoissa kiinni. Nuo luonteenpiirteet ja sisälläni oleva ominaisuus ADHD (kärsimättömyyden, jatkuvan liikkeen ja keskittymisen puutteen ominaisuudet) ovat taanneet minulle kyvyn unohtaa vastoinkäymiset nopeasti. Vaikka kirjoitan ja pohdin hyvinkin pitkään negatiivisia tapahtumia, en kuitenkaan jätä niitä muhimaan sisälleni. Pohtiminen on sisäistä siivousta. Jos en käsittele niitä, ne taatusti ilkikurisesti pesiytyisivät nurkkiin ja tekisivät silloin minusta ihmisen, joka ottaa ne vuokralaisikseen. Ei kiitos.

Pieni hassu juttu alkoi hymyilyttämään minua aamulla, kun vein koirat ulos. Terassi oli märkä sateen jälkeen. Mutta aivan terassin toisessa päässä oli metrin mittainen kaistale kuivaa. Eli sadepilven raja oli kulkenut siitä. Terassi symboloi siten juuri nykytilaani. Märkä osuus on virtaavaa, ahnaasti pulppuavaa vertani, joka tekee kulkemisen vaikeaksi. Mutta tuo kuiva terassin pääty on uusi päivä, jolloin veri vihdoin löytää balanssin ja mie pääsen ahmimaan uusia polkuja. Pääsen mukaan siihen rytmiin, joka tekee minusta minut. Liikkumaan.