Avainsana-arkisto: Vuorokausirytmi

Talvi, loma, talviloma

Vastaa

Herään vähän ennen yhdeksää. Illalla. Takana on lomaa edeltänyt työyö ja parin tunnin unet sen jälkeen aamulla citykodissa. Herättyämme niiltä unilta, kampesimme itsemme kauppaan, pakkasimme laukut ja laitoimme ne pyöriemme selkään, Nappi tarakalle ja poljimme Kuusiseen, yhteysaluslaiturille. Siitä matka jatkui Otavan kyydissä kotisaareen Mullin laituriin. Mullista vielä 2,5 kilsan matka pyörillä kotiin. Kotiin päästyämme normit kuviot laukkujen purkamisilla kaappeihin ja koirien hoito. Lopulta istahdimme syömään ja katsoimme toisiamme. Loma. Mitäs tehdään?

Kahden aikuisen taloudessa, jossa molemmat tekevät jatkuvaa yötyötä ja koti on kaukana sivistyksestä, on helppo rytmittää arki omanlaiseksi. Hetken lueskelimme lehtiä ja sitten kömmimme vällyjen väliin. Kun nukuttaa, nukutaan, etenkin lomalla. Emme suinkaan pujahtaneet yöunille, vaan nukkumaan joksikin ajaksi. Meillä itseasiassa ei edes ole sellaista käsitettä kuin yöunet, koska olemme yöt aina töissä. Rytmi ei vaihdu edes pitkillä lomilla. Noustaan vapaaöinäkin klo 01. Ei kellonsoittoon vaan sisäisen kellon rytmissä. Mieheni nukkuu tuntimääräisesti enemmän kuin mie vuorokaudessa. Kun ei tarvitse lähteä töihin, hän nukkuu usein aamu viidestä pitkälle yli puoleenpäivään. Itse olen siinä vaiheessa jo tehnyt lenkin tai pari koirien kanssa.

Olen aina kuunnellut sisäistä rytmiäni. Kuunnellut sitä myös pojillani. Kun he ovat luonani ja on loma, he saavat toimia oman rytminsä sisällä. Nuorimmalla tuntuu olevan samantapainen rytmi kuin meilläkin. Vaikeuksia pojalla on tietenkin aina sitten, kun oma rytmi pitää muuttaa yhteiskuntaa pyörittäväksi rytmiksi, tehojen osuessa aamu-aamupäivä-päivä -painotteisesti. Tätä rytmiikkaa kohtaan tunnen inhoa, sillä kaikki ihmiset eivät suinkaan ole veistetty toimimaan sen mukaan. Ehkäpä yksi syy, miksi olen itse yötyöläinen, selittyy sisäisellä rytmilläni. Se tukee yöaikaan hereillä oloa. Samoin varhaiset aamut ovat toiminnan aikaa minulle. Nukkumatin vuoro klo 8-9 on se, mihin hyppään päästäkseni unimaahan.

Myös luonto kulkee omassa rytmissä ja ihmisen on turha koettaa puuttua siihen. Pitkässä juoksussa ihmisen toimet ovat kuitenkin vaikuttaneet luontoon ja tulos siitä ei ole mairitteleva. Eletään sydäntalvea. Kun katson ikkunasta ulos, mitä näen? Vettä sataa tihuttaa. Kanervikkojen seasta pilkistää vihreitä mustikan varpuja, syksyn ruskeita lehtiä ja maa paistaa paljaana niin pitkälle kuin silmä kantaa. Meri liplattelee avoimena, syksylle tyypilliset myrskyt pauhaavat myös keskitalvella, pikkulinnut laulavat puiden oksilla ja silmut puissa alkavat valmistautua puhkeamaan hiirenkorville. Vuodenaikaan nähden liian korkea lämpötila on saanut luonnon sekaisin.

Kaipaan lunta ja pakkasia. Vaikka asun saaressa ja rakastan ajaa veneelläni merellä, kaipaan silti talvea. Myös luonto kaipaa talven lepokautta, jaksaakseen taas keväällä kasvattaa uudet alut ja toimia koko kasvukauden. Jänikset, oravat ja muut pikkueläimet ovat vaihtaneet talviturkin päälle, joka tällaisena talvena on niille enemmänkin haittana kuin suojana. Muurahaiskeot ovat ilman suojaavaa lunta. Samoin pikkujyrsijät eivät pääse lumikerroksen suojiin lämpimään. Aika kohtalokasta olisi monelle lajille, jos nyt alkaisivat kovat pakkaset, kun missään etelärannikolla ei ole lunta. Toisin on Pohjois-Suomessa, jossa on komeat, talviset olosuhteet. Kamuni Aavasaksalla ja Rovaniemellä laittavat someen mahtavia lenkkikuvia koiriensa kanssa. Olen niin iloinen heidän puolestaan. Edes jossain Suomessa on oikea talvi.

Mitä sitten oikeastaan kaipaan talvessa? Lunta, joka peittää metsät, kuorruttaa puut ja antaa mahdollisuuden hiihtää. Pakkasia, jotka nipistävät nenää. Koirani heräävät eloon pakkasessa. Huskyjen turkki on paksu ja ne nauttivat viileästä. Pakkanen on myös hyvä syy mennä lähemmäs toista ja mikäs sen mahtavampaa kuin pakkaslenkin jälkeen lämmittää teetä ja istahtaa lämmin peitto ympärillä nauttimaan olosta. Ja sitten. Kevät ei ole kevät, ellei voi seurata lumipeitteen hupenemista, pakkasen vaihtumista plussakeleiksi ja tuntea, kuinka seuraava vuodenaika vaihtuu.

Vaikka talvi on nyt vetinen, vietämme talvilomaa, johon on yhdistetty vielä osa edellisvuoden kesälomaakin. Olemme naureskelleet yhdessä ja pohtineet, että aloitammeko lomaviikot nyt ensin sillä kesälomalla, kun kelit ovat sen mukaiset. Toivoa siis sopii, että varsinaisen talvilomamme alkaessa alkaisi sataa myös lunta ja paukkua pakkaset. Loma on siitä mukavaa, että voi nimenomaa kuunnella omaa rytmiä. Koska karsastan mantereelle menoa, on nyt mahdollisuus olla kaukana sieltä useamman viikon. Jotain tehdään tietenkin lomallakin. Koiralauman kanssa on aina puuhaa ja selkäni kanssa teen tarvittavia lihaskuntotreenejä, jotta pysyn kasassa. Lisäksi tuvan lämmitys vaatii tekemistä. Mutta muutoin syödään, kun on nälkä, nukutaan, kun väsyttää ja sitten vaan nautitaan luonnosta ja toisistamme. Lomalla on työrytmiikalle sama tarkoitus kuin talvella vuodenkierrollekin. Niiden jälkeen on taas jotain muuta tiedossa, jota on paljon mukavampi ottaa vastaan, kun on saanut kokea levon.

Syyslenkillä

Vastaa

Kymmenen koiran lenkittämisessä tarvitaan logistiikkaa, suunnittelua ja joustoa. Silloin, kun vielä aktiivisesti pystyin treenaamaan huskyjä, lenkittäminen oli itseasiassa helppoa, joskin aikaa vievää. Koko lauma vaan mönkijän tai reen eteen ja heittämään 10-15 kilsan lenkki. Elämä ei mene aina kuitenkaan niinkuin itse suunnittelee. Realiteetit on otettava vastaan sellaisina, millaisina ne annetaan. Tärkeintä tällaisen lauman kanssa on kuitenkin se, että on säännöllisyyttä ja vaihtelevuutta.

Päivittäin metsälenkkejä vapaana juoksee 2-4 koiraa. Joten lauma on lenkitetty kolmessa päivässä. Sen jälkeen kierros alkaa alusta. Koiraparit vaihtuvat joka kerta. Lenkkikamu on aina joku muu kuin edellisellä kerralla. Tuo mahdollisuus tehdä vaihteluita on voimavara ja onni. Muita aktiviteetteja tulee säännöllisesti niin, että niissäkin koirat ja tavat vaihtelevat päivittäin. Viikottain joku koirista pääsee mantereelle ja siellä erikseen citylenkille. Nuoret koirat ovat tässä pääroolissa. Minulle kaikkein tärkeintä on se, että koirat voivat hyvin, niin fyysisesti kuin päänupiltaankin. Juuri se vaihtelevuus on se juttu, jolla rikon puuduttavia rutiineita koirilla.

Tässä eräänä kauniina syysaamuna lähdimme tavanomaiselle lenkille, sillä kertaa mukana olivat Salama ja Usva. Sisarukset asuvat vierekkäisissä tarhoissa, joten suoranaista jatkuvaa peuhaus mahdollisuutta ei ole. Iloa tuotti koirien silmiinpistävä onnellisuus päästessään leikkimään yhdessä. Kolme ja puolivuotiaista nuorukaisista tuli uudelleen pentuja niiden painellessa pitkin metsämaita, painiessa tantereen kumistessa ja heiluttaessa häntäänsä toisilleen.

Salama (takana) ja Usva syyslenkin alkutunnelmissa

Mietin tuossa lenkillä ollessani ihmisen oikeutta tehdä päätöksiä. Ja ihmisen oikeutta ja velvollisuuttakin olla kekseliäs. Ei ole olemassa yhtä kaavaa hoitaa asioita. En usko, että kukaan tietoisesti haluaa toimia vahingollisesti rakastamiaan olentoja kohtaan. Tai itseään kohtaan. On vain tehtävä valintoja, jotka eivät aina mukaile valtaväestön noudattamia trendejä. Omassa elämässäni tällaisia valintoja on mm. asuminen, työpaikka ja vaikkapa koiramaailmani. Myös unirytmini ja -tarpeeni ovat hyvin poikkeavat, tosin niissä ei ole kyse valinnoista vaan ominaisuudesta. Kun terveyskyselyssä kysytään vuorokaudessa nukuttu määrä ja toisaalla samassa kyselyssä on kohta, mihin laitetaan määrä, kuinka paljon nukkuu loma-aikaan, saan joka kerta noottia terveydenhoitajilta ja lääkäreiltä. He ilmoittavat, että nukun liian vähän. Tätä ihmettelen ja kritisoin voimakkaasti. Onko nukkumisen mittarina jokin lukema, joka on keskiarvo? Tämäkö pätee yleisesti kaikkiin ihmisiin? Ei. Ihminen itse tietää, milloin on virkeä. Kun käy nukkumaan ja herää ilman kellonsoittoa virkeänä ja vieläpä jaksaa touhuta pää toimintakunnossa, eikö se ole mittari oikeasta määrästä unta? Itselleni siis riittää neljä tuntia unta vuorokaudessa. Herään ylös ja muut jatkavat unta. Olen virkeä enkä kaipaa 20 tuntiin unta.

Toinen, uneen liittyvä asia on vuorokausirytmi. Koska teen jatkuvaa yötyötä, on vuorokausirytmini pakosti erilainen kuin päivätöissä, koulussa tai vuorotöitä tekevillä. Nukun usein tuon neljätuntiseni kahdessa osassa. Koska työmatkoihini kuluu tunti suuntaansa, en pääse edes nukkumaan aina suoraan töistä tullessani. Olen tehnyt valinnan asua saaressa ja valinnan tehdä yötyötä. Kuljen siis jatkuvasti veneellä töihin ja takaisin. Aika. Se on se, mikä on vuorokaudessa työssäkäyvällle rajallinen ja sen raameissa olen rakentanut arkeni itselleni ja perheelleni sopivaksi palikaksi. Jos kävisin päivätöissä, eläisin rytmini vastaisesti. Jos asuisin mantereella, eläisin tapojeni vastaisesti. Jos minulla ei olisi laumaa koiria, elämäni sisältö olisi hyvin tyhjä.

Ihmettelen suuresti myös sitä tapaa, jolla ihmiset, etenkin nuoret koulussakäyvät, lokeroidaan tiettyyn raamiin. Ymmärrän sen, että koulupäivä alkaa tiettynä kellonaikana ja loppuu tiettynä kellonaikana. Suurin osa nuorista elää samassa rytmissä näiden määriteltyjen, tehtyjen aikojen sisällä. Vaikka moni heistäkin on oikeasti rytmeiltään poikkeavia, he kuitenkin mukautuvat tähän määriteltyyn rytmiin. Mutta entäpä he, joilla oman kehon ja mielen vuorokausirytmi on sisäsyntyisesti aivan jotain muuta? Heidän purkittaminen valtaväestön rytmiin tekee häijyä jälkeä. Kun yksinkertaisesti ajatteluelimet eivät toimi 8-14 välillä eikä keho kykene nousemaan 6:30 opintojentielle. Näitä nuoria kutsutaan halveksuvasti eri nimillä. Ne ovat vedättelijöitä, yökukkujia, kouluvieroksujia, pinnareita, jopa epäsosiaalisia yksilöitä, jotka tarvitsevat kurinpalautuksen. Jaa. Itse hyvin läheltä tällaisia nuoria katsovana äitinä rohkenen olla eri mieltä. He ovat vain omanlaisiaan ja hakevat voimakkaasti omaa sisäistä rytmiään elämässään. Aikanaan hekin suuntaavat työelämään, perustavat perheen ja asettuvat jonnekin asumaan. Kun he oppivat kuuntelemaan omaa sisäistä rytmiään, he tekevät valintoja ja järjestävät elämäänsä siihen suuntaan, joka suo heille miellyttävän kehyksen elää. Niin, he tekevät nuo päätökset, kun heidän suodaan olla omia itsejään jo murrosiässä. Yhteiskunta ja sen byrokratia tuhlaa mielettömät määrät rahaa ja aikaa tällaisten nuorten rytmien muuttamiselle. Pidetään palavereja palaverien perään ja pohditaan jopa vuositolkulla, miksei homma toimi. Nuoret itse tuskastuvat ja tulee sijaistoimintoja, jotka eivät välttämättä ole toivottavia. Ehkäpä olisi mahdollisuus lempeämpään lähestymistapaan, jossa nuori on keskipisteenä ja hänen sisäistä rytmiä mukaillen tehdään opiskelusuunnitelma, joka kulkee käsi kädessä nuoren rytmissä. Annetaan nuorelle mahdollisuus olla sitä, mitä he oikeasti ovat. Turha yrittää ympätä neliönmuotoista palikkaa kolmionmuotoisesta kolosesta sisään. Meneehän se, kun tarpeeksi hakkaa, mutta sen jälkeen ei ole enää muotoa, joka on tunnistettavissa. Tai koko palikkaa.

Pysähdymme hetkeksi kotia lähellä olevalla majalla. Kuljemme polkua pitkin rantaan, jossa asetumme pitkän laiturin päähän. Koirat ovat jo rauhoittuneet ja katselevat kanssamme merelle. Jossain kauempaa ui vielä syysmuuttoa suunnitteleva silkkiuikku ja lokkinuorukaiset kaartelevat kivikon yllä. Joutsenia ei näy, lienevätkö aamu-unilla vielä. Usva painaa päänsä syliini ja Salama istahtaa viereeni. Rapsuttelen niitä hajamielisesti. Kaksi hyvin erilaista sisarusta. Oikeus ja onni olla omanlaisiaan, omassa laumassaan, omilla lenkeillään. Nousemme ja kävelemme loput sadat metrit kotiin. On aamuteen aika.

Suukko veikalta siskolle <3