Ajatuksia odottamisesta

Vastaa

Miten yksin ihminen lopulta onkaan silloin, kun isot asiat pyörivät päässä. Olen koettanut avata keskusteluja mutta lopulta en ole löytänyt linjoille ketään, joka jaksaisi kuunnella. Olen koko elämäni ajan inhonnut kiirettä. On sitä minullakin ollut mutta olen hallinnut sitä niin, etten ahtaa kalenteria täyteen. Kun muutin kokonaan saaristolaiseksi, kiire katosi kokonaan.

Nyt kun olen sairaslomalla ja se vaan jatkuu ja jatkuu, arkeeni ei kuulu tietenkään työssä käyminen ja siellä oleminen. Yksi iso osa normaalista arjestani on pois. Ja mikä ikävintä, en edes tiedä, milloin sinne palaan. Kaikki aikataulut ovat vielä auki. Nykyinen arki koostuu aamuyön liikuntahetkistä sisällä ja aamun valjettua koirien kanssa lenkkeilystä. Lenkkien välillä syön, kannan puita sisään pienissä erissä, lämmitän tupaa ja katson hiihdon mm-kisoja. Sudokuja on tullut tehtyä paljon. ‘Yöunille’ sitten viimeistään klo21, usein jo 19. Ylös nousen yleensä puolenyön – yhden aikoihin yöllä.

Kun leikkauksia on takana jo 32 ja seuraavaa siis odottelen, arjessa on ollut jo vuosikymmeniä kokoajan joku epävarmuustekijä. Kroppa vanhenee ja leikkauksista toipuu joka kerta hitaammin. Totesin itselleni sellaisenkin faktan, että kaksi nuorinta poikaani ovat koko elämänsä ajan eläneet arjessa, jossa äiti on leikattu ja toipilas. Ihmettelen itse, millaisen äidin mallin olen pojilleni antanut. Heillä ei ole kuvaa äidistä, joka olisi fyysisesti kunnossa koskaan.

Sairaalaympäristö on tuttu. Ortopedit ovat tuttuja. Heilläkään ei ole aikaa kuunnella ihmistä kokonaisuutena. Heillä on aikaa potilaalle 20-30 minuuttia + leikkaus. Kuinka moneen arkiseen asiaan yksi leikkaus vaikuttaa? Enkä ajattele pelkästään fyysisen toimintakyvyn poikkeamaa vaan myös ihmisen henkistä tilaa ja jaksamista. Niitä ajatuksia, jotka nousevat päähän sairaslomalla olemisesta, talouden pitoon liittyvistä haasteista, työympäristöstä erkanemisesta, harrastusten jatkuvasta siirtymisestä hamaan tulevaisuuteen. Aika ei pysähdy leikkausta odottaessa. Itse vanhenee, koirat vanhenee ja mahdollisuudet unelmiin pienenee kokoajan.

Jokaisella ihmisellä on elämässään omat haasteensa. Olen itse vertaistukea vailla. Kuukausia kestävä kipu on minulle tuttua mutta nämä ajatukset työhönpalaamisen mahdollisuuksista ja aikatauluista ovat kuin utuinen unelma. Arjen tavalliset hommat, joita en pystykään tekemään. Niihin törmään päivittäin. Koirat, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin mutta minusta ei ole niiden kanssa tekemään mitään. Pystyin vain käymään niiden kanssa lenkillä. Kaikki keväisin somesta pursuavat kurssit ja koulutustapahtumat repivät sydäntäni. Joudun jälleen lykkäämään kaikki koiraharrastukset jonnekin tulevaisuuteen.

Peitän yksinäiset ajatukseni postaamalla kuvia someen. Niitä katsellessa kukaan ei tiedä, mitä päässäni oikeasti liikkuu. En halua kuormittaa muita asioilla, johon ei pysty vaikuttamaan. Poljen kuntopyörää kovin sykelukemin. Keskityn ratkomaan sudokuja jopa tuntitolkulla päivittäin. Puren hammasta ja itken, kun olkapään kipu riehuu niissä lukemissa, että hikikarpalot tanssivat otsallani. En vaihtaisi arkeani kenenkään kanssa, sillä en halua, että kukaan joutuu kokemaan tällaista jatkuvaa epävarmuutta huomisesta ja tätä tuskastuttavan pitää odottelua. Kun ei saa mistään tietoa ja infoa, milloin jotain sellaista tapahtuu, että voin kertoa edes itselleni, että nyt on jokin päivämäärä, johon tähdätä.

Ja niin. Oikeasti, älkää sanoko, että lepää. Kun lepoasennossa oleminen saa olkapään kivut sietämättömiksi. Kun olen paikoillani, tekemättä mitään (edes niitä sudokuja), kipu pääsee päällimmäiseksi ajatukseksi ja se on tuskaista se. Kokoajan kun teen jotain 20 tuntia ja illalla sitten otan kovat kipulääkkeet, jotta pääsen uneen, siirryn taas seuraavaan päivään aloittaen kaiken alusta.

Maailma on täynnä negatiivisia uutisia

Vastaa

Kun avaan lehden tai katson koneelta uutisia, vastaan tulee lähinnä pelkkää negatiivista informaatiota. Sotaa, kärsimystä, onnettomuuksia, huijauksia, romahduksia, vikoja jne. Milloin maailmaa riepottelee ihmisten pahuus toisiaan kohtaan, milloin luonnonmullistukset tekevät tuhojaan. Oman edun tavoittelu, alistaminen ja uutisten painottuminen pelkkään pahaan lyö silmille niin, että sattuu. Kun oma arkikin on täynnä kipua, ei enää tiedä, mitä silmät auki saatuaan tekisin.

Ajattelin paeta tuota kylmää informaatiotulvaa hiihdon MM-kisoihin. Mutta sieltäkin pursuaa aivan samaa tekstiä silmille. Joku on jätetty kisakoneesta, käydään spekulaatioita urheilijoiden päätöksistä, sairastumisilla pyöritellään kuin pörssiosakkeilla. Joku latu on tehty vartavasten jotakuta varten, jotta yksi ja ainoa olisi maailman paras. Herää kysymys, miksi? Urheilu ja liikunta ovat positiivisia asioita. Miksi pitää olla maailman paras keinoilla, jotka eivät siedä päivänvaloa? Mitä se urheilijalle itselleen antaa, että latu on tehty juuri hänen ominaisuuksiaan varten? Minusta arvokisoissa olisi hyvä olla erilaisia matkoja, erilaisilla pohjilla. Ei niin, että kaikki matkat on hiottu yhdenlaista tyyliä ja yhdentyyppisiä vahvuuksia ajatellen.

Uutisoinnissa kaikuu kuitenkin myös kateus, vallanhimo, tietyn ihmisjoukon ihannointi ja toisten alaspainaminen. Jotenkin ravistelisin sitä, miten asioista uutisoidaan ylipäätään. Taitavasti ja ammattitaidolla tehty uutinen on neutraali, asiapitoinen ja sen tekijä ei hämmennä uutisen sekaan omia mielipiteitään. Toisaalta uutisointi vaikuttaa peilin tavoin myös uutisen kohteeseen. Luetaan uutinen minusta ja aletaan pohtia ‘vastahyökkäystä’, jos uutinen ei tuonutkaan omasta mielestä parhaita puolia esiin. Tämä näkyy etenkin politiikassa. Tämän enempää en tuota aihetta ala vatvomaan, sillä olen hyvin epäpoliittinen ihminen eikä politiikka kiinnosta minua.

Journalisteille on annettu suuret ja painavat avaimet kannettavikseen. Media tuntuu pyörittävän maailmaa. Valta ei kuitenkaan ole medialla, ei poliitikoilla eikä valtioiden päämiehillä. Valta on jokaisella meillä sisällämme. Ja se valta koskettaa jokaista henkilökohtaisesti. Valta päättää omista asioista. Kenelläkään ei ole oikeutta polkea toisen elämää, satuttaa toista mitenkään eikä pyrkiä vaikuttamaan toisten elämään pönkittääkseen omia mielihalujaan. On yhteiset säännöt, jotka turvaavat yksilöä mutta ei ole yhtä, kahta tai kymmentä, joilla olisi oikeus olla korkeammalla kuin muut. Minusta hyvä johtaja, hyvä poliitikko ja hyvä media laskeutuu alas omalta mielikuvitustasoltaan muiden sekaan. Ihan samanlaisia ihmisiä kaikki.

Uutisten takaa löytyy ihminen. Valtionjohtaja on ihminen. Korkealla urallaan edennyt poliittinen päättäjä on ihminen. Jos joku alkaa vouhkaamaan omia, muille epäedullisia toimia, sellainen päättäjä, johtaja, uutisoija ei enää ole työssään pätevä. On aika siirtää hänet vähemmän provosoiviin tehtäviin, jossa voi taas päteä mutta ei voi satuttaa ideoillaan ja kirjoituksillaan muita ihmisiä. Valtaa ei pidä antaa yhdelle. Valta sanana on kieroutunut. Ei yksi ihminen voi päättää miljoonien ihmisten tarpeista yksin. Käykö hän kysymässä jokaiselta erikseen, mitä kuuluu? Johtajat ovat etupäässä arvojohtajia, jotka pitäväat huolta. Johtajan homma ei ole omien mielihalujen tavoittelu vaan yhteisön keulakuvana oleminen. Esimerkki, rauhanrakentaja ja isossa kuvassa kaikkien muiden yhteisöjen kanssa toimiva päämies. Tämä pätee niin selkeästi myös työelämässä. Työelämässä johtajan rooliin päässyt ei ole toisten yläpuolella. Hän on työyhteisönsä esikuva, prosessoija ja aivan saman arvoinen kuin johtamansa työntekijätkin. Tätä ajatusleikkiä työelämästä voisi jatkaa loputtomiin. Niin monta tarinaa.

Istun sohvalle ja koira käpertyy syliini. Poukkoileva ajatusvirta rauhoittuu. Päivän paras ja aito, positiivinen tunne on läsnä.

Pentuhulinaa

Vastaa

Kuluva kesä on mennyt melkoisessa hulinassa. 7.6.2024 ajelimme Tervakoskelle hakemaan laumaan uuden jäsenen, sileäkarvaisen collienpennun Bieggan. Biegga on siis samasta kennelistä kuin Minni. Mitä sitä hyväksi havaitsemaansa vaihtamaan 🙂 Mukaan tuli myös sovitusti Bieggan veli Tojje. Tojje matkustaa 15 viikkoisena kotiinsa Ruotsiin ja on meillä siis sommarpojke sen aikaa.

Pennut ovat vilkkaita mutta kilttejä. Laumaan ne sopetuivat välittömästi, olivathan ne jo kasvattajan luona tottuneet isoon laumaan. Minni on ottanut luontevasti pennut suojelukseensa. Ensimmäisinä viikkoina Minni huolehti niiden pysymisestä tiiviisti lähelläni. Mitä enemmän pennut ovat laajentaneet reviiriään suurella metsätontillamme, sitä enemmän olen kiitollinen Minnille sen avusta pentujen kanssa. Päivittäin olemme jatkuvasti ulkona leikkien, tutustuen uusiin polkuihin ja harjoittelemalla myös hihnalenkkejä. Mantereen puolella käymme ainakin kahdesti viikossa. Autoja, pyöriä, vieraita koiria, hälinää. Pennut ovat myös tutustuneet treenihalliin, Minnin juoksumatto- ja osteopatiatiloihin samalla, kun Minniä on niistä käsitelty. Meressä ollaan käyty lutraamassa ja etenkin Biegga on kahlannut jo melko syvälle. Luonnollisesti myös veneily on tullut niille tutuksi. Molemmat pennut ovat hyviä matkustajia sekä veneessä että autossa. Uni maistuu koko matkan ajan.

Ruokahalut ovat molemmilla hyvät. Muutama päivä kotiutumisen jälkeen pennut oppivat jo odottamaan ja luvan kanssa aloittavat syömisen. Tärkeää luoksetuloa tiivistämme ja vaikeutamme tilanteiden mukaan kokoajan. Sekin alkaa hienosti sujumaan. Katsekontakti sujuu jo upeasti molemmilta, seuraava askel siinä onkin aloittaa koirien ja ihmisten kohtaaminen ja niistä ohimeneminen.

Mielenkiintoista tästä projektista tekee se, että Tojjelle kaikki käskyt opetetaan tietenkin ruotsiksi. Tulee melkoista kielikylpyä itsellenikin. Olen päivittäin yhteydessä Tojjen omistajaan Ruotsiin, joten hän pääsee kuvin ja videoin seuraamaan pentunsa kehitystä. Seuraava etappi on rokotukset. Ruotsin tuontimääräykset koiranpennulle vaativat, että pentu on ennen Ruotsiin tuloa rokotettu rabiesta vastaan sekä sen jälkeen varoaika kolme viikkoa on kulunut ennen maahan tuloa.

Kolmisen viikkoa vielä siis edessä tätä hyvin paljon vaativaa mutta samalla myös antavaa kesää. Sen jälkeen alkaa arki normalisoitua lauman suhteen, kun on enää yksi pentu talossa. Tiedän jo nyt, että Tojjea tulee ikävä mutta tiedän myös sen, että se menee hyvään kotiin, jossa sille tarjotaan paljon virikkeitä ja tekemistä.

Hetki arjesta

Vastaa

Kuinka yksinäistä se onkaan, elää tuo vihulaisen kanssa.

Kun sytytin tulia uuniin, se tuli ja lävisti lapaluuni. Tuntui kuin paksu jää olisi murskaantunut ja sen palaset olisivat liukuneet pitkin jääkantta viheltäen mennessään. Se jatkoi matkaa ylöspäin ja sai minut polvilleni saunan lattialle. Painoin otsani saunan viileää lattiaa vasten ja oikealla kämmenellä taputin hiljaa ja rytmikkäästi siihen viereen. Kyllä ja päästelin sarjan suomalaisia sivistyssanoja siinä samalla.

Kulkeehan tuo mukana päivittäin. Käy läpi sairaat niveleni ja irvailee. Aamuisin se tekee minut kankeaksi. Päivisin se muistuttelee olemassaolostaan lähes joka asennossa. Iltaisin olen jo aika turta sen touhuihin, josta suuttuneena se jytää koko yön aiheuttaen eritasoista särkyä nivelissä.

Kuuntelen syttyvien puiden rätinää ja olen vain paikoillani. Kipu on valtavaa. Se sykkii ja saa minut hengittämään raskaasti. Yksin. Talossa ei ole itseni lisäksi kuin eläimet. Vilkaisen uuniin. Hyvä, luukku on sentään kiinni. Pään kääntäminen tekee häijyä. Käännän pääni rauhallisesti takaisin ja katselen saunan lattiaa käsieni välistä.

Tuota vihulaista en millään ilveellä olisi seurakseni halunnut. Mutta ei se kysellyt, se vain tuli. Ensin se oli aika helppo tapaus. Asusteli yhdessä tai kahdessa nivelessä ja raapusteli niiden seiniä melko heppoisella asenteella. Ajattelin silloin, että noh siinähän meuskaa, ei varmaan pahemmaksi mene. En osaa sanoa päivämääriä mutta epäilen suuresti, että se kutsui minulta kysymättä luokseen lisää väkeä. Samankaltaisia kuin se itse mutta ilkeämpiä. Sellaisia, jotka tekevät lupaa kysymättä juuri mitä haluavat.

Nostan pääni hitaasti ylös ja suoristan itseni istumaan. Okei, on noustava ylös, lisättävä puita uuniin ja mentävä tupaan. Koski tai ei, nyt on päästävä ylös. Kampean itseni seisomaan, aika hitaasti mutta lopulta olen jaloillani. Se tässä on plussaa, että täällä voi rauhassa maata saunan lattialla ja taputella sitä, eikä kukaan huutele perään, että mitä sie siellä oikein teet.

Silti tuon vihulaisen kanssa eläminen on kovin, kovin yksinäistä puuhaa.

Lomanrippeet jäljellä

Vastaa

Kesäloma alkaa olla takanapäin. Niin, kesäloma keskellä talvea. Kolmen leikkauksen sarja vuoden sisällä siirsi sopivasti myös kesälomia ja mieluusti ne pidänkin juuri talvella, jolloin tupa tarvitsee päivittäistä lämmitystä puilla. Töissä ollessa on raskasta tulla kylmään taloon ja aloittaa lämmitys silloin, kun pitäisi päästä nukkumaan. Meille tämä ratkaisu, että olen talvet kotona, on paras.

Viime talvi oli raskas lämmitysten ja kelien suhteen. Samalta näyttää nyt tämä kuluvakin talvi, sillä paukkupakkasilla puita saa halkoa olan takaa ja heitellä uuniin lähes ympärivuorokautisesti. Vain sydänyöllä patteri lämmittää muutaman tunnin. Sen lämmitysaika on kiinni paitsi pakkasista myös pörssisähkön hinnasta. Viime talven jälkeen totesimme, että pörssisähkö on meille edullisin vaihtoehto, sillä puilla lämmittäminen säästää sähköä ja myös se, että toinen on kokoajan kotona saunamajurina.

Töihin on aina mukava palata. Mutta mantereelle meno ei ole minulle yhtään mukavaa. Se, että irtautuu saariston hiljaisuudesta kaupungin sykkeeseen, on minulle aina katastrofi. Vaikka kuinka asennoidun siten, että se on vaan illasta aamuun siellä ja sitten kotiin, jo pelkkä istuminen yhteysaluksessa kokka kohti manteretta aiheuttaa sisälläni hermostuneisuutta. Nyt kun olen ollut kotona kuusi viikkoa, palaaminen on entistä vaikeampaa. Koko loman aikana kävin kaksi kertaa mantereella, lähinnä pesemässä pyykkiä. Pikkupyykki hoituu saaressakin mutta lakanapyykin vien aina mantereelle isoon koneeseen. Pyykkäys vaatii tietenkin vettä ja sitä on tänä talvena kyllä pöntöissä riittänyt, kiitos plussakelien paukkupakkasten välissä. Tosin ei sitä kyllä hirveästi iloinnut noista vetisistä päivistä, sillä metsätiet muuttuivat liukkaiksi ja epätasaisiksi kulkea. Naapurien ajaessa kelkoilla, tiet ovat hyvässä kunnossa mutta mönkijät yhdistettynä plussakeliin ovat teiden kauhistus. Jalkamiehenä sitä arvostaa täälläkin sujuvaa kulkemista. Jos rämpimistreeniä kaipaa, voi poiketa metsätieltä metsään. Siellä on umpista kilometritolkulla.

Tätä kirjoittaessani pakkasta on kymmenisen astetta mutta 16 puuskissa pauhaava itätuuli tekee ilmasta hyytävän kylmää. Eletään siis keskitalvea, ainakin jos kelejä katsoo. Kevät tulee aikanaan, hanget katoavat ja kevätpuuhat alkavat Marun kanssa. Sitä odotellessa elän vahvasti talvea, halkopinon ja saunan välillä, välillä töissä käyden 🙂

Kuumeilua

Vastaa

34 vuotta sitten minulla oli vauvakuume. Tuo kuume tupsahti minuun silloisen työkaverini alkaessa odottaa kolmatta lastaan. Tupsahti on juuri oikea sana kuvaamaan tuon ajatuksen alkua. Sitä ennen en, mitenkään tietoisesti ainakaan, ajatellut tulevani äidiksi. Olin enemmänkin sellainen poikatyttö. Siitä kuumeesta sitten seurasi esikoiseni odotus ja syntymä. Pikkulapsiarki. Esikoiseni syntyessä kotona oli häntä odottamassa kaksi koiraa ja kissa. Eli eläinrakas olen ollut aina ja oli luonnollista, että vauvakin eli eläinperhearkea täysillä.

Vuosia myöhemmin minulle syntyi vielä kolme muuta lasta. Hekin tulivat keskelle eläinperhearkea. Kaikki sujui kaikkien kohdalla hyvin. Olin onnellinen, että kaikista lapsistani tuli eläinrakkaita ja eläimiä kunnioittavia ihmisiä. Kuopukseni oli vuosia mukana rekikoiraharrastuksessa ja vieläkin hän auttaa tarpeen tullen koirien hoidossa.

Minulla on ollut tähän mennessä yhteensä 32 koiraa ja kahdeksan kissaa. Monenmoista tarinaa ja tapahtumaa on niiden kanssa eletty. Koirien kanssa olen lenkkeillyt kymmeniätuhansia kilometrejä. Olen harrastanut palveluskoirapuolella ja kisannutkin siellä. Olen käynyt paimentamassa lampaita ja yhdistänyt koirien liikunnan omaan rakkaaseen harrastukseeni juoksuun. Myös uiminen meressä on yksi koirieni ja mun yhteinen juttu. Huskyjen kanssa olen rekikoiraillut ja onpa tullut käytyä näyttelyissäkin.

Koirani ovat lähes kaikki tulleet minulle pentuina. Näin olen saanut tutustua pentuun ja ohjata sitä talon tavoille mutkattomasti. Kaikki koirani ovat olleet kiintyneitä minuun ja aina olleet myös ohjattavissa. Luottamus on ollut molemminpuolista. Ja sitten se elämänkaaren toinen, surullisempi pää. Minulla on periaatteena, että olen koirieni ja kissojeni vierellä, kun he lähtevät tästä maailmasta. Aina se ei ole onnistunut, sillä on ollut tilanteita, joissa eläin on kuollut nukkuessaan. Päätös lopettamisesta on aina vaikea mutta omistajan velvollisuus on päästää eläinystävä kivuistaan, kun sen aika on lähteä täältä.

Vaikka kuolemaa on vaikea käsittää ja ikävä tuntuu hyvin raskaalta, aina jostain tupsahtaa se uusi pentukuume. Aivan yhtä puskista kuin 34 vuotta sitten vauvakuume. Nytkin se ‘vaivaa’. Rotuvaihtoehtoja on vahvasti kaksi ja häilyvänä yksi. Jos olisi mahdollisuus, ottaisin kaikki kolme ja vieläpä yhtäaikaa. Mutta täytyy olla realisti ja keskittyä siihen yhteen. Mutta suunitelmia on hyvä olla, eikös? Sileäkarvaisen collien pentu on vaihtoehdoista ensimmäinen ja vahvin. Hyvänä kakkkosena tulee husky. Ja sitten se haavepentu olisi saksanpaimenkoira. Keväällä näistä kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta on odotettavissa astutuksia sellaisista kenneleistä, joista pennun haluaisin itselleni. Aika näyttää miten käy, sillä siihen hetkeen, kun pentu tulee kotiin menee monivaiheinen prosessi, joka kestää nelisen kuukautta. Ensin nartulla pitää alkaa juoksu. Sitten astutuksen on onnistuttava. Sen jälkeen jännitetään tiinehtymistä ja sen sujumista ongelmitta. Sitten tulee synnytys ja lopulta vielä pentuekoko. Ja siinä vielä se, että sitä haluamaansa sukupuolta syntyy. Itselleni olisi optimitilanne se, että pääsisi vielä useammasta yksilöstä valkaamaan itselleni sopivan pennun.

Näin talven keskellä, pakkasen paukkuessa ja maiseman näyttäessä hyvinkin valkoiselta, on hyvä makustella ajatuksissa pientä pentua ja sen tulemista kotiin. Mikäpä pitäisi mielen iloisempana kuin ajatus uudesta perheenjäsenestä kesällä 🙂

Hyytävän kylmästä nollakeliin

Vastaa

Aamuvarhainen teehetki. Katselen ikkunasta ulos, jossa näkyy pimeyden seassa kaksi lyhtyä terassin lumihangessa. Kynttilöiden valo tuo lämpöä sisimpään. Takana on parin viikon todella kylmä jakso pakkasineen ja hyytävine tuulineen. Vuosi alkoi paukkuvassa pakkasessa, lämpötila käväisi välillä plussalla, painuen sitten taas 15 – 20 pakkasasteen alapuolelle.

Talo on vaatinut jatkuvaa puulämmitystä. Näinä sähköä säästävinä aikoina pitää olla nyt kiitollinen lokakuun kaakkoismyrskyn kaatamista puista. Vaikka osa noista halotuista pölleistä on vielä kuivumassa ja odottamassa ensi syksyä, osaa sydänpuista on pystynyt hyödyntämään jo nyt lämmityksessä. Olen lomalla, joten halkoa on voinut heittää tulipesään ympärivuorokautisesti. Vain keskiyöllä on sähköpatteri tuonut lämpöä makuukamariin.

Olen kuitenkin iloinen, että talvet ovat yhä talvisia täällä etelärannikolla. Mieleen muistuvat lapsuuden talvet täällä Kuutsalossa. Paksu jää Kylänlahdella, hiihtoa, luistelua ja verkkokalastusta isän ja veljeni kanssa. Silloin nykyinen kotini oli lapsuuden perheeni kesämökki. Kotkan ja Kuutsalon välillä oli väyläsilta, jota armeijan miehet hoitivat. Siltaa pitkin pääsi päivittäin kulkemaan talvella Kuutsaloon. Kun laiva tuli väylälle, silta vedettiin jäälle, pois laivan edestä. Veljeni kanssa hiihdettin usein koulupäivän jälkeen mehulle Kuutsaloon mökille. Lapsena jaksoi puuhata ja koulupäivän jälkeen vielä hiihtää yli 10 kilometrin lenkin 🙂

Kerran lähdettiin hiihtäen äidin kanssa mökiltä mantereelle. Naapurin koira lähti meidän perään. Se jolkotteli välillä vieressä, välillä metsässä nuuskien. Koetimme saada sen kääntymään kotiin mutta Pipa-koira jatkoi uutterasti seuraamistamme. En muista tarkkaan kellonaikaa mutta väyläsilta oli menossa kiinni, joten emme voineet kääntyä viemään koiraa takaisin. Ehdimme sillalle ajoissa, Pipa perässä. Kun olimme Kotkan puolella, tajusimme, että koira oli siinä meidän kanssamme. Otin repustani vyön koiralle hihnaksi ja hiihdimme kotiin. Soitimme sitten kotoa naapureille Kuutsaloon, että Pipa on meillä yön mantereella. Naapurit naureskelivat, että jaahas, sinnekös se lähti.

Vesipönttöihin keittiön ikkunan edessä tippuu kiivasta tahtia vesipisaroita. Jotenkin hassu ääni tammikuussa, tulee mieleen syksy. Talveen tietysti kuuluu lauhatkin jaksot mutta jotenkin sitä jo tottui parin todella kylmän viikon aikana talven äänettömyyteen. Kun kävin kuvailemassa rannassa aamuisin, pilkkihaalarit tiiviisti päälläni, kaikkialla oli hiljaista. Ei linnunlaulua, ei meren ääniä, eikä hyttysiä. Kun tuulikin oli hiljaa, äänettömyys tunkeutui sisääni ja helli ajatuksia. Ottamiani kuvia selatessa katselin, että taivaan väristä jo huokui kylmyys, puidet oksat olivat jopa kuvissa pakkasesta jäykät ja kaikkialla leijui hyytävän kylmyyden värittämä ilmamassa.

Loma jatkuu, lenkit koirien kanssa ja säiden mukaan teen suunnitelmat joka aamu arjen toimiin. Kevättä ei ole vielä ikävä. Välillä käydään katsomassa Marua, joka nuokkuu talviunisena lumivaipan alla. Ehkä sitten, kun päivät lisää valostuvat, kevään lämpö alkaa helliä pipon alla kasvoja ja lintuset palaavat maisemiin. Ehkä sitten kevään polte on niin voimakas, että halu tavata vihreä ruoho, vapaa meri ja muuttolinnut on ylitsepääsemätön.

Elämän pituinen matka

Vastaa

Toinen vanhoista huskypojista lähti viimeiselle matkalle 29.12.2023. Loppukesästä sen veli lähti samalle matkalle. Ulkotarhoissa alkaa olla väljää, enää neljä huskyä asustaa siellä. Suuren koiralauman vähetessä olen pikkuhiljaa totuttautumassa normaalimpaan määrään koiria. Onhan noita vielä seitsemän mutta rivit harvenevat vääjäämättä lähikuukausien aikana. Menetys sattuu aina kovasti mutta vanhan koiran kohdalla sitä ajattelee mieluummin niin, että takana on hyvä elämä ja lähtö on sille aina helpotus mahdollisista kivuista ja hankalasta olosta. Ikävän määrä ei koskaan pienene, vaikka koiria olisi sata.

Lumi vastasyntyneenä emonsa Mörkin kainalossa (tuo lumivalkoinen pentu)

Kanssaihmisten henkinen mukanaolo tuntuu hyvältä. Hiljaista puhetta, halauksia ja koiran elämän ja matkanpään kertaamista. Se on sitä terapiaa, joka auttaa eteenpäin. Lumin, tämän viimeksi lähteneen kohdalla, koin myös kunnioitusta suruani kohtaan. Kaikille ihmisille koiran menetys ei tietenkään henkilökohtaisesti tunnu isolta asialta. Ymmärrän sen tietenkin. Koirallisten keskuudessa toisen koirallisen menetys koetaan erilailla, vahvasti ja ymmärtäen sitä tunnetilaa, joka menetyksestä syntyy. Silti, jokaiselle menetys ja sen läpikäyminen on henkilökohtainen taival.

Itselleni koiraystävän kuolema muistuttaa minua aina omasta suuresta menetyksestäni. Tyttäreni kuolemasta on jo yli 11 vuotta mutta joka kerta, kun olen koirani vierellä sen henkäistessä viimeistä kertaa, nousee mieleen lapseni, jonka lähellä en pystynyt olemaan hänen kuollessa. Kun mietin koirani elämää tuossa tilanteessa, mietin myös tyttäreni elämää ja kuolemaa. Koiran menetys korostuu tuhatkertaisesti, sillä tunteet vierivät tyttäreni menetykseen. Se tunne, että toinen on olemassa, ja sitten häntä ei enää ole, kantautuu samalla tavalla myös koiran menetykseen. Katselen nytkin Lumin tarhalle, siellä on vain hänen veljensä, ei Lumia.

Surun polku on aina henkilökohtainen matka. Suru on minulle rakkautta menetettyä läheistä/koiraa kohtaan. Kun tunnen surua, tunnen rakkautta, joka puskee sisimmästäni ulos, hakien kohdettaan, joka ei enää ole lähelläni. Rakkaus on siitä kummalllinen juttu, että jos sitä ei pääse antamaan, se pakkautuu sydämen kammioihin. Se tuntuu painavalta. Ihminen itkee, suree, kaipaa ja ikävöi. Rakkautta on niin paljon, erilaista. Puolisoiden välistä, äidin/isän rakkautta, ystävien keskinäistä rakkautta, rakkautta eläimiin, paikkaan (minulle Kuutsalo) jne. Kun ihminen tai vaikkapa koira syntyy, häneen on pakattu rakkauspakkaus. Ympärillä olevat ihmiset/koirat voimistavat yksilön rakkaudentunnetta. Voimistavat ja opettavat pientä ihmistä/koiranpentua käsittelemään tuota valtavaa voimatunnetta, rakkautta. Elämän aikana se sitten leviää, jakaantuu ja yksilö antaa sitä läheisilleen. Rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Kun odottelin yhteysaluksessa kotimatkalle lähtöä (Lumi pulkassa vällyjen alla aluksen kannella, mie tyttöjen kanssa matkustamossa), mereltä kulkeutui navakan itätuulen mukana henkäys inhimillisyyttä, vahvaa mukanaoloa surussani ja tsemppausta, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta yksinäistä yötä vasten. Kiitollisena otin tuon yllättävän tuulenvireen tuoman hetken taskuuni ja mietin, kuinka vahvaksi toisen vilpitön välittäminen voi surevan saada. Kiitos merelliselle tuulelle 🙂

Turnausväsymystä

Vastaa

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Rampa juoksija

Vastaa

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.