Avainsana-arkisto: loma

Loma-ajatuksia

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Ensimmäinen lomapäivä

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Talvi, loma, talviloma

Herään vähän ennen yhdeksää. Illalla. Takana on lomaa edeltänyt työyö ja parin tunnin unet sen jälkeen aamulla citykodissa. Herättyämme niiltä unilta, kampesimme itsemme kauppaan, pakkasimme laukut ja laitoimme ne pyöriemme selkään, Nappi tarakalle ja poljimme Kuusiseen, yhteysaluslaiturille. Siitä matka jatkui Otavan kyydissä kotisaareen Mullin laituriin. Mullista vielä 2,5 kilsan matka pyörillä kotiin. Kotiin päästyämme normit kuviot laukkujen purkamisilla kaappeihin ja koirien hoito. Lopulta istahdimme syömään ja katsoimme toisiamme. Loma. Mitäs tehdään?

Kahden aikuisen taloudessa, jossa molemmat tekevät jatkuvaa yötyötä ja koti on kaukana sivistyksestä, on helppo rytmittää arki omanlaiseksi. Hetken lueskelimme lehtiä ja sitten kömmimme vällyjen väliin. Kun nukuttaa, nukutaan, etenkin lomalla. Emme suinkaan pujahtaneet yöunille, vaan nukkumaan joksikin ajaksi. Meillä itseasiassa ei edes ole sellaista käsitettä kuin yöunet, koska olemme yöt aina töissä. Rytmi ei vaihdu edes pitkillä lomilla. Noustaan vapaaöinäkin klo 01. Ei kellonsoittoon vaan sisäisen kellon rytmissä. Mieheni nukkuu tuntimääräisesti enemmän kuin mie vuorokaudessa. Kun ei tarvitse lähteä töihin, hän nukkuu usein aamu viidestä pitkälle yli puoleenpäivään. Itse olen siinä vaiheessa jo tehnyt lenkin tai pari koirien kanssa.

Olen aina kuunnellut sisäistä rytmiäni. Kuunnellut sitä myös pojillani. Kun he ovat luonani ja on loma, he saavat toimia oman rytminsä sisällä. Nuorimmalla tuntuu olevan samantapainen rytmi kuin meilläkin. Vaikeuksia pojalla on tietenkin aina sitten, kun oma rytmi pitää muuttaa yhteiskuntaa pyörittäväksi rytmiksi, tehojen osuessa aamu-aamupäivä-päivä -painotteisesti. Tätä rytmiikkaa kohtaan tunnen inhoa, sillä kaikki ihmiset eivät suinkaan ole veistetty toimimaan sen mukaan. Ehkäpä yksi syy, miksi olen itse yötyöläinen, selittyy sisäisellä rytmilläni. Se tukee yöaikaan hereillä oloa. Samoin varhaiset aamut ovat toiminnan aikaa minulle. Nukkumatin vuoro klo 8-9 on se, mihin hyppään päästäkseni unimaahan.

Myös luonto kulkee omassa rytmissä ja ihmisen on turha koettaa puuttua siihen. Pitkässä juoksussa ihmisen toimet ovat kuitenkin vaikuttaneet luontoon ja tulos siitä ei ole mairitteleva. Eletään sydäntalvea. Kun katson ikkunasta ulos, mitä näen? Vettä sataa tihuttaa. Kanervikkojen seasta pilkistää vihreitä mustikan varpuja, syksyn ruskeita lehtiä ja maa paistaa paljaana niin pitkälle kuin silmä kantaa. Meri liplattelee avoimena, syksylle tyypilliset myrskyt pauhaavat myös keskitalvella, pikkulinnut laulavat puiden oksilla ja silmut puissa alkavat valmistautua puhkeamaan hiirenkorville. Vuodenaikaan nähden liian korkea lämpötila on saanut luonnon sekaisin.

Kaipaan lunta ja pakkasia. Vaikka asun saaressa ja rakastan ajaa veneelläni merellä, kaipaan silti talvea. Myös luonto kaipaa talven lepokautta, jaksaakseen taas keväällä kasvattaa uudet alut ja toimia koko kasvukauden. Jänikset, oravat ja muut pikkueläimet ovat vaihtaneet talviturkin päälle, joka tällaisena talvena on niille enemmänkin haittana kuin suojana. Muurahaiskeot ovat ilman suojaavaa lunta. Samoin pikkujyrsijät eivät pääse lumikerroksen suojiin lämpimään. Aika kohtalokasta olisi monelle lajille, jos nyt alkaisivat kovat pakkaset, kun missään etelärannikolla ei ole lunta. Toisin on Pohjois-Suomessa, jossa on komeat, talviset olosuhteet. Kamuni Aavasaksalla ja Rovaniemellä laittavat someen mahtavia lenkkikuvia koiriensa kanssa. Olen niin iloinen heidän puolestaan. Edes jossain Suomessa on oikea talvi.

Mitä sitten oikeastaan kaipaan talvessa? Lunta, joka peittää metsät, kuorruttaa puut ja antaa mahdollisuuden hiihtää. Pakkasia, jotka nipistävät nenää. Koirani heräävät eloon pakkasessa. Huskyjen turkki on paksu ja ne nauttivat viileästä. Pakkanen on myös hyvä syy mennä lähemmäs toista ja mikäs sen mahtavampaa kuin pakkaslenkin jälkeen lämmittää teetä ja istahtaa lämmin peitto ympärillä nauttimaan olosta. Ja sitten. Kevät ei ole kevät, ellei voi seurata lumipeitteen hupenemista, pakkasen vaihtumista plussakeleiksi ja tuntea, kuinka seuraava vuodenaika vaihtuu.

Vaikka talvi on nyt vetinen, vietämme talvilomaa, johon on yhdistetty vielä osa edellisvuoden kesälomaakin. Olemme naureskelleet yhdessä ja pohtineet, että aloitammeko lomaviikot nyt ensin sillä kesälomalla, kun kelit ovat sen mukaiset. Toivoa siis sopii, että varsinaisen talvilomamme alkaessa alkaisi sataa myös lunta ja paukkua pakkaset. Loma on siitä mukavaa, että voi nimenomaa kuunnella omaa rytmiä. Koska karsastan mantereelle menoa, on nyt mahdollisuus olla kaukana sieltä useamman viikon. Jotain tehdään tietenkin lomallakin. Koiralauman kanssa on aina puuhaa ja selkäni kanssa teen tarvittavia lihaskuntotreenejä, jotta pysyn kasassa. Lisäksi tuvan lämmitys vaatii tekemistä. Mutta muutoin syödään, kun on nälkä, nukutaan, kun väsyttää ja sitten vaan nautitaan luonnosta ja toisistamme. Lomalla on työrytmiikalle sama tarkoitus kuin talvella vuodenkierrollekin. Niiden jälkeen on taas jotain muuta tiedossa, jota on paljon mukavampi ottaa vastaan, kun on saanut kokea levon.