Avainsana-arkisto: erakkous

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Hiljainen suunnittelu

Kuinka vaikeaa, ja vaarallistakin, on sukeltaa veteen, jonka pohjaa et tunne. Syvyys on arvoitus, kivistä et tiedä mitään. Sitä hyppää tuntemattomaan. Siksikin on järkevää, kahlata uusilla rannoilla ja jättää loikkiminen veteen myöhemmäksi huviksi.

Matkaan

Empatia on voimavara ja kyky, joka on harvalla. Kun asettuu toisen housuihin ja kykenee kokemaan asioita, joita itse ei ole koskaan kohdannut, liikkuu erittäin herkällä maaperällä. Yhtä vaikeaa on kertoa syvällä olevista tunteista niin, että vastapuoli pystyy niitä käsittelemään. Kokemukset ja niihin reagointi ovat niin yksilöllisiä. Vielä vaikeampaa kuin kuuntelu ja ymmärtäminen, on kirjoittaminen. Saada aikaan paperille tekstiä, joka kumpuaa voimakkaita koskien pyörteitä, valtavia meren aaltoja, tukahduttavia hiekkamyrskyjä ja murskaavia lumivyöryjä. Tai seesteistä tyventä, kesätuulen lämpöä, hiljaista metsää ja rantahiekan pehmeyttä.

Matka uuteen on kuin kääntäisin Marun keulan tuntemattomille vesille. Tuttua on vesi alla ja ajaminen. Uutta on väylät, veden syvyydet, kivet ja tuulien käytös rantojen läheisyydessä. Miten kertoa uusille lukijoille matkan aikana eteentulevista asioita niin, että hekin pääsevät nauttimaan kokonaisuudesta? Eikä aina tarvita yleisöä. Joskus on vaikeaa kohdata uusi ihminen ja kertoa hänelle, mitä sisällä on. Vaikka ei päästäisi kulkijaa kovinkaan pitkälle eteiseen, on vaikea valaista hämyistä oviaukkoakin.

Olen reilun kuukauden päivät ollut omineni. Töissä tietenkin käyn, näen poikiani ja lähimmille ystäville olen laitellut kuulumisiani itsestäni. Olen kuitenkin tietoisesti kuunnellut sydämeni ääntä ja pysynyt massoista kaukana. Minulle massat eivät tarkoita koskaan fyysistä olemista väkijoukoissa vaan tässäkin tapauksessa läsnäoloa somessa ja yksittäisissä tapaamisissa ihmisten kanssa. En käy mantereella ollessani edes kaupassa. Tähän voimakkaaseen erakkovaiheeseen vaikuttaa moni asia. Yksi on median toitotus koronasta ja ihmisten vouhotus sen asian suhteen. Toinen, vielä voimakkaampi syy on omat ajatukseni, jotka vaativat aika-ajoin täydellistä vetäytymistä kaikesta ylimääräisestä. On annettava itselleen aikaa kuunnella itseään. Siihen ei mahdu silloin kuin lähimmät ihmiset.

Kun olen ollut pitkähkön ajan omassa maailmassani, pystyn keskittymään uuden reitin kulkemiseen. Vie aikaa tutkia uutta, kun ei tiedä, mitä vastassa on. Lopullisesti uuden kanssa pääsee sinuksi, kun höräyttää koneen käyntiin ja kääntää kokan kohti väylää. Ajelee tutkaillen ja oppii samalla reitin. Tälle matkalle en ole katsonut tarpeelliseksi edes yrittää kertoa, miltä se tuntuu, koska on niin vaikeaa löytää empatiaa ja yhtä vaikeaa on osata sanoittaa uutta, puhumalla tai kirjoittamalla. Annan aikaa itselleni vaikka vuoden jos tarpeen. Tämän matkan teen ilman yleisöä. Tai ainakin lähden matkalle, ilman ilmoitusta.

Olen kuitenkin hengissä. Kuvailen kultani kanssa merellä, päivitettelen kotisivujamme omassa tahdissa, käyn töissä, juoksen, koiruuttelen, olen kotisaaressa, olen poikieni kanssa. Jotain on kesäkuun alussa tulossa ulos, valtakunnallisesti. Sen näkee sitten, mitä tuo aviisi tuo tullessaan. Elämä on suloinen matka. Joskus jalkojen alla on kivikkoinen polku, joskus pehmeä rantahiekka. Jokainen kulkee oman polkunsa. On hyvä ottaa kädestä kiinni silloin, kun kulkeminen on raskasta. Ei tarvita sanoja, tarvitaan empatiaa.