Aihearkisto: Meri

Hyytävän kylmästä nollakeliin

Aamuvarhainen teehetki. Katselen ikkunasta ulos, jossa näkyy pimeyden seassa kaksi lyhtyä terassin lumihangessa. Kynttilöiden valo tuo lämpöä sisimpään. Takana on parin viikon todella kylmä jakso pakkasineen ja hyytävine tuulineen. Vuosi alkoi paukkuvassa pakkasessa, lämpötila käväisi välillä plussalla, painuen sitten taas 15 – 20 pakkasasteen alapuolelle.

Talo on vaatinut jatkuvaa puulämmitystä. Näinä sähköä säästävinä aikoina pitää olla nyt kiitollinen lokakuun kaakkoismyrskyn kaatamista puista. Vaikka osa noista halotuista pölleistä on vielä kuivumassa ja odottamassa ensi syksyä, osaa sydänpuista on pystynyt hyödyntämään jo nyt lämmityksessä. Olen lomalla, joten halkoa on voinut heittää tulipesään ympärivuorokautisesti. Vain keskiyöllä on sähköpatteri tuonut lämpöä makuukamariin.

Olen kuitenkin iloinen, että talvet ovat yhä talvisia täällä etelärannikolla. Mieleen muistuvat lapsuuden talvet täällä Kuutsalossa. Paksu jää Kylänlahdella, hiihtoa, luistelua ja verkkokalastusta isän ja veljeni kanssa. Silloin nykyinen kotini oli lapsuuden perheeni kesämökki. Kotkan ja Kuutsalon välillä oli väyläsilta, jota armeijan miehet hoitivat. Siltaa pitkin pääsi päivittäin kulkemaan talvella Kuutsaloon. Kun laiva tuli väylälle, silta vedettiin jäälle, pois laivan edestä. Veljeni kanssa hiihdettin usein koulupäivän jälkeen mehulle Kuutsaloon mökille. Lapsena jaksoi puuhata ja koulupäivän jälkeen vielä hiihtää yli 10 kilometrin lenkin 🙂

Kerran lähdettiin hiihtäen äidin kanssa mökiltä mantereelle. Naapurin koira lähti meidän perään. Se jolkotteli välillä vieressä, välillä metsässä nuuskien. Koetimme saada sen kääntymään kotiin mutta Pipa-koira jatkoi uutterasti seuraamistamme. En muista tarkkaan kellonaikaa mutta väyläsilta oli menossa kiinni, joten emme voineet kääntyä viemään koiraa takaisin. Ehdimme sillalle ajoissa, Pipa perässä. Kun olimme Kotkan puolella, tajusimme, että koira oli siinä meidän kanssamme. Otin repustani vyön koiralle hihnaksi ja hiihdimme kotiin. Soitimme sitten kotoa naapureille Kuutsaloon, että Pipa on meillä yön mantereella. Naapurit naureskelivat, että jaahas, sinnekös se lähti.

Vesipönttöihin keittiön ikkunan edessä tippuu kiivasta tahtia vesipisaroita. Jotenkin hassu ääni tammikuussa, tulee mieleen syksy. Talveen tietysti kuuluu lauhatkin jaksot mutta jotenkin sitä jo tottui parin todella kylmän viikon aikana talven äänettömyyteen. Kun kävin kuvailemassa rannassa aamuisin, pilkkihaalarit tiiviisti päälläni, kaikkialla oli hiljaista. Ei linnunlaulua, ei meren ääniä, eikä hyttysiä. Kun tuulikin oli hiljaa, äänettömyys tunkeutui sisääni ja helli ajatuksia. Ottamiani kuvia selatessa katselin, että taivaan väristä jo huokui kylmyys, puidet oksat olivat jopa kuvissa pakkasesta jäykät ja kaikkialla leijui hyytävän kylmyyden värittämä ilmamassa.

Loma jatkuu, lenkit koirien kanssa ja säiden mukaan teen suunnitelmat joka aamu arjen toimiin. Kevättä ei ole vielä ikävä. Välillä käydään katsomassa Marua, joka nuokkuu talviunisena lumivaipan alla. Ehkä sitten, kun päivät lisää valostuvat, kevään lämpö alkaa helliä pipon alla kasvoja ja lintuset palaavat maisemiin. Ehkä sitten kevään polte on niin voimakas, että halu tavata vihreä ruoho, vapaa meri ja muuttolinnut on ylitsepääsemätön.

Elämän pituinen matka

Toinen vanhoista huskypojista lähti viimeiselle matkalle 29.12.2023. Loppukesästä sen veli lähti samalle matkalle. Ulkotarhoissa alkaa olla väljää, enää neljä huskyä asustaa siellä. Suuren koiralauman vähetessä olen pikkuhiljaa totuttautumassa normaalimpaan määrään koiria. Onhan noita vielä seitsemän mutta rivit harvenevat vääjäämättä lähikuukausien aikana. Menetys sattuu aina kovasti mutta vanhan koiran kohdalla sitä ajattelee mieluummin niin, että takana on hyvä elämä ja lähtö on sille aina helpotus mahdollisista kivuista ja hankalasta olosta. Ikävän määrä ei koskaan pienene, vaikka koiria olisi sata.

Lumi vastasyntyneenä emonsa Mörkin kainalossa (tuo lumivalkoinen pentu)

Kanssaihmisten henkinen mukanaolo tuntuu hyvältä. Hiljaista puhetta, halauksia ja koiran elämän ja matkanpään kertaamista. Se on sitä terapiaa, joka auttaa eteenpäin. Lumin, tämän viimeksi lähteneen kohdalla, koin myös kunnioitusta suruani kohtaan. Kaikille ihmisille koiran menetys ei tietenkään henkilökohtaisesti tunnu isolta asialta. Ymmärrän sen tietenkin. Koirallisten keskuudessa toisen koirallisen menetys koetaan erilailla, vahvasti ja ymmärtäen sitä tunnetilaa, joka menetyksestä syntyy. Silti, jokaiselle menetys ja sen läpikäyminen on henkilökohtainen taival.

Itselleni koiraystävän kuolema muistuttaa minua aina omasta suuresta menetyksestäni. Tyttäreni kuolemasta on jo yli 11 vuotta mutta joka kerta, kun olen koirani vierellä sen henkäistessä viimeistä kertaa, nousee mieleen lapseni, jonka lähellä en pystynyt olemaan hänen kuollessa. Kun mietin koirani elämää tuossa tilanteessa, mietin myös tyttäreni elämää ja kuolemaa. Koiran menetys korostuu tuhatkertaisesti, sillä tunteet vierivät tyttäreni menetykseen. Se tunne, että toinen on olemassa, ja sitten häntä ei enää ole, kantautuu samalla tavalla myös koiran menetykseen. Katselen nytkin Lumin tarhalle, siellä on vain hänen veljensä, ei Lumia.

Surun polku on aina henkilökohtainen matka. Suru on minulle rakkautta menetettyä läheistä/koiraa kohtaan. Kun tunnen surua, tunnen rakkautta, joka puskee sisimmästäni ulos, hakien kohdettaan, joka ei enää ole lähelläni. Rakkaus on siitä kummalllinen juttu, että jos sitä ei pääse antamaan, se pakkautuu sydämen kammioihin. Se tuntuu painavalta. Ihminen itkee, suree, kaipaa ja ikävöi. Rakkautta on niin paljon, erilaista. Puolisoiden välistä, äidin/isän rakkautta, ystävien keskinäistä rakkautta, rakkautta eläimiin, paikkaan (minulle Kuutsalo) jne. Kun ihminen tai vaikkapa koira syntyy, häneen on pakattu rakkauspakkaus. Ympärillä olevat ihmiset/koirat voimistavat yksilön rakkaudentunnetta. Voimistavat ja opettavat pientä ihmistä/koiranpentua käsittelemään tuota valtavaa voimatunnetta, rakkautta. Elämän aikana se sitten leviää, jakaantuu ja yksilö antaa sitä läheisilleen. Rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Kun odottelin yhteysaluksessa kotimatkalle lähtöä (Lumi pulkassa vällyjen alla aluksen kannella, mie tyttöjen kanssa matkustamossa), mereltä kulkeutui navakan itätuulen mukana henkäys inhimillisyyttä, vahvaa mukanaoloa surussani ja tsemppausta, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta yksinäistä yötä vasten. Kiitollisena otin tuon yllättävän tuulenvireen tuoman hetken taskuuni ja mietin, kuinka vahvaksi toisen vilpitön välittäminen voi surevan saada. Kiitos merelliselle tuulelle 🙂

Saariston unohdetut asukkaat

Pääsiäisen lähestyessä kasvoi stressi. Yhteysalukseen, jolla kuljemme talviaikaan kotiin ja töihin, oli helmikuussa laitettu matkustajarajoitus, koronan takia. Normaalisti Otava voi kuljettaa 130 matkustajaa kerralla mutta nyt, kesäkuun loppuun asti matkustajamäärä on 50. Normaaleina arkivuoroina tuo kapasiteetti riittää aivan hyvin mutta viikonloppuina ja etenkin pääsiäisliikenteessä, määrä on aivan liian pieni.

Koska jokaisen on päästävä kotiin ja töihin, otin yhteyttä Finferriesin varustamoon sekä yhteysalusliikennettä tilaavaan ja vuoroja ylläpitävään Varsinais-Suomen ELY-keskukseen. Pyysin ensisijaisesti, että matkustajia mukaanotettaessa päästettäisiin vakituiset asukkaat alukseen ensin. Perustelin tätä sillä, että meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta päästä kotiin/töihin talviaikaan kuin yhteysalus. Ja matkamme sillä ovat siis välttämätöntä kulkemista. Molemmat kieltäytyivät, vedoten siihen, että yhteysalusliikenne on julkista palvelua, kaikille yhdenvertaista. Jokainen vähääkään järkeä käyttävä tajuaa heti, että saaristossa asuvalla ei ole mitään mahdolllisuuksia kulkea ilman alusta. Mökeille menijät sen sijaan voivat valita, viettävätkö lomat kotona vai saaressa. Saaristolaki sanoo myös oman painavan sanansa siihen, että valtiolla on velvollisuus huolehtia saariston asukkaiden pääsystä töihin, kauppaan, lääkäriin ja kotiin.

Kun kieltävä vastaus tuli molemmilta, pyysin että saisiko edes lisävuoron pitkälleperjantaille, jotta varmasti pääsisimme kotiin, jos matkustajia on yli 50. Jälleen kieltävä vastaus. Kuitenkin, lähes heti kyselyjeni jälkeen, varustamon sivuille tuli ilmoitus 2. pääsiäispäivän ylimääräisestä vuorosta, jotta saaressa olevat kaupunkilaiset varmasti mahtuvat mukaan ja pääsevät kotiin/töihin. Näin vesittyi varustamon ja ELY-keskuksen viesti yhdenvertaisista matkustajista.

Otin sitten yhteyttä liikenneministerin erityisavustajaan, joka saikin aikaiseksi ELY-keskuksen uuden tiedotteen, jossa kehoitettiin kaikkia välttämään turhaa matkustamista yhteysaluksilla pääsiäisen aikaan saaristoon, jotta välttämätön (vakiasukkaiden kulkeminen) turvattaisiin. Tiedä, sitten oliko tiedotteesta hyötyä, sillä monethan olivat jo ajoissa suunnitelleet matkaa saareen. Lopulta torstain kahdessa ja perjantain yhdessä vuorossa Kuutsaloon oli noin 100 matkustajaa. Aiemmin alkuviikosta oli mennyt myös osa pääsiäismatkaajista. Luulen, että maanantaina, 2. pääsiäispäivänä voi hyvinkin olla tuo 100 matkustajaa tulossa pois saaresta, ellei enemmänkin.

Jotta asia saisi selkeää mediahuomiota ja ELY-keskuksen päättäjät joutuisivat muuttamaan kantaansa vakituisten asukkaiden etuoikeudesta astua alukseen, otin vielä yhteyttä ylen paikalliseen radioon, paikalliseen sanomalehteen Kymen Sanomiin sekä lopulta vielä ylen nettisivuillekin tuli valtakunnallinen juttu asiasta. Vieläpä Turun Sanomatkin oli kirjoittaneet oman juttunsa. Tätä artikkelia en ole kylläkään nähnyt. Kaikista epäoikeudenmukaisimpana koen asian siksi, että muualla Suomessa saariston vakiasukkailla on etuoikeus lautoille ja yhteysaluksiin. Ja jos ei ole kaikkialla Suomessa tämä asia näin, niin siihen pitäisi ehdottomasti tulla yhdenmukainen käytäntö. Miksi näin ei siis ole Kotka-Pyhtää -reitillä?

Juttu ylen sivuilla

Olen jutellut/kirjoitellut asiasta nyt muutaman päivän aikana kymmenien ihmisten kanssa. Mukaan mahtuu meriliikenteen ammattilaisia, kunnanvaltuutettu, saaristotoimikunnan edustaja, saarelaisia, kaupunkilaisia, ihmisiä alueilta, jossa ei ole merta lähelläkään jne. Jokaikisen kanta on ollut se, että ilman muuta saaren vakiasukkailla on etuoikeus nousta alukseen ensimmäisinä eikä kilpailla jonossa pääsemisestä kotiin/töihin. Meitä vakituisia töissäkävijöitä on Kuutsalosta kaksi, jotka käytämme päivittäin Otavan palveluja. Aivan uskomatonta, miten me olemme eriarvoisessa asemassa muihin saaristokuntiin nähden Suomessa. Toivon todella, että ELY-keskuksen edustaja lukee tämänkin ja miettii osaltaan, millaista olisi, jos itse ei pääsisi töihin tai kotiin sen takia, että jäisi kulkuvälineestä pois jonossa olemisen takia. Jos näin kävisi mantereella ruuhka-aikaan, liikennöitsijä laittaisi ylimääräisen vuoron poimimaan pysäkille jääneet. Manterella on käytettävissä joukko vaihtoehtoisia kulkuvälineitä, saaristossa asuvalla on vain yhteysalus, jossa Kotkan seudulla on tasan yksi vuoro aamulla ja toinen illalla. Ei parane myöhästyä tai jäädä jonossa viidenneksikymmeneksiensimmäiseksi.

Lopulta, suureksi helpotukseksemme, pitkänäperjantaina oli alle 40 matkustajaa menossa Kuutsaloon. Näin pääsimme kotiin yhdessä pääsiäiseksi, koiriemme luo. Jos matka olisi jäänyt tekemättä, olisimme jääneet kolmeksi vuorokaudeksi mantereelle ja koiramme olisivat olleet saman ajan ilman ruokaa ja hoitoa saaressa.

Tammikuinen meri

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Yhteiskunnan ulkopuolella

Luen joskus lehdistä selviytymistarinoita. Sellaisia, joissa ihminen on kohdannut paljon vastoinkäymisiä. Jokaisella on omat taistelunsa. Niissä kaikissa on yksi yhteinen tekijä. Ihminen käy kyllin syvällä, löytää apua ja saa sisältään voimaa astua eteenpäin. Olen miettinyt noiden tarinoiden jälkeen omaa kriisiäni, johon ei tule loppua. Ei ole sitä apua, vaikka liian syvällä olen ollutkin ja olen yhä. Eikä myöskään tule sisältä voimaa mennä eteenpäin.

Korona aikaan puhutaan uudesta normaalista. Ehkä minullakin on jonkinlainen uusi normaali. Oli vanha normaali ja sitten tuli tämä uusi. Tosin kukaan ei ole antanut minulle ohjeita, miten tästä eteenpäin. Olen joutunut itsekseni soveltamaan elämää ja kokeilemaan, mikä polku vie edes jonnekin päin. Olen tehnyt ratkaisuja. Ratkaisut olisivat voineet olla hyvinkin erilaisia, jopa lopullisia. Niitä eteenpäin vieviä voisi ehkä verrata sisältäpäin tulevaan voimaan. Mietin kuitenkin, missä on se paljon toitotettu yhteiskunnan apu? Ei sitä ole.

Kun itse kehittelee itselleen uutta elämää trauman jälkeen, on kuin kävelisi heikoilla jäillä. Kepin kanssa kokeilee, mistä voi kulkea. Jos upahtaa sulaan, on itse päästävä sieltä ylös. Apua ei tule mistään. En ole kuitenkaan katkera. Yhteiskunnalla ei vaan ole aikaa minulle, traumani on liian tabu systeemille. Niinpä puolestani olen voimakkaasti ja tietoisesti kääntänyt myös oman selkäni yhteiskunnalle. Näin teki myös tyttäreni, joka haki apua omiin ongelmiinsa yhteiskunnan verkostoista. Hän ei apua saanut. Lopulta viimeisen avunpyynnön jälkeen, kun hänet vastoin tahtoaan kotiutettiin, hän sanoi minulle: Äiti, en tiedä selviänkö. Meni muutama kuukausi ja hän päätti elämänsä.

Lueskeltuani vuosia myöhemmin hänen päiväkirjojaan, niistä tuli esiin selkeästi vahva epäluottamus sosiaalitoimeen, psykiatriseen sairaanhoitoon ja apuihin. Häntä ei otettu tosissaan, vaikka hän pyysi apua. Häntä pompoteltiin ikäänkuin ranskalaisin viivoin olevaa suunnitelmaa paperilla. Minulla on itselläni aivan sama fiilis. Kun selkääni hoidettiin keskussairaalassa, vain fysioterapeutti tuntui kuuntelevan minua. Hänkin oli itselleni entuudestaan tuttu ihminen muissa asioissa. Enemmän kuin selkäni kipu, mieltäni painoi tyttäreni menetys, jota ei siis ole vielä tähän päivään asti mitenkään kanssani terapoitu. Olen henkisesti aivan loppu ja kerroin sen silloiselle hoitavalle lääkärille. Vastaus avunpyyntööni saada levätä oli, että kyllä sinä jaksat. Sain kuitenkin lähetteen ADHD asioissa tutkimuksiin ja sitä kautta piti suruakin alkaa hoitaa. Jälleen tuli eteen se, että keskittymisongelmat olivat tärkeämpiä kuin pyytämäni apu suruun.

Onneksi elämässä on ystäviä. Vaikka he eivät ole ‘alan ammattilaisia’, he ovat mukana ainakin kuunnellen. Olen näiden vuosien varrella jutellut ja kirjoitellut lähimpien ystävieni kanssa paljon. Vierellä on kulkenut myös muita saman asian kokeneita ja heitä, jotka ovat muuten olleet läsnä. Sitten on tietysti myös niitä, jotka eivät vaan osaa asettua kuuntelemaan. He kiusaantuvat asiasta. Ymmärrän heitä. On vaikeaa asettua toisen ahdistukseen, kun asiaa ei ole ikinä itse joutunut miettimään. Sitten on vielä se joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta, ovat ensin läsnä ja sitten katoavat. Heidän käytös on minulle arvoitus ja herkkänä ihmisenä sellainen käytös luo pelkotiloja. Enkö olekaan heille riittävä minuna?

Ihmisen matka eteenpäin painava reppu selässä on haaste. Vaikka rakastan fyysisiä haasteita, painitaan henkisen repun kanssa aivan eri mittaluokissa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle todella vaikeita. Eteen on tullut asioita, joista on pitänyt selvitä. Töissä on ollut kiire, lapsillani on ollut erilaisia haasteita arjessaan, äitini tila on ollut ailahtelevainen, koirat ovat sairastaneet paljon ja kaikki muut pikku jutut päälle. Olen ollut voimakkaasti uupunut ja se lisää itsessään jo surun taakkaa. Myös selkä on ollut hankala ja pisteenä i:iin päälle sairastin suht vakavan niveltulehduksen, josta jäi jälkimaininkeja elimistööni. En ole jaksanut blogata, someen kirjoittelen voimakkaasti tunteiden varassa olevia päivityksiä, joista suurimman osan olen poistanut muutama minuutti julkaisun jälkeen.

Katselen merelle. Aistin sen tuoksun, tunnen aaltojen pärskeet ihollani. Syksy saa meren vaahtoamaan, sen pinnan nousut ja laskut näkyvät maisemassa. Ohjaan Marun tyveneen ja katselen joutsenperheen kellumista kiepillä, aamun sarastaessa horisontissa. Minun selviytymiskeinoni. Meri.

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.

Hiljainen suunnittelu

Kuinka vaikeaa, ja vaarallistakin, on sukeltaa veteen, jonka pohjaa et tunne. Syvyys on arvoitus, kivistä et tiedä mitään. Sitä hyppää tuntemattomaan. Siksikin on järkevää, kahlata uusilla rannoilla ja jättää loikkiminen veteen myöhemmäksi huviksi.

Matkaan

Empatia on voimavara ja kyky, joka on harvalla. Kun asettuu toisen housuihin ja kykenee kokemaan asioita, joita itse ei ole koskaan kohdannut, liikkuu erittäin herkällä maaperällä. Yhtä vaikeaa on kertoa syvällä olevista tunteista niin, että vastapuoli pystyy niitä käsittelemään. Kokemukset ja niihin reagointi ovat niin yksilöllisiä. Vielä vaikeampaa kuin kuuntelu ja ymmärtäminen, on kirjoittaminen. Saada aikaan paperille tekstiä, joka kumpuaa voimakkaita koskien pyörteitä, valtavia meren aaltoja, tukahduttavia hiekkamyrskyjä ja murskaavia lumivyöryjä. Tai seesteistä tyventä, kesätuulen lämpöä, hiljaista metsää ja rantahiekan pehmeyttä.

Matka uuteen on kuin kääntäisin Marun keulan tuntemattomille vesille. Tuttua on vesi alla ja ajaminen. Uutta on väylät, veden syvyydet, kivet ja tuulien käytös rantojen läheisyydessä. Miten kertoa uusille lukijoille matkan aikana eteentulevista asioita niin, että hekin pääsevät nauttimaan kokonaisuudesta? Eikä aina tarvita yleisöä. Joskus on vaikeaa kohdata uusi ihminen ja kertoa hänelle, mitä sisällä on. Vaikka ei päästäisi kulkijaa kovinkaan pitkälle eteiseen, on vaikea valaista hämyistä oviaukkoakin.

Olen reilun kuukauden päivät ollut omineni. Töissä tietenkin käyn, näen poikiani ja lähimmille ystäville olen laitellut kuulumisiani itsestäni. Olen kuitenkin tietoisesti kuunnellut sydämeni ääntä ja pysynyt massoista kaukana. Minulle massat eivät tarkoita koskaan fyysistä olemista väkijoukoissa vaan tässäkin tapauksessa läsnäoloa somessa ja yksittäisissä tapaamisissa ihmisten kanssa. En käy mantereella ollessani edes kaupassa. Tähän voimakkaaseen erakkovaiheeseen vaikuttaa moni asia. Yksi on median toitotus koronasta ja ihmisten vouhotus sen asian suhteen. Toinen, vielä voimakkaampi syy on omat ajatukseni, jotka vaativat aika-ajoin täydellistä vetäytymistä kaikesta ylimääräisestä. On annettava itselleen aikaa kuunnella itseään. Siihen ei mahdu silloin kuin lähimmät ihmiset.

Kun olen ollut pitkähkön ajan omassa maailmassani, pystyn keskittymään uuden reitin kulkemiseen. Vie aikaa tutkia uutta, kun ei tiedä, mitä vastassa on. Lopullisesti uuden kanssa pääsee sinuksi, kun höräyttää koneen käyntiin ja kääntää kokan kohti väylää. Ajelee tutkaillen ja oppii samalla reitin. Tälle matkalle en ole katsonut tarpeelliseksi edes yrittää kertoa, miltä se tuntuu, koska on niin vaikeaa löytää empatiaa ja yhtä vaikeaa on osata sanoittaa uutta, puhumalla tai kirjoittamalla. Annan aikaa itselleni vaikka vuoden jos tarpeen. Tämän matkan teen ilman yleisöä. Tai ainakin lähden matkalle, ilman ilmoitusta.

Olen kuitenkin hengissä. Kuvailen kultani kanssa merellä, päivitettelen kotisivujamme omassa tahdissa, käyn töissä, juoksen, koiruuttelen, olen kotisaaressa, olen poikieni kanssa. Jotain on kesäkuun alussa tulossa ulos, valtakunnallisesti. Sen näkee sitten, mitä tuo aviisi tuo tullessaan. Elämä on suloinen matka. Joskus jalkojen alla on kivikkoinen polku, joskus pehmeä rantahiekka. Jokainen kulkee oman polkunsa. On hyvä ottaa kädestä kiinni silloin, kun kulkeminen on raskasta. Ei tarvita sanoja, tarvitaan empatiaa.

Kevät etenee

Minulla on kolmen vuoden sääkalenteri, jota täyttelen päivittäin. Lämpötilat, tuulet, sateet, aurinkopäivät, merivedenkorkeudet jne. Kirjan sivuilta voi katsoa mm. milloin oma Kylänlahtemme syksyisin jäätyi ja milloin se keväällä vapautui jäistä. Sääpäiväkirjaan laitan myös ylös, milloin muuttolinnut palaavat, lajeittain. Siis niiden osalta, joita näemme ja kuvaamme. Löytyypä sieltä sellaisiakin merkintöjä, milloin kevätkalusteet on laitettu terassillemme paikolleen.

Kevään tullen meri avaa meille oman maiseman, tuulineen, väreineen, tuoksuineen.

Marun pulahtaessa mereen, pääsemme taas mielipuuhiimme eli kuvaamaan luontoa mereltä. Tänä vuonna merimatkamme alkoivat kuukautta aiemmin kuin normaalisti, lauhan talven takia. Lintukirjo oli maaliskuun lopulla melkoisen niukka mutta kevään edetessä kuvattavia kohteita tuli päivittäin lisää. Keväisten luonnontapahtumien lisäksi kameramme ikuistavat läpi veneilykauden kotikaupunkimme rahtiliikennettä aina yhtä intensiivisesti. Merellä seuraamme ja ikuistamme toki myös meren vuodenaikojen tuomia liikkeitä. Matalan ja korkean veden tahdistamaa ja tuulien muokkaamaa kotimatkaamme.

Joutsenet eivät tänä keväänä palanneet, ne kun viettivät koko talven saaristossa. Kyhmyjoutsenet ovat olleet sankoin joukoin liikkeellä siis jo viikkoja. Laulujoutsenia olemme bonganneet vain kerran tänä keväänä, lennossa. Kyhmyjen viime vuotiset poikaset ovat näihin päiviin asti joko liikkuneet emojensa seurassa tai suuremmissa poikueissa sisarusten kanssa. Parin viime viikon aikana olemme ikuistaneet useita episodeja, jossa emot ovat hätistelemässä nuoria poikasiaan pois omalta alueeltaan. On aika ryhtyä pesimispuuhiin.

Ensimmäisiä varsinaisia muuttolintuja aloimme bongailemaan siis maaliskuun loppupuolella. Maaliskuun sivuille päätyi ensimmäisen joukossa nokikanoja, telkkäpariskunta ja kanadanhanhia. Hyvin tyypillisiä ensimuuttajia siis. Huhtikuussa meriharakka tutkaili kevättä iloksemme ja pitkänäperjantaina näimme ensimmäiset silkkiuikut ja kuulimme peipon laulavan. Vajaa viikko siitä västäräkki oli saapunut maisemiin. Huhtikuussa yksi suuri ystävämme harmaahaikara kahlaili Vassaarensalmen rannoilla 23. päivä ja heti seuraavana päivänä vastaan ui valkoposkihanhipariskunta. Valkoposkihan pesii hieman kanadanhanhea myöhemmin ja poikaset ovat lentokykyisiä nopeammin, joten oli odotettuakin, että nämä muuttajat tulevat kuukauden kanadalaisia myöhemmin.

Meriharakka Kylänlahden karilla 9.4.2020.

Myös metsäteillä kulkiessamme näemme kevään edistyvän. Leskenlehdet nousivat teiden penkoille iloksemme jo 28.3. Saariston karut ja kiviset metsätaipaleet saivat kevään väriä. Myös pajunkissat piristivät olemassaolollaan rantojen pusikoita. Maaliskuun puolella kuvasimme myös itikoiden tanssia hennossa ilta-auringossa. Säteiden osuessa kohdalle, näky oli hyvinkin kesäinen. Puiden silmut alkavat pullistella ja pihassamme olevat narsissit ja muut sipulikukat lisäävät väriloistoa maisemaan. Mustikoissa ensimmäiset lehdet alkavat hiljalleen suoristella itseään, tosin hyvin supussa ovat vielä kokonaisuutena. Auringon lämpö, joka muutamana päivänä on revitellyt mittareiden elohopeaa jo yli 15 asteen, on saanut myös rantakäärmeet liikkeelle. Ensimmäisen yksilön näin, kun olin Lumin kanssa juoksemassa huhtikuun 22. päivä. Kaveri pötkötteli koko pituudeltaan keskellä lämmintä hiekkatietä. Tullessamme kohdalle, se ei vaivautunut edes siirtymään. Sen liikkeet olivat hyvinkin kohmeat vielä. Ohitimme käärmeen rauhassa noin metrin päästä. Myös kimalaiset ja kärpäset ovat suoristelleet siipiään ensilennoilla jo reilun viikon ajan.

Kevään ilopisarat, leskenlehdet.

Itikat tanssivat ilta-auringon haaleissa säteissä jo maalikuussa, valmistautuen kesään.

Luonnon tarkkaileminen merellä ja metsässä on meidän mielipuuhaa. Se on paitsi iloa antavaa ja palkitsevaa, myös hyvinkin terapeuttista. Tänä keväänä olen useaan otteeseen tuntenut hallitsemattomuutta arjessa. Mieli laukkaa levottomasti ja epävarmuus ravistelee normaalia olemista. Usein mielen liiallinen herkkyys ajaa minut tilaan, jossa en syö, en nuku enkä toimi. Niin oli käydä tämän koko maailmaa koettelevan kriisin takia. Lopulta istuin alas ja kirjoitin itselleni pitkät pätkät arjen hallinnasta. Mietin, mikä saa minut hermostuneemmaksi ja mikä taas rauhoittaa. Lopulta päädyn muutamaan muutokseen, johon itse pystyn vaikuttamaan.

Aktivoin itseni luonnon seuraamisen suhteen tasolle kymppi. Luonto antaa muuta ajateltavaa. Karsin arjestani vain kaksi asiaa. Somen kokonaan ja uutisten jatkuvan seurannan. Katson vain kahdesti päivässä koronatilanneuutiset. Lisäsin lenkkejä koirien kanssa ja lisäsin myös juoksukilometrejä. Näillä muutoksilla olen psyykannut itseni jaksamaan omassa arjessani. Ihminen yksilönä tarvitsee tunteen, että hallitsee omaa elämää. Koskaan se ei ole kokonaan hallittavissa mutta tunne, että itse päätät, mitä silmilläsi näet ja mitä korvillasi kuulet, on rauhoittavaa. Meitä ei ole kielletty kulkemasta luonnossa. Itse kannustan aistimaan ympärillämme olevaa luontoa kaikin astein. Elämä on hetkessä, ei tilastoissa.

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Isovesi

Jos laitat kasvimaalle siemeniä liian tiheästi, kasvaa sato liian tiuhaksi, eikä yksittäinen yksilö pääse kukoistamaan, oikeuksiinsa. Sato jää vajaaksi. Pahimmassa tapauksessa jäädään kokonaan ilman kukintoa ja ilman hedelmää.

Meri on ollut poikkeuksellisen korkealla tänä talvena. Tämän talven poikkeuksellisuudesta on riittänyt juttua muutenkin. Lauha, lumeton, jäätön, tuulinen ja sateinen talvi. Näin siis Suomen etelärannikolla ja siten myös täällä saaristossa. Tilastoja tutkiessani edellisen kerran isovesi käväisi Kuutsalon rannoilla syyskuussa 2018, jolloin vesi nousi 26. päivä 122 cm:n ja 27. päivä 101 cm:n lukemiin. Isolla vedellä tarkoitan nyt metriä ja sen ylittäviä plussalukemia normaalista meriveden korkeudesta. Tänä talvena isoja vesiä on sitten mahtunut kalenteriin monta. Joulukuussa 2019 vesi ylitti kahdesti rajan, lukemien ollessa 104 ja 100 cm. Tammikuussa se kävi kerran 118 cm:ssä. Helmikuu alkoi sitten jo hätyytellä ennätyksiä isojen vesien määrien suhteen. Merivesi näet käväisi kuudesti yli metrissä. Lukemat seilasivat 103 ja 131 cm:n välillä.

Suomessa suurimmillaan vedenkorkeusvaihtelut ovat Pohjanlahden ja Suomenlahden pohjukoissa. Kuutsalon vedenkorkeustiedot tulevat Haminan mittauspisteestä. Mittauspisteen ennätykset ovat + 197 cm (9.1.2005) ja – 116 cm (20.3.1928). Itämeren vedenkorkeusvaihteluun vaikuttavat hitaat kokonaisvesimäärän muutokset, jotka tapahtuvat Tanskan salmissa vesimassojen liikkuessa sisään ja ulos valtamereltä. Myös lyhytkestoiset paikalliset vaihtelut vaikuttavat meriveden korkeuteen. Näitä ovat pääasiassa tuuli ja ilmanpaine sekä talvella jääolosuhteet. Tuuli vaikuttaa pohjukoissa kasaamalla vettä niihin. Ilmanpaineista matala nostaa ja korkea laskee vedenpintaa. Nyt, kun talvi on ollut itäiselläkin Suomenlahdella jäätön, tuuli on siis päässyt vaikuttamaan merivedenkorkeuteen.

28.4.2019 oli todella matala vesi, kuvassa noin -70 cm.

22.2.2020 nähtiin sitten toinen ääripää eli isovesi. Kuvassa lukemat hipovat metriä plussalla.

Ilmastonmuutos lienee yksi selittävä tekijä voimakkaiden ja jatkuvien tuulien syntyyn valtamerillä. En kuitenkaan ota tässä blogissa kantaa siihen, mikä on syy ja mikä seuraus ilmastonmuutoksen kautta. Selvää kuitenkin on, että tuulisuus on ollut poikkeuksellisen voimakasta ja jatkuvaa läpi koko tämän talven. Kun vielä suuntakin on ollut pääasiallisesti lounaasta, ei jääne enää epäselväksi isojen vesien määrät. Matalapainetta on myös riittänyt.

Mitä sitten käytännössä tapahtuu, kun vesi nousee? Laiturit on tehty tietyn korkean- ja matalanveden rajojen puitteissa. Koska tämänkorkuiset isot vedet eivät ole tyypillisiä, useat kiinteät laiturit ovatkin jääneet pinnan alle meren noustessa. Kiinteät laiturit itsessään eivät ole vaarassa pinnan alle jäädessään, mutta kaikki irtoava, kelluva ja ei kelluva, tavara on sitten eri juttu. Saaressa usean kiinteän laiturin jatkona on uivalaituri. Nyt, kun isot vedet osuivat talveen, lähes kaikki uivat laiturit ovat olleet kellumassa irrotettuina. Jos laiturit ovat kiinni toisissaan, saattaa niistä hyvinkin loppua ketjut kesken, jolloin tuhoja pääsee käymään tuulen vaikutuksesta uivien laitureiden kiinnikeisiin. Myös kaikki rannoilla, meren läheisyydessä oleva irtotavara on vaarassa huuhtoutua mereen. Itseasiassa, normaalilla vedellä on vaikeaa arvioida korkean veden rajoja. Mutta on sitä oltu kerran jos toisenkin tänätalvena kuvaamassa ja pelastelemassa irtotavaraa rannoilta.

Isot vedet ovat maakaupoissa ostajan markkinat. Maapinta ala pienenee, joten tontin hinta laskee. Tätä asiaa en lapsena veljeni kanssa miettinyt, kun huomasimme veden nousevan. Parasta huvia oli silloin ottaa soutuvene ja soutaa oman rannan kiinteän laiturin yli. Tunne oli kutkuttava, vaikka itse soutumatka oli pieni. Tuntui jännältä ajatella, että normaalisti kävelemme veneen alla olevalla laiturilla. Myös Kylänlahden keskellä kohoava karikko sai meidät aina vieraikseen. Soudimme sen yli kerran jos toisenkin isojen vesien aikaan. Lapsen mieli on aina täynnä pieniä seikkailuja.

Jos puutarhan sato jää olemattomaksi, kun sinne survotaan liikaa siemeniä liian lähekkäin, jää myös merellä näkemättä kivien paikat. Minusta merestä nousevat kivet ovat kuin puutarhamaasta nousevat hyötykasvit. Kivien paikat kertovat ja näyttävät väylää. Kun on liikaa vettä, jäävät kivet piiloon ja tuttuakin tutummat väylät muokkaantuvat erinäköisiksi. Nykyiset kännykkäsovellukset merikortteineen kertovat kivien sijainnista normaalilla vedellä. Väylän vieressä siis saattaa olla merkittynä kivi, joka on näkyvissä. Kun siitä sitten ajaa isolla vedellä, pitää muistaa, ettei kivi olekaan enää näkyvissä, vaan kymmeniä senttejä pinnan alapuolella.

Isoja vesiä seuraa jossain vaiheessa pakosti sitten pienet vedet. Välissä tietenkin se normaalikin. Menneellä vuosisadalla maankohoaminen on ollut merennousua voimakkaampaa koko Suomen rannikolla. Viime aikoina ja erityisesti tulevaisuudessa merennousun kiihtyminen muuttaa tilannetta. Jossain vaiheessa lienee pakollista mittailla ja päivittää normaalille vedelle uusi kohta. Sitä ennen rannalla ollessamme kameroilla on puuhaa isoilla ja pienillä vesillä. Merellä ollessa, maltti ja tarkkaavaisuus ovat valttia. Maisema muokkaantuu uudenlaiseksi meriveden korkeuden vaihtelun myötä.