Avainsana-arkisto: kipu

Ajatuksia odottamisesta

Vastaa

Miten yksin ihminen lopulta onkaan silloin, kun isot asiat pyörivät päässä. Olen koettanut avata keskusteluja mutta lopulta en ole löytänyt linjoille ketään, joka jaksaisi kuunnella. Olen koko elämäni ajan inhonnut kiirettä. On sitä minullakin ollut mutta olen hallinnut sitä niin, etten ahtaa kalenteria täyteen. Kun muutin kokonaan saaristolaiseksi, kiire katosi kokonaan.

Nyt kun olen sairaslomalla ja se vaan jatkuu ja jatkuu, arkeeni ei kuulu tietenkään työssä käyminen ja siellä oleminen. Yksi iso osa normaalista arjestani on pois. Ja mikä ikävintä, en edes tiedä, milloin sinne palaan. Kaikki aikataulut ovat vielä auki. Nykyinen arki koostuu aamuyön liikuntahetkistä sisällä ja aamun valjettua koirien kanssa lenkkeilystä. Lenkkien välillä syön, kannan puita sisään pienissä erissä, lämmitän tupaa ja katson hiihdon mm-kisoja. Sudokuja on tullut tehtyä paljon. ‘Yöunille’ sitten viimeistään klo21, usein jo 19. Ylös nousen yleensä puolenyön – yhden aikoihin yöllä.

Kun leikkauksia on takana jo 32 ja seuraavaa siis odottelen, arjessa on ollut jo vuosikymmeniä kokoajan joku epävarmuustekijä. Kroppa vanhenee ja leikkauksista toipuu joka kerta hitaammin. Totesin itselleni sellaisenkin faktan, että kaksi nuorinta poikaani ovat koko elämänsä ajan eläneet arjessa, jossa äiti on leikattu ja toipilas. Ihmettelen itse, millaisen äidin mallin olen pojilleni antanut. Heillä ei ole kuvaa äidistä, joka olisi fyysisesti kunnossa koskaan.

Sairaalaympäristö on tuttu. Ortopedit ovat tuttuja. Heilläkään ei ole aikaa kuunnella ihmistä kokonaisuutena. Heillä on aikaa potilaalle 20-30 minuuttia + leikkaus. Kuinka moneen arkiseen asiaan yksi leikkaus vaikuttaa? Enkä ajattele pelkästään fyysisen toimintakyvyn poikkeamaa vaan myös ihmisen henkistä tilaa ja jaksamista. Niitä ajatuksia, jotka nousevat päähän sairaslomalla olemisesta, talouden pitoon liittyvistä haasteista, työympäristöstä erkanemisesta, harrastusten jatkuvasta siirtymisestä hamaan tulevaisuuteen. Aika ei pysähdy leikkausta odottaessa. Itse vanhenee, koirat vanhenee ja mahdollisuudet unelmiin pienenee kokoajan.

Jokaisella ihmisellä on elämässään omat haasteensa. Olen itse vertaistukea vailla. Kuukausia kestävä kipu on minulle tuttua mutta nämä ajatukset työhönpalaamisen mahdollisuuksista ja aikatauluista ovat kuin utuinen unelma. Arjen tavalliset hommat, joita en pystykään tekemään. Niihin törmään päivittäin. Koirat, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin mutta minusta ei ole niiden kanssa tekemään mitään. Pystyin vain käymään niiden kanssa lenkillä. Kaikki keväisin somesta pursuavat kurssit ja koulutustapahtumat repivät sydäntäni. Joudun jälleen lykkäämään kaikki koiraharrastukset jonnekin tulevaisuuteen.

Peitän yksinäiset ajatukseni postaamalla kuvia someen. Niitä katsellessa kukaan ei tiedä, mitä päässäni oikeasti liikkuu. En halua kuormittaa muita asioilla, johon ei pysty vaikuttamaan. Poljen kuntopyörää kovin sykelukemin. Keskityn ratkomaan sudokuja jopa tuntitolkulla päivittäin. Puren hammasta ja itken, kun olkapään kipu riehuu niissä lukemissa, että hikikarpalot tanssivat otsallani. En vaihtaisi arkeani kenenkään kanssa, sillä en halua, että kukaan joutuu kokemaan tällaista jatkuvaa epävarmuutta huomisesta ja tätä tuskastuttavan pitää odottelua. Kun ei saa mistään tietoa ja infoa, milloin jotain sellaista tapahtuu, että voin kertoa edes itselleni, että nyt on jokin päivämäärä, johon tähdätä.

Ja niin. Oikeasti, älkää sanoko, että lepää. Kun lepoasennossa oleminen saa olkapään kivut sietämättömiksi. Kun olen paikoillani, tekemättä mitään (edes niitä sudokuja), kipu pääsee päällimmäiseksi ajatukseksi ja se on tuskaista se. Kokoajan kun teen jotain 20 tuntia ja illalla sitten otan kovat kipulääkkeet, jotta pääsen uneen, siirryn taas seuraavaan päivään aloittaen kaiken alusta.

Hetki arjesta

Vastaa

Kuinka yksinäistä se onkaan, elää tuo vihulaisen kanssa.

Kun sytytin tulia uuniin, se tuli ja lävisti lapaluuni. Tuntui kuin paksu jää olisi murskaantunut ja sen palaset olisivat liukuneet pitkin jääkantta viheltäen mennessään. Se jatkoi matkaa ylöspäin ja sai minut polvilleni saunan lattialle. Painoin otsani saunan viileää lattiaa vasten ja oikealla kämmenellä taputin hiljaa ja rytmikkäästi siihen viereen. Kyllä ja päästelin sarjan suomalaisia sivistyssanoja siinä samalla.

Kulkeehan tuo mukana päivittäin. Käy läpi sairaat niveleni ja irvailee. Aamuisin se tekee minut kankeaksi. Päivisin se muistuttelee olemassaolostaan lähes joka asennossa. Iltaisin olen jo aika turta sen touhuihin, josta suuttuneena se jytää koko yön aiheuttaen eritasoista särkyä nivelissä.

Kuuntelen syttyvien puiden rätinää ja olen vain paikoillani. Kipu on valtavaa. Se sykkii ja saa minut hengittämään raskaasti. Yksin. Talossa ei ole itseni lisäksi kuin eläimet. Vilkaisen uuniin. Hyvä, luukku on sentään kiinni. Pään kääntäminen tekee häijyä. Käännän pääni rauhallisesti takaisin ja katselen saunan lattiaa käsieni välistä.

Tuota vihulaista en millään ilveellä olisi seurakseni halunnut. Mutta ei se kysellyt, se vain tuli. Ensin se oli aika helppo tapaus. Asusteli yhdessä tai kahdessa nivelessä ja raapusteli niiden seiniä melko heppoisella asenteella. Ajattelin silloin, että noh siinähän meuskaa, ei varmaan pahemmaksi mene. En osaa sanoa päivämääriä mutta epäilen suuresti, että se kutsui minulta kysymättä luokseen lisää väkeä. Samankaltaisia kuin se itse mutta ilkeämpiä. Sellaisia, jotka tekevät lupaa kysymättä juuri mitä haluavat.

Nostan pääni hitaasti ylös ja suoristan itseni istumaan. Okei, on noustava ylös, lisättävä puita uuniin ja mentävä tupaan. Koski tai ei, nyt on päästävä ylös. Kampean itseni seisomaan, aika hitaasti mutta lopulta olen jaloillani. Se tässä on plussaa, että täällä voi rauhassa maata saunan lattialla ja taputella sitä, eikä kukaan huutele perään, että mitä sie siellä oikein teet.

Silti tuon vihulaisen kanssa eläminen on kovin, kovin yksinäistä puuhaa.

Rampa juoksija

Vastaa

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Kahlittu

Vastaa

Katselen kaunista lumisadetta lauantaiaamuna. Taivas on valkoista täynnä. Lumi tarrautuu puiden oksiin, piha-aidan päälle ja värittää maan puhtaan valkoiseksi. Tuuli on hiljainen, kaikkialla on uneliasta. Mietin mitä tein tällaisena hetkenä silloin, kun olin kunnossa. Silloin, kun sairaus ei hallinnut arkeani. En ainakaan istunut keittiössä katsellen lumisadetta. Lähdin lenkille. Niin silloin. Nyt istun ja katselen lumisadetta. Tuo kauneus sattuu. Sattuu, koska hetkittäin pystyn vain olemaan, en pysty jatkuvaan toimintaan. Toimin ja liikun silloin, kun kipu on vähäistä.

Millaista on, kun arki muuttuu aktiivisesta passiiviseksi? Mitä muuta muuttuu kuin lenkkien pituudet? Mieli haparoi innosta alakuloon. He sanovat, että olen vahva. Minusta näin ei ole. Olen hieman eksyksissä itseni kanssa. Eikä se ole vain liikunnan määrä, mikä on muuttunut. Se on arki. Kyykistyminen sytyttääkseni tulet uuniin. Sukkien pukeminen. Nukkuminen. Istuminen. Voimien heikentyminen. Nälän tunteen katoaminen. Fakta, ettei kykene mihinkään sellaiseen, mitä ennen oli.

Olen aktiivisessa hoitosuhteessa sairaalassa. Minulla on edessä taas leikkauksia. Välillä, kun istun sairaalan odotusaulassa, katselen kanssaihmisiä siellä. Jähmettyneitä katseita, kipua ja turtumusta kaikkeen. Tunnen, kuinka seinätkin nauravat minulle. Et pääse pakoon, olet tänne kahlittu. Tyhjennämme pääsi ja imemme sinut avuttomaksi potilaaksi, vailla omaa ajattelua. Puistattaa.

Minulle ladotaan faktoja. Ja toiset ihmiset tekevät suunnitelmia minusta. He eivät kysy mielipidettäni, koska olen vain potilas numero xxx. Onnun röntgeniin, labraan ja takaisin vastaanotolle. Tehdään operaatio, joka suurella todennäköisyydellä ei onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, et kykene tuohon etkä tuohon eikä tuohon sen jälkeen… Jäät tyhjän päälle. No, onpas hyvinkin rohkaisevaa… lähinnä toivotonta.

En kirjoittanut tätä siksi, että olisin vahva ja selviäisin voittajana tästä. Enkä siksi, että leikkauksen jälkeen olisin taas entisessä kunnossa, kun en voi enää sitä olla. Enkä siksi, että olisin esimerkki sitkeydestä ja eteenpäin menemisestä. Kirjoitin tämän siksi, että koetan sopeutua uuteen aikaan itseni kanssa. Ja tämä sopeutuminen vie aikaa. Se on vaikeaa. Eikä siihen auta nyt sekään, että kaikki järjestyy tai maailmalla on miljoona kertaa pahempiakin tapauksia. Minun sisälläni ei ole noita tapauksia. Minun sisälläni olen vain minä, oman taisteluni kanssa 🙁

Joskus on vaan kerrottava, että arki on tällaista. Kai se on sitä, että kuitenkin hyväksyn pikkuhiljaa tämän sairauden, vaikken ymmärräkään, miksi se minut valitsi.

Taisteluväsymystä ja odottelua

Vastaa

Kun jotain oikein odottaa, voi joutua pettymään.

Keväällä, jäiden tehdessä lähtöä, odotimme Marun laskemista mereen. Kun vene sitten vihdoin pulahti laineille, alkoi vapaus, jonka turvin oletimme kulkevamme omassa tahdissa pitkän kauden, vuoden loppuun asti ilman aikataulujen mukaan juoksemista. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan. Pari viikkoa ajeltuamme, Marun nivelakseli alkoi täristä voimakkaasti. Mitä kovemmat kierrokset, sen hurjempi tärinä. Muutaman päivän tilannetta seurattuamme, veimme Marun huoltoon. Tuomio oli kova. Painelaakeri oli kappaleina.

Koska huollossa ei ollut mahdollisuutta tehdä mittavaa remonttia veneeseen heti, saimme Marun takaisin ajoon, väliaikaisella tuunauksella. Kierroksia ei saanut nostaa kovin isoiksi, joten normaali alle 50 min kotimatka vaihtui liki tunnin mittaiseksi. Maru on toiminut moitteettomasti ja näillä näkymin 2-3 päivän mittainen telakointi tapahtuu kesäkuun alkupäivinä. Maru joudutaan nostamaan ylös, akseli vedetään ulos ja ulkokautta tehtävä petin kiinnipulttaus vaatii vielä kuidutuksen uusimista. Onni onnettomuudessa tässä tapauksessa oli toinen onnettomuus. Olemme voineet säästellä Marulla ajamista, vähentääksemme väliaikaisen tuunauksen käyttöä ja lisäämällä sen kestämistä paikoillaan, sillä olen ollut huollossa käynnistä asti sairaslomalla ja olen ajanut Marulla vain välttämättömät ajot. Mieheni matkustaa Otavalla ja elää valitettavasti jälleen aikataulujen tahdissa.

Tuolle sairaslomalle on pitkä historia. Tammikuussa minulle sattui töissä työtapaturma, jossa oikean käteni etusormi vääntyi yli ääriasennon. Tapaturman jälkeen jatkoin töitä, vaikka sormi oli hankala. Menin lääkäriin vasta pari viikkoa tapahtumasta, kun sormen vamma alkoi häiritsemään nukkumistani kovan säryn takia. Sormi kuvattiin röntgenissä, ei murtumia. Niveleen pistettiin viikon välein kortisonia, joka hieman helpotti kipua mutta ei tehnyt sormesta tervettä. Ensimmäisen kortisonin piston jälkeen jäin yhdeksäksi päiväksi sairaslomalle. Ja sen jälkeen lähes heti alkoikin pitkä loma.

Etusormi oli tämän näköinen tapaturman sattuessa 5.1.2021.

Kuukauden lomalta palattuani, sormi alkoi jälleen oireilla töihin palattuani todella voimakkaasti. Nivel turposi ja särky oli kovaa. Muutaman viikon sitä siedettyäni, menin jälleen lääkäriin. Sormi passitettiin magneettikuviin. Tulos oli selkeä: sormesta oli repeytynyt nivelsiteitä ja kämmenen puolella olevia jänteitä. Jäin sairaslomalle ja sain ajan käsikirurgille reilun parin viikon päähän. Tästä hetkestä alkaen siis myös Maru oli puolitehoinen.

Odotin vastaanottoaikaa kovasti. Ajattelin mielessäni, että sinne päästyäni sormeni hoidetaan pian kuntoon ja etenkin kivuttomaksi. Sormi vaikeuttaa tavallista arkielämääni valtavasti. Olen oikeakätinen. En pysty tekemään mitään ilman kipua. Vasen käteni on tullut avuksi asioissa, joita se ei ole koskaan tehnyt. Olen tullut aika taitavaksi vasuriksi. Eniten kuitenkin sormen kivut vaivaavat untani, joka on ollut tapaturmasta asti hyvin katkonaista ja tuskaista. Välillä olen ottanut selkääni tarkoitettuja kipulääkkeitä päästäkseni uneen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ylipäätään jaksoin painaa töissä lähes koko tammikuun sekä koko maalis- ja huhtikuun nukkumatta kunnolla yhtenäkään päivänä tuona aikana.

Kun vihdoin koitti aika tavata käsikirurgi, olin jo henkisesti varautunut pikaiseen leikkaukseen ja kivun loppumiseen. Lääkäri kertoi kuitenkin, että sormea ei voitukaan leikata heti. Nivelessä on voimakas turvotus, joka ei tule helpottumaan kirurgisen operaation myötä. Tuo turvotus on siis este leikkaukselle. Sormi on onneksi suhteellisen vakaa, joten sen puolesta leikkauksella ei ole myöskään kiire. Tämä on tietenkin hyvä, ettei lähdetä leikkaamaan, jos siitä ei ole nyt suoranaista apua. Mutta. Konservatiivisen hoidon huono puoli, ja iso sellainen, on kivun jatkuminen. Oikeastaan mitään varsinaista hoitoa ei sormeen edes anneta, vaan seurataan tilannetta muutama kuukausi.

Voin palata töihin jossain vaiheessa kokeilemaan, miten sormi reagoi todelliseen rasitukseen. Jos tuntuma on siedettävä, saan jatkaa töissäoloa. Jos taas nivel riehaantuu ja turpoaminen lisääntyy tai kivut yltyvät, töistä on siirryttävä takaisin sairaslomalle. Tarkoitus on se, että nivelen turvotus saataisiin laskemaan, jotta saan sormeen normaalit liikeradat. Tämän jälkeen pystytään tutkimaan, tarvitaanko leikkausta palauttamaan sormen täysi toimintakyky. Sormi saattaa palautua pitkän ajan päästä suht normaaliksi ilman leikkaustakin. Kipu on nyt se avainsana, leikataanko sitä vai ei. Pinsettiote kertoo, onko nivelsiteet palautumassa luonnon ja odottamisen keinoin kuntoon.

Sormi on ollut kivulias nyt 4,5 kuukautta ja yhtä pitkä aika on mahdollisesti vielä edessä ennenkuin on edes odotettavissa paluuta kivuttomaan arkeen. Lokakuussa on tarkoitus tehdä päätös leikkauksesta. Jos silloin vielä sormi kipuilee rasituksessa eikä pinsettiote onnistu kivuitta tai sormi ei toimi muutoin normaalin rajoissa, edessä on operaatio. Tuossa operaatiossa ranteestani tai kämmenselästä otetaan jänteestä siivu ja siirretään se sormeen. Apujänne ankkuroidaan sormen luihin kiinni. Toipuminen tuosta kestää 2-3 kuukautta. Jos kipuja ei enää syksyllä ole, homma on siten paketissa ja leikkausta ei tule. Vajaakuntoista sormea en kuitenkaan itselleni soisi jäävän. Toivon todella, että luonto korjaa sormeni.

Liikuntamietteitä

Vastaa

Olen viime kuukausina miettinyt, mikä on vinossa elimistöni kanssa. Taustalla on monta tekijää. Vielä viime kesänä kaikki oli normaalisti, tai ainakin luulin niin, sillä meno maistui, työt sujuivat ja olo oli kaikin puolin normaali.

Juokseminen on aina ollut minulle se numero yksi. Lapsena etupäässä hiihdin, pyöräilin ja tein mitä nyt pikkumuksut tekivät 70-luvulla. Oltiin jatkuvasti veljen kanssa ulkona, leikittiin metsässä, uitiin meressä ja oli ylipäätään jatkuvaa liikettä leikin tiimellyksessä. Juoksu tuli vakavammin kuvioihin 12-vuotiaana, 15-vuotiaana se oli jo tavoitteellista. Urheilupäiväkirjaa aloin pitää vuodesta 1984. Sieltä on luettavissa kaikki liikkuminen mitä tein päivittäin. Pidän edelleenkin urheilupäiväkirjaa.

Koska liikkumiseni oli ja on jatkuvaa ja säännöllistä, olen myös läpikäynyt monet vaivat ja leikkaukset, sillä tekevälle sattuu. Ja huonoksi onnekseni elimistössäni on ollut myös heikkoja kohtia, joita en ole osannut käsitellä oikein ja ne ovat vuosikymmenten saatossa huomauttaneet itsestään, pysäyttämällä liikkeen tai vaatimalla erityisjärjestelyjä liikkumiseen. Myös ADHD:ni on yksi iso tekijä sattumuksille. Olen suoraansanottuna sählä.

Nimenomaa urheilun puolella olen myös saavuttanut asettamiani tavoitteita. En ole koskaan voittanut henkilökohtaisesti mitään olemalla palkintopallilla mutta omia ennätyksiä tavoitellessa olen ylittänyt itseni sitäkin useammin. Koirarintamalla olen sitten saavuttanut myös palkintopallisijoja. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun tavoitellaakseni sijoitusta. Ainut syy osallistumiseen on ollut itseni testaaminen henkisesti toisten juoksijoiden seassa. On aivan eri asia juosta yksin ja tehdä omia ennätyksiään kuin olla kisoissa ja saavuttaa sama taso, jopa ylittää se. On siis olemassa juostuja kisoja, joissa olen tehnyt ennätykseni ja niistä olen todella ylpeä.

Olen läpikäynyt 29 leikkausta. Näistä osa on urheiluvammoja ja niiden korjailuja. Sekaan mahtuu myös muita leikkauksia. Ja sitten sieltä löytyy myös niitä elimistöni heikkouksista johtuvia korjailuja, osaa niistä voisi kait kutsua ikälisiksi. Leikkauksista toipuminen on ollut aina nopeaa erinomaisen kuntoni takia, vaikka toipumisia on varjostanut hyytymisongelmani. Minulla on synnynnäinen verenhyytymisongelma eli yksi hyytymistekijäni on vajaa. Tämä vajaus vaikuttaa nimenomaa leikkaushaavojen vuotoon ja mustelmaherkkyyteen. Tietyt lääkkeet ja käsikauppatavarat ovat minulta kiellettyjä, mm omega-tuotteet. Varovainen saa olla myös uusien rokotteiden kanssa ja jopa verikokeissa käynti on seikkailu. Myös verenluovutus on minulta kielletty.

Olen nyt yli viisikymppinen ja teen fyysistä työtä öisin. Peruskuntoharjoittelu tulee siis tehtyä työmaalla. Vapaa-aika kuluu tiiviisti koirien lenkittämisessä. Menneenä talvena hiihdin hieman (ja nautin siitä kovasti). Otan lenkeillä myös juoksuaskelia mutta varsinaisesta juoksua ei enää kerry. Selkäni yliliikkuvuus ja siitä johtuvat muutokset selkärangassani eivät salli enää säännöllistä juoksua. Kesällä tulee myös pyöräiltyä välillä työmatkoja, tosin sekään ei palvele säännöllisesti tehtynä selkääni. Olen siis joutunut karsimaan lajeja ja nimenomaa irrottautumaan suurimmasta rakkaudestani juoksusta. Mitään ei ole tullut tilalle mutta kävelykilometrit ovat luonnollisesti lisääntyneet.

Elimistöni on kuitenkin nyt muutostilassa ja olen pohtinut syitä siihen. Ikä on yksi tekijä. Hormooneilla ei ole vaikutusta minun kehontoimintaan, sillä 10 vuotta sitten minulta on poistettu sekä kohtu että molemmat munasarjat kasvainten takia. Mitään muutoksia ei leikkausten jälkeen tullut elimistön toimintaan silloin eikä lähivuosina, joten en usko, että 10 vuoden viiveellä sitä enää tapahtuisikaan. Ikä kuitenkin vaikuttaa mm. palautumiseen. Tätä on vaikea ottaa huomioon, sillä iän tuomat muutokset tulevat kehoon pikkuhiljaa. Olen selaillut urheilupäiväkirjojani ja seurannut mm. 5 ja 10 km juoksuaikojani vuosikymmenten saatossa. Vaikka tulokset ovat olleet melko tasaisia niin palauttavia päiviä on pitänyt pitää iän karttuessa enemmän ja enemmän.

Olen koko ikäni ollut laiska lihaskunnon ylläpitämisessä. Minulla oli reilu parikymmentä vuotta sitten ajanjakso, jolloin kävin säännöllisesti salilla ja siihen ajanjaksoon osuu myös urheilullisesti parhaat saavutukseni. Joten näillä kahdella on vankka yhteys. Elimistöni nykytilan äkkylöimiseen voisi taatusti auttaa lihaskuntopiirin säännöllinen tekeminen. Mutta. Viime syksynä kamppailin työuupumuksen kourissa, johon en älynnyt (halunnut) ottaa lepoa eli sairaslomaa. Kitkuttelin loma-ajan leväten mutta se ei sitten riittänytkään. En ole vieläkään palautunut uupumuksesta. Paino on noussut, ei hälyyttävästi mutta minulle henkilökohtaisesti liikaa, sillä selkäni hyvinvointi edellyttää mahdollisimman normaalipainoista oloa. Toinen asia painoa seuratessani on se, ettei se laske, vaikka arkipuuhani syömisineen ovat jo palautuneet normaaleiksi uupumuksen pahimman ajanjakson jälkeen. Oletan kehoni olevan ongelmissa aineenvaihdunnan kanssa ja henkinen matalapaine ruokkii tuota lisää.

Olen miettinyt tätä asiaa isona kokonaisuutena. Selkäni kipujen takia joudun ottamaan voimakkaita opiaatteja, jota ylipäätään kykenen olemaan ja nukkumaan. Lääkkeet otettuani makaan liian pitkään paikoillani ja selkä on entistä pahempi. Koska työssäni ajan autoa ja koti-ja työmatkani ajan suurimman osaa vuotta venettä, en voi ottaa yhtäkään kipulääkettä helpottaakseni oloani töissä tai matkalla sinne ja kotiin. Kärvistelen siis kivuissa nämä ajat. Kun otan lääkkeet, en kykene harrastamaan liikuntaa. Noidankehä on valmis, tai se on ollut sitä nyt jo monta vuotta. Alan olla kypsä tähän elämänvaiheeseen. Tämä ei voi olla sitä, mitä ihmiseltä vaaditaan työssäkäymisen suhteen. Olen valmis lopettamaan työni, sillä kohta pimahtaa päänuppi tämän yhdistelmän ylläpitämisessä.

Eläkkeelle siirtyminen joko kokonaan tai osittain toisi minulle mahdollisuuden kuntouttaa itseäni kotioloissa. Siinä olen erittäin hyvä, jopa ammattilainen. Liikuntaa omaehtoisesti, selän kipujen tahdissa. Nythän lähden joka ikinen yö töihin oli kipua tai ei. Niin monet sadat yöt olen kärvistellyt kivuissa 3-4 tuntia työmaalla. Ei ole pienituloisella vaihtoehtoja. Yksikään työnantaja ei katsoisi hyvällä, että olisin 2-3 yötä viikosta saikulla ja loput töissä, selkäni kipujen mukaan. Mutta jos töitä olisikin vain se kolme yötä viikossa, voisin lähteä aivan eri alustalta hoitamaan itseäni.

Ajatusvirtani on jo suunnitellut arkeeni mukaan lihaskuntopiiriä, lempeää kävelyä koirien kanssa ja vähennettyä työviikkoa. Ja myös niitä sykettä nostattavia tärkeitä treenejä. Kun on tieto siitä, että voi levätä ja liikkua rauhallisesti omassa tahdissa, kun kivut ovat päällä, nostaa henkistä vireyttä jaksaa arjessa. Nämä asiat tapahtuvat, kun itse ottaa asian puheeksi työterveydessä. Pitää elää näin vanhaksi, jotta kehonkuuntelemisesta tulee totta. Kuinka usein muistankaan itseni vetämässä väkisin läpi työyötä ja vapaa-ajan treenejä. Tässäpä sitten hinta siitä?

Tämän asian sisäistäminen on minulle lähtenyt kehittymään muutoksista, jotka ovat tapahtuneet pikkuhiljaa. Ei ole niin helppoa hyväksyä niitä, koska mikään niistä ei ole tapahtunut selkeästi jostain lähtien. Eräs hyvä ystäväni, joka on ollut samaisessa tilanteessa vuosia ja vuosia sitten sanoi minulle sanat, jotka saivat minut miettimään tätä kaikkea syvällisesti. Hän sanoi, että ei ole mitään mieltä vetää itseään loppuun kipujen kera työelämässä, kun edessä ovat sen jälkeen todella kivuliaat vuodet eläkkeellä eikä elämä ole enää elämisen arvoista.

Kiinni langassa

Vastaa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hyppääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Matka unimaahan

Vastaa

Miten minua väsyttääkään. Päivä on ollut pitkä ja täynnä kaikenlaista toimintaa. Illalla kävimme saunassa ja nyt hiljaisuus on laskeutunut tupaan. Katselen, kun Wilma makaa tyytyväisenä petissään. Nappi tuhisee koivet kippurassa kissamaista untaan omalla viltillään. Koiratarhoilta ei kuulu pihaustakaan. Myös mieheni on jo mennyt nukkumaan. Kelloa en katso, ei sitä kellon mukaan tilata matkaa unimaahan vaan väsymyksen.

Lopulta kampean itseni petiin. Vaihdan yöpaidan päälle. Aina en pue sitäkään. Usein nukun ilman rihmankiertämää. Pujahdan (ei välttämättä kovin kuvaava sana kömyämiselleni jäykän selkäni kanssa) mieheni yli toiselle puolelle parisänkyä, omaan koloseen. Asettelen itseni oikeaan asentoon. Niin, selkäni vaatii hieman töitä peiton alla. Toinen jalka suoraksi ja toinen kippuraan. Pientä heilutusta alaselkään. Tämä kaikki kannattaa tehdä, ennenkuin karvaiset ystäväni keksivät, että jään petiin pidemmäksi aikaa. Ensin tulee Wilma. Se hypähtää sänkyyn ja alkaa etsiä hyvää paikkaa jalkojeni vierestä. Pyörimistä, hyörimistä ja sitten PUM. Kirjaimellisesti. Se päättää sekunnin murto-osassa oikean asennon ja tipahtaa siihen liki suorilta jaloin. Kun Wilma on paikoillaan, vedän omat jalkani vielä uudestaan hyvään asentoon.

Sitten tulee Nappi. Höyhenen kevyesti ja täysin hiljaa. Se hiipii mieheni ylitse ja asettuu koukussa olevan jalkani viereen, suojaisaan paikkaan, missä kehoni tukee sitä joka laidalta. Ei kuulu pum eikä edes hips. Kissa ryhtyy oikomaan turkkiaan kiivaasti. Kun eläimet ovat asettuneet, otan sänkymme päädystä olevasta vanhasta lastensängystä unilelun. Aivan. Luitte aivan oikein. En pysty nukkumaan ilman sitä. Ihminen on täysi-ikäinen 18 vuotiaana. Aikuinen hän on sitten, kun hän pystyy tekemään juttuja ja vieläpä kertomaankin niistä, jotka ovat omanlaisiaan mutta eivät välttämättä kaikille yli 18 vuotiaille tyypillisiä.

Asetan unilelun peiton alle piiloon, sillä Nappi tykkää metsästää sitä. Eikä siitä tulisi mitään, jos puoli yötä metsästäisin Nappia, kun se kuljettelee unileluani pitkin tupaa. Kaikki tuntuu olevan valmista mutta vielä menee aikaa, ennenkuin pääsen Nukkumatin siniseen autoon, joka surraa ja vie minut unimaahan. Laitan silmät kiinni ja heiluttelen selkää. Tällä kertaa pieni mitätön särky on vain päällä ja uskon, etten tarvitse alkuillasta kipulääkettä.

Matka uneen ja unessa on turvallinen. Tai siihen ainakin pyrimme kaikki. Jos huolet painavat, kivut riekkuvat tai ympäristö on kovin meluinen, nukahtamisesta eikä nukkumisestakaan tule mitään. Saaressa on hiljaista, nukahtamiselle oiva ympäristö. Täällä on myös turvallista, oma kulta on vieressä ja pojille on toivotettu hyvät yöt tai minun tapauksessani hyvää illan jatkoa. Välillä huskyt keksivät jotain ohjelmaa tarhoilla ja joudun nousemaan uudestaan ylös kertomaan heille, että tulee se sininen auto sinnekin, olkaa nyt hiljaa. Nappi onneksemme keksii harvoin illasta ohjelmaa. Taitaa olla oppinut lehdenjakajien tavoille ja rytmiin. Mitä lienee se tekeekään aina citykämpillä, kun me ollaan töissä. No, täällä saaressa se lähes aina nukkuu ensimmäiset tunnit tyytyväisenä perhepunkassa.

Rauhoittumista nukahtamiseen ja uneen haen pitkillä mielikuvilla. Kuljen usein vaikeakulkuisessa maastossa, jossa on lunta, pimeää ja kylmää. Teen joka ilta tämän ajatuskierroksen. Usein kierros jää kesken ja Nukkumatti ottaa minut kyytiin aikaisemmalta pysäkiltä. Joskus ja usein juuri, kun kova kipu on päällä, teen kierroksen loppuun asti. Kulkuni maastossa on siis vaikeaa. Keskityn jokaiseen askeleeseen, ajattelen jokaista käyttämääni isoa lihasta erikseen. Tunnen, miten kylmyys vaihtuu ensin viileyteen ja sitten alkaa lämmetä. Ensin jalkani uppoavat polviin asti hankeen, tuntuma maahan paranee askel askeleelta ja lopulta aikani tarvottuani allani oleva hanki ei enää hidasta menoani. Pimeyttä en saa pois mutta silmäni tottuvat siihen. Jos pääsen reitin loppuun, löydän aina autiotuvan, jonne menen suojaan. Laitan tulet takkaan ja pureskelen näkkileipää, jota sinne on jäänyt edelliseltä kulkijalta, joka on tehnyt varmaan samaa kierrosta.

Autiotuvan lämpö on se autuus, joka päättää kierrokseni. Lämmössä on turvallista, tuli tuo valoa ja näkkärinpala alkaa unettaa. Kovaa työtä tehneet lihakset rentoutuvat, märät vaatteet kuivuvat tuolilla. Ei tarvita enää tekstaria Nukkumatille, pysäkille kaartaa sininen surrur auto ja pääsen matkaan. Liekö tämä nyky-yhteiskunnan kiire kuitenkin tarttunut minuun, kun viettämäni aika unimaassa jää lähes aina hyvin lyhyeksi. En herää kellonsoittoon. Herään, koska ei enää nukuta. Usein viivyn turvallisessa unessa kaksi kolme tuntia. Mutta koska herättyäni olen pirteä kuin peipponen ja jaksan touhuta seuraavat 20 tuntia sata lasissa, en ole huolissani lyhyistä unistani.

Minulla on paljon poikkeuksellisia tapoja mutta en usko olevani niiden kanssa yksin. Jokainen voi kehittää itselleen retkiä, jotka ylläpitävät rutiineja. Ne eivät välttämättä ole näin seikkaperäisiä kuin minulla. Mutta omanlaisia. Maailma ympärillämme myllertää kuin meren myrskytuulet, riepottaen mieltä sinne tänne. Suojaisa satama odottaa meitä, kunhan luovimme purtemme sinne silloin, kun meno on liian kovaa merellä. Turva, sitä ainakin mie tarvitsen näillä muutoksen ulapoilla.

Askel, askeleet, elämä

Vastaa

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä heijastuu ajatuksiani surusta, lapsista, urheilusta, kivusta, luonnosta jne. Jokaisessa blogissa on pieni siivu myös positiivisuutta, aiheesta riippumatta. Luin uudelleen ja uudelleen, kunnes aloin miettiä, millaista kuvaa annan ulospäin tilanteestani.

Elän etä-äitinä saaressa. Käyn öisin töissä ja kuljen työmatkat suurimman osan vuotta omalla veneellä. Talviaikaan sitten kuljen yhteysaluksella, aikatauluihin sidottuna. Vierelläni on mieheni, joka tekee samaa työtä kuin minäkin. Olemme tiiviisti yhdessä, ja paljolti juuri miehestäni on kiinni, että ylipäätään olen. On päiviä, jolloin hänellä on asioita mantereella. Silloin kuljen kotiin yksin.

Pidän hyvin yksinkertaisesta, askeettisesta elämästäni. En halua nähdä ihmisiä, se ahdistaa minua. Tämä ei johdu niistä ihmisistä vaan itsestäni. Tyttäreni kuoleman jälkeen kaikki ns tavallinen elämä on ollut minulle liikaa. Kun näen äidin pienen tyttärensä kanssa, surun paino on liikaa voimilleni. Kun näen nuorisojoukon, mopoilla päristeleviä tai kaupankulmalla maleksivia ihmisiä, ahdistun. Konserteissa, jalkapallomatseissa, kaupassa, jopa uimalan täydessä altaassa, menen paniikkiin. Haluan ulos, kauas pois, hiljaisuuteen.

Ennen Mariannen kuolemaa elin muiden silmissä tavallista perhe-elämää. Minulla oli mies, lapset, koirat, työ ja harrastukset. Elämä kulki ylös ja alas, niinkuin kaikilla. Huominen oli olemassa. Suunnittelin, kävin töissä ja juoksemassa, touhusin poikien kanssa, juttelin/tapailin tytärtäni ja vanhinta poikaani, jotka olivat jo omissa kodeissaan. Kuitenkaan, siinäkään vaiheessa elämääni, ei kaikki ollut niinkuin ulospäin näytti. Elin jatkuvassa pelossa. Pelossa menettää. Tyttäreni oli yrittänyt jo kolmesti itsemurhaa. Joka päivä, jokainen tunti ja sekunti, olin varuillani. Pidempi hiljaisuus tyttäreni suunnalta sai minut huolestuneeksi. Ei siten huolestuneeksi, että olisin miettinyt, että missähän hän on tai mitähän hän nyt tekee. Vaan huolestuneeksi siitä, onko hän enää elossa. Mietin siis vuosikausia joka päivä, onko lapseni elossa.

Tämä jätti minuun jäljet. Kun sitten tuli eteen se viimeinen puhelu, viesti siitä, ettei häntä enää ollut, kaikki tuo vuosien pelko iski päin kasvojani, ja kovaa. Kaikki se arki, joka oli maalattu siihen mennessä tavalliseksi paperille, paloi tuskan tulessa hiileksi. Ihmiset, autot, talot, äänet, nauru, ilo, kaupassakäynnit, harrastukset, elämän pienet murheet. Kaikki katosivat. Niiden tilalle tuli mustaa. Ei ollut huomenta, ei ollut hyvää yötä. Ei ollut kiirettä, ei ollut huomista. Ei ollut aikaa, ei ollut nälkä, ei jano, ei ollut ihmissuhteita. Oli vain mustaa. Hoidin pojat, hoidin työni, hoidin koirat. Kaikki muu jäi. Ihmissuhteet, mieheni, minä itse.

Aikaa kului. Suru jäi minuun asumaan. Myös sen kumppanit tuska ja ahdistus jäivät. Huomasin, etten ole enää onnellinen ihmisten seassa. Heistä heijaistui silmiini vain tavallinen arki, tavalliset huolet, ja huolettomuus. Ihmiset ympärilläni elivät kuin kaikki jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin. En kyennyt enää elämään niin, en menettämisen jälkeen. Erosin silloisesta miehestäni ja muutin saareen kokonaan koirieni kanssa. Rinnalleni astui uusi ihminen. Hänen hiljainen, luonnonläheinen ja vaatimaton luonteensa piti minut hengissä. Samoin minut piti hengissä minun poikani. Ja koirani.

Vieressäni on vuosia ennen surua kulkenut toinen voimakaasti minuun vaikuttava asia. Kipu. Senkään kanssa eläminen ei ole sellaista, mitä olen antanut ulospäin ymmärtää. Kipu hallitsee. Kipu ei ole kevennetty vitsi eikä se missään vaiheessa ole positiivinen lause blogin lopussa. Minulla on tiivis hoitosuhde sairaalan kipupoliklinikalle. Inhoan lääkkeitä. Ne tekevät olon tokkuraiseksi. En voi ottaa kovia kipulääkkeitä ollessani töissä, joten silloin elän kivun kanssa. Työnantajalle en tätä ole hirveästi mainostanut. Minuun sattuu kokoajan mutta teen silti työni mukisematta, tunnollisesti, tarkasti ja nopeasti. Minua ei voida viskata pellolle kipuni takia, sillä en ole tähän päivään asti ollut ensimmäistäkään yötä sairaslomalla kipuni takia. Vaikka aihetta olisi kyllä ollut.

Kun herään vapaayöni jälkeen kipulääketokkurassa sängystä, tarvitsen aikaa, että pääsen jaloilleni. Kun makaan yli kolme tuntia paikoillani (kipulääkkeet pitävät minut unessa luonnottomasti jopa 6-8 tuntia), selkä jäykistyy ja kipu on rumasti sanottuna helvettiä. En saa puettua päälleni yksin. Köpötän Wilman kanssa ulos ja teen varovaisesti hentoja venytysliikkeitä, kivun sallimissa rajoissa. Pääni on sekaisin monta tuntia heräämisen jälkeenkin. Silti koetan tehdä asioita, joita tekisin ilman tokkuraista oloakin. Kaikki onnistuu, mutta erittäin hitaasti. Siksikin, haluan olla poissa ihmisten silmistä. En todellakaan ole liikkuvan, elinvoimaisen ja iloisen näköinen tyyppi kovien opioidien nauttimisen jälkeen. Enkä kykenisi minkäänlaiseen kommunikointiin. Olisin hyvin flegmaattinen, poissaoleva, jopa tyly toisten silmissä. En elä toisten mielipiteiden mukaan mutten myöskään halua olla loukkaava, joten parempi olla kaukana, kaukana ihmisistä.

Miten päätän tämänkertaisen blogini? Johonkin mieltä nostattavaan positiiviseen lauseeseen vai siihen toteamukseen, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka määrittelevät minut: suru ja kipu. Elän elämääni eteenpäin, joka sinänsä on jo ihme. Mutta miten sitä elän, sitä voi jokainen mielessänsä pohtia. Kuljen omissa ajatuksissani, joka hetki mietin tytärtäni. Minuun koskee. Välillä taustakipu humisee hyvin vaimeasti enkä rekisteröi sitä mitenkään, välillä vääntelehdin kovasta kivusta, enkä kykene tekemään mitään. En istu, en makaa, en liiku, en seiso, en pue päälleni, en nuku. Mie vaan olen yhtä kuin kipu. Mie olen saanut tällaiset kortit elämääni. En tiedä enää, mitä on kivuttomuus ja mitä on elämä, kun kaikki lapset ovat. Tiedän vaan, että on askel, jonka otan. Siihen askeleeseen kuuluvat suru, kipu ja minun perhe. Ja se askel voi olla eteen-, sivulle tai taaksepäin.

Reppuselässäni on kipu

Vastaa

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.