Lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä heijastuu ajatuksiani surusta, lapsista, urheilusta, kivusta, luonnosta jne. Jokaisessa blogissa on pieni siivu myös positiivisuutta, aiheesta riippumatta. Luin uudelleen ja uudelleen, kunnes aloin miettiä, millaista kuvaa annan ulospäin tilanteestani.

Elän etä-äitinä saaressa. Käyn öisin töissä ja kuljen työmatkat suurimman osan vuotta omalla veneellä. Talviaikaan sitten kuljen yhteysaluksella, aikatauluihin sidottuna. Vierelläni on mieheni, joka tekee samaa työtä kuin minäkin. Olemme tiiviisti yhdessä, ja paljolti juuri miehestäni on kiinni, että ylipäätään olen. On päiviä, jolloin hänellä on asioita mantereella. Silloin kuljen kotiin yksin.

Pidän hyvin yksinkertaisesta, askeettisesta elämästäni. En halua nähdä ihmisiä, se ahdistaa minua. Tämä ei johdu niistä ihmisistä vaan itsestäni. Tyttäreni kuoleman jälkeen kaikki ns tavallinen elämä on ollut minulle liikaa. Kun näen äidin pienen tyttärensä kanssa, surun paino on liikaa voimilleni. Kun näen nuorisojoukon, mopoilla päristeleviä tai kaupankulmalla maleksivia ihmisiä, ahdistun. Konserteissa, jalkapallomatseissa, kaupassa, jopa uimalan täydessä altaassa, menen paniikkiin. Haluan ulos, kauas pois, hiljaisuuteen.

Ennen Mariannen kuolemaa elin muiden silmissä tavallista perhe-elämää. Minulla oli mies, lapset, koirat, työ ja harrastukset. Elämä kulki ylös ja alas, niinkuin kaikilla. Huominen oli olemassa. Suunnittelin, kävin töissä ja juoksemassa, touhusin poikien kanssa, juttelin/tapailin tytärtäni ja vanhinta poikaani, jotka olivat jo omissa kodeissaan. Kuitenkaan, siinäkään vaiheessa elämääni, ei kaikki ollut niinkuin ulospäin näytti. Elin jatkuvassa pelossa. Pelossa menettää. Tyttäreni oli yrittänyt jo kolmesti itsemurhaa. Joka päivä, jokainen tunti ja sekunti, olin varuillani. Pidempi hiljaisuus tyttäreni suunnalta sai minut huolestuneeksi. Ei siten huolestuneeksi, että olisin miettinyt, että missähän hän on tai mitähän hän nyt tekee. Vaan huolestuneeksi siitä, onko hän enää elossa. Mietin siis vuosikausia joka päivä, onko lapseni elossa.

Tämä jätti minuun jäljet. Kun sitten tuli eteen se viimeinen puhelu, viesti siitä, ettei häntä enää ollut, kaikki tuo vuosien pelko iski päin kasvojani, ja kovaa. Kaikki se arki, joka oli maalattu siihen mennessä tavalliseksi paperille, paloi tuskan tulessa hiileksi. Ihmiset, autot, talot, äänet, nauru, ilo, kaupassakäynnit, harrastukset, elämän pienet murheet. Kaikki katosivat. Niiden tilalle tuli mustaa. Ei ollut huomenta, ei ollut hyvää yötä. Ei ollut kiirettä, ei ollut huomista. Ei ollut aikaa, ei ollut nälkä, ei jano, ei ollut ihmissuhteita. Oli vain mustaa. Hoidin pojat, hoidin työni, hoidin koirat. Kaikki muu jäi. Ihmissuhteet, mieheni, minä itse.

Aikaa kului. Suru jäi minuun asumaan. Myös sen kumppanit tuska ja ahdistus jäivät. Huomasin, etten ole enää onnellinen ihmisten seassa. Heistä heijaistui silmiini vain tavallinen arki, tavalliset huolet, ja huolettomuus. Ihmiset ympärilläni elivät kuin kaikki jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin. En kyennyt enää elämään niin, en menettämisen jälkeen. Erosin silloisesta miehestäni ja muutin saareen kokonaan koirieni kanssa. Rinnalleni astui uusi ihminen. Hänen hiljainen, luonnonläheinen ja vaatimaton luonteensa piti minut hengissä. Samoin minut piti hengissä minun poikani. Ja koirani.

Vieressäni on vuosia ennen surua kulkenut toinen voimakaasti minuun vaikuttava asia. Kipu. Senkään kanssa eläminen ei ole sellaista, mitä olen antanut ulospäin ymmärtää. Kipu hallitsee. Kipu ei ole kevennetty vitsi eikä se missään vaiheessa ole positiivinen lause blogin lopussa. Minulla on tiivis hoitosuhde sairaalan kipupoliklinikalle. Inhoan lääkkeitä. Ne tekevät olon tokkuraiseksi. En voi ottaa kovia kipulääkkeitä ollessani töissä, joten silloin elän kivun kanssa. Työnantajalle en tätä ole hirveästi mainostanut. Minuun sattuu kokoajan mutta teen silti työni mukisematta, tunnollisesti, tarkasti ja nopeasti. Minua ei voida viskata pellolle kipuni takia, sillä en ole tähän päivään asti ollut ensimmäistäkään yötä sairaslomalla kipuni takia. Vaikka aihetta olisi kyllä ollut.

Kun herään vapaayöni jälkeen kipulääketokkurassa sängystä, tarvitsen aikaa, että pääsen jaloilleni. Kun makaan yli kolme tuntia paikoillani (kipulääkkeet pitävät minut unessa luonnottomasti jopa 6-8 tuntia), selkä jäykistyy ja kipu on rumasti sanottuna helvettiä. En saa puettua päälleni yksin. Köpötän Wilman kanssa ulos ja teen varovaisesti hentoja venytysliikkeitä, kivun sallimissa rajoissa. Pääni on sekaisin monta tuntia heräämisen jälkeenkin. Silti koetan tehdä asioita, joita tekisin ilman tokkuraista oloakin. Kaikki onnistuu, mutta erittäin hitaasti. Siksikin, haluan olla poissa ihmisten silmistä. En todellakaan ole liikkuvan, elinvoimaisen ja iloisen näköinen tyyppi kovien opioidien nauttimisen jälkeen. Enkä kykenisi minkäänlaiseen kommunikointiin. Olisin hyvin flegmaattinen, poissaoleva, jopa tyly toisten silmissä. En elä toisten mielipiteiden mukaan mutten myöskään halua olla loukkaava, joten parempi olla kaukana, kaukana ihmisistä.

Miten päätän tämänkertaisen blogini? Johonkin mieltä nostattavaan positiiviseen lauseeseen vai siihen toteamukseen, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka määrittelevät minut: suru ja kipu. Elän elämääni eteenpäin, joka sinänsä on jo ihme. Mutta miten sitä elän, sitä voi jokainen mielessänsä pohtia. Kuljen omissa ajatuksissani, joka hetki mietin tytärtäni. Minuun koskee. Välillä taustakipu humisee hyvin vaimeasti enkä rekisteröi sitä mitenkään, välillä vääntelehdin kovasta kivusta, enkä kykene tekemään mitään. En istu, en makaa, en liiku, en seiso, en pue päälleni, en nuku. Mie vaan olen yhtä kuin kipu. Mie olen saanut tällaiset kortit elämääni. En tiedä enää, mitä on kivuttomuus ja mitä on elämä, kun kaikki lapset ovat. Tiedän vaan, että on askel, jonka otan. Siihen askeleeseen kuuluvat suru, kipu ja minun perhe. Ja se askel voi olla eteen-, sivulle tai taaksepäin.