Hetki arjesta

Kuinka yksinäistä se onkaan, elää tuo vihulaisen kanssa.

Kun sytytin tulia uuniin, se tuli ja lävisti lapaluuni. Tuntui kuin paksu jää olisi murskaantunut ja sen palaset olisivat liukuneet pitkin jääkantta viheltäen mennessään. Se jatkoi matkaa ylöspäin ja sai minut polvilleni saunan lattialle. Painoin otsani saunan viileää lattiaa vasten ja oikealla kämmenellä taputin hiljaa ja rytmikkäästi siihen viereen. Kyllä ja päästelin sarjan suomalaisia sivistyssanoja siinä samalla.

Kulkeehan tuo mukana päivittäin. Käy läpi sairaat niveleni ja irvailee. Aamuisin se tekee minut kankeaksi. Päivisin se muistuttelee olemassaolostaan lähes joka asennossa. Iltaisin olen jo aika turta sen touhuihin, josta suuttuneena se jytää koko yön aiheuttaen eritasoista särkyä nivelissä.

Kuuntelen syttyvien puiden rätinää ja olen vain paikoillani. Kipu on valtavaa. Se sykkii ja saa minut hengittämään raskaasti. Yksin. Talossa ei ole itseni lisäksi kuin eläimet. Vilkaisen uuniin. Hyvä, luukku on sentään kiinni. Pään kääntäminen tekee häijyä. Käännän pääni rauhallisesti takaisin ja katselen saunan lattiaa käsieni välistä.

Tuota vihulaista en millään ilveellä olisi seurakseni halunnut. Mutta ei se kysellyt, se vain tuli. Ensin se oli aika helppo tapaus. Asusteli yhdessä tai kahdessa nivelessä ja raapusteli niiden seiniä melko heppoisella asenteella. Ajattelin silloin, että noh siinähän meuskaa, ei varmaan pahemmaksi mene. En osaa sanoa päivämääriä mutta epäilen suuresti, että se kutsui minulta kysymättä luokseen lisää väkeä. Samankaltaisia kuin se itse mutta ilkeämpiä. Sellaisia, jotka tekevät lupaa kysymättä juuri mitä haluavat.

Nostan pääni hitaasti ylös ja suoristan itseni istumaan. Okei, on noustava ylös, lisättävä puita uuniin ja mentävä tupaan. Koski tai ei, nyt on päästävä ylös. Kampean itseni seisomaan, aika hitaasti mutta lopulta olen jaloillani. Se tässä on plussaa, että täällä voi rauhassa maata saunan lattialla ja taputella sitä, eikä kukaan huutele perään, että mitä sie siellä oikein teet.

Silti tuon vihulaisen kanssa eläminen on kovin, kovin yksinäistä puuhaa.

Lomanrippeet jäljellä

Kesäloma alkaa olla takanapäin. Niin, kesäloma keskellä talvea. Kolmen leikkauksen sarja vuoden sisällä siirsi sopivasti myös kesälomia ja mieluusti ne pidänkin juuri talvella, jolloin tupa tarvitsee päivittäistä lämmitystä puilla. Töissä ollessa on raskasta tulla kylmään taloon ja aloittaa lämmitys silloin, kun pitäisi päästä nukkumaan. Meille tämä ratkaisu, että olen talvet kotona, on paras.

Viime talvi oli raskas lämmitysten ja kelien suhteen. Samalta näyttää nyt tämä kuluvakin talvi, sillä paukkupakkasilla puita saa halkoa olan takaa ja heitellä uuniin lähes ympärivuorokautisesti. Vain sydänyöllä patteri lämmittää muutaman tunnin. Sen lämmitysaika on kiinni paitsi pakkasista myös pörssisähkön hinnasta. Viime talven jälkeen totesimme, että pörssisähkö on meille edullisin vaihtoehto, sillä puilla lämmittäminen säästää sähköä ja myös se, että toinen on kokoajan kotona saunamajurina.

Töihin on aina mukava palata. Mutta mantereelle meno ei ole minulle yhtään mukavaa. Se, että irtautuu saariston hiljaisuudesta kaupungin sykkeeseen, on minulle aina katastrofi. Vaikka kuinka asennoidun siten, että se on vaan illasta aamuun siellä ja sitten kotiin, jo pelkkä istuminen yhteysaluksessa kokka kohti manteretta aiheuttaa sisälläni hermostuneisuutta. Nyt kun olen ollut kotona kuusi viikkoa, palaaminen on entistä vaikeampaa. Koko loman aikana kävin kaksi kertaa mantereella, lähinnä pesemässä pyykkiä. Pikkupyykki hoituu saaressakin mutta lakanapyykin vien aina mantereelle isoon koneeseen. Pyykkäys vaatii tietenkin vettä ja sitä on tänä talvena kyllä pöntöissä riittänyt, kiitos plussakelien paukkupakkasten välissä. Tosin ei sitä kyllä hirveästi iloinnut noista vetisistä päivistä, sillä metsätiet muuttuivat liukkaiksi ja epätasaisiksi kulkea. Naapurien ajaessa kelkoilla, tiet ovat hyvässä kunnossa mutta mönkijät yhdistettynä plussakeliin ovat teiden kauhistus. Jalkamiehenä sitä arvostaa täälläkin sujuvaa kulkemista. Jos rämpimistreeniä kaipaa, voi poiketa metsätieltä metsään. Siellä on umpista kilometritolkulla.

Tätä kirjoittaessani pakkasta on kymmenisen astetta mutta 16 puuskissa pauhaava itätuuli tekee ilmasta hyytävän kylmää. Eletään siis keskitalvea, ainakin jos kelejä katsoo. Kevät tulee aikanaan, hanget katoavat ja kevätpuuhat alkavat Marun kanssa. Sitä odotellessa elän vahvasti talvea, halkopinon ja saunan välillä, välillä töissä käyden 🙂

Kuumeilua

34 vuotta sitten minulla oli vauvakuume. Tuo kuume tupsahti minuun silloisen työkaverini alkaessa odottaa kolmatta lastaan. Tupsahti on juuri oikea sana kuvaamaan tuon ajatuksen alkua. Sitä ennen en, mitenkään tietoisesti ainakaan, ajatellut tulevani äidiksi. Olin enemmänkin sellainen poikatyttö. Siitä kuumeesta sitten seurasi esikoiseni odotus ja syntymä. Pikkulapsiarki. Esikoiseni syntyessä kotona oli häntä odottamassa kaksi koiraa ja kissa. Eli eläinrakas olen ollut aina ja oli luonnollista, että vauvakin eli eläinperhearkea täysillä.

Vuosia myöhemmin minulle syntyi vielä kolme muuta lasta. Hekin tulivat keskelle eläinperhearkea. Kaikki sujui kaikkien kohdalla hyvin. Olin onnellinen, että kaikista lapsistani tuli eläinrakkaita ja eläimiä kunnioittavia ihmisiä. Kuopukseni oli vuosia mukana rekikoiraharrastuksessa ja vieläkin hän auttaa tarpeen tullen koirien hoidossa.

Minulla on ollut tähän mennessä yhteensä 32 koiraa ja kahdeksan kissaa. Monenmoista tarinaa ja tapahtumaa on niiden kanssa eletty. Koirien kanssa olen lenkkeillyt kymmeniätuhansia kilometrejä. Olen harrastanut palveluskoirapuolella ja kisannutkin siellä. Olen käynyt paimentamassa lampaita ja yhdistänyt koirien liikunnan omaan rakkaaseen harrastukseeni juoksuun. Myös uiminen meressä on yksi koirieni ja mun yhteinen juttu. Huskyjen kanssa olen rekikoiraillut ja onpa tullut käytyä näyttelyissäkin.

Koirani ovat lähes kaikki tulleet minulle pentuina. Näin olen saanut tutustua pentuun ja ohjata sitä talon tavoille mutkattomasti. Kaikki koirani ovat olleet kiintyneitä minuun ja aina olleet myös ohjattavissa. Luottamus on ollut molemminpuolista. Ja sitten se elämänkaaren toinen, surullisempi pää. Minulla on periaatteena, että olen koirieni ja kissojeni vierellä, kun he lähtevät tästä maailmasta. Aina se ei ole onnistunut, sillä on ollut tilanteita, joissa eläin on kuollut nukkuessaan. Päätös lopettamisesta on aina vaikea mutta omistajan velvollisuus on päästää eläinystävä kivuistaan, kun sen aika on lähteä täältä.

Vaikka kuolemaa on vaikea käsittää ja ikävä tuntuu hyvin raskaalta, aina jostain tupsahtaa se uusi pentukuume. Aivan yhtä puskista kuin 34 vuotta sitten vauvakuume. Nytkin se ‘vaivaa’. Rotuvaihtoehtoja on vahvasti kaksi ja häilyvänä yksi. Jos olisi mahdollisuus, ottaisin kaikki kolme ja vieläpä yhtäaikaa. Mutta täytyy olla realisti ja keskittyä siihen yhteen. Mutta suunitelmia on hyvä olla, eikös? Sileäkarvaisen collien pentu on vaihtoehdoista ensimmäinen ja vahvin. Hyvänä kakkkosena tulee husky. Ja sitten se haavepentu olisi saksanpaimenkoira. Keväällä näistä kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta on odotettavissa astutuksia sellaisista kenneleistä, joista pennun haluaisin itselleni. Aika näyttää miten käy, sillä siihen hetkeen, kun pentu tulee kotiin menee monivaiheinen prosessi, joka kestää nelisen kuukautta. Ensin nartulla pitää alkaa juoksu. Sitten astutuksen on onnistuttava. Sen jälkeen jännitetään tiinehtymistä ja sen sujumista ongelmitta. Sitten tulee synnytys ja lopulta vielä pentuekoko. Ja siinä vielä se, että sitä haluamaansa sukupuolta syntyy. Itselleni olisi optimitilanne se, että pääsisi vielä useammasta yksilöstä valkaamaan itselleni sopivan pennun.

Näin talven keskellä, pakkasen paukkuessa ja maiseman näyttäessä hyvinkin valkoiselta, on hyvä makustella ajatuksissa pientä pentua ja sen tulemista kotiin. Mikäpä pitäisi mielen iloisempana kuin ajatus uudesta perheenjäsenestä kesällä 🙂

Hyytävän kylmästä nollakeliin

Aamuvarhainen teehetki. Katselen ikkunasta ulos, jossa näkyy pimeyden seassa kaksi lyhtyä terassin lumihangessa. Kynttilöiden valo tuo lämpöä sisimpään. Takana on parin viikon todella kylmä jakso pakkasineen ja hyytävine tuulineen. Vuosi alkoi paukkuvassa pakkasessa, lämpötila käväisi välillä plussalla, painuen sitten taas 15 – 20 pakkasasteen alapuolelle.

Talo on vaatinut jatkuvaa puulämmitystä. Näinä sähköä säästävinä aikoina pitää olla nyt kiitollinen lokakuun kaakkoismyrskyn kaatamista puista. Vaikka osa noista halotuista pölleistä on vielä kuivumassa ja odottamassa ensi syksyä, osaa sydänpuista on pystynyt hyödyntämään jo nyt lämmityksessä. Olen lomalla, joten halkoa on voinut heittää tulipesään ympärivuorokautisesti. Vain keskiyöllä on sähköpatteri tuonut lämpöä makuukamariin.

Olen kuitenkin iloinen, että talvet ovat yhä talvisia täällä etelärannikolla. Mieleen muistuvat lapsuuden talvet täällä Kuutsalossa. Paksu jää Kylänlahdella, hiihtoa, luistelua ja verkkokalastusta isän ja veljeni kanssa. Silloin nykyinen kotini oli lapsuuden perheeni kesämökki. Kotkan ja Kuutsalon välillä oli väyläsilta, jota armeijan miehet hoitivat. Siltaa pitkin pääsi päivittäin kulkemaan talvella Kuutsaloon. Kun laiva tuli väylälle, silta vedettiin jäälle, pois laivan edestä. Veljeni kanssa hiihdettin usein koulupäivän jälkeen mehulle Kuutsaloon mökille. Lapsena jaksoi puuhata ja koulupäivän jälkeen vielä hiihtää yli 10 kilometrin lenkin 🙂

Kerran lähdettiin hiihtäen äidin kanssa mökiltä mantereelle. Naapurin koira lähti meidän perään. Se jolkotteli välillä vieressä, välillä metsässä nuuskien. Koetimme saada sen kääntymään kotiin mutta Pipa-koira jatkoi uutterasti seuraamistamme. En muista tarkkaan kellonaikaa mutta väyläsilta oli menossa kiinni, joten emme voineet kääntyä viemään koiraa takaisin. Ehdimme sillalle ajoissa, Pipa perässä. Kun olimme Kotkan puolella, tajusimme, että koira oli siinä meidän kanssamme. Otin repustani vyön koiralle hihnaksi ja hiihdimme kotiin. Soitimme sitten kotoa naapureille Kuutsaloon, että Pipa on meillä yön mantereella. Naapurit naureskelivat, että jaahas, sinnekös se lähti.

Vesipönttöihin keittiön ikkunan edessä tippuu kiivasta tahtia vesipisaroita. Jotenkin hassu ääni tammikuussa, tulee mieleen syksy. Talveen tietysti kuuluu lauhatkin jaksot mutta jotenkin sitä jo tottui parin todella kylmän viikon aikana talven äänettömyyteen. Kun kävin kuvailemassa rannassa aamuisin, pilkkihaalarit tiiviisti päälläni, kaikkialla oli hiljaista. Ei linnunlaulua, ei meren ääniä, eikä hyttysiä. Kun tuulikin oli hiljaa, äänettömyys tunkeutui sisääni ja helli ajatuksia. Ottamiani kuvia selatessa katselin, että taivaan väristä jo huokui kylmyys, puidet oksat olivat jopa kuvissa pakkasesta jäykät ja kaikkialla leijui hyytävän kylmyyden värittämä ilmamassa.

Loma jatkuu, lenkit koirien kanssa ja säiden mukaan teen suunnitelmat joka aamu arjen toimiin. Kevättä ei ole vielä ikävä. Välillä käydään katsomassa Marua, joka nuokkuu talviunisena lumivaipan alla. Ehkä sitten, kun päivät lisää valostuvat, kevään lämpö alkaa helliä pipon alla kasvoja ja lintuset palaavat maisemiin. Ehkä sitten kevään polte on niin voimakas, että halu tavata vihreä ruoho, vapaa meri ja muuttolinnut on ylitsepääsemätön.

Elämän pituinen matka

Toinen vanhoista huskypojista lähti viimeiselle matkalle 29.12.2023. Loppukesästä sen veli lähti samalle matkalle. Ulkotarhoissa alkaa olla väljää, enää neljä huskyä asustaa siellä. Suuren koiralauman vähetessä olen pikkuhiljaa totuttautumassa normaalimpaan määrään koiria. Onhan noita vielä seitsemän mutta rivit harvenevat vääjäämättä lähikuukausien aikana. Menetys sattuu aina kovasti mutta vanhan koiran kohdalla sitä ajattelee mieluummin niin, että takana on hyvä elämä ja lähtö on sille aina helpotus mahdollisista kivuista ja hankalasta olosta. Ikävän määrä ei koskaan pienene, vaikka koiria olisi sata.

Lumi vastasyntyneenä emonsa Mörkin kainalossa (tuo lumivalkoinen pentu)

Kanssaihmisten henkinen mukanaolo tuntuu hyvältä. Hiljaista puhetta, halauksia ja koiran elämän ja matkanpään kertaamista. Se on sitä terapiaa, joka auttaa eteenpäin. Lumin, tämän viimeksi lähteneen kohdalla, koin myös kunnioitusta suruani kohtaan. Kaikille ihmisille koiran menetys ei tietenkään henkilökohtaisesti tunnu isolta asialta. Ymmärrän sen tietenkin. Koirallisten keskuudessa toisen koirallisen menetys koetaan erilailla, vahvasti ja ymmärtäen sitä tunnetilaa, joka menetyksestä syntyy. Silti, jokaiselle menetys ja sen läpikäyminen on henkilökohtainen taival.

Itselleni koiraystävän kuolema muistuttaa minua aina omasta suuresta menetyksestäni. Tyttäreni kuolemasta on jo yli 11 vuotta mutta joka kerta, kun olen koirani vierellä sen henkäistessä viimeistä kertaa, nousee mieleen lapseni, jonka lähellä en pystynyt olemaan hänen kuollessa. Kun mietin koirani elämää tuossa tilanteessa, mietin myös tyttäreni elämää ja kuolemaa. Koiran menetys korostuu tuhatkertaisesti, sillä tunteet vierivät tyttäreni menetykseen. Se tunne, että toinen on olemassa, ja sitten häntä ei enää ole, kantautuu samalla tavalla myös koiran menetykseen. Katselen nytkin Lumin tarhalle, siellä on vain hänen veljensä, ei Lumia.

Surun polku on aina henkilökohtainen matka. Suru on minulle rakkautta menetettyä läheistä/koiraa kohtaan. Kun tunnen surua, tunnen rakkautta, joka puskee sisimmästäni ulos, hakien kohdettaan, joka ei enää ole lähelläni. Rakkaus on siitä kummalllinen juttu, että jos sitä ei pääse antamaan, se pakkautuu sydämen kammioihin. Se tuntuu painavalta. Ihminen itkee, suree, kaipaa ja ikävöi. Rakkautta on niin paljon, erilaista. Puolisoiden välistä, äidin/isän rakkautta, ystävien keskinäistä rakkautta, rakkautta eläimiin, paikkaan (minulle Kuutsalo) jne. Kun ihminen tai vaikkapa koira syntyy, häneen on pakattu rakkauspakkaus. Ympärillä olevat ihmiset/koirat voimistavat yksilön rakkaudentunnetta. Voimistavat ja opettavat pientä ihmistä/koiranpentua käsittelemään tuota valtavaa voimatunnetta, rakkautta. Elämän aikana se sitten leviää, jakaantuu ja yksilö antaa sitä läheisilleen. Rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Kun odottelin yhteysaluksessa kotimatkalle lähtöä (Lumi pulkassa vällyjen alla aluksen kannella, mie tyttöjen kanssa matkustamossa), mereltä kulkeutui navakan itätuulen mukana henkäys inhimillisyyttä, vahvaa mukanaoloa surussani ja tsemppausta, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta yksinäistä yötä vasten. Kiitollisena otin tuon yllättävän tuulenvireen tuoman hetken taskuuni ja mietin, kuinka vahvaksi toisen vilpitön välittäminen voi surevan saada. Kiitos merelliselle tuulelle 🙂

Turnausväsymystä

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Rampa juoksija

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Kahlittu

Katselen kaunista lumisadetta lauantaiaamuna. Taivas on valkoista täynnä. Lumi tarrautuu puiden oksiin, piha-aidan päälle ja värittää maan puhtaan valkoiseksi. Tuuli on hiljainen, kaikkialla on uneliasta. Mietin mitä tein tällaisena hetkenä silloin, kun olin kunnossa. Silloin, kun sairaus ei hallinnut arkeani. En ainakaan istunut keittiössä katsellen lumisadetta. Lähdin lenkille. Niin silloin. Nyt istun ja katselen lumisadetta. Tuo kauneus sattuu. Sattuu, koska hetkittäin pystyn vain olemaan, en pysty jatkuvaan toimintaan. Toimin ja liikun silloin, kun kipu on vähäistä.

Millaista on, kun arki muuttuu aktiivisesta passiiviseksi? Mitä muuta muuttuu kuin lenkkien pituudet? Mieli haparoi innosta alakuloon. He sanovat, että olen vahva. Minusta näin ei ole. Olen hieman eksyksissä itseni kanssa. Eikä se ole vain liikunnan määrä, mikä on muuttunut. Se on arki. Kyykistyminen sytyttääkseni tulet uuniin. Sukkien pukeminen. Nukkuminen. Istuminen. Voimien heikentyminen. Nälän tunteen katoaminen. Fakta, ettei kykene mihinkään sellaiseen, mitä ennen oli.

Olen aktiivisessa hoitosuhteessa sairaalassa. Minulla on edessä taas leikkauksia. Välillä, kun istun sairaalan odotusaulassa, katselen kanssaihmisiä siellä. Jähmettyneitä katseita, kipua ja turtumusta kaikkeen. Tunnen, kuinka seinätkin nauravat minulle. Et pääse pakoon, olet tänne kahlittu. Tyhjennämme pääsi ja imemme sinut avuttomaksi potilaaksi, vailla omaa ajattelua. Puistattaa.

Minulle ladotaan faktoja. Ja toiset ihmiset tekevät suunnitelmia minusta. He eivät kysy mielipidettäni, koska olen vain potilas numero xxx. Onnun röntgeniin, labraan ja takaisin vastaanotolle. Tehdään operaatio, joka suurella todennäköisyydellä ei onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, et kykene tuohon etkä tuohon eikä tuohon sen jälkeen… Jäät tyhjän päälle. No, onpas hyvinkin rohkaisevaa… lähinnä toivotonta.

En kirjoittanut tätä siksi, että olisin vahva ja selviäisin voittajana tästä. Enkä siksi, että leikkauksen jälkeen olisin taas entisessä kunnossa, kun en voi enää sitä olla. Enkä siksi, että olisin esimerkki sitkeydestä ja eteenpäin menemisestä. Kirjoitin tämän siksi, että koetan sopeutua uuteen aikaan itseni kanssa. Ja tämä sopeutuminen vie aikaa. Se on vaikeaa. Eikä siihen auta nyt sekään, että kaikki järjestyy tai maailmalla on miljoona kertaa pahempiakin tapauksia. Minun sisälläni ei ole noita tapauksia. Minun sisälläni olen vain minä, oman taisteluni kanssa 🙁

Joskus on vaan kerrottava, että arki on tällaista. Kai se on sitä, että kuitenkin hyväksyn pikkuhiljaa tämän sairauden, vaikken ymmärräkään, miksi se minut valitsi.

Sähköpeliä

Tarvitsen rutiineja arkeeni. Ne luovat turvallisuutta ja saavat minut toimimaan tuottavasti. Tai edes toimimaan eli saamaan jotain järkevää päivässä aikaan.

Syksyllä 2022 arkeeni tuli uusi rutiini. Sähköpeli. Syitä, miksi ylipäätään sadattuhannet suomalaiset kanssani sitä nykyään pelaavat, en lähde pohtimaan. Sen sijaan mietin, millaista on elää sähköpelin kanssa. Sähköpeli on yksinpeli, jossa säädän kotini lämpötilaa sopivaksi, mahdollisimman edullisesti. Pelin hintakertoimet avautuvat joka päivä 13:45 (tai hieman sen jälkeen), jolloin pörssisähkön hinta kerrotaan seuraavalle vuorokaudelle. Joka tunnille on oma hinta.

Koska kotimme on sähkölämmitteinen, käytämme etupäässä näinä kalliin sähkön aikoina lämmitykseen puuta. Mutta koska ihmisen on käytävä töissä ja nukuttavakin välillä, ajoitamme ainukaisen makkarin patterin lämmittämään vuorokauden halvimman sähkön aikaan, yöllä. Silloin kun olemme vapailla, huoneita lämmittää sähköpatteri nukkuessamme. Töissä ollessamme, patteri pitää kotimme sisälämpötilan noin 15 asteessa, joten emme töiden jälkeen tule jääkylmään taloon. Patteri on kiinni pistorasiassa ajastimen kautta. Joten pystymme tarkkaan laittamaan sen lämmittämään vain halvimmat tunnit. Kun siis aamulla tulemme kotiin, laitamme puita palamaan ja parissa tunnissa sisälämpötila on mukavat 18-19 astetta. Käymme nukkumaan. Iltapäivällä avaamme sähköpelin, pistämme uudestaan puita uuniin ja säädämme yöksi patteriin sen verran tunteja, jotta talo pysyy yön taas lämpimänä, mahdollisimman edulliseen hintaan.

Sähköpeli tuo säästöjä, selkeästi. Ensimmäiset pörssisähkön laskut ovat osoittaneet sen. Sähkölaskut ovat meillä selkeästi pienemmät kuin vuosi sitten, jolloin maksoimme kiinteää, todella halpaa hintaa sähköstä ympäri vuorokauden. Patterit porottivat talvella lämpöä tupaan koko päivän ja yön. Ei tietysti ollut tarvetta pelata eikä heitellä klapeja uuniin mutta toisaalta, tämä systeemi on meille todella helppo ja riittää, kun kerran päivässä katsoo uudet hinnat ja suunnittelee seuraavan vuorokauden ajastukset patterille. Jokainen tietysti tekee asiat niin, että arki on itselle mahdollisimman mukavaa, tai edes siedettävää. Ehkä jollekin 15 asteinen koti on kauhistus. Me olemme tottuneet elämään karuissa oloissa, joten tuo asteluku ei tunnu lainkaan kylmältä. Itseasiassa, huonelämpötilan noustessa 20 asteeseen ja yli, olo on tukala.

Sähköpeli tuo sitä tunnetta arjen ja talouden hallinnasta. Ja sitähän ihminen kaipaa, näinä epävarmoina aikoina. Ja miksei läpi elämänsä. Arjen hallintaa, lankojen pysymistä omissa käsissä, edes jollain tasolla. Sähköpeli on hauskaa, tuottavaa ja mielenkiintoista. Se on tullut osaksi talven arkisia toimiamme. Nyt vaan kahlataan läpi tämä talvi, näine peleineen. Kevällä koittaa taas uudet kujeet.

Uuden vuoden kynnyksellä

Vuoden viimeinen päivä kirvoittaa aina miettimään mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Niin kävi tänäkin vuonna.

Pohdin liikkumisiani. Nivelieni sairastuttua, liikuntaan on pikkuhiljaa tullut estoja, kipujen takia. Kuitenkin liikun, etupäässä kävellen saariston metsissä koirieni kanssa. Pehmeä metsämaa ja näin talvisin lumi, ovat nivelille ystävällistä alustaa. Ja kun vauhdin pitää maltilliselta, pystyn lähes päivittäin tekemään parikin vitosen lenkkiä. Hiihtämässäkin kävin mutta plussakelit kadottivat kunnon lumen ja nyt metsätiet ovat huonossa kunnossa. Mönkijöiden renkaat tekevät tiehen syvät ajourat ja kolmen koiran kanssa on vaikeuksia jopa pystyssä pysymisessä. Hupaisasti ajatellen, voisi olla parempi, että talvisin saaressa kulkisivat vain kelkat. Mönkijäväki voisi kävellä 🙂

Olen myös miettinyt tätä meidän kotisivua ja näitä blogeja. Voisin koettaa kirjoittaa useammin kuulumisia. En lupaa enkä vanno, koska olen keskittymiskyvytön ja levoton persoona. Mutta ainakin se on ollut mielessä, että useammin voitaisiin tätä päivittää. Kuvia tietysti voisi aina lisätä vaikka päivittäin, mutta myös sisältöä on ollut ajatuksena laajentaa. Aikaa varmaan olisi, mutta se istuminen alas ja kirjoittaminen ajatuksella – ooh, se takkuaa.

Palaan vuoden alussa töihin pitkältä sairaslomalta. Lokakuun alussa leikattu sormi alkaa olla työkunnossa. Hieman jäykäksi se jää muihin sormiin verrattuna. Myös leikatun rystysen tyvi jää selkeästi paksummaksi kuin vastaava vasemman etusormen rystynen. Mutta kaikkea voin jo sen kanssa tehdä, ja mikä parasta, kivutta! Terveystilanteeni ei muuten kyllä parempaa huomista ole näkemässä. Keväällä leikatussa nilkassa on kipuja. Ei leikatulla alueella, vaan muualla. Oikeasta nilkasta löytyi loppukesästä otetussa magneettikuvassa laaja, alkava nivelrikko ja tulehdustila. Sitä hoitettiin akuutisti kortisonipiikein ja pidemmällä aikavälillä tukipohjallisin. Veneluuni on väärässä asennossa. Sen ympärillä on myös nivelrikkoa. Lähitulevaisuudessa, vuoden sisään, nilkka puhdistusleikataan. Vaikeimmat kohdat nivelrikon suhteen ovat ylempi nilkkanivel ja pottuvarpaan tyvinivel.

Terveysongelmat saivat jatkoa juuri ennen sormileikkausta syyskuun lopulla, kun oikea polvi alkoi yht’äkkiä kipuilla voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi nivelrikko ja tarkemmassa magneettikuvassa rustopuutos. Gradus neljä eli luu paistaa ulkosyrjän reisiluun kantavalla pinnalla. Paljaassa luussa kasvaa jo kystia. Polveen tehdään keväällä 2023 naskalisaatio, jolla etupäässä koeteaan vähentää voimakasta kipua polvessa. Naskalisaatiossa rustonalaisluuhun tehdään reikiä, jota kautta mahdollisesti luuytimestä nousee kasvutekijöitä ja verta, joka hyydyttyään kasvattaa säierustoa. Säierusto ei ole normaalia rustoa ja se on myös sitä heikompaa mutta sen tarkoitus on vähentää kipua ja hidastaa rustopuutoksen etenemistä. Pitkällä aikavälillä se siis siirtää tekonivelleikkauksen tarvetta. Ongelma on mun tapauksessa ikä ja hyytymistekijän vajaus. Kasvutekijöiden nousu onnistuu alle 40-vuotiailla ja vereni hidas hyytyminen taas puolestaan voi aiheuttaa paitsi pieleenmenneen säieruston kasvamisen, myös veripolven. Ortopedi sanoi suoraan, ettei anna takeita leikkauksen onnistumiselle. Mutta kovien kipujen takia sitä kokeillaan, tiedostaen kuitenkin nämä minun riskitekijät.

Suunnitelmissa on siis, nämä faktat tiedostaen, sairaseläkkeelle jääminen ensi vuoden aikana. Tämä asia on minulle sekä helpotus että vaikeaa henkisesti. Helpotus tietenkin siksi, että jos eläkkeelle pääsen, pystyn kipujeni rytmissä pitämään huolta itsestäni huomattavasti paremmin kuin töissä käyden. Myös nukkuminen tulee olemaan paljon parempaa. Henkinen vaikeus tulee siitä, että pidän työstäni hyvin paljon ja tuntuu jotenkin väärältä jäädä eläkkeelle kymmenisen vuotta liian aikaisin. Mitään työyhteisökaipuuta minulle ei tule, koska en oikeastaan näe työkamujani koskaan ja olen mieluummin yksin kuin porukassa. Uudelleenkoulutus ei onnistu minulta adhd:n takia ja myös asuinpaikkani ja kulkeminen talvisin mantereelle on vaikea yhdistelmä uudelle mahdolliselle työlle.

Tällaisin ajatuksin vuoden 2022 viimeisenä päivänä. Hyvää uutta vuotta 2023 <3