Loma-ajatuksia

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Tammikuinen meri

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Yhteiskunnan ulkopuolella

Luen joskus lehdistä selviytymistarinoita. Sellaisia, joissa ihminen on kohdannut paljon vastoinkäymisiä. Jokaisella on omat taistelunsa. Niissä kaikissa on yksi yhteinen tekijä. Ihminen käy kyllin syvällä, löytää apua ja saa sisältään voimaa astua eteenpäin. Olen miettinyt noiden tarinoiden jälkeen omaa kriisiäni, johon ei tule loppua. Ei ole sitä apua, vaikka liian syvällä olen ollutkin ja olen yhä. Eikä myöskään tule sisältä voimaa mennä eteenpäin.

Korona aikaan puhutaan uudesta normaalista. Ehkä minullakin on jonkinlainen uusi normaali. Oli vanha normaali ja sitten tuli tämä uusi. Tosin kukaan ei ole antanut minulle ohjeita, miten tästä eteenpäin. Olen joutunut itsekseni soveltamaan elämää ja kokeilemaan, mikä polku vie edes jonnekin päin. Olen tehnyt ratkaisuja. Ratkaisut olisivat voineet olla hyvinkin erilaisia, jopa lopullisia. Niitä eteenpäin vieviä voisi ehkä verrata sisältäpäin tulevaan voimaan. Mietin kuitenkin, missä on se paljon toitotettu yhteiskunnan apu? Ei sitä ole.

Kun itse kehittelee itselleen uutta elämää trauman jälkeen, on kuin kävelisi heikoilla jäillä. Kepin kanssa kokeilee, mistä voi kulkea. Jos upahtaa sulaan, on itse päästävä sieltä ylös. Apua ei tule mistään. En ole kuitenkaan katkera. Yhteiskunnalla ei vaan ole aikaa minulle, traumani on liian tabu systeemille. Niinpä puolestani olen voimakkaasti ja tietoisesti kääntänyt myös oman selkäni yhteiskunnalle. Näin teki myös tyttäreni, joka haki apua omiin ongelmiinsa yhteiskunnan verkostoista. Hän ei apua saanut. Lopulta viimeisen avunpyynnön jälkeen, kun hänet vastoin tahtoaan kotiutettiin, hän sanoi minulle: Äiti, en tiedä selviänkö. Meni muutama kuukausi ja hän päätti elämänsä.

Lueskeltuani vuosia myöhemmin hänen päiväkirjojaan, niistä tuli esiin selkeästi vahva epäluottamus sosiaalitoimeen, psykiatriseen sairaanhoitoon ja apuihin. Häntä ei otettu tosissaan, vaikka hän pyysi apua. Häntä pompoteltiin ikäänkuin ranskalaisin viivoin olevaa suunnitelmaa paperilla. Minulla on itselläni aivan sama fiilis. Kun selkääni hoidettiin keskussairaalassa, vain fysioterapeutti tuntui kuuntelevan minua. Hänkin oli itselleni entuudestaan tuttu ihminen muissa asioissa. Enemmän kuin selkäni kipu, mieltäni painoi tyttäreni menetys, jota ei siis ole vielä tähän päivään asti mitenkään kanssani terapoitu. Olen henkisesti aivan loppu ja kerroin sen silloiselle hoitavalle lääkärille. Vastaus avunpyyntööni saada levätä oli, että kyllä sinä jaksat. Sain kuitenkin lähetteen ADHD asioissa tutkimuksiin ja sitä kautta piti suruakin alkaa hoitaa. Jälleen tuli eteen se, että keskittymisongelmat olivat tärkeämpiä kuin pyytämäni apu suruun.

Onneksi elämässä on ystäviä. Vaikka he eivät ole ’alan ammattilaisia’, he ovat mukana ainakin kuunnellen. Olen näiden vuosien varrella jutellut ja kirjoitellut lähimpien ystävieni kanssa paljon. Vierellä on kulkenut myös muita saman asian kokeneita ja heitä, jotka ovat muuten olleet läsnä. Sitten on tietysti myös niitä, jotka eivät vaan osaa asettua kuuntelemaan. He kiusaantuvat asiasta. Ymmärrän heitä. On vaikeaa asettua toisen ahdistukseen, kun asiaa ei ole ikinä itse joutunut miettimään. Sitten on vielä se joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta, ovat ensin läsnä ja sitten katoavat. Heidän käytös on minulle arvoitus ja herkkänä ihmisenä sellainen käytös luo pelkotiloja. Enkö olekaan heille riittävä minuna?

Ihmisen matka eteenpäin painava reppu selässä on haaste. Vaikka rakastan fyysisiä haasteita, painitaan henkisen repun kanssa aivan eri mittaluokissa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle todella vaikeita. Eteen on tullut asioita, joista on pitänyt selvitä. Töissä on ollut kiire, lapsillani on ollut erilaisia haasteita arjessaan, äitini tila on ollut ailahtelevainen, koirat ovat sairastaneet paljon ja kaikki muut pikku jutut päälle. Olen ollut voimakkaasti uupunut ja se lisää itsessään jo surun taakkaa. Myös selkä on ollut hankala ja pisteenä i:iin päälle sairastin suht vakavan niveltulehduksen, josta jäi jälkimaininkeja elimistööni. En ole jaksanut blogata, someen kirjoittelen voimakkaasti tunteiden varassa olevia päivityksiä, joista suurimman osan olen poistanut muutama minuutti julkaisun jälkeen.

Katselen merelle. Aistin sen tuoksun, tunnen aaltojen pärskeet ihollani. Syksy saa meren vaahtoamaan, sen pinnan nousut ja laskut näkyvät maisemassa. Ohjaan Marun tyveneen ja katselen joutsenperheen kellumista kiepillä, aamun sarastaessa horisontissa. Minun selviytymiskeinoni. Meri.

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Herkkyyden viesti

Koska pääni on täynnä ajatuksia ja olen hyvin herkkä ihminen, kannan pienistäkin muutoksista suurta kuormaa päälläni. Monesti tällaiset pienet jutut eivät lopulta ole sellaisia, joista huolta pitäisi edes kantaa. Mutta minkäs itselleni voin? Olen pohtinut sitä myös, miten herkästi toinen ihminen tokaisee, että mitäs sie noista murhetta kannat, älä välitä.

Mutta mie välitän, muuten en olisi mie. Oikeastaan välillä se tuntuu rasittavalta. Olla näin herkkä. Teimme uutta koiratarhaa. Kun tarha alkoi olla siinä vaiheessa, että tarhaelementit nostettiin paikoilleen, piti vielä kaataa pihlaja edestä pois. Pihlaja oli suurehko, joten se oli minulle hyvin tuttu vuosien saatossa. Pakkohan se oli kaataa mutta ahdistuin kertaheitolla niin paljon, että en pystynyt vuorokauteen syömään mitään.

Se oli siis pihlaja. Minulla on somessa paljon ystäviä, kamuja ja tuttuja. Eräs heistä on minulle tuntemattomasta syystä siirtänyt minut ei-seurattavien listalle. No, ei siinä mitään. Välillä toisten päivitykset pursuavat niin voimallisesti silmille, että teen itse samaa. Lopulta kuitenkin, meidän molempien elämässä tapahtui tämän somenäkyvyystauon aikana asioista, jotka olisi ollut sopivaa huomata. Sellaisia elämää suurempia asioita. Nyt olen varovasti koettanut lähestyä kamuani. Mietin tietenkin herkkänä, ylivilkkaana ihmisenä, olenko loukannut häntä jotenkin. Mielestäni en mutta koskaanhan ei tiedä, mikä lauseenpuolikas satuttaa toista, vaikkei itse ole sitä mitenkään tarkoittanut.

On hyvä pohtia itsekseen, mikä toisessa ärsyttää. Ja onko se ärsyyntyminen sitä, että ottaa itseään nappiin toisen puuhat vai sitä, että tuntee ilkeää tunnetta kateus toisen toimista? Vai kenties lopulta vaan sitä, ettei ole voimia pysyä toisen päivitysten tahdissa. Tuntee olevansa toisarvoinen eli peilaa omaa elämäänsä ja arkeaan toiseen, mikä on aina myrkyllinen alusta tunteille kasvaa. Toisen arjen menojen, ajatusten ja tekemisten kunnioitus on hyve. Mutta vielä parempi olisi kuitenkin katsella sinne peiliin ja pohtia, mitä itse haluaa elämältään. Se, mitä tapahtuu muille, ei ole minulta pois. Mutta jos laiminlyön itseäni, olen yhdestä kohtaa enempi reikäjuuston näköinen kuin aiemmin.

Olen peruskiltti ihminen. En halua kenellekään pahaa, enkä ymmärrä lainkaan sitä, että nyrkit heiluu tai vahingoitetaan toisia tietentahtoen. Tämä koskee myös henkistä väkivaltaa. Herkyydestäni johtuen henkistä väkivaltaa on myös mm puiden kaataminen, sittisontiaisen päälle astuminen, vesistöjen likaaminen ja hylkääminen. Hylkääminen siksi, että sattuu olemaan oma itsensä.

Ystävyys on voimakas tunne. Se ei synny keiden tahansa välille, eikä välttämättä silloinkaan, vaikka yhteisiä juttuja olisi maailman napa täynnä. Ystävykset kunnioittavat toistensa arkea, toistensa olemusta, toistensa ajatuksia. He iloitsevat asioista, jotka tuovat kantajalleen voimaa. He kannattelevat toisiaan arjen painolastin kasvaessa selässä. Ystävät myös antavat anteeksi toisilleen lipsahdukset, sillä ystävyys on voimallinen liitto. Pohdin tässä vielä sitä, voiko ystävyys loppua? Ilmeisesti voi, jos osaan tulkita omaa vaistoani oikein. Ilmeisesti en ole kyennyt olemaan hyvä ystävä ja minut on blokattu ulos. Ja vain siksi, että olen ollut oma itseni.

Olen hyvin surullinen tästä.

Ajatusten pako

Pää on täynnä ajatuksia, käsi vaan ei kykene niitä paperille siirtämään. Näin on ollut jo viikkoja. On aika voimatonta koettaa poimia jotain järkevää ulos päästään. Jos ajatuskammion tulpan irrottaa, tuhannet ja taas tuhannet ajatukset pursuavat hallitsemattomasti ulos. Kuka niitä metsästää, kun ne riekkuen säntäävät kaikkialle?

Lauseet hajoavat, sanat murtuvat yksittäisiksi kirjaimiksi. Pian yksikään ajatus ei ole ehjä, yksikään kirjainyhdistelmä ei näyttäydy ymmärrettävässä muodossa. Millään maailman kielellä.

Katselen avuttomana niiden hyppelehtimistä ympäriinsä. Eräät istuvat keinuun ja pyörivät vinhasti tangon ympäri. Muutama porukka kirjaimia kiipeilee puissa. Kunhan eivät nyt vaan putoaisi sieltä. Osa työntää kaarnapurret irti laiturista ja lähtevät seilaamaan. Niiden joukossa on oltava merellisiä ajatuksia.

Ihmisen elämässä tätä tapahtuu aika ajoin. Ei vain minulle vaan meille kaikille. Elämän pienet ja suuret tapahtumat saavat ajatukset kasautumaan ja tunkeilemalla ne selvittävät tietään ulos päästä. Ja voi, jos ne päästetään irti yhtä aikaa! Ajatukset ovat silloin yhtä sekavia kuin unet. Yhtä mahdottomia, kiehtovia, pelottavia, naiiveja.

Tällöin toivoo, ettei kukaan esitä yhtään kysymystä. Kysymystä, joka vaatii ajattelua. Niin, katsokaas, siellä ne menevät, mikä missäkin. Keinussa, puissa, merellä. Kaikkialla. Sekaisin. En osaa vastata. Osaan vain katsella, kädet tyhjänpanttina. Kun ei pysty mitään kirjoittamaan.

Pian ne katoavat näköpiiristäni, nuo irralliset kirjaimet. Päässä on tilaa uusille ajatuksille. Ehkä annan niiden vaan mennä. Ehkä ne ajatukset olivat aivan liian hulluja käsiteltäväksi papereilla? Päästän ne menemään. Kietoutukoot toisiinsa ja kulkeutukoot uusiin ajatuselimiin. Olivat niin villejäkin. Mahdottomia.

Silti niitä on välillä ikävä. Minun ajatuksia.

Ensimmäinen lomapäivä

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Kolmekymmentä yötä

Joskus on hyvä ylittää oma mukavuusalue. Tehdä jotain poikkeavaa. Ylittää fyysinen kynnys, jumppauttaa aivojaan pähkäilyillä, jotka vaativat keskittymistä tai sitten vaan ajaa itsensä sellaiseen tilaan, että oleminen on jo saavutus sinänsä. Kehittyminen millä tahansa osa-alueella tapahtuu juuri silloin, kun astutaan pois normista, siitä minkä suorittamiseen ei tarvita mitään uutta.

Työ on minulle tärkeää. Siinä on monta juttua, jotka sopivat minulle täydellisesti. Työssäni saan liikkua. Se on selkäni takia ehdoton edellytys, jotta se pysyy kunnossa. Yötyö taas on oikeastaan ainut vaihtoehto saaristossa asuvalle. Täältä käsin ei pystyisi talviaikaan tekemään päivätöitä, kun yhteysalukset eivät liikennöi päivätyölle sopivin aikatauluin. Työni on itsenäistä, tarkkuutta vaativaa ja se kysyy aika-ajoin myös paineensietokykyä. Pitää kyetä reippaassa tahdissa tekemään huolellista työtä, säässä kuin säästä. Olemme siis tietyntapaa arjen taitureita, katseiden ulottumattomissa.

Teen mieluusti mieheni kanssa myös lisätöitä eli tarvittaessa joustamme vapaaöistämme ja menemme töihin. Tästä tietenkin maksetaan korvaus. Koska lehdenjako on reilusti alipalkattua työtä, ylimääräiset vuorot tuovat tarpeellista lisää talouden pyörittämiseen. Kahden jakajan talous toimii hyvin, kun tarkasti laskee menot ja tulot eikä hanki mitään ylimääräistä. Sitten kun pakostikin tulee lisämenoja, on enemmän kuin tervetullutta nämä työnanatajan tarjoamat lisätyöt.

Kevättalvella meille tulee työnantajan puolelta ilmoitus tulevan kesän lomista. Tuossa vaiheessa saa myös esittää toivomuksensa, jos haluaa pitää loman pätkissä tai normaalin loma-ajan ulkopuolella. Meille kesä on parasta aikaa käydä töissä. Illat ovat valoisia ja matkanteko omalla veneellä on silloin helppoa. Pidämme siis kesäloman syksyllä ja talvella. Jätimme tänäkin keväänä toiveen tästä ja lisäsimme toiveeseen vielä, että meitä voi pyytää lisätöihin, jos apuun on tarvetta.

Kesällä sitten noita apuna olemisen tarpeita tuli kesä- ja heinäkuussa jonkin verran. Heinäkuun loppupuolella esimies kyseli, jaksaisimmeko vielä tehdä pari vapaata töitä. Toki jaksoimme. Kun lopulta pääsimme nykyhetkeen, olimme paiskineet 30 yön putken töissä. Tuossa putkessa oli vain yksi vapaayö. Koska tilanne ei ollut missään vaiheessa selkeä viikoa pidemmälle, puursimme eteenpäin aina seuraaviin vapaisiin. Ja kun tilanne jatkui ja jatkui, lopulta menimme vain ajanvirrassa odottaen sitä tietoa, että saamme vapaamme pitää.

Meillä on se onni, että teemme samaa työtä. Pysymme tukemaan toisiamme, koska tiedämme, että ilman kunnon nukkumista, tuollaista pätkää ei jaksa. Kun työkamumme vuoron jälkeen ajoivat koteihinsa 10-15 minuutissa, meillä kotimatkaan kului aina se tunti. Yhteensuuntaan. Koska mitään varmuutta ei ollut, milloin putki päättyy, piti vain ajatella yhden merimatkan verran eteenpäin arkea. Mieheni nukkui usein veneessä mennen tullen. Mie kun en tarvitse niin paljoa unta, tyydyin nukkumaan aamut/aamupäivät kotona ja viimeisellä puurtamisviikolla otin iltaisinkin tunnin nokoset juuri ennen töihinlähtöä.

Fyysisesti en rasittunut 30 yön putkesta lainkaan, vaikka siihen sisältyi useampi isojako. Henkisesti jakso oli vaativa. Jakson alkuun osui vielä tyttäreni kuolinpäivä, joka on minulle todella raskas. Kaikkein eniten henkisesti rassasi se, kun ei ollut yhtään iltaa, jolloin olisi voinut vaan jäädä kotiin ja rauhoittua olemaan. Kokoajan oltiin siis menossa. Illalla merelle, kaupassa käynti mantereella, hetki lepoa, töihin, aamupakkaamiset, merelle, aamutoimet kotona koirien kanssa, lepo. Ja sitten normaalit arkitoimet syömisten ja koirien lenkitysten ym hoidon kera ja taas merelle. Myös jatkuva mantereella oleminen on minulle vaikeaa. Ihmisten näkeminen, häly, äänet, autot, kaikki se kaupungin syke. Pikku perheenjäsenen tulokin osui tuohon putkeen, joten pentukoiran vaatimat ylimääräiset toimet rasittivat lisää. Vaikkakin kokonaisuudessaan pennun tulo oli positiivinen juttu.

Henkisen kuorman kantaminen oli minulle se mukavuusalueen ulkopuolelle meno tässä casessa. On hyvin tervettä joutua välillä tilanteeseen, jossa joutuu pinnistämään. Vaikka emme tienneet, milloin putki päättyy, silti tiesimme, ettei lisätöitä jatku ikuisesti. Viimeistään syyskuussa alkava kesälomamme olisi ollut päätepysäkki puurtamiselle. Niin pitkälle ei siis kuitenkaan meitä tarvittu apuna. Se, että jakso on määräaikainen, tekee helpommaksi suhtautua väsymykseen, kuormaan ja tsemppaamiseen. Jos tilanne olisi ollut päättymisen suhteen avoin, voi olla, että seinä olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin kovaa kolahtaen.

Läheisen ihmisen tuki oli kaikki kaikessa. Kun sanoin miehelleni välillä, että kylläpä väsyttää, mieheni tokaisi, että ollaan väsyneitä yhdessä. Nenät toisissaan kiinni ja käsi kädessä nukahdimme joka aamu päästyämme kotisaareen. Pitkä rupeama lähensi meitä ja vahvisti yhteenkuulumistamme. Sekin siis selkeästi plussariviin tämän urakan yhteenvedossa.

En koe urakkaamme lopulta minään supertekona. Selvisimme hommasta hyvin, ilman traagisia käänteitä, yliväsymystä tai sekaisin menoa. Vaikka henkinen kuorma painoikin valtavasti, näin jälkikäteen sen väpäjäminen mittariston ulkopuolella vahvisti minua ihmisenä. Opin itsestäni paljon. Ja opin siitä kuinka tärkeää on lepo ja vaikeiden paineiden purkaminen, vaikka sitten itkemällä. Jokaisella on keinonsa selvitä takaisin mukavuusalueellensa huilaamaan. Nyt vietämme hyvin ansaittuja, normaaleja vapaita. Sitten jaksaa vielä muutaman yön töissä, ennen kesäloman alkamista.

Energiapiikit

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️

Salainen tehtävä

Aivojeni tutkiva osasto oli hälyytetty kriisipalaveriin. Tehtävänanto oli tärkeä mutta asian arkaluontoisuuden takia data luokiteltiin salaiseksi. Se, miten tämän tutkimuksen tiedot ovat nyt tässä blogissa, kertoo moninaisten eri ryhmittymien pesiytymisestä kroppani tietokeskukseen. Palaverin ilmapiiri oli huolestunut. Piti selvittää laajoilla kenttätesteillä, olinko kasvanut aikuiseksi. Ja nimenomaa henkisesti. Tutkiville tarkkailjoille annettiin suppeat perustiedot mutta runsaasti vinkkejä ja infoa mieleni liikkeistä ja myös kroppani aiheuttamasta toiminnasta. Tutkimusta tehtiin kellon ympäri. Tiedettiin siis, että naispuolinen, yli viisikymppinen, ei niin kovin korkea taivaallepäin mitattuna mutta mahtui kapeammastakin ladonovesta sisään sotkematta vaatteitaan vastamaalattuun oven karmiin. Tutkijoita erikseen varoitettiin vilkkaasta ajatustenjuoksusta. Eräänä iltana sitten aloitettiin helpolla peruskokeella…

Tutkittava oli lähdössä kauppaan. Oli kesäisen lämmin ilma, joten tutkijat eivät kirjanneet ylös huomautuksia vaatetuksesta, vaikka tapahtuma tapahtui keskisuuren kaupungin keskustassa. Tutkittavalla oli päällä lenkkarit, shortsit, hihaton paita, jossa oli ajansyömiä reikiä. Hiukset hapsottivat päälaella minne sattuu eli kampaa tämä yksilö ei käyttänyt näyttääkeen suurinpiirten säälliseltä. Mutta sitten alkoi tutkimusryhmän pikakirjurilla kiireet. Talon ulko-ovesta ulos päästyään, tutkittava otti kumppaniaan kädestä kiinni. Hyvin suloista mutta tutkittava epäilyttävällä tavalla, hieman koiramaisesti, kihnutti itseään kumppanin käsivartta vasten. Hän myös loikki kummallisen näköisesti ja vaelteli levottomana pitkin kävelytietä. Punakynä viuhui viimeistään siinä kohtaa, kun tutkittava nousi kukkapenkkiä reunustavalle pitkälle kivetykselle. Hän nosti toisen kätensä vaakatasoon, hypähteli kivetyksellä ja nauroi. Hyvin epäilyttävää. Kumppani piti kädestä kiinni ja hymyili.

Kaupassa tutkittavan perässä oli vaikea pysyä. Hän säntäili vilkkaana edes takaisin hyllyjen välissä, eteni enemmän taaksepäin kuin järjestelmällisesti eteenpäin. Hän ei tutkinut mitään tuotteita, otti ne vain kyytiinsä kumppanin kantamaan koriin. Jos kumppani jäi tutkimaan jotain, koehenkilö pyöri levottomana ja pompahteli tasajalkaa kumppaninsa ympärillä. Välillä hän otti pinsettiotteen miehensä takista ja veti tätä varovasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Jonkin oloinen kauppalista oli mukana mutta ilmeistä ja puheesta päätellen, listan lukeminen oli vaikeaa. Onneksi hänen mukanaan oli kumppani. Kassalle päästyään, tavaroiden pakkaaminen kasseihin tapahtui yhtä vilkkaasi kuin niiden keräily hyllyistä. Kaupasta poistuessaan sama tanssahtelu jatkui kotiovelle asti.

Toinen tutkimuskohde oli syöminen ja ruuanlaitto. Paljoa aikaa ei tutkittava saanut tähänkään sessioon kulumaan. Tutkittava oli tällä kertaa yksin. Kyseessä oli siis päivällinen, päivän pääruoka. Nälkäsingaalien ilmentäessä tarvetta siirtyä syömään, tutkittava meni keittiöön. Hän napsautti vedenkeittimien päälle, otti jääkaapista porsaan suikalepaistia ja kaapin päältä luumutomaatteja. Sitten hän istahti syömään. Sinne meni vajaassa viidessä minuutissa 300g lihaa paistamatta, maustamatta, raakana. Ja tomaatit päälle. Sitten tutkittava söi omenan ja joi kupin teetä. Analysointi tuotti tutkimusryhmälle tässä kohden harmaita hiuksia. Pääruoka oli siis jääkaappikylmää, teetä lukuunottamatta. Se oli yksinkertainen, kuin teinin syömä välipäla. Ravintoarvoiltaan proteiinipainotteinen mutta sisälsi myös kasviksia ja hedelmiä.

Kolmas kohde oli nukkuminen ja työnteko. Tutkittava tekee öisin fyysistä työtä lehdenjakajana ja asuu saaressa, joten nukkumaan pääsyyn töiden jälkeen kuluu aikaa toista tuntia. Työvuoro alkoi kello yksi. Paikalla oli tutkittavan lisäksi kymmenkunta työkaveria. Tällä kertaa jouduttiin odottelemaan lastauslaiturilla lehtiä. Yö oli hiljainen, työkaverit seisoskelivat tai juttelivat toistensa kanssa. Tutkittavamme kävelee levottomana, hyppii portaikossa, tanssii odotushallissa. Sitten hän kajautti lopulta finlandia hymnin, vaihtoi suomipoppiin ja lopulta hän lauloi vielä joululaulun, heinäkuiseen kesäyöhön. Työkaverit tuntuivat olleen tottuneita lauluun, kukaan ei reagoinut siihen sen enempiä. Kun lehdet sitten saapuivat, tutkittavamme syttyi liikkumaan vieläkin nopeampaan tahtiin. Auto oli pian lastattu ja matka työpisteeseen alkoi.

Onneksi tutkimusryhmää oli ennalta varoitettu tutkittavan kropan yltiöpäisestä toiminnasta. Tutkimusryhmä täytti automatkan aikana teknisentuen antamat leijuvat kuljettimet, joiden avulla he pystyivät liikkumaan tutkittavan ulkopuolella. Nopeusrajoitukset paukkuivat rappukäytävissä ja tutkimusryhmä koki useamman säikähdyksen, kun he joutuivat kovassa vauhdissa väistelemään portaikoissa kaiteita ja eteentulleita rappukäytävän ovia. Tutkittavan työrytmi oli erittäin haastavaa tutkittavaa. Kovin paljon siitä ei löytynyt asiallisen aikuisen ominaisuuksia. Asiasta ei tehnyt yhtään helpompaa se, että oli pimeä. Tutkittava jutteli lehdille, asiakkaiden luukuille ja jopa työautolleen. Punakynä viuhui. Työvuoron päätyttyä, tutkimusryhmä kiinnitti leijuvat kuljettimet hinaukseen auton taakse. Voimat olivat täysin loppu minkäänlaiseen seurantaan.

Lopulta päästiin vaiheeseen, että tutkittava kävi nukkumaan. Salaisen raportin erikoisosuus oli tässä osiossa käytännöllinen, sillä sisäisesti pystyttiin kuulemaan tutkittavan ajatuksia ennen nukahtamista. Kirjurille tuli jännetuppitulehdus ranteeseen mutta jotain infoa saatiin toki kirjattua ylöskin. Tutkittava käpertyi peittojen sekaan ja otti pehmolelun kainaloon. Hän jutteli sille puoliääneen hetken. Sitten alkoi tajunnanvirta pauhata. Tutkittava rämpi pimeässä metsässä, täristen kylmästä. Vettä satoi kaatamalla ja tutkittava tarpoi eteenpäin. Välissä ajatus viipyi hetken hänen poikiensa luona, kunnes se sinkoutui veneen huoltoon. Tutkittava mietti, oliko Maru-veneellä kaikki hyvin. Sitten oltiin taas metsässä, josta hypättiin lapsuusajan leluhevosten matkaan. Tutkittava mietti pitkähkön ajan yhden hevosensa nimeä. Tutkittava palasi valvetilaan juuri ennen syväänuneen vaipumistaan, kun kumppani tuli viereen. Hän silitti miestään hetken ja mietti sitten, miten pääsisi märästä metsästä pois. Perheen kissa tuli viereen ja tutkittavalla tuli kiire laittaa pehmolelu piiloon. Hän jutteli pitkään rauhoitellen pehmoleluaan. Lopulta kumppanin alkaessa silittää tutkittavaa, nukkumatti toi helpotuksen tutkimusryhmälle. Vihdoinkin hetki pomppimatta.

Oli aika päättää tutkimus ja tehdä raportti. Fyysisesti tutkittava siis vastaa aikuisen ihmisen ominaisuuksilla varustettua henkilöä. Henkisesti oli todella haastavaa laittaa tutkittavaa mihinkään kategoriaan. Aikuiselle kuuluvia käytöstapoja toki löytyi. Tutkittava kävi töissä, kaupassa, ajoi venettä, pesi pyykkiä, hoiti kuntoaan, laittoi ruokaa (tai noh, ainakin melkein). Mutta sitten oli paljon asioita, jotka ehdottomasti olivat leimallisia lapsille ja nuorille. Hyppiminen katukivetyksillä, kumppanin siirtely kaupassa vetämällä kahdella sormella vaatteista, työkamujen viihdyttäminen (?) laulamalla (no, miksei aikuinenkin tuohon katekoriaan mene), nukkuminen ja etenkin juttelu pehmolelun kanssa. Myös jatkuva levoton käytös julkisilla paikoilla enteili selvästi aikuisuuden vielä olevan tuloillaan.

Kuin sain varkain luettavaksi tutkimusryhmän tekemän salaisen raportin, hyppelehdin pihassa edestakaisin ja lopulta aloin laulamaan lastenlaulua ’Ihme ja kumma’.