Herään lapsen itkuun. Väsyneenä kömyän pedistä ylös ja menen pienokaisen luo. Nostan nyytin syliini ja juttelen sille lempeästi. Vaihdan vaipan, annan maitoa ja istun pikkuinen sylissäni lopulta olkkarin sohvalle. Silitän hänen harvoja hiuksiaan ja jatkan hiljaa juttelemista hänelle. On sydänyö. Kaikki muut nukkuvat. Olisin itsekin tarvinnut unta mutta pienen vauvan tarpeet menevät äidin unien edelle.

Vuosikymmeniä myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä, lämmitellen sormiani juuri kuppiin kaadetun teen höyrytessä kasvoilleni. Katselen ikkunasta ulos. On sydänyö. Minua ei herättänyt lapsen itku, ei puhelin, eikä edes kova tuuli. Heräsin kaipuuseen lapsieni luo. Olen neljän lapsen äiti. Heidän kanssaan olen viettänyt yli puolet koko elämästäni. Nuo ajat eivät aina ole olleet ruusuisia. Ne ovat olleet välillä täynnä surua, kipua, itkua, huolta mutta yhtä lailla iloa, onnistumisia, rakkautta ja yhdessäolemisen riemua.

Elämä kuljetti minut kuitenkin eroon arjesta lapsieni kanssa. Esikoinen muutti enkeliksi Taivaaseen yli seitsemän vuotta sitten. Vanhin poikani elää itsekseen, pitäen harvakseltaan yhteyttä. Kaksi nuorimmaista asuvat mantereella isänsä kanssa. Nuorimmat pojat pitävät päivittäin minuun yhteyttä ja näen heitä myös, kun he kavereiltaan, kouluiltaan ja töiltään ehtivät luokseni käymään. Vaikka roolini läsnäolevasta äidistä on muuttnut etä-äidiksi, rakkauteni ei ole muuttunut poikiani kohtaan. Olen aina kiinnostunut kuulemaan heidän päivän puuhansa, herättelen nuorimmaisen joka arkiaamu kouluun puhelimitse, autan tarvittaessa, kun heillä on pulaa jostakin. He ovat yhä, ja aina, lapsiani, vaikkei minulla ole mahdollisuutta heitä nähdä, edes viikoittain.

Äitiys on ainutlaatuinen side, yhtä ainutlaatuisiin lapsiin. Jokainen meistä on omanlaisensa ja jokaiselle äidille ja isälle on soviteltu heidän lapset, heidän elämään. Äidinrakkautta, yhtä hyvin kuin isänkin rakkautta, ei pitäisi kenenkään viiltää. Jokainen vanhempi tietää, tuntee ja kokee oman lapsensa yksilönä kaikkein parhaiten. Lapsen kasvaessa, hänen maailmaansa tulee muitakin tärkeitä ja vaikuttavia aikuisia. Mutta omat vanhemmat ovat he, joista nuori ihminen on rakentunut, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ollen kuitenkin oma arvokas itsensä.

Uusperheissä törmätään tähän herkkään siteeseen lähes päivittäin. On minun lapset, sinun lapset ja sitten ne meidän lapset. Mitä nuorempia lapset ovat uusperheen syntyessä, sen helpompi on kaikkien mukautua uuteen arkeen. Olen itse elämässäni elänyt liki 20 vuotta uusperheessä. Tiedän, kuinka vaikeaa on ottaa vastuu tasapuolisesti kaikista lapsista ja toisaalta kunnioittaa ei-oman-lapsen sitä vanhempaa, joka ei ole uusperheessä läsnä. Mutta kuinka tärkeää tuo kunnioitus onkaan juuri lapselle! Lapsen näkökulmasta oma äiti ja isä ovat ne rakkaimmat. Uusperheen kokoonpanossa toinen aikuinen on vieras lapsen silmissä. Jos tuossa vaiheessa uusi aikuinen koettaa jyrätä lapsen oman etävanhemman roolin lapselle tärkeänä ihmisenä, mennään metsään ja lujaa.

Olen pohtinut näitä ihmisiä, jotka astuvat uuteen perheeseen, uutena aikuisena lapsille. Hyvän itsetunnon omaava aikuinen ei koskaan puhu pahaa lapselle hänen vanhemmistaan. Vielä vähemmän sitä tekee ihminen, jolla on omia lapsia. Jokainen vanhempi ymmärtää, kuinka tärkeät omat vanhemmat lapsille ovat. Kun aikuinen ryhtyy mollaamaan lapselle hänen etävanhempaansa tai koettaa jopa asettua hänen housuihinsa, ollaan suurissa ongelmissa. Syitä siihen, miksi lapselle mustataan hänen omaa äitiään tai isäänsä, on varmaan monia mutta suurin syyllinen lienee juuri heikko itsetunto ja pelko hylkäämisestä. Mustasukkainen ihminen koettaa omia ja hallita koko uutta perhettä, jotta häntä ei hylättäisi. Hän koettaa lunastaa paikkansa puolisonsa ja puolison lasten silmissä olemalla jotain, mihin hänen ei edes tarvitse kyetä. Hän ei ole saattanut maailmaan näitä ei-hänen-omia -lapsiaan. Hänellä ei ole sellaista tunnesidettä heihin, mitä lapsien omilla vanhemmilla on: hänellä, joka on heidän kanssaan päivittäin ja hänellä, joka ei heitä jatkuvasti näe.

Tapasin tässä hiljattain poikieni isän tyttären. Siis entisen mieheni esikoisen, ensimmäisestä liitostaan. Tämän tytön kanssa elimme toistakymmetä vuotta uusperhe-elämää. Hän ei asunut luonamme mutta toki tapasi isäänsä, minua ja lapsia säännöllisesti. Minulle tuo tyttö oli, ja on edelleenkin, hyvin tärkeä. Oma tyttäreni ja tämä tyttö olivat läheisiä. He pitivät toisiaan siskoinaan. Tuo kertoo paljon lasten välisestä kemiasta. Tavatessamme halasimme pitkään. Minun silmäni kostuivat ilosta nähdä hänet, vuosien jälkeen. Tyttö ei tietenkään enää ole tyttö vaan aikuinen nainen. Silti tuossa hetkessä oli viivähdys yli vuosikymmenen taa. Juttelimme hetken ja totesimme, että on se hyvä, kun on sosiaalinen media. Sieltä käsin voimme seurata toisiamme ja käydä lukemassa vaikka tätä blogia.

Tuon hetken jälkeen mietin pitkään omaa suhtautumista uusperhe-elämään. Ja siihen, mitä itse sain ja koin niinä vuosina, kun elin uusperhe-elämää livenä. Miten valtava lahja on tuntea lapsi pienestä pitäen ja kasvaa hänen tahdissaan, vaikkei lapsi oma olekaan. Kuinka suuri rikkaus juuri tämä tyttö oli omille lapsilleni. Ja onhan hän sitä yhä, kaikille kolmelle pojalleni. Ei se arki aina helppoa ollut mutta hyvinkin kasvattavaa ihmisenä. Ja tuo tapaaminen kertoi minulle, kuinka hyvinä välit ovat pysyneet, vaikkemme enää näe kuin sattumalta.

Olen usein nostanut hattua veljelleni ja teen sen taas. Hänellä on viisi omaa lasta, ja yksi uusperhelapsi. Entisiä puolisoja on useampi. Veljeni, hänen nykyinen puoliso, kaikki ex puolisot nykyisine puolisoineen, yhteisine- ja uusperhelapsineen ja heidän puolisoineen (luku on todella iso – sekoan itse jo laskuissakin) pitävät yhtä ja he kaikki mahtuvat, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti, saman pöydän ääreen. Elämä antaa, elämä ottaa. Tunteet ovat vaikea laji mutta yhteydenpito ja hyvät välit ovat huippujuttu niiden ihmisten kesken, joiden kanssa on viettänyt elämästään vuosia. Ja joiden kanssa on yhteisiä lapsia. Kun miettii pitkän liiton jälkeistä aikaa, ei ole edes tarvetta kuopata hyviä tunteita. Ne ovat niitä, jotka kantavat eteenpäin. Kuinka tärkeää on osoittaa, että toinen on yhä tärkeä. On se toinen sitten oma lapsi, puoliso, ex puoliso, naapuri tai vaikka kissa. Yhteinen historia ei katoa kumittamalla eikä se katoa myöskään, vaikka uusi ihminen elämään astuukin. Historia on se, joka meistä on muokannut meidän nykyversion.