Avainsana-arkisto: matkanteko

Energiapiikit

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️

Hiljainen suunnittelu

Kuinka vaikeaa, ja vaarallistakin, on sukeltaa veteen, jonka pohjaa et tunne. Syvyys on arvoitus, kivistä et tiedä mitään. Sitä hyppää tuntemattomaan. Siksikin on järkevää, kahlata uusilla rannoilla ja jättää loikkiminen veteen myöhemmäksi huviksi.

Matkaan

Empatia on voimavara ja kyky, joka on harvalla. Kun asettuu toisen housuihin ja kykenee kokemaan asioita, joita itse ei ole koskaan kohdannut, liikkuu erittäin herkällä maaperällä. Yhtä vaikeaa on kertoa syvällä olevista tunteista niin, että vastapuoli pystyy niitä käsittelemään. Kokemukset ja niihin reagointi ovat niin yksilöllisiä. Vielä vaikeampaa kuin kuuntelu ja ymmärtäminen, on kirjoittaminen. Saada aikaan paperille tekstiä, joka kumpuaa voimakkaita koskien pyörteitä, valtavia meren aaltoja, tukahduttavia hiekkamyrskyjä ja murskaavia lumivyöryjä. Tai seesteistä tyventä, kesätuulen lämpöä, hiljaista metsää ja rantahiekan pehmeyttä.

Matka uuteen on kuin kääntäisin Marun keulan tuntemattomille vesille. Tuttua on vesi alla ja ajaminen. Uutta on väylät, veden syvyydet, kivet ja tuulien käytös rantojen läheisyydessä. Miten kertoa uusille lukijoille matkan aikana eteentulevista asioita niin, että hekin pääsevät nauttimaan kokonaisuudesta? Eikä aina tarvita yleisöä. Joskus on vaikeaa kohdata uusi ihminen ja kertoa hänelle, mitä sisällä on. Vaikka ei päästäisi kulkijaa kovinkaan pitkälle eteiseen, on vaikea valaista hämyistä oviaukkoakin.

Olen reilun kuukauden päivät ollut omineni. Töissä tietenkin käyn, näen poikiani ja lähimmille ystäville olen laitellut kuulumisiani itsestäni. Olen kuitenkin tietoisesti kuunnellut sydämeni ääntä ja pysynyt massoista kaukana. Minulle massat eivät tarkoita koskaan fyysistä olemista väkijoukoissa vaan tässäkin tapauksessa läsnäoloa somessa ja yksittäisissä tapaamisissa ihmisten kanssa. En käy mantereella ollessani edes kaupassa. Tähän voimakkaaseen erakkovaiheeseen vaikuttaa moni asia. Yksi on median toitotus koronasta ja ihmisten vouhotus sen asian suhteen. Toinen, vielä voimakkaampi syy on omat ajatukseni, jotka vaativat aika-ajoin täydellistä vetäytymistä kaikesta ylimääräisestä. On annettava itselleen aikaa kuunnella itseään. Siihen ei mahdu silloin kuin lähimmät ihmiset.

Kun olen ollut pitkähkön ajan omassa maailmassani, pystyn keskittymään uuden reitin kulkemiseen. Vie aikaa tutkia uutta, kun ei tiedä, mitä vastassa on. Lopullisesti uuden kanssa pääsee sinuksi, kun höräyttää koneen käyntiin ja kääntää kokan kohti väylää. Ajelee tutkaillen ja oppii samalla reitin. Tälle matkalle en ole katsonut tarpeelliseksi edes yrittää kertoa, miltä se tuntuu, koska on niin vaikeaa löytää empatiaa ja yhtä vaikeaa on osata sanoittaa uutta, puhumalla tai kirjoittamalla. Annan aikaa itselleni vaikka vuoden jos tarpeen. Tämän matkan teen ilman yleisöä. Tai ainakin lähden matkalle, ilman ilmoitusta.

Olen kuitenkin hengissä. Kuvailen kultani kanssa merellä, päivitettelen kotisivujamme omassa tahdissa, käyn töissä, juoksen, koiruuttelen, olen kotisaaressa, olen poikieni kanssa. Jotain on kesäkuun alussa tulossa ulos, valtakunnallisesti. Sen näkee sitten, mitä tuo aviisi tuo tullessaan. Elämä on suloinen matka. Joskus jalkojen alla on kivikkoinen polku, joskus pehmeä rantahiekka. Jokainen kulkee oman polkunsa. On hyvä ottaa kädestä kiinni silloin, kun kulkeminen on raskasta. Ei tarvita sanoja, tarvitaan empatiaa.

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Äitiyden onni on antaa lapsilleen vapaus olla kedonkukkia

Työyön jälkeen ajelin kotiin. Keli oli pitkästä aikaa plägä. Lähdin liikkeelle pimeässä. Mantereen puolella väyläpoijujen valot olivat oivia tienviittoja. Ruotsinsalmen ohitettuani katselin siniseen hämärään, joka oli pikkuhiljaa väistymässä. Kaukana taivaanrannassa oli heikko puna, jota ympäröi tiiviisti pilvimassat. Auringonnousua oli turha koettaa kuvata.

Valoa on vain hitunen, ulappa on peilityyni. Aurinko ei ole vielä ehtinyt taivaanrantaan. Hiljaista. Vain omat ajatukset seuranani.

Hiljaisuudessa ajellessani mietin itselleni asettamia rajoja. Sellaisia, jotka ovat matkanneet mukanani vuosikymmeniä. Oikeastaan nuo rajat eivät edes tunnu rajoilta, ne ovat osa minua. Kuitenkin ne rajoittavat elämääni, koska pidän niistä kiinni. Osa niistä on syntynyt jo lapsuudessa. Vanhempani ohjasivat meitä tiettyyn suuntaan ja osa rajoista jäi roikkumaan minuun. Jollakin ajatustasolla niitä voisi kutsua kasvatuksen tulokseksi mutta luulen, että minun kohdallani osa niistä on kuitenkin kasvanut minuun kiinni, koska olen ruokkinut lapsena kuulemiani letkautuksia. Lopulta ne ovat tulleet niin lihaviksi, että ovat muuttuneet elämänohjeiksi.

Elämänohjeet ovat kummallinen joukko. Ne kerääntyvät vuosien varrella tajuntaan ja niistä sitten voimakkaimmat valikoituvat kantaviksi pinnoiksi. Se, mikä lapsena tuntui tutulta ja turvalliselta, matkaa kupeessamme hamaan vanhuuteen asti. Kuitenkin lapsen silmin maailmaa katsoessa kaikki näyttää erilaiselta. On turvallista tuudittautua vanhempien ja muiden aikuisten antamiin totuuksiin. Murrosiässä näitä totuuksia sitten alkaa kyseenalaistaa ja muokkaamaan. Ehkä niistä osa seuraa muokkattuinakin elämänmittaisen matkan vierellämme.

Tarkastelen tätä asiaa akuutisti äitinä, sillä nuorin poikani on murrosiän pyörityksessä. Poika on kyllä jo pikkuhiljaa saapumassa tyveneen. Itse olen äitinä muokannut saamiani elämänohjeita lapsilleni sopiviksi. Liputan vahvasti lapsen persoonan huomioonottavaan kasvatukseen. Se, mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Yksilöllisyys neljän lapseni kanssa on ollut punainen lanka äitiydessäni. Kuinka paljon kysymyksiä, epäilyksiä ja muokattuja muunnelmia olenkaan saanut hypistellä lasteni seurassa. Joskus olen saanut kipakkaa palautetta arvoistani. Olen hyvinkin ollut fossiili, ylisuojeleva, se-oli-sinun-lapsuutesi -leimattu ja ties mitä. Lapseni ovat kaikki sanoneet, mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten olen taas etsinyt uutta väylää komentosillaltani, jossa lapseni tietysti ovat mukana.

Ehkä pitäisi olla vahvempi auktoriteettina? Näin minua on ohjeistettu. En yksinkertaisesti sulata ajatusta, että olisin käskyttäjä tai että näyttäisin ehdottomuuteen nojaavaa esimerkkiä, miten elämä pitää elää. Annan lapsilleni vapauden kokeilla varpailla, onko vesi kylmää. Toiset heistä tyytyivät katselemaan kevät merta, toiset hyppäsivät laiturilta veteen, kysymättä pintalämpötilaa. Sama ajatus pätee nopeuteen omaksua jokin asia. Olen niin usein todennut, että yhteiskunta lokeroi meitä. Ihmisille asetetaan rajat, jotka perustuvat aikaan. Sen ja sen ikäisenä sinun pitää olla saavuttanut sitä ja sitä. Naurettavaa. Tätä totuutta sitten taotaan jo pikkukoululaisten vanhempien päähän. Lapsesi on vähintään poikkeava, jos hän ei ole saavuttanut jotain tiettyyn kalenteriajankohtaan mennessä.

Sama lokerointi jatkuu aikuisten maailmassa, vieläkin julmempana. Pitää olla työllistynyt, omata terveet elämäntavat, olla perheellinen, hetero, opiskellut, lapsia vähintään 1,8 ja tietysti vähäpäästöinen auto. Hyvä on muistaa myös kuulua johonkin harrastusporukkaan, somettaa vähintään kolmen tunnin välein tekemisiään, epäillä kaikkea, mikä ei ole samasta muotista ja pisteenä i:in päälle, pitää muistaa olla sosiaalinen, seurallinen ja siveä. Niinpä niin. Meitä on joka junaan. Jokainen voi mielestäni elää haluamallaan tavalla, kunhan ei satuta itseään eikä toisia. Kun antaa lastensa edetä omassa tahdissaan, heistäkin kasvaa junassa matkustavia moniottelijoita.

Onneksi elämä on paras opettaja. Eteeni on tullut vuosikymmenten aikana monenlaisia ihmisiä. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Olen ottanut opikseni. Ja lopulta olen rohjennut astua rajojen yli. Toiset asiat olen tehnyt hyvinkin nopeatempoisesti. Ja toisia asioita olen valmistellut vuosia. Olen löytänyt tavan elää, jossa olen tasapainossa. Sen tasapainon löytymisen toivon löytyvän jokaiselle ihmiselle. Omille lapsilleni, ystävilleni, läheisilleni ja kaikille tossunkuluttajille, kautta universumin.

Anna käsi niin mennään

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.

Eräs kotimatka

Katselen Otavan ikkunasta laajaa valkoista mattoa. Sen pinta on ensi silmäyksellä tasainen mutta tarkemmin katsoessa sieltä täältä erottuu suuria, rosoisia palapelin palasia, jotka pilkistävät esiin valkoisesta pinnasta. Palat lepäävät jähmettyneinä sileän pinnan sisällä. Matto peittää meren alleen, minun mereni, jota pitkin pääsen liikkumaan sen ollessa vapaa. Matkustamoon kuuluu tasainen rouske, kun Otavan keula rikkoo edessään olevaa jäätä. Olen matkalla kotiin, kaupunkipäivän päätteeksi.

Merellä tuuli vihmoo kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumi kiitää pitkinä juovina jään paljaissa kohdissa, jättäen joka käynnillä rippusia itsestään kiinni jäähän. Näin muodostuu lisää tuota valkoista mattoa, lumista maisemaa. Matkustamon sisällä kuuluu tasaista puheensorinaa. Kanssamatkustajilla tuntuu riittävän puheenjuurta. Istun yksin ja katselen yhä ulos, sumuista maisemaa. Näkyvyys on heikentynyt lumen pöllyämisen takia. Jos olisin liikkeellä omalla veneellä, täytyisi odottaa ehkä hetkinen vielä satamassa, jotta sää selkenisi.

Kaupunginhäly ei enää kuulu korviini. Ajatuksissani on kuitenkin kaipuu, sillä mieheni jää mantereelle työvuoron takia. Kuinka ristiriitaista on aika-ajoin siirtyä takaisin kotiin, jossa ei ole kumppania paikalla. Pieni kyynel kyselee lupaa tulla poskelle. Noukin sen varoen sormeni päähän ja annan sille tehtävän. Lennä sinne, missä ajatukseni rauhoittuu. Pisarana kyynel ponnahtaa tuulen kieppiin ja matkaa lumituiskun seassa takaisin mantereelle. Se taivaltaa kieppuen rakkaani luo, laskeutuen hänen poskelleen. Kuiskaten hiljaa se kertoo ajatukseni mereltä hänelle, joka minulle on kaikkein tärkein. Vaikka toista ei ole kosketusetäisyydellä, onneksi on tunne, jonka saa jakaa. Välillä odotus tuntuu pitkältä, meren takana. En edes näe mannerta kotirannastani. Mutta tunnen sen voiman, joka välillämme on, rannattomasta ulapasta huolimatta.

Otavan laituroidessa Mulliin, kerään tavarat ja lähden kulkemaan metsätaipaleelle. Reppu selässä on hieman hankala kulkea, sillä olkapää on vielä arka kantamaan mitään. Perässä vedän pulkkaa, jossa loput tavarat lojuvat. Tie on osittain lumidyynien valtaama. Metsän keskellä tuuli ei tunnu ja moottorikelkkaura on suhteellisen hyvä kävellä. Tunnen kuinka päivällä käyty uimalakeikka painaa jaloissa. Jatkan silti taivaltamista, sillä jos pysähdyn, matkanteko viivästyy ja pimeä pääsee kätkemään maastonmuodot. Ohitseni sujahtaa kaksi moottorikelkkaa ja mönkijä, toisilla on kiire kotiin. Minusta on mukavaa kulkea metsässä kävellen. Pakkanen on hellittänyt alkuviikon kovista lukemista ja lämpötila on muutamalla pakkasasteella nautittavan oloista. Katselen hämärtyvää maisemaa. Lumi painaa isojenkin puiden oksia notkolle ja luonnon talvinen ilme on rauhoittava. Taivaanvärejä ei erota sakenevan sateen keskeltä ja annan mielikuvitukseni värittää iltataivaan punaiseksi. Jossain se varmaan on punainen, lila tai kellertävä. Tänään se on meillä vaaleanharmaa, kauniin lumipuuterin sekoittamaa mattaa.

Kotiin saapuessani koirat tervehtivät minua iloisesti. Päästän Wilman ulos ja seurustelen hetken koko lauman kanssa ennenkuin siirryn sisään purkamaan tavarat. Lumisade voimistuu. Kannan puita saunaan ja sitten menen syöttämään koirat. Joudun tekemään hieman lumitöitä, että pääsen tarhoille. Hämärä vaihtuu illan pimeydeksi. Metsää ei enää erota puilta ja villilläkin mielikuvituksella taivaanvärejä on vaikea pukea sanoiksi. Pihan lyhdyissä kynttilät sirottavat valoa lumelle ja menen sisään iltapalan tekoon. Nappi kissa tunkee syliini ja alkaa kehräämään. Kaikkialla on hiljaista, vain saunan uunissa humisee lämpö.

Luonnon vietävänä

Luonto ja sen oikut. Nehän ne ihmistä ohjaavat. Etenkin meren takana saaristossa.

Menneenä kesänä, muutamaa päivää ennen juhannusta lähdin poikani kanssa mantereelle. Tarkoituksena viedä poika mopoineen kaupunkiin ja tulla takaisin kotiin. Ensimmäisten kilometrien aikana kuulostelin veneen moottoria, joka vatkasi normaalia enemmän. Kaikki kuitenkin toimi ilman ongelmia, joten uskalsin jatkaa ajamista. Siinä sitten pohdittiin, missähän vika lienee. Poika, joka on osaava, tarkasteli muutamia asioita mutta päädyttiin pysyä edelleen matkanteossa. Loppumatkasta ravistus kuitenkin vaan lisääntyi ja lopulta jouduttiin ajelemaan puolella kaasulla, että päästiin perille. Lopputuloksena oli veneen jääminen mantereen puolelle ja minun siirtyminen yhteysaluksen käyttäjäksi.

Leppoisa kesäloma muuttui vielä leppoisemmaksi oleskeluksi kotisaaressa ilman omaa venettä. Alunperin oli tarkoitus tehdä muutama kesälomareissu mutta ne saivat jäädä, sillä yhteysaluksen aikataulujen mukaan oli mahdotonta käydä kauppamatkoja pidemmillä reissuilla. Kuinka tärkeä ja välttämätön oma vene onkaan saaristolaiselle. Jos kaupungissa auto hajoaa, vaihtoehtoisia kulkuneuvoja löytyy kyllä. Saaressa asuva tarvitsee venettä, vain vaikkapa hakeakseen leivät, maidot ja leikkeleet kaupasta. Ensin näytti, että vene saadaan kuntoon pienellä remontilla, koneen tukipuslan vaihdolla. Remonttireiskan vierailtua veneessä, tultiin kuitenkin tilanteeseen, että vene oli telakoitava. Kyllä riipaisi sydämestä, kun uskollinen vene nousi keskellä kauneinta kesää trailerille ja maihin. Pientä jännitystä, sanoisinko jopa hermoilua, alkoi kasaantua korvien väliin, kun kuntoon tuleminen viivästyi ja kesälomapäivät alkoivat uhkaavasti loppumaan.

Paria päivää ennen töiden alkamista istuttiin iltapäiväteellä ja puntaroitiin vaihtoehtoja. Työmme on yötyötä, joten kyytiä naapureilta ei ollut mahdollista pyytää. Kukaan ei vapaaehtoisesti lähde ajelemaan yöksi mantereelle. Yhteysalukset eivät kulkeneet päivittäin. Sekin vaihtoehto oli unohdettava niiltä päiviltä, jolloin liikennöintiä ei ollut. Kotimme sijaitsee siis saaressa, linnuntietä kuuden kilometrin päässä mantereesta. Veneellä matka on liki kaksinkertainen. Sairaslomaa ei tullut pieneen mieleenkään hakea, luonto ajaa töihin, kun niitä kerran on ja saa tehdä. Eikä kukkaro anna myöten minkäänlaisille omille lomille, palkatta. Sitten ajatus kirkastui. Soutuvene. Sillä töihin illalla ja aamulla takaisin kotiin! Koska perämoottorikin oli sopivasti huollossa, pakkasimme seuraavana aamuna neljän aikaan kamerat kyytiin ja lähdimme soutamaan 11 kilometrin matkaa mantereelle, saaren ympäri. Tarkoituksena siis viedä soutuvene mantereelle valmiiksi, koska ei ollut tuntumaa, kuinka kauan ensimmäinen soutu ajallisesti vie. Emme siis uskaltaneet jättää pitkää soutua illaksi. Seuraavia soutumatkoja ei tarvinnut soutaa enää saaren ympäri, vaan veneen pystyi jättämään yhteysaluslaiturille, josta matkanteko kotiin sujui mönkijällä metsän läpi.

Aamu oli erittäin kaunis. Keli oli plägä eli täysin tyyni. Soudimme vuoronperään, noin kaksi kilometriä siivu ja vaihto. Kiirettä emme pitäneet. Oli mielenkiintoista kuvata lintuja liki merenpinnan korkeudelta. Normaalistihan kuvauskorkeus on omassa veneessä kaksi, jopa kolme metriä merenpinnasta. Vajaa nelimetrisellä Terhillä soutaminen oli helppoa. Nuorimmaiselta pojaltani saamani pyöräilyhanskat suojasivat rakoilta tehokkaasti. Pepun alle laitoimme myös pehmusteen, sillä pitkään puupenkillä istuminen kävi istumalihaksiin. Välillä nostimme airot oikoseen ja vain katselimme ulappaa. Ei ketään missään. Ne pienet hetket. Niistä koostuu elämä. Oikaisimme pikkusaarien lomitse, joten matka kutistui kilometrillä. Kun kaupungin syli otti meidät vastaan ja vene lipui aallonmurtajalta sisään, vilkaisin kelloa. Kaksi tuntia, 10 minuuttia. Yllättävän nopeasti, sillä pidimme todella useamman maiseman katselutauon matkan aikana. Ehdimme hienosti kauppaan ja takaisin kotiin aamupaatissa.

Parasta antia matkalla töistä kotiin 15.7.2018.

Kaikki soutumatkat eivät kuitenkaan olleet plägässä tehtäviä suoritteita. Matka kaupungista yhteysaluslaiturille on neljä kilometriä. Reitin keskellä kulkee laivaväylä, joten matkan teko ei ollut joka kerta yhtä leppoisaa. Eräänä aamuna jouduimme soutamaan vastatuuleen, aaltojen vyöryessä kaakosta. Vene liikkui puolta hitaammin ja vieläpä sivusuunnassakin. Töistä väsyneinä puskimme itsemme lopulta kotisaaren suojaan. Kerran kaksi laivaa osui yhtäaikaa reitille. Siinä pikkuisessa soutupaatissa istuessamme, katselimme valtavan kerrostalon korkuisen laivan lipumista ohi ja lopulta saimme vielä keinua laivan jättämissä aalloissa tovin jos toisenkin. Sen jälkeen se toinen laiva tuli vielä satamasta mutta sitä ennen ehdimme livahtaa väylän yli ja katselimme rahtialuksen menoa hieman kauempaa, keinuen jälleen valtavissa peräaalloissa. Kotisaaren rantaan päästyämme katselimme aikamme merelle, kuuntelimme lokkien aamuista kirkunaa ja lopulta kiipesimme mönkijään. Kotiin ajelua muutama kilometri reput selässä metsän läpi. Kyllä taas uni maistui kotiin päästyämme.

Aikaa merelliseen kotimatkaan meni vajaa tunti. Sen verran aikaa menee myös omalla veneellä ympäri saaren kuljettaessa. Tietysti mönkijällä ajomatka tuohon päälle. Sitä on kuitenkin vuosien varrella tottunut pitkiin kotimatkoihin, joten sen puoleen soutaminen ei poikennut tavanomaisesta. Soutamisesta tuli paljon positiivisia vaikutuksia. Kunto pysyi hyvänä ja etenkin selkä tykkäsi uudentyyppisestä liikunnasta. Tärkein vaikutus oli kuitenkin itsensä likoon laittaminen. Mikään ei ole mahdotonta, kun vain lähtee liikkeelle ja käyttää mielikuvitustaan. Työnantajakin oli tyytyväinen, vaikka pyörittelikin silmiään meidän työmatkatyylillemme.