Avainsana-arkisto: ADHD

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Saaristolaisen ajatuksia lehden sivuilla

Paikallislehden toimittaja halusi tehdä minusta jutun lehteen. Ei siis vartavasten minusta vaan aiheesta saaristossa asuminen ja siinä sivussa vielä työssäkäyntikin sieltä käsin. Koska asun saaressa ja käyn sieltä käsin mantereella töissä, olin siten hyvä haastateltava. Minusta aihe oli tärkeä ja siksikin suostuin haastatteluun. Paljon puhutaan saaristoasumisen elvyttämisestä ja juuri tällaiset tilanteet täytyy käyttää hyödyksi, että saadaan asiaa eteenpäin.

Olen tähän mennessä saanut luetuksi paperiseen lehteen kirjoitetun version. Juttu on laitettu myös digitaalisesti luettavaksi nettiin mutta tätä en ole päässyt vielä lukemaan. Halusin painottaa haastattelussa sitä, että saaristolaisille tärkeät yhteysalusvuorot saataisiin muokattua niin, että oikeasti saaresta käsin kykenee päivittäin mantereella töissä käymään. Nythän näin ei ole vaan mekin joudumme olemaan pois kotoa 1-2 päivää viikossa, kun vuoroja ei ole vähintään kahta joka viikonpäivälle. Toinen tärkeä asia paperisessa versiossa oli tuotu esiin. Kun asutaan tai mökkeillään saaristossa, on ehdottoman tärkeää elää siellä saariston herkän luonnon ja sen infran ehdoilla. Vaikka saaaristoasumista elvytetään, ei ole tarkoitus siirtää kaupunkia saareen. Saaressa eletään siis saariston ehdoin. Autot ja meteli eivät kuulu siihen ympäristöön.

On hieman ristiriitaista puhua saaristoasumisen elvyttämisestä, jos ei mahdollisteta ensin sitä, että työikäiset ja lapset pystyvät saaresta käsin kulkemaan palvelujen, koulujen ja työpaikkojen luo mantereelle. Kukaan ei edes ala miettimään kokonaanmuuttamista saareen nykyisillä yhteysalusvuoroilla. Paljon olen kuullut purnausta kaupunkilaisilta siitä, että aluksilla kulkemiset ovat maksuttomia. Ihmiset kiukuttelevat eriarvoisuudesta. Yhteysalus on tien korvike. Se, mikä kaupunkilaiselle on itsestäänselvyys, sitä saarelaisella ei ole. Tie töihin, kouluun, kauppaan. Yhteysalus on, etenkin kelirikko- ja jääkautena, ainut tie, jonka avulla pääsemme palveluiden luo, ja töihin. Ei liene siis eriarvoista, kun mantereella tiestöä ylläpidetään verovaroin. Saaren ja mantereen välistä tiestöä samoin ylläpidetään verovaroin, yhteysaluksen muodossa. Sitä paitsi jokainen, asuinpaikkaan katsomatta, on tervetullut Otavan ja Teklan kyytiin. Suosittelen sitä monestakin syystä mutta eritoten kauniiden merimaisemien ja sen käsityksen saadakseen, millaista matkaa siellä asuvat taittavat päivittäin. Ja Otavan miehistö on aivan napakymppi.

Koska olen kaaosmaisten ajatusten keskellä jatkuvasti, voi olla, etten pysty yhdellä kertaa kertomaan kaikkea, mitä haluaisin. Haastatteluhetkellä huomasin tämän moneen otteeseen. Lehtikirjoituksessakin mainittu ADHD on ollut hyvin painava syy siihen, että muutin pysyvästi saareen. En kykene elämään kaupungin hälyssä, kiireessä ja ihmismassojen keskellä. Ääniyliherkkänä, jatkuvasti levottomasti liikehtivänä ja joskus itselleni vaarallisen sähläämistavan omaavana olen liikkuva tapaturmapommi. Saaressa on turvallista olla. ADHD:ni ei ole vielä saanut pistettä i:in päälle, joten tutkimukset jatkuvat. Etenkin siltäosin, miten minua pystyttäisiin auttamaan, jotta saisin edes luettua lehden. Arkeni on kovin poikkeavaa tavallisesta ja siksi saariston suojissa tunnen olevani omassa maailmassani.

Yhden selkeän virheen haluan tuoda esiin, jota ei tietenkään saa enää painetusta versiosta pois. Lehtijutussa oli maininta iäkkäästä äidistäni. Äiti on hyvässä kunnossa mutta monen asian yhteisvaikutuksesta hän ei ole enää saaressa käynyt. Kun luin artikkelista kohdan, jossa omat maani ja äidin maani oli laskettu yhteen ja virheellisesti koko määrä oli liitetty minuun rakennuksineen, tuli paha mieli. Minulla on oma tontti ja vaikka äitini tontti on siinä aivan kiinni, en tietenkään omista sitä, eikä se tulevaisuudessakaan jää yksin minulle. En ehkä osaanut selkeästi painottaa toimittajalle tätä asiaa? Mie saan käyttää äitini rantaa, jossa Marukin on laiturissa. Omaa rantaa minulla ei ole. Äidilleni on ollut kautta-aikain tärkeää nämä asiat. Onneksi kuitenkaan tämä kömmähdys ei muuta ajatuksiamme toistemme suhteen. Äiti on kultainen.

Toinen, lähinnä humoristinen kömmähdys jutussa oli soutumatkaan liittyvä aika. Jutussa kerrottiin ajasta, jonka käytimme soutaessamme saaren ja mantereen väliä, kun Maru oli viisi ja puoli viikkoa telakalla. Toimittaja oli muistanut aivan oikein ensimmäisen ajan, jonka käytimme soutaessamme pikkuveneen Sapokkaan. Tällöinhän siis soudimme kotilaiturista Kuutsalon itäpuolelta, pohjoiskärjen ohi, pikkusaarien vieritse laivaväylän yli Kotkaan. Aikaa siinä todella meni 2 tuntia 10 minuuttia. Mutta sitten sen kolme viikkoa, joka soudimme Sapokasta Mulliin ja illalla toiseen suuntaan, aikaa meni vain tunti suuntaansa. Emme siis soutaneet joka päivä saaren ympäri omaan laituiriin vaan Mulliin, josta kävelimme kotiin metsän läpi. Tämänkin kömmähdyksen voisin ottaa omalle kontolleni, sillä puheeni on niin nopeaa ja ajatukseni vaihtaa aihetta sellaisessa tahdissa, ettei minua tulkitse täysin oikein kuin toinen ADHD. Tämän olemme mieheni kanssa todenneet useaan otteeseen. Kun nuorin poikani juttelee kanssani, ulkopuolinen kuuntelija putoaa kärryiltä ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Mie ja poikani sen sijaan puhua pälpätämme tunnin jos toisenkin, ymmärtäen ja pysyen kelkassa. Pojallanikin on ADHD.

Yhtä kaikki, haastattelu, kuvattavana oleminen ja lehtijuttu olivat hieno kokemus, joka ei tule jäämään viimeiseksi. Meillä iti toimittajan kanssa toinen aihe, joka ehkä näkee päivänvalon. Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena ja oppia ottaneena, olen valmiimpi seuraavaan. Kuinka tärkeää on kuunnella saariston ääntä. Ja kuinka tärkeää on muistaa, että painettukaan sana ei aina ole virheetöntä. Tätä asiaa painotan aina itselleni, kun kirjoitan blogeja. Mieheni lukee jutut ja korjaan ajatuskaaokseni virheet mahdollisimman pian. Toivon tietysti sitä, että lehtikirjoitus, etenkin se digipainos, toisi ihmisiä vierailemaan sivuillamme. Koetamme parhaamme mukaan tuottaa kuvia saaristosta, mereltä ja kaikesta, mikä liittyy kahden saaressa asuvan elämään. Täällä blogin puolella on sitten saariaiheiden lisäksi tekstiä, joka kumpuaa elämäni vaikeista asioista. Asioista, jotka osittain ovat saaneet minut pysyvästi saaristolaiseksi. Kun yksi on poliisi, toinen siivooja, kolmas arkkitehti, neljäs merikapteeni, mie olen lehdenjakaja ajatuksieni kanssa, jotka haluan jakaa lukijoideni, tukijoideni ja niiden ihmisten kanssa, jotka tarttuvat ajatukseen. Tarttuvat käteeni.

Uutisia

Katselen päivittäin uutisia. Siis katselen, en lue. En lue, koska se on minulle vaikeaa. Tai no, jotain uutisia selaan myös lukemisen oloisessa tilassa: Urheilua, etenkin jalkapalloa, yleisurheilua ja hiihtoa sekä luontoon liittyviä uutisia. Nämä uutiset ovat usein lyhyitä tai täynnä numeroita, joiden omaksuminen keskeltä tekstiä on helppoa. Numeropaljous lyhentää itse kirjoitettua tekstiä. Muista uutisista silmäilen vain otsikot. Joitakin uutisia tietoisesti kartan, kuten ulkomaat ja finanssiuutiset. Ne ahdistavat minua.

Se, miksen lue uutisia, johtuu pitkälti keskittymisongelmastani, ADHD:sta. Tätä on kompannut vuosikymmeniä oppimisongelma. Kun en ole selvillä maailmaa kannattelevista palkeista, en pysty tajuamaan esimerkiksi politiikkaa, uskontoja, sotien syitä tai rahavallan koukeroita. Olen suurimmaksi osaksi ulkona kaikesta tajuamisesta, koska en pystynyt kouluaikana oppimaan noita asioita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen koettanut oppia jotain noista, jotta pystyisin keskustelemaan omien lapsieni kanssa nykymaailman menosta ja siihen vaikuttavista asioista. En koe, että lapseni tai muu maailma olisi järkiperäisesti minua edellä. En koe siis itseäni tyhmäksi. Olen vain olosuhteiden uhri siinä mielessä, ettei minulle ole annettu palikoita oppia asioita lukemalla. Eikä minulla ole koskaan ollut kykyä keskittyä kuuntelemaankaan opetusta. Minun tehtäväni on tehdä asioita.

Mieheni opettaa minua kärsivällisesti näissä asioissa. Kyselen häneltä lähes päivittäin syitä ja seurauksia kuin pieni tyttö. Olen sen verran sisäänpäin kääntynyt, etten kysele yleisesti muilta ihmisiltä näistä asioista. Tiedostan itse ongelmani, mieheni tietää sen ja tietenkin myös lapseni. Jos ottaisin tietämättömyyteni puheeksi hyvänpäiväntuttujen kanssa, voisin saada joukon epäilyttäviä katseita. Ja lopulta minun pitäisi alkaa selostamaan historiaani siitä, miksen ymmärrä aivan tavallisia, jokapäiväisiä kytköksiä yhteiskunnasta.

Yhdessä asiassa olen erittäin hyvä. Se on tekemisen kautta oppiminen. Kun saan itse tehdä, opin yllättävänkin nopeasti ja hyvin asiat. Itse tehtynä olen oppinut mm. veneilyn taidot, veneen huoltamisen taidot, autolla ajamisen, urheiluun ja terveyteen liittyvät monet, monet asiat. Myös lastenhoidon, heidän kanssa kommunikoinnin ja heidän mielipiteidensä kuuntelun ja käsittelyn olen oppinut tekemällä. Neljän lapsen äitinä liki kolmessakymmenessä vuodessa tilanteita, tapahtumia ja asioita on tullut kyllä riittämiin.

Lasten kanssa eteen tulee pakostikin myös tilanteita, joita ei toivoisi tulevan. Neljä erilaista persoonaa kehittyy eritahtisesti ja erilaisia asioita kokeillen. Niitä uutisia en voi karttaa. Niiden kanssa eletään ja otetaan vastaan kunkin lapsen ilot ja surut sellaisina kuin ne annetaan. Kun kotimaan ja maailman uutiset tuottavat tuskaa, lasten elämän ei-niin-toivotut -tapahtumat kasvattavat tuskan kautta rakkautta. Lapsi on yhtä rakas, tapahtui mitä tahansa. Emme voi muuttaa lapsiemme kokemia ja kokeilemia asioita mutta voimme tukea heitä vaikeissa tilanteissa. Olemalla yhtäaikaa järkeviä (nuoren mielestä saarnaavia) aikuisia ja ymmärtäviä samoihin housuihin asettuvia kanssaeläjiä. Tämä koskee kaikkia lapsia ja nuoria, ei vain omia.

Vaihtaisinko koskaan neljä lastani neljään marsuun tai akvaariokalaan? Kuinka helppoa elämä olisi, kun laittaisi päivittäin ruokaa marsun häkkiin tai ripottelisi vedenpinnalle ruokahippuja. Marsujen kanssa voisi seurustella ja laittaa ne sitten häkkiinsä takaisin ja lähteä muille asioille. Kalojen kanssa seurustelukin puuttuisi. Kerran viikossa vaihtaisi pahnat häkkiin tai imuroisi vesi-imurilla pohjahiekan puhtaaksi. En vaihtaisi. Kukaan ei ymmärtäisi helppoudesta yhtään mitään, jos aina ja kaikki olisi helppoa. Ei ole päivää ilman yötä, eikä lämmintä ilman kylmää. Ei ole myöskään iloa ilman tuskaa. Ja rakkautta ei olisi ilman rakastamisen kohdetta.

Reppuselässäni on kipu

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.

Matkaako sinun vieressä säheltäjä?

Kuinka usein törmääkään tilanteeseen, jossa on väärinymmärretty ihminen. Jossain tapauksissa syynä on jokin elimistöllinen poikkeus valtaväestöstä, jota sen kantajakaan ei itse tiedosta. Ei siis välttämättä sairaus vaan elimistön ominaisuus käsitellä asioita. Itselläni se on ADHD. Tuo sanahirviö on ollut vuosia kevyt heitto, jos ja kun sähelsin jotain. Tokaisin usein itselleni, että mulla on varmaan ADHD, kun sählään.

Kaikkea ei voi laittaa ADHD:n piikkiin mutta näin jälkikäteen, diagnoosin saatuani, olen ymmärtänyt vuosien takaista käytöstäni. Miksi vain jumitin ja toisaalta, miksi menin pää kolmantena jalkana kuurona ja kovaa. Miksi ihmissuhteiden ylläpito oli vaikeaa, miltei mahdotonta, miksen pystynyt oppimaan kuten muut ikäiseni ja miksi mieli oli jatkuvasti levoton, kuullen ympärillä pyörivät kymmenet keskustelut, käsitellen yhtä aikaa kymmeniä asioita, ja spurttaillen eteenpäin vain niissä asioissa, jotka saivat ajatukseni lentoon.

ADHD ihminen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka pitää kiinni. Ihmisen, jolle tuo vilkas, touhuava sähläpää on tärkeintä. Nuorempana vihasin itseäni juuri siksi, että koin olevani tyhmä, koska en pystynyt oppimaan perinteisin menetelmin mitään. Ainut minkä osasin erittäin hyvin, oli liikkua. Kävellä, juosta, pyöräillä, uida, hiihtää. Mitä enemmän olin liikkeessä, sitä paremmin pystyin keskittymään. Toinen voimavarani oli luovuus. Kirjoitin, piirsin, lauloin, tanssin. Tämä pätee nykytilaanikin täysin. Samoin työ, jossa liikun, on minua varten. Onnekseni olen löytänyt sellaisen.

Kun saa tiedon (diagnoosin) ominaisuudestaan, joka vaikuttaa näinkin kokonaisvaltaisesti arkeen, kuten ADHD, voi alkaa työstämään tapoja, joiden avulla arki ja koko elämä helpottuu. Niin itsellä kuin läheisilläkin. Minulle kaikkein vaikeinta on keskittyminen, paikallaanolo ja oleminen äänien seassa. Kun koetan lukea jotain, ajatukseni lähtevät harhailemaan jo kolmannen lauseen jälkeen. Ajatukset pomppivat kaikessa, mitä mieleen ylipäätään voi tulla. Paikallaan oleminen on tukalaa. Jos joudun istumaan vaikkapa lääkärin odotustilassa, en kykene olemaan paikoillani. Kävelen, vaihdan asentoa, kirjoitan, tutkin puhelintani, puhun tuntemattomien kanssa, tuskastun ja alan tehdä lähtöä ennen kuin pääsen sisään.

Tukalinta on olla äänimaailmassa. ADHD ihminen kykenee poimimaan äänijoukosta kymmeniä keskusteluja. Voi kokeilla, millaista se on, laittamalla 5 eri radion keskustelukanavaa päälle ja koettaa siinä kuunnella kaikkia yhtä aikaa. Äänimaailma myös ahdistaa, jos joutuu olemaan paikoillaan. Äänet ikään kuin vyöryvät yli, eikä niitä saa poissuljettua kuuloltaan. Siksi asun erakkona saaressa. Täällä ei kukaan keskustele, ei ainakaan päällekkäin kenenkään kanssa. Täällä ei ole autojen ääniä, musiikkia, kenkien kopinaa asfaltilla. Täällä ei pauku, narise eikä vihellä mikään.

Kun ei pysty keskittymään, hidastuu. Ei saa mistään tekemisestä kiinni. Mitään ei kykene aloittamaan, sillä keskittymisen puute johtaa mahdottomuuteen tehdä aloite. Oli kyse sitten tiskaamisesta, opiskelusta, lastenhoidosta tai mistä vaan. Joko kaikkea on liikaa tai sitten ADHD-ihminen on löysä, mitään aikaansaamaton, kauas tuijottava olento. Eikä hän voi sille mitään. Jos puoliso siinä vaiheessa alkaa nalkutuksen, huutamisen, vähättelyn ja syyllistämisen, ollaan tilanteessa, jossa ADHD ihminen väistää voimakasta äänimaailmaa ja tuntee itsensä vielä huonommaksi, syyttä ja turhaan.

Käytän nykyään apunani lyhyitä tekemisiä ja kalenteria. Tukenani on aina ollut vahva haluni kirjoittaa ja analysoida tekemisiäni, joten tuota luontaista taipumusta käytän hyödykseni, jotta arki ADHD:n kanssa olisi siedettävämpää. Kirjaan siis itselleni kevyen suunnitelman, raskaan sijaan, jonka mukaan etenen viikoittain. Oli kyse sitten omasta liikunnasta, koirien treeneistä tai vaikkapa ihmisten kanssa kohtaamisista. Kun kalenteri on käytössä, on helpompi aloittaa. Juuri tässä kohtaa koen, että olen väärinymmärretty. Miksi tuo nainen kokoajan tuijottaa puhelintaan kuin teini? Eikö hänellä ole mitään muuta elämää? Niin. Puhelimestani löydän tekemiset ja puhelimeni on levottomuuteni lääkäri, pienillä asioilla, joita voin sen avulla tehdä, kun en pysty olemaan paikoillani.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin perhe, joka tiedostaa ja ymmärtää taipumukseni. Ja sen, etten voi muuta, vaikka haluaisinkin. Mieheni on rauhallinen ja ohjaa minua, kun hän näkee, että alan sinkoilla. Samoin hän antaa minun olla flegmaattinen, sen tilan tullessa päälle. Hän itseasiassa on minun oppikirjani. Hän kertoo minulle asioita kuvin, elein ja kulkemalla kanssani luonnossa. Hän antaa minun oivaltaa ja kysellä asioita, jotka olisi pitänyt systeemin mukaan oppia 15-vuotiaana. En kyennyt silloin mutta nyt, mieheni avulla, kykenen. Hän vahvistaa niitä puoliani, jotka ovat hallinnassani mutta joita en saa ulos keskittymiskykyni puutteen takia. Ja kun onnistun, vahvistuu mieleeni jälki, että olen osannut tämän ennenkin. Myös poikani antavat minun olla minä. Liikkuvainen, puhelias, laulavainen äiti, joka on vähän sählä. Tämä oma perhe ja sen tuki on kaiken a ja o ADHD-ihmiselläkin.

Piikkipusikon läpi

Mikä on kehityksen jarru? Tarkastelen sitä nyt lähemmin yksilötasolla. Voin heittää ainoastaan itseni esimerkiksi, muiden puolesta on huono sanoa mitään. Kaikilla ihmisillä ei suinkaan samat asiat estä kehittymistä. Tunnen kovin usein, etten kehity haluamissani asioissa. Poljen paikoillaan. Usein, liiankin usein vaihdan vaihdetta liian nopeasti, todeten törmääväni mahdottomuuteen. On varmaan useita pikkutekijöitä, jotka rakentavat tämän mahdottomuuden linnan minun ja kehittymiseni väliin. Eihän mikään kokonaisuus ole tehty vain parista osasta. Kuitenkin on kaksi suurempaa ilmiötä, jotka vaikuttavat omaan polskutteluuni kehittymättömyyden pintavesissä.

Henkisellä puolella ongelmani ovat nautintojen sallimattomuus. Ne ovat siis visusti kiellettyjä ja ainut tapa edetä on juosta piikkipuskan läpi. Mitä enemmän piiskaan itseäni eteenpäin, sitä varmemmin valitsen mahdollisimman leveän ja piikikkäistä piikikkäimmän pusikon, jonka läpi ängen. Mitä enemmän haastetta, sen tyytyväisempi olen. Mutta lopulta vuodan niin paljon verta kymmenistä pienistä haavoista, että joudun pysähtymään ja sitomaan itseäni. Tai jopa sidotuttamaan. Kun koen helpotusta saadessani haavani umpeen, tunnen yhtäaikaisesti vihaa. Kohtaan hetken, jolloin sallin itselleni nautinnon, joka taas sotii periaatteitani vastaan ja kierros alkaa alusta. Jos jatkuvasti kiertää ympyrää, palaten aina jossain vaiheessa alkuun, ei kehity.

Elämän labyrintti ei onneksi ole pelkkä ympyrä, vaikka silloin tällöin tuntuu, ettei tavoitetta saavuta millään. Kun sitkeästi jatkaa eteenpäin, kehittyy ja löytää uuden väylän.

Toinen, vielä suurempi möykky kehittymiseni edessä on keskittymiskyvyn puute tai sen lyhyys. Tämä on hyvin tuttu seuralainen. Kehityksen eksponentiaalisella radalla se on kuitenkin tasakattoinen este viivan liki kohtisuoralle kohoamiselle. Jos vielä piikipuskien koko ja niiden läpi menemisen vauhti on hallittavissani, keskittymiskyvyn ailahtelevuus ei ole. Vaikka kuinka istuisin nenä kiinni kirjassa, tuntikausia, mitään ei kulje sivuilta sisääni. Missään kohti eivät kirjojen lauseet muutu aivoissani kehittymisen siemeniksi. Tämä on asia, joka todella kaihertaa minua. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisempi olen. Tajuan, mitä kaikkea tietoa ilman olen elämäni aikana jäänyt. Kehittymistä ei ole siis tapahtunut opiskelemallakaan.

Kehittymisen kalliokiipeily ja keskittymiskyvyn sileä seinämä. Minun suuri haasteeni elämässä.

Noiden kahden lisäksi on joukko pienempiä seuralaisia, jotka haluavat vain heitellä rantapalloa kuralätäkössä. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin. Saatan tehdä hyvinkin nopeasti päätöksiä asioissa mutta lopulta nuo pikapäätökset ovat kuin pituushyppääjän floppi. Kovan vauhdinoton jälkeen tussahdetaan lankulta hikisesti hiekalle, putsataan urheiluhousut ja lähdetään suihkuun. Ponnistusvaihe jää siis tekemättä, tilaisuuksiin en tartu tosissani, vaikka niitä editseni on vilissyt elämäni aikana. Myös suuruudenhulluus vaivaa minua toisinaan. Tämä jarruttaa kehittymistä, sillä piirrän suurta maalausta paperille mutten muuta sitä teoiksi. Kehittymistä ei jälleen tapahdu. Juutun myös liikaa yhteen projektin kohtaan. Jos siis on jokin, mistä pidän, pidän siitä liikaa. Tästähän voisi päätellä, että kehityn tuossa pitämässäni hommassa. Lopulta kuitenkin tuolle kehittymiselle käy kalpaten. Olen kuin ekaluokkalainen, jolla on uusi, komea pyyhekumi. Sillä on mukava pyyhkiä. Pyyhin, pyyhin ja pyyhin, kunnes kumista on jäljellä vain purut paperilla. Missä on se kuva, jonka piirsin? Missä on kehittymiseni hedelmä? Noh, ehkäpä kehityin mainioksi paperin valkaisijaksi.

Jotta haavani parantuisivat, olen oppinut ojentamaan käteni. Olen ottanut vastaan ja antanut taas eteenpäin.

Elämä opettaa toisinkin. Ei aina tarvita kirjoja. Eikä kultajuoksua kisoissa. Ei aina tarvitse olla se joukon välkyin, hauskin tai kaunein, komein ja filmaattisin. Joskus riittää, kun kykenee kirjoittamaan, puhumaan tai vaikka askartelemaan elämää. Itselleen. Lapsilleen. Rakkaimmalleen. Kun kykenee pohtimaan, millainen haluan olla, missä haluan elää, miten pystyn ojentamaan käteni auttaakseni, kehitystä on tapahtunut ja tapahtuu. Systeemi tekee meille liian usein raameja. Raameja, jotka rajoittavat meidät samaan muottiin. Jos yksi on kuningas, toinen voi olla ratsu. Jos yksi kehittyy huimaksi nuorallatanssijaksi, toisesta tulee turvaverkko hänen suojakseen. Kun en pysty pääsemään eteenpäin kuin sen piikkipuskan läpi, nuollen haavojani jälkikäteen, pystyn kuitenkin puskemaan tuon raadollisen matkan nopeasti, auttaen muita haavoitettuja puskan toisella puolella.

Muuttunut tarkoitus

Rakastan itseni haastamista. Vuosikymmenten varrelta muistan jokakeväisen fiiliksen, kun lumet alkavat sulamaan ja juoksupoluilla alkaa näkyä pälvipaikkoja siellä täällä. Tuo näkymä on vastustamaton lähtölaukaus juoksukuumeen nousulle. Kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen pinkaissut juoksemaan keväisin, kirmaten. Talvi on talviurheilun aikaa mutta mikään ei vedä vertoja juoksemiselle.

Kevät tuo juoksupolut esiin ja voimakas into laittaa juoksijaan vipinää.

Yhtä lailla joka kevät olen tehnyt itselleni juoksuohjelman. Suunnitelman, mistä näkyy kuinka paljon ja missä milloinkin juoksen, suunnitellut kisat ja ajatustrippejä kulloisestakin juoksukunnosta. Tätä päiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 1984, säännöllisesti. Ensin A5 ruutuvihkoon puolihuolimattomasti minimaalisin merkinnöin. Sitten järjestelmällisemmin ja järjestelmällisemmin. Ja lopulta nykyinen A4 vihkon muoto kaikkine merkintöineen, joka on ollut käytössä yli 20 vuotta samantyyppisenä. Toki kokoajan parantelen urheilupäiväkirjaani. Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, sillä se on kokonaan itseni kehittelemä ja muokkaama. Mikä määrä tietoa siellä onkaan vuosikymmenten varrelta.

Nykymuotoisia juoksupäiväkirjojani vuodesta 1997 eteenpäin.

Minulla on myös heikkouksia urheilumoodissani. Suurin puuttuva rengas on lihaskuntopuolen säännöllinen ylläpito. Saan tyypillisesti innostuksen lihaskuntotreenaamiseen silloin tällöin mutta jostain kumman syystä se tuppaa aina jäämään epäsäännölliseksi räpeltämiseksi. Etenkin vatsa- ja yläselän/käsien lihakset ovat hävyttömän vähällä rääkillä. Alaselän vakavista ongelmista johtuen, teen kyllä nykyään suhteellisen riittävästi kiusatreeniä niille lihaksille. Samoin jalkalihaksistani huolehdin tarkkaan. Johtunee osittain siitä, että tarvitsen myös töissä jalkoja, jotka toimivat 110 prosenttisesti. Mitä on juoksija ilman jalkoja? Mutta pitäisi muistaa, että toimiakseen jalkojenkin kannalta parhaalla mahdollisella intensiteetillä, pitää huolehtia ympäröivistä tukilihaksista ja muistakin lihasryhmistä.

Itse juoksemisen syvä tarkoitus on vääjäämättä muuttunut selän sairastumisen ja sitä kohdanneiden muutosten myötä. Selässäni on muutama suuri ongelmakohta, ja sitä on myös kertaalleen leikattu. Leikkaus auttoi akuuttiin vaivaan eli selkäytimen ahtaumaan. Tämän lisäksi alaselässäni on nivelrikkoa, kivuliasta yliliikkuvuutta ja normaali lordoosi on oiennut pahasti. Lisäksi koko rangassa on siellä täällä alkavia ahtaumia, nivelvälien kaventumista ja reumaattista tulehdusta. Pärjään selkäni kanssa pitkälti luonteeni voimin. Kipu on aika-ajoin ällistyttävän invalidisoivaa. On päiviä, jolloin sängystä ei nousta ylös. Vapaa-aamuina en pysty itse pukeutumaan. Kovan fyysisen rääkin jälkeen kuljen tuskaisena. Tärkeintä on osata kuunnella selän kiputilannetta. Kun kipu on päällä, on hiljennettävä tahtia mutta kokonaan ei saa pysähtyä eli maata tai istua. Välillä tuntuu, että koko systeemi saa puolestani pärjätä ilman minua. Noina mustina kivun aikoina tunnen olevani maailman ainoa ihminen, jolle on annettu kipu matkakumppaniksi. Onnekseni minulla on mieheni, poikani ja lähimmät ystäväni, jotka tuntevat olotilani. Tässä edelleen olen ja kirjoitan.

Niin, tuo syvä tarkoitus. Ennen selkäni sairastumista, juoksemisen tarkoitus oli pistää itseni koville, tehdä ennätyksiä, olla huippukunnossa. Kisoja on tullut juostua. Niissä on onnistuttu ja epäonnistuttu, jos mittarina pitää asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Mutta ennen kaikkia juokseminen on kasvattanut minua ja tätä ajatellen kisojenkin anti on aina ollut lopulta positiivinen. Koska olen hyvin levoton, johtuen osittain ADHD:stani ja osittain perimässä saadusta liikkumishulluudesta, juokseminen on voimistanut näiden ominaisuuksien tarkoitusta. Pääsen purkamaan vahvaa tarvetta olla liikkeessä mutta toisaalta juokseminen antaa kärsivällisyyttä. Leikkaussaleissa on tullut maattua liki 30 kertaa, joista suurin osa on urheiluvammojen aikaan saamia korjaustoimenpiteitä. Kärsivällisesti olen joka operaation jälkeen koonnut itseni kasaan ja aloittanut alusta treenaamisen.

Mie juoksen – mie hengitän – mie elän.

Selkäni siis rajoittaa nykyään juoksemistani voimakkaasti. Silti juoksen. Monet kerrat lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on sanonut minulle, että lopeta juokseminen. Lopeta juokseminen? Se olisi minulle sama kuin vapaaehtoisesti sitoisin itseni tuoliin, ilman syytä, ja olisin paikoillani. Ikäänkuin se olisi elämän tarkoitus. Puuduttaa itsensä katsomalla seiniä ja olemalla äkäinen, katkera ihminen. Luulen, että juoksemalla, sen minkä tämän hetkisen selkäni kanssa pystyn, annan läheisilleni parasta itseäni. Kun kuulen hiekan rahinan tossun alla, kun tunnen ilmavirran kasvoillani, kun sydämeni voimistelee rinnassani, tiedän että teen oikein. Elän.

Min vän är min brygga

Ystäväni Ruotsista on jälleen käymässä Suomessa. Olen niin iloinen, kun näemme nykyään niin usein. Tämä on siis hänen kolmas reissunsa kotikaupunkiini neljän kuukauden sisällä. Hän on aurinko ja hänen tekemisensä inspiroivat minua. Tällä kertaa hän osallistui nuorimman koiransa kanssa saksanpaimenkoirien päänäyttelyyn Hyvinkäällä. Minun piti lähteä sinne mukaan mutta selkäni päätti kipuilla niin kovaa, että olin tuomittu jäämään kotikatsomoon. Ystäväni koira menestyi hienosti näyttelyssä. Se voitti oman luokkansa.

Karmakollen’s Hero – ystäväni komea saksanpaimenkoirauros 🙂

Innostun todella helposti. Se on sekä siunaus että taakka. Innostuneena olen usein hyvin intensiivisesti kiinni innostuksen kohteessa, unohtaen normaalin arjen. Olen kuullut, että jotkut ADHD ihmiset tekevät impulssiivisuudessaan järjettömiä ostoksia. Minulla tätä ongelmaa ei ole. Ehkä se johtuu siitä, etten ole missään määrin shoppailija. Mutta tämä intoilu kohdallani on verrattavissa järjettömiin osteluihin. Ja kun vielä saan lisäpontta ystävistäni, jotka sytyttävät minut, olen ajoittain hallitsemattomassa tilassa.

Innostukseni ovat kuin auringonsäteitä pilvien lomassa. Ne sinkoilevat sinne tänne luoden valoa.

Innostuksen aikana olen sokea, kuuro ja tietämätön ympärilläni kulkevasta normaalista elämästä. Ajatus jyskyttää vain kohti päämäärää, joka saattaa olla oikeastaan hyvinkin kaukainen, jopa mahdoton saavuttaa. Tila on verrattavissa lapsen odotukseen jouluna. Ruoka ei maistu, nukkumisesta ei tule mitään, kaikki ajatteluelimen synapsit ovat kohdistuneet tavoittelemaan maalia. Koko elimistön voimavarapankki on suunnattu käytettäväksi vain tuota yhtä kohdetta varten. Tuo energia on niin suuri, että jos sen saisi vangituksi ja ohjatuksi johonkin järkevään, voisin olla vaikka mitä isona.

Ystävyys ja kumppanuus ovat kuitenkin vielä suurempia voimia. Sillä kun innostus saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa, edessä on lyhyen tasaisen vaiheen jälkeen yhtä voimakas alamäki kohti normaalia kaaosta ajatteluelimissä. Tavoite puuroutuu, normaalit asiat palaavat käyttötyökaluiksi ja tavoitetta pystyy tarkastelemaan etäämmältä. Tässä vaiheessa ystävien tuki ja kumppanin hellä mutta päättäväinen ohjaus ovat kultaakin kalliimpia. Minulla on se onni, että läheiseni ymmärtävät luonteeni nousut ja laskut. He ovat valmiina luovimaan minut taas satamaan. Hinaajat ovat tärkeitä aluksia meriliikenteessä. Luotettava, käsvivällinen ja hellä mies on satamani superhinaaja. Ja ystäväni laitureita, joihin kiinnityn.

Rakkauteni – mieheni – turvallinen ja luotettava hinaaja, joka saattelee minut matkaan ja takaisin, kulkien lähelläni.

Haluaisin joskus kyetä tekemään tavoitteita, joiden luo matkaaminen olisi maltillista. Nuorempana oli voimia riekkua niitä kohti. Ei haitannut, vaikka olin täysin irti maasta. Kun ei ollut perhettä, oli mahdollisuus olla mahdoton. Vanhempani ja sisarukseni olivat tottuneet intoiluuni. Nuorempana saavutinkin paljon asettamistani tavoitteista. Olen pohtinut niitä ja todennut, että silloin ei ollut muita velvoitteita, kun hillua pöllönä kohti älyvapaita ja suuriakin maaleja. Ja oli terveyttä repiä itsensä fyysisesti äärirajoille. Vanheneminen tuo haasteita ADHD moottorille. Toisaalta, kaaoksesta huolimatta, olen oppinut kuitenkin jotain. Enää en putoa niin korkealta, kuin nuorempana, jos en saavuta jotain.

Ystäväni palaa Ruotsiin parin päivän päästä. Meillä on kuitenkin yhteinen historia vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien, paljon yhteisiä juttuja nykypäivässä ja niin… nyt myös yhteinen tavoite. Tämä tavoite on saavuttevissa maltillisesti, sillä ystäväni auttaa minua etenemään sitä kohti kaahailematta. Odotan sitä kuitenkin melko malttamattomasti. Omassa kaaoksessani. Målet är att uppnå mål. Allt annat är värdelöst.

Oot sie tällä planeetalla?

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.