Avainsana-arkisto: Vapaus

Vapauden tuulet

Vastaa

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Elämää saaressa

2 vastausta

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Äitiyden onni on antaa lapsilleen vapaus olla kedonkukkia

Vastaa

Työyön jälkeen ajelin kotiin. Keli oli pitkästä aikaa plägä. Lähdin liikkeelle pimeässä. Mantereen puolella väyläpoijujen valot olivat oivia tienviittoja. Ruotsinsalmen ohitettuani katselin siniseen hämärään, joka oli pikkuhiljaa väistymässä. Kaukana taivaanrannassa oli heikko puna, jota ympäröi tiiviisti pilvimassat. Auringonnousua oli turha koettaa kuvata.

Valoa on vain hitunen, ulappa on peilityyni. Aurinko ei ole vielä ehtinyt taivaanrantaan. Hiljaista. Vain omat ajatukset seuranani.

Hiljaisuudessa ajellessani mietin itselleni asettamia rajoja. Sellaisia, jotka ovat matkanneet mukanani vuosikymmeniä. Oikeastaan nuo rajat eivät edes tunnu rajoilta, ne ovat osa minua. Kuitenkin ne rajoittavat elämääni, koska pidän niistä kiinni. Osa niistä on syntynyt jo lapsuudessa. Vanhempani ohjasivat meitä tiettyyn suuntaan ja osa rajoista jäi roikkumaan minuun. Jollakin ajatustasolla niitä voisi kutsua kasvatuksen tulokseksi mutta luulen, että minun kohdallani osa niistä on kuitenkin kasvanut minuun kiinni, koska olen ruokkinut lapsena kuulemiani letkautuksia. Lopulta ne ovat tulleet niin lihaviksi, että ovat muuttuneet elämänohjeiksi.

Elämänohjeet ovat kummallinen joukko. Ne kerääntyvät vuosien varrella tajuntaan ja niistä sitten voimakkaimmat valikoituvat kantaviksi pinnoiksi. Se, mikä lapsena tuntui tutulta ja turvalliselta, matkaa kupeessamme hamaan vanhuuteen asti. Kuitenkin lapsen silmin maailmaa katsoessa kaikki näyttää erilaiselta. On turvallista tuudittautua vanhempien ja muiden aikuisten antamiin totuuksiin. Murrosiässä näitä totuuksia sitten alkaa kyseenalaistaa ja muokkaamaan. Ehkä niistä osa seuraa muokkattuinakin elämänmittaisen matkan vierellämme.

Tarkastelen tätä asiaa akuutisti äitinä, sillä nuorin poikani on murrosiän pyörityksessä. Poika on kyllä jo pikkuhiljaa saapumassa tyveneen. Itse olen äitinä muokannut saamiani elämänohjeita lapsilleni sopiviksi. Liputan vahvasti lapsen persoonan huomioonottavaan kasvatukseen. Se, mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Yksilöllisyys neljän lapseni kanssa on ollut punainen lanka äitiydessäni. Kuinka paljon kysymyksiä, epäilyksiä ja muokattuja muunnelmia olenkaan saanut hypistellä lasteni seurassa. Joskus olen saanut kipakkaa palautetta arvoistani. Olen hyvinkin ollut fossiili, ylisuojeleva, se-oli-sinun-lapsuutesi -leimattu ja ties mitä. Lapseni ovat kaikki sanoneet, mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten olen taas etsinyt uutta väylää komentosillaltani, jossa lapseni tietysti ovat mukana.

Ehkä pitäisi olla vahvempi auktoriteettina? Näin minua on ohjeistettu. En yksinkertaisesti sulata ajatusta, että olisin käskyttäjä tai että näyttäisin ehdottomuuteen nojaavaa esimerkkiä, miten elämä pitää elää. Annan lapsilleni vapauden kokeilla varpailla, onko vesi kylmää. Toiset heistä tyytyivät katselemaan kevät merta, toiset hyppäsivät laiturilta veteen, kysymättä pintalämpötilaa. Sama ajatus pätee nopeuteen omaksua jokin asia. Olen niin usein todennut, että yhteiskunta lokeroi meitä. Ihmisille asetetaan rajat, jotka perustuvat aikaan. Sen ja sen ikäisenä sinun pitää olla saavuttanut sitä ja sitä. Naurettavaa. Tätä totuutta sitten taotaan jo pikkukoululaisten vanhempien päähän. Lapsesi on vähintään poikkeava, jos hän ei ole saavuttanut jotain tiettyyn kalenteriajankohtaan mennessä.

Sama lokerointi jatkuu aikuisten maailmassa, vieläkin julmempana. Pitää olla työllistynyt, omata terveet elämäntavat, olla perheellinen, hetero, opiskellut, lapsia vähintään 1,8 ja tietysti vähäpäästöinen auto. Hyvä on muistaa myös kuulua johonkin harrastusporukkaan, somettaa vähintään kolmen tunnin välein tekemisiään, epäillä kaikkea, mikä ei ole samasta muotista ja pisteenä i:in päälle, pitää muistaa olla sosiaalinen, seurallinen ja siveä. Niinpä niin. Meitä on joka junaan. Jokainen voi mielestäni elää haluamallaan tavalla, kunhan ei satuta itseään eikä toisia. Kun antaa lastensa edetä omassa tahdissaan, heistäkin kasvaa junassa matkustavia moniottelijoita.

Onneksi elämä on paras opettaja. Eteeni on tullut vuosikymmenten aikana monenlaisia ihmisiä. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Olen ottanut opikseni. Ja lopulta olen rohjennut astua rajojen yli. Toiset asiat olen tehnyt hyvinkin nopeatempoisesti. Ja toisia asioita olen valmistellut vuosia. Olen löytänyt tavan elää, jossa olen tasapainossa. Sen tasapainon löytymisen toivon löytyvän jokaiselle ihmiselle. Omille lapsilleni, ystävilleni, läheisilleni ja kaikille tossunkuluttajille, kautta universumin.

Vapauden tuulet

Vastaa

Meren väreily sieppaa pienen siivun auringonsäteestä peilaten sen veneen keulakaareen. Meren pienet aaltolapset saavat kylpeä sinisessä. Ne sekoittavat liikehtiessään värit turkoosiin, vihreään ja kirkkaisiin välkehtiviin pisteisiin. Silmiä täytyy hieman siristellä. Aurinko jatkaa leikkiään, pysäyttäen kevään kauneimman hetken valokuvaksi. Näen laiturissa jotain hyvin tuttua.

Maru valmiina kauteen 2019.

Maru on valmiina lähtemään ja viemään meidät kotiin. Neljän ja puolen kuukauden odotus on päättynyt. Ja tuon ajan viimeiset viikot olivat todellista odottamista. Talven luminen maisema, meren jäinen peitto, pakkaset ja metsäteillä väsyneenä kulkemiset haihtuvat mielestä kuin synnytyskivut saatuani vastasyntyneen käsivarsilleni. Vene ei suinkaan ole vastasyntynyt mutta sen voimanpesä on. Sisällä uusi sydän, uusi moottori. Pohdimme tätä ostosta pitkään, jo viime syksystä lähtien. Mikäpä ei tässä maailmassa maksaisi, oravarukat ovat sen joutuneet ammoisina aikona tuta liiankin kipeästi. Kaikella on hintansa. Kuitenkin tämä investointi Maruun on tuntunut alusta asti oikealta.

Asentaja ohjeistaa meille uuden koneen käyttöä. Käymme testiajossa. Ja sitten. Istahdan ruorin taakse uudestaan, käynnistän veneen ja Maru irtoaa laiturista. Kuulostelen uutta ääntä konehuoneesta. Tasainen dieselin nakutus, niin rauhoittava. Siirrän vaihteen vapaalle. Maru lipuu vielä hetken taaksepäin. Ja sitten. Vaihde eteen ja matka voi alkaa. Keli on huhtikuuksi lämmin. Aurinko paistaa, mittarissa + 16 astetta ja meri on lähes tyyni. Pinnalla väreilevät aaltolapset huiskuttavat meille. Ne ottavat Marun keulasta vauhtia, ponkaisevat monivärisinä pisararyöppyinä hetkeksi ilmaan ja kikattaen ne pärskähtävät merenpintaan jatkaen huvimatkaansa.

Aistin meren tuoksun. Tunnen tuulen hivelevän lempeästi kasvojani. Tunnen värinän. Sen, mikä vie meitä eteenpäin. Sen, mikä on vapauden syke. Katselen merta, moikkaan vastaantuleville merelläkävijöille. Taakse jäävät pölyiset kadut, työn tuoksu, ihmiset, kaupunki. Mieheni katselee yhtä hiljaisena merelle. Meidän vapaus, meidän tunne. Mahdollisuus kulkea omalla aikataululla kotiin ja kulkea töihin. Olla erossa kaikesta, mikä tuottaa painetta. Mahdollisuus antaa suuren meren keinuttaa, kuljettaa, pitää otteessaan. Meren, jota kunnioitan. Meren, joka on minulle väylä, vapaus olla minä. Ilman sitä en ole mitään.

Meri antaa laskupäivänä parastaan. Keli tasoittuu entisestään, ollen loppumatkasta plägä. Tunnin merimatkan jälkeen saavumme kotilaiturille. Vaikka allamme on muiden silmissä vain lasikuidutettu vene, meille se on Maru. Sen jokainen kaari, sen värit, sen tuoksu. Sen keinahdukset, sen hypyt kovilla keleillä. Sen moottorin ääni. Sen suoma itsenäisyys meille, jotka olemme valinneet kodin autoteiden ulottumattomiin. On vaikea kertoa, mitä oma vene merkitsee saarelaiselle. Sen tunteen kokee vasta, kun asuu täällä. Kun tiedostaa, että oma vapaus on yhtäkuin oma vene. Ja moottoritienä on meren aallot.

Meri – saaristolaisen valtatie.

Paljon olen kuullut puhetta, että saaressa asuvat ja viihtyvät ihmiset ovat tietynlaisia erakkoja, syrjäytyneitäkin. Osittain nyökytän tuon lauseen perään mutta sen kielteinen sävy pitäisi maalata uudestaan kanssaihmisten mutusteltaviksi. Saaressa asuminen on luonnon mukaan elämistä. Kuljetaan kelien mukaan. Kotipolulla ei käy talvisin aura-autot. Kauppaan ei mennä, kun tekee mieli kahvipullaa. Vettä ei tule hanasta, vessaa ei tyhjennetä nappia painamalla. Naapuriapu on itsestäänselvyys, yhteisöllisyys jotain käsinkosketeltavaa. Silti, ketään ei koskaan näy missään. Oma rauha, jonka hintana on luonnonolojen kunnioitus ja niiden mukaan eläminen. Ei hifiä, ei glitteriä vaan lämmin sauna, linnunlaulu ja jääkenttien kauneus. Ja oma vene laiturissa. Vapaus elää omana itsenä.

Sairaspetiltä työkiireisiin

Vastaa

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.

Paluu arkeen

Vastaa

Pieniä ja joskus suuriakin alkuja ilmeistyy ihmisen elämään epäsäännöllisen säännöllisesti. Näistä uutuuksista voi ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin. Tietysti alku voi olla myös negatiivinen, jolloin on vain annettava aikaa asian sisäistämiseen. Kaikesta voi koettaa oppia jotain, oli se tapahtuma sitten hyvää tai ei niin hyvää. Alkujen vastakohta on sitten ne loppumiset, niitäkin tarvitaan.

Puolukka ja mustikka odottavat kevään alkua.

Vajaa viikko sitten päättyneet MM-kisat saivat minut tutkimaan muutaman urheilijan taustoja tarkemmin. Löysin itseni pian heidän kotisivuiltaan ja sukelsin urheilijoiden blogeihin. Miten tuttua tekstiä sieltä lopulta löytyikään. Vaikken itse ole ikinä lähellä huippu-urheilijan elämää ollutkaan, tunnistin ne tunteet, joita urheileminen nostaa mieliin. Itsensä likoon laittaminen, tulosten analysointi, se rääkki, jota tavoitteiden saavuttaminen vaatii ja ennenkaikkea se mietiskely, mitä tuo kaikki vaatii psyykeeltä. Urheilijan elämässä on tavoitteita, asioiden loppuun saattamisia, pettymyksiä, onnen hetkiä. Sieltä löytyy paljon tekemisten loppumisia ja jälleen uuden alun alkamisia. Lähestyessäni urheilua toisen silmin, löysin kanavia, joiden avulla pystyn kehittämään itseäni liikkuvana, urheilevana ihmisenä.

Itselläni tuollainen alku tapahtui tällä viikolla, kun siirryin sairaslomalaisesta takaisin töihin. Olen joka kerta voimakkaasti hermostunut, kun joudun lähtemään mantereelle. Tuohon tunteeseen ei tarvita viikkojen taukoa. Jopa jokailtainen rutiini siirtyä kotoa töihin riittää herättämään levottomuuden. Vastaavasti aamuisin matka kotiin on täynnä riemua. Hyvänolon tunnetta ei latista se, että kotimatkoja vuoteen osuu lähes 300. Se tunne, kun alus irtoaa laiturista ja olen merellä, saa minut tuntemaan vapauden. Vapaus on minulle lupa elää.

Ystävämme kevätkiireet ovat aluillaan 🙂 Palokärki työntouhussa.

Sairasloman päättyminen on merkki tervehtymisestä. Olen taas iskussa, henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan vastaan arjen tuomat velvollisuudet ja kykenevä ne hoitamaan. Tämä tunne luo voimaa sisälleni. Sitä voin sitten ammentaa elämän muihinkin kuppeihin. Arki muodostuu pienistä paloista. Jos joku paloista on poissa, palapeliä ei saa ehyeksi. Mitä olisi jatkuva vapaa-aika? Luulen, että se menettäisi hyvinkin pian merkityksensä ilman vastapainoa, työtä, opiskelua, velvollisuuksia. Nuorimmaiseni tuskailee välillä, miksei koulua voisi olla vaan yhtenä päivänä viikossa ja loput olisi vapaapäiviä. Joskus koetan selittää hänelle järjellä, että yhdessä päivässä ei ehdi omaksumaan niitä tietoja, joita on opetussuunnitelmaan laadittu. Lopulta kuitenkin heitän järkiselitykset saunan uuniin ja kerron, että oppimalla päivittäin edes yhden pienen asian tai tekemällä yhdenkin velvollisuuden, oppii imemään vapauden tunnetta kaksin kauhoin itseensä. Ilman olemista velvollisuuksien vankilassa, ei koskaan voi tuntea vapautta. Ja se on se tunne, jolla taas jaksaa eteenpäin.

Fyysisesti töihin palaaminen oli kevyttä. Siitä piti huolen kahden kuukauden mittaisen sairaslomani aikana jalkani. Tai oikestaan mieleni, joka ei halua olla paikoillaan. Olkapääni vaati lepoa nostamisesta ja väärässä asennossa olemisesta. Kiellettyjen listoilla ei onnekseni ollut hiihto, kävely eikä juokseminen. Uimassakin sain käydä, kunhan uin pelkästään selkää ilman käsien avitusta. Onnekseni lääkärini tuntee minut hyvin. Totaalinen lepo ei yksinkertaisesti vie minua takaisin terveiden kirjoihin. Ja tämänkin pitkähkön sairasloman aikana se jälleen nähtiin. Liike on lääke. Henkinen puoleni taas taisi jo kiljua kurkku suorana töihin pääsyä. Sitä velvollisuuksien täyttämistä ja vapauden tunteen purkautumista merelle palattuani. Koska pidän valtavasti työstäni, henkisesti en tuntenut stressiä töihinpaluusta. Kun pääsin kiinni itse töihin, tuntui, etten poissa olisi ollutkaan.

Sumuisella taivaalla lenteli 8.3.2019 kevään ensimmäinen selkälokki. Lokit saapuvat avoveden reunan mukana. Kaukana ei siis enää ole vapaa meri kotilahdeltakaan 🙂

Nyt nautin vapaapäivistä kotona. Kevättä kohti ollaan menossa, vaikkakin omasta puolestani talvi voisi viipyä vielä viikon pari, sillä hiihtotavoitteistani uupuu vielä muutama lenkki. Sääennusteiden mukaan kevät kuitenkin koputtelee jo ovelle. Saunavettä tippuilee vesitynnyreihin, tiaiset laulavat kilpaa pihapiirissä ja rukkaset ovat vaihtuneet sormikkaisiin. Eniten kevättä kuitenkin mittaa minun silmissäni Kylänlahden jäätilanne. Vielä katto on tasainen ja paksu. Kaupungin edusta on ollut jäistä vapaa jo pari viikkoa ja avovesi valtaa tilaa päivä päivältä enemmän. Kevät on kuitenkin herättänyt minut henkisesti. Marun koneprojekti on lähtenyt käyntiin. Odotan päivää, jolloin Maru on jälleen ulapalla. Maru, meri ja mie. Saaristolaisen vapaa hengitys, saaristolaisen elämän suola.