Avainsana-arkisto: kipu

Kiinni langassa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hypääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Matka unimaahan

Miten minua väsyttääkään. Päivä on ollut pitkä ja täynnä kaikenlaista toimintaa. Illalla kävimme saunassa ja nyt hiljaisuus on laskeutunut tupaan. Katselen, kun Wilma makaa tyytyväisenä petissään. Nappi tuhisee koivet kippurassa kissamaista untaan omalla viltillään. Koiratarhoilta ei kuulu pihaustakaan. Myös mieheni on jo mennyt nukkumaan. Kelloa en katso, ei sitä kellon mukaan tilata matkaa unimaahan vaan väsymyksen.

Lopulta kampean itseni petiin. Vaihdan yöpaidan päälle. Aina en pue sitäkään. Usein nukun ilman rihmankiertämää. Pujahdan (ei välttämättä kovin kuvaava sana kömyämiselleni jäykän selkäni kanssa) mieheni yli toiselle puolelle parisänkyä, omaan koloseen. Asettelen itseni oikeaan asentoon. Niin, selkäni vaatii hieman töitä peiton alla. Toinen jalka suoraksi ja toinen kippuraan. Pientä heilutusta alaselkään. Tämä kaikki kannattaa tehdä, ennenkuin karvaiset ystäväni keksivät, että jään petiin pidemmäksi aikaa. Ensin tulee Wilma. Se hypähtää sänkyyn ja alkaa etsiä hyvää paikkaa jalkojeni vierestä. Pyörimistä, hyörimistä ja sitten PUM. Kirjaimellisesti. Se päättää sekunnin murto-osassa oikean asennon ja tipahtaa siihen liki suorilta jaloin. Kun Wilma on paikoillaan, vedän omat jalkani vielä uudestaan hyvään asentoon.

Sitten tulee Nappi. Höyhenen kevyesti ja täysin hiljaa. Se hiipii mieheni ylitse ja asettuu koukussa olevan jalkani viereen, suojaisaan paikkaan, missä kehoni tukee sitä joka laidalta. Ei kuulu pum eikä edes hips. Kissa ryhtyy oikomaan turkkiaan kiivaasti. Kun eläimet ovat asettuneet, otan sänkymme päädystä olevasta vanhasta lastensängystä unilelun. Aivan. Luitte aivan oikein. En pysty nukkumaan ilman sitä. Ihminen on täysi-ikäinen 18 vuotiaana. Aikuinen hän on sitten, kun hän pystyy tekemään juttuja ja vieläpä kertomaankin niistä, jotka ovat omanlaisiaan mutta eivät välttämättä kaikille yli 18 vuotiaille tyypillisiä.

Asetan unilelun peiton alle piiloon, sillä Nappi tykkää metsästää sitä. Eikä siitä tulisi mitään, jos puoli yötä metsästäisin Nappia, kun se kuljettelee unileluani pitkin tupaa. Kaikki tuntuu olevan valmista mutta vielä menee aikaa, ennenkuin pääsen Nukkumatin siniseen autoon, joka surraa ja vie minut unimaahan. Laitan silmät kiinni ja heiluttelen selkää. Tällä kertaa pieni mitätön särky on vain päällä ja uskon, etten tarvitse alkuillasta kipulääkettä.

Matka uneen ja unessa on turvallinen. Tai siihen ainakin pyrimme kaikki. Jos huolet painavat, kivut riekkuvat tai ympäristö on kovin meluinen, nukahtamisesta eikä nukkumisestakaan tule mitään. Saaressa on hiljaista, nukahtamiselle oiva ympäristö. Täällä on myös turvallista, oma kulta on vieressä ja pojille on toivotettu hyvät yöt tai minun tapauksessani hyvää illan jatkoa. Välillä huskyt keksivät jotain ohjelmaa tarhoilla ja joudun nousemaan uudestaan ylös kertomaan heille, että tulee se sininen auto sinnekin, olkaa nyt hiljaa. Nappi onneksemme keksii harvoin illasta ohjelmaa. Taitaa olla oppinut lehdenjakajien tavoille ja rytmiin. Mitä lienee se tekeekään aina citykämpillä, kun me ollaan töissä. No, täällä saaressa se lähes aina nukkuu ensimmäiset tunnit tyytyväisenä perhepunkassa.

Rauhoittumista nukahtamiseen ja uneen haen pitkillä mielikuvilla. Kuljen usein vaikeakulkuisessa maastossa, jossa on lunta, pimeää ja kylmää. Teen joka ilta tämän ajatuskierroksen. Usein kierros jää kesken ja Nukkumatti ottaa minut kyytiin aikaisemmalta pysäkiltä. Joskus ja usein juuri, kun kova kipu on päällä, teen kierroksen loppuun asti. Kulkuni maastossa on siis vaikeaa. Keskityn jokaiseen askeleeseen, ajattelen jokaista käyttämääni isoa lihasta erikseen. Tunnen, miten kylmyys vaihtuu ensin viileyteen ja sitten alkaa lämmetä. Ensin jalkani uppoavat polviin asti hankeen, tuntuma maahan paranee askel askeleelta ja lopulta aikani tarvottuani allani oleva hanki ei enää hidasta menoani. Pimeyttä en saa pois mutta silmäni tottuvat siihen. Jos pääsen reitin loppuun, löydän aina autiotuvan, jonne menen suojaan. Laitan tulet takkaan ja pureskelen näkkileipää, jota sinne on jäänyt edelliseltä kulkijalta, joka on tehnyt varmaan samaa kierrosta.

Autiotuvan lämpö on se autuus, joka päättää kierrokseni. Lämmössä on turvallista, tuli tuo valoa ja näkkärinpala alkaa unettaa. Kovaa työtä tehneet lihakset rentoutuvat, märät vaatteet kuivuvat tuolilla. Ei tarvita enää tekstaria Nukkumatille, pysäkille kaartaa sininen surrur auto ja pääsen matkaan. Liekö tämä nyky-yhteiskunnan kiire kuitenkin tarttunut minuun, kun viettämäni aika unimaassa jää lähes aina hyvin lyhyeksi. En herää kellonsoittoon. Herään, koska ei enää nukuta. Usein viivyn turvallisessa unessa kaksi kolme tuntia. Mutta koska herättyäni olen pirteä kuin peipponen ja jaksan touhuta seuraavat 20 tuntia sata lasissa, en ole huolissani lyhyistä unistani.

Minulla on paljon poikkeuksellisia tapoja mutta en usko olevani niiden kanssa yksin. Jokainen voi kehittää itselleen retkiä, jotka ylläpitävät rutiineja. Ne eivät välttämättä ole näin seikkaperäisiä kuin minulla. Mutta omanlaisia. Maailma ympärillämme myllertää kuin meren myrskytuulet, riepottaen mieltä sinne tänne. Suojaisa satama odottaa meitä, kunhan luovimme purtemme sinne silloin, kun meno on liian kovaa merellä. Turva, sitä ainakin mie tarvitsen näillä muutoksen ulapoilla.

Askel, askeleet, elämä

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä heijastuu ajatuksiani surusta, lapsista, urheilusta, kivusta, luonnosta jne. Jokaisessa blogissa on pieni siivu myös positiivisuutta, aiheesta riippumatta. Luin uudelleen ja uudelleen, kunnes aloin miettiä, millaista kuvaa annan ulospäin tilanteestani.

Elän etä-äitinä saaressa. Käyn öisin töissä ja kuljen työmatkat suurimman osan vuotta omalla veneellä. Talviaikaan sitten kuljen yhteysaluksella, aikatauluihin sidottuna. Vierelläni on mieheni, joka tekee samaa työtä kuin minäkin. Olemme tiiviisti yhdessä, ja paljolti juuri miehestäni on kiinni, että ylipäätään olen. On päiviä, jolloin hänellä on asioita mantereella. Silloin kuljen kotiin yksin.

Pidän hyvin yksinkertaisesta, askeettisesta elämästäni. En halua nähdä ihmisiä, se ahdistaa minua. Tämä ei johdu niistä ihmisistä vaan itsestäni. Tyttäreni kuoleman jälkeen kaikki ns tavallinen elämä on ollut minulle liikaa. Kun näen äidin pienen tyttärensä kanssa, surun paino on liikaa voimilleni. Kun näen nuorisojoukon, mopoilla päristeleviä tai kaupankulmalla maleksivia ihmisiä, ahdistun. Konserteissa, jalkapallomatseissa, kaupassa, jopa uimalan täydessä altaassa, menen paniikkiin. Haluan ulos, kauas pois, hiljaisuuteen.

Ennen Mariannen kuolemaa elin muiden silmissä tavallista perhe-elämää. Minulla oli mies, lapset, koirat, työ ja harrastukset. Elämä kulki ylös ja alas, niinkuin kaikilla. Huominen oli olemassa. Suunnittelin, kävin töissä ja juoksemassa, touhusin poikien kanssa, juttelin/tapailin tytärtäni ja vanhinta poikaani, jotka olivat jo omissa kodeissaan. Kuitenkaan, siinäkään vaiheessa elämääni, ei kaikki ollut niinkuin ulospäin näytti. Elin jatkuvassa pelossa. Pelossa menettää. Tyttäreni oli yrittänyt jo kolmesti itsemurhaa. Joka päivä, jokainen tunti ja sekunti, olin varuillani. Pidempi hiljaisuus tyttäreni suunnalta sai minut huolestuneeksi. Ei siten huolestuneeksi, että olisin miettinyt, että missähän hän on tai mitähän hän nyt tekee. Vaan huolestuneeksi siitä, onko hän enää elossa. Mietin siis vuosikausia joka päivä, onko lapseni elossa.

Tämä jätti minuun jäljet. Kun sitten tuli eteen se viimeinen puhelu, viesti siitä, ettei häntä enää ollut, kaikki tuo vuosien pelko iski päin kasvojani, ja kovaa. Kaikki se arki, joka oli maalattu siihen mennessä tavalliseksi paperille, paloi tuskan tulessa hiileksi. Ihmiset, autot, talot, äänet, nauru, ilo, kaupassakäynnit, harrastukset, elämän pienet murheet. Kaikki katosivat. Niiden tilalle tuli mustaa. Ei ollut huomenta, ei ollut hyvää yötä. Ei ollut kiirettä, ei ollut huomista. Ei ollut aikaa, ei ollut nälkä, ei jano, ei ollut ihmissuhteita. Oli vain mustaa. Hoidin pojat, hoidin työni, hoidin koirat. Kaikki muu jäi. Ihmissuhteet, mieheni, minä itse.

Aikaa kului. Suru jäi minuun asumaan. Myös sen kumppanit tuska ja ahdistus jäivät. Huomasin, etten ole enää onnellinen ihmisten seassa. Heistä heijaistui silmiini vain tavallinen arki, tavalliset huolet, ja huolettomuus. Ihmiset ympärilläni elivät kuin kaikki jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin. En kyennyt enää elämään niin, en menettämisen jälkeen. Erosin silloisesta miehestäni ja muutin saareen kokonaan koirieni kanssa. Rinnalleni astui uusi ihminen. Hänen hiljainen, luonnonläheinen ja vaatimaton luonteensa piti minut hengissä. Samoin minut piti hengissä minun poikani. Ja koirani.

Vieressäni on vuosia ennen surua kulkenut toinen voimakaasti minuun vaikuttava asia. Kipu. Senkään kanssa eläminen ei ole sellaista, mitä olen antanut ulospäin ymmärtää. Kipu hallitsee. Kipu ei ole kevennetty vitsi eikä se missään vaiheessa ole positiivinen lause blogin lopussa. Minulla on tiivis hoitosuhde sairaalan kipupoliklinikalle. Inhoan lääkkeitä. Ne tekevät olon tokkuraiseksi. En voi ottaa kovia kipulääkkeitä ollessani töissä, joten silloin elän kivun kanssa. Työnantajalle en tätä ole hirveästi mainostanut. Minuun sattuu kokoajan mutta teen silti työni mukisematta, tunnollisesti, tarkasti ja nopeasti. Minua ei voida viskata pellolle kipuni takia, sillä en ole tähän päivään asti ollut ensimmäistäkään yötä sairaslomalla kipuni takia. Vaikka aihetta olisi kyllä ollut.

Kun herään vapaayöni jälkeen kipulääketokkurassa sängystä, tarvitsen aikaa, että pääsen jaloilleni. Kun makaan yli kolme tuntia paikoillani (kipulääkkeet pitävät minut unessa luonnottomasti jopa 6-8 tuntia), selkä jäykistyy ja kipu on rumasti sanottuna helvettiä. En saa puettua päälleni yksin. Köpötän Wilman kanssa ulos ja teen varovaisesti hentoja venytysliikkeitä, kivun sallimissa rajoissa. Pääni on sekaisin monta tuntia heräämisen jälkeenkin. Silti koetan tehdä asioita, joita tekisin ilman tokkuraista oloakin. Kaikki onnistuu, mutta erittäin hitaasti. Siksikin, haluan olla poissa ihmisten silmistä. En todellakaan ole liikkuvan, elinvoimaisen ja iloisen näköinen tyyppi kovien opioidien nauttimisen jälkeen. Enkä kykenisi minkäänlaiseen kommunikointiin. Olisin hyvin flegmaattinen, poissaoleva, jopa tyly toisten silmissä. En elä toisten mielipiteiden mukaan mutten myöskään halua olla loukkaava, joten parempi olla kaukana, kaukana ihmisistä.

Miten päätän tämänkertaisen blogini? Johonkin mieltä nostattavaan positiiviseen lauseeseen vai siihen toteamukseen, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka määrittelevät minut: suru ja kipu. Elän elämääni eteenpäin, joka sinänsä on jo ihme. Mutta miten sitä elän, sitä voi jokainen mielessänsä pohtia. Kuljen omissa ajatuksissani, joka hetki mietin tytärtäni. Minuun koskee. Välillä taustakipu humisee hyvin vaimeasti enkä rekisteröi sitä mitenkään, välillä vääntelehdin kovasta kivusta, enkä kykene tekemään mitään. En istu, en makaa, en liiku, en seiso, en pue päälleni, en nuku. Mie vaan olen yhtä kuin kipu. Mie olen saanut tällaiset kortit elämääni. En tiedä enää, mitä on kivuttomuus ja mitä on elämä, kun kaikki lapset ovat. Tiedän vaan, että on askel, jonka otan. Siihen askeleeseen kuuluvat suru, kipu ja minun perhe. Ja se askel voi olla eteen-, sivulle tai taaksepäin.

Reppuselässäni on kipu

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.

Syksy heittää haasteen

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.