Miten yksin ihminen lopulta onkaan silloin, kun isot asiat pyörivät päässä. Olen koettanut avata keskusteluja mutta lopulta en ole löytänyt linjoille ketään, joka jaksaisi kuunnella. Olen koko elämäni ajan inhonnut kiirettä. On sitä minullakin ollut mutta olen hallinnut sitä niin, etten ahtaa kalenteria täyteen. Kun muutin kokonaan saaristolaiseksi, kiire katosi kokonaan.
Nyt kun olen sairaslomalla ja se vaan jatkuu ja jatkuu, arkeeni ei kuulu tietenkään työssä käyminen ja siellä oleminen. Yksi iso osa normaalista arjestani on pois. Ja mikä ikävintä, en edes tiedä, milloin sinne palaan. Kaikki aikataulut ovat vielä auki. Nykyinen arki koostuu aamuyön liikuntahetkistä sisällä ja aamun valjettua koirien kanssa lenkkeilystä. Lenkkien välillä syön, kannan puita sisään pienissä erissä, lämmitän tupaa ja katson hiihdon mm-kisoja. Sudokuja on tullut tehtyä paljon. ‘Yöunille’ sitten viimeistään klo21, usein jo 19. Ylös nousen yleensä puolenyön – yhden aikoihin yöllä.
Kun leikkauksia on takana jo 32 ja seuraavaa siis odottelen, arjessa on ollut jo vuosikymmeniä kokoajan joku epävarmuustekijä. Kroppa vanhenee ja leikkauksista toipuu joka kerta hitaammin. Totesin itselleni sellaisenkin faktan, että kaksi nuorinta poikaani ovat koko elämänsä ajan eläneet arjessa, jossa äiti on leikattu ja toipilas. Ihmettelen itse, millaisen äidin mallin olen pojilleni antanut. Heillä ei ole kuvaa äidistä, joka olisi fyysisesti kunnossa koskaan.
Sairaalaympäristö on tuttu. Ortopedit ovat tuttuja. Heilläkään ei ole aikaa kuunnella ihmistä kokonaisuutena. Heillä on aikaa potilaalle 20-30 minuuttia + leikkaus. Kuinka moneen arkiseen asiaan yksi leikkaus vaikuttaa? Enkä ajattele pelkästään fyysisen toimintakyvyn poikkeamaa vaan myös ihmisen henkistä tilaa ja jaksamista. Niitä ajatuksia, jotka nousevat päähän sairaslomalla olemisesta, talouden pitoon liittyvistä haasteista, työympäristöstä erkanemisesta, harrastusten jatkuvasta siirtymisestä hamaan tulevaisuuteen. Aika ei pysähdy leikkausta odottaessa. Itse vanhenee, koirat vanhenee ja mahdollisuudet unelmiin pienenee kokoajan.
Jokaisella ihmisellä on elämässään omat haasteensa. Olen itse vertaistukea vailla. Kuukausia kestävä kipu on minulle tuttua mutta nämä ajatukset työhönpalaamisen mahdollisuuksista ja aikatauluista ovat kuin utuinen unelma. Arjen tavalliset hommat, joita en pystykään tekemään. Niihin törmään päivittäin. Koirat, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin mutta minusta ei ole niiden kanssa tekemään mitään. Pystyin vain käymään niiden kanssa lenkillä. Kaikki keväisin somesta pursuavat kurssit ja koulutustapahtumat repivät sydäntäni. Joudun jälleen lykkäämään kaikki koiraharrastukset jonnekin tulevaisuuteen.
Peitän yksinäiset ajatukseni postaamalla kuvia someen. Niitä katsellessa kukaan ei tiedä, mitä päässäni oikeasti liikkuu. En halua kuormittaa muita asioilla, johon ei pysty vaikuttamaan. Poljen kuntopyörää kovin sykelukemin. Keskityn ratkomaan sudokuja jopa tuntitolkulla päivittäin. Puren hammasta ja itken, kun olkapään kipu riehuu niissä lukemissa, että hikikarpalot tanssivat otsallani. En vaihtaisi arkeani kenenkään kanssa, sillä en halua, että kukaan joutuu kokemaan tällaista jatkuvaa epävarmuutta huomisesta ja tätä tuskastuttavan pitää odottelua. Kun ei saa mistään tietoa ja infoa, milloin jotain sellaista tapahtuu, että voin kertoa edes itselleni, että nyt on jokin päivämäärä, johon tähdätä.
Ja niin. Oikeasti, älkää sanoko, että lepää. Kun lepoasennossa oleminen saa olkapään kivut sietämättömiksi. Kun olen paikoillani, tekemättä mitään (edes niitä sudokuja), kipu pääsee päällimmäiseksi ajatukseksi ja se on tuskaista se. Kokoajan kun teen jotain 20 tuntia ja illalla sitten otan kovat kipulääkkeet, jotta pääsen uneen, siirryn taas seuraavaan päivään aloittaen kaiken alusta.